Noin kolmen neljännestunnin kuluttua, vaikka aseman epävarmuus ja
vaarallisuus sai ajan tuntumaan kolmin verroin pitemmältä, kuului ulkoa
nuoren Hazlewoodin ääni. "Täällä olen", huusi hän, "ja riittävästi
väkeä mukanani".
"Tulkaahan sitte sisälle", vastasi Bertram vartionsa päättymisestä
hyvinkin huojentuneena. Hazlewood saapui parin kolmen maalaisen kanssa,
joista yksi toimi rauhantuomarin apurina. He nostivat ylös Hatteraickin
ja kantoivat häntä niin pitkälle kuin käytävän mataloituva korkeus
salli; sitte he laskivat hänet seljälleen ja raahata retuuttivat
perässään, sillä hän ei millään suostuttelulla taipunut auttamaan
kuljetusta omin ponnistuksin. Hän virui äänetönnä ja hervotonna heidän
käsissään kuin hengetön ruumis, kykenemättömänä vastustamaan, mutta
millään tavoin keventämättäkään heidän hommiaan.
Kun hänet oli riepoteltu päivänvaloon ja pystytetty jaloilleen
muutamien luolan ulkopuolelle jääneiden miesten kannattelemaksi,
näytti häntä tyrmistyttävän ja huikaisevan äkillinen luolansa pimeyden
vaihtuminen. Muiden järjestellessä Meg Merriliesin siirtämistä
yrittivät Hatteraickin vartioksi jääneet saada hänet istuutumaan
kallionjärkäleelle, joka oli lähellä nousuveden rajaa. Ankara väristys
puistutti tuokion hänen rautaista varttansa, kun hän rimpuili vastaan.
"Ei siihen -- hagel! -- ettehän minua toki _siihen_ pakota istumaan?"
Nämä olivat hänen ainoat sanansa, mutta niiden merkitys ja äänessä
sointuva tuskainen kauhu ilmaisivat, mitä hänen mielessään liikkui.
Kun myöskin Meg Merrilies oli siirretty luolasta, niin hellävaraisesti
kuin päinsä kävi, neuvottelivat he, minne hänet kannettaisiin.
Hazlewood oli lähettänyt kutsun lääkärille ja esitti haavottuneen
sillävälin kuljetettavaksi lähimpään mökkiin. Mutta tämä huudahti hyvin
painavasti: "Ei, ei, ei! Derncleughin Harjalle -- Derncleughin Harjalle
-- henki ei vapaudu tomusta muualla kuin siellä."
"Teidän on luullakseni noudatettava hänen tahtoaan", arveli Bertram;
"muutoin pahentaa hänen kiusaantunut mielikuvituksensa haavasta
johtuvaa kuumetta".
Niinpä kannettiin hänet holvihuoneeseen. Matkalla näytti hänen mielensä
enemmän pohtivan äskeistä kohtausta kuin omaa lähenevää kuolemaansa.
"Kolme niitä hyökkäsi hänen päälleen -- minä toin nuo kaksi -- mutta
ken oli kolmas? Varmaankin _hän itse_, palanneena ottamaan oman
kostonsa!"
Hänen mielikuvitukseensa oli ilmeisesti tehnyt voimakkaan vaikutuksen
Hazlewoodin odottamaton ilmestyminen, Hatteraickin nopea tihutyö kun
ei ollut suonut hänelle aikaa tuntea tulijaa. Usein palasi hän samaan
asiaan.
Hazlewood selitti saapumisensa Bertramille, kertoen Manneringin
neuvosta pitäneensä heitä jonkun aikaa silmällä. Huomatessaan heidän
katoavan luolaan oli hän ryöminyt perässä, aikoen ilmottaa tulonsa ja
asiansa. Mutta pimeässä oli hän sattunut kouraisemaan Dinmontia jalasta
ja siten ollut aiheuttamaisillaan onnettomuuden, jonka tosiaan oli
torjunut vain urhean talonpojan mielenmaltti ja hätääntymättömyys.
Rauniorakennuksen edustalle tultua otti mustalainen esille avaimen.
Kantajien astuttua sisälle ja aikoessa laskea hänet vuoteelle sanoi
hän huolestuneesti: "Ei, ei! ei niin päin, jalat itään", ja näytti
tyytyväiseltä, kun hänen asentonsa käännettiin toisin päin, joten hän
tuli lepäämään samoin kuin ruumis oli tapana sijottaa.
"Eikö ole lähellä ketään pappismiestä", kysyi Bertram, "auttamaan tämän
onnettoman vaimon hartaudenharjotusta?"
Pitäjän pastori, joka oli ollut Charles Hazlewoodin opettajana, oli
monien muiden mukana kuullut huhun, että Kennedyn murhaaja oli saatu
kiinni samalla paikalla, missä rikos oli niin monta vuotta takaperin
tapahtunut, ja että joku vaimo oli kuolettavasti haavottunut. Sekä
uteliaisuudesta että paremminkin velvollisuuden tunnosta oli hän tullut
Derncleughin Harjalle ja astui nyt esille. Lääkäri saapui samaan aikaan
ja aikoi ryhtyä tutkimaan haavaa; mutta Meg vastusti kumpaisenkin apua.
"Ei ihmisavulla paranneta minun ruumistani eikä pelasteta sieluani.
Antakaa minun puhua, mitä minulla on sanottavaa, ja sitte saatte tehdä
tahtonne mukaan, minun estämättäni. -- Mutta missä on Henry Bertram?"
Auttajat, joille tämä nimi oli kauvan ollut vieras, tuijottivat
toisiinsa. "Niin", jatkoi hän lujemmalla ja käskevämmällä äänellä,
"sanoin _Ellangowanin Henry Bertram_. Poistukaa valon tieltä ja antakaa
minun nähdä hänet."
Kaikkien katseet kääntyivät Bertramiin, tämän lähestyessä kurjaa
vuodetta. Haavottunut vaimo tarttui häntä käteen. "Katsokaa häntä",
hän sanoi, "kaikki jotka olette konsanaan nähneet hänen isänsä
tai isoisänsä, ja todistakaa, eikö hän ole heidän elävä kuvansa!"
Väkijoukossa syntyi sorinaa -- yhdennäköisyys oli niin selvä,
ettei kukaan voinut epäröidä. "Ja nyt kuulkaa minua -- ja tuo
mies" -- viitaten Hatteraickiin, joka jonkun matkan päässä istui
merimieskirstulla vartijoineen -- "kieltäköön sanojeni totuuden, jos
voipi. Tuo on Henry Bertram, entisen Ellangowanin Godfrey Bertramin
poika; tuo nuori mies on sama poikalapsi, jonka Dirk Hatteraick ryösti
mukaansa Warrochin metsästä samana päivänä, jona hän tullinuuskijan
murhasi. Minä olin siellä kuin harhaileva henki -- sillä mieleni teki
nähdä se metsä ennen kuin seutukunnalta samosimme pois. Pelastin lapsen
hengen, ja kovasti, kovasti minä pyytelin ja rukoilin heitä jättämään
lapsen minulle. Mutta pois veivät hänet, ja kauvan oltuaan merten
takana on hän nyt tullut saamaan omaansa, ja mikä estäisikään häntä? --
Minä vannoin säilyttäväni salaisuuden, kunnes hän täyttää yksikolmatta
vuotta -- tiesin että hänen tuli suorittaa salliman määrä siihen
päivään asti. Pidin heille tekemäni valan -- mutta itseksenipä vannoin,
että jos eläisin näkemään hänen paluunsa päivän, asettaisin hänet
isänsä asuinsijaan, vaikka olisi joka askel ihmisen kuolema. Senkin
valan olen pitänyt, itse olen yksi askel -- hänestä" -- Hatteraickiin
viitaten -- "koituu kohta toinen, ja vielä tulee kolmaskin".
Keskeyttäen pahotteli pappi, ettei tätä ilmotusta alettu
perusteellisesti kirjottaa muistiin, ja lääkäri puolestaan vaati
saada tutkia haavan ennen kuin potilasta uuvutettaisiin kyselyillä.
Nähdessään miesten siirtävän Hatteraickia, jotta huoneessa tehtäisiin
tilaa ja lääkäri jäisi häiriintymättömäksi hommaansa, huusi hän
lujasti, samalla kohottautuen istualleen vuoteellaan: "Dirk Hatteraick,
sinä ja minä emme toisiamme enää tapaa ennen kuin olemme tuomiolla --
tunnustatko, mitä sanoin, vai uskallatko sen kieltää?" Toinen käänsi
häneen paatuneen katsantonsa, joka ilmaisi mykkää ja taipumatonta
uhmaa. "Dirk Hatteraick, uskallatko kieltää, minun vereni tahraamana,
ainoatakaan kuolemassani lausumaani sanaa?" Toinen yhä tuijotti
häneen kivikovan paatumuksen ja ynseän itsepintaisuuden ilmeellä ja
liikutti huuliaan, mutta ei äännähtänytkään. "Hyvästi sitte vain!"
sanoi kuoleva, "ja antakoon Jumala sinulle anteeksi -- sinun kätesi
on sinetinnyt todistukseni. Eläissäni olin tietysti hullu mustalaisen
heittiö, suomittu, karkotettu, poltinraudalla leimattu -- ovelta
ovelle luikkiva mierolainen, jota oli pitäjästä pitäjään kaahattu kuin
kulkunarttua -- kuka olisi _hänen_ kertomuksestaan välittänyt? Mutta
nyt olen kuoleva vaimo, eivätkä sanani satu tien oheen, yhtä vähän kuin
multa peittää vertani!"
Hän vaikeni, ja kaikki poistuivat huoneesta, paitsi lääkäri ja pari
vaimoihmistä. Hyvin pikaisen tutkimuksen perästä pudisti lääkäri
päätänsä ja luovutti pastorille sijansa kuolinvuoteen ääressä.
Muuan poliisikonstaapeli oli pysähdyttänyt valtamaantiellä
Kippletringaniin tyhjillään palaavat kyytikärryt, nähden niitä
tarvittavan Hatteraickin kuljettamiseksi vankilaan. Kuullessaan mitä
Derncleughista kuului jätti ajaja hevosensa erään kuormapojan hoivaan,
arvatenkin pikemmin luottaen elukkain kuin niiden kaitsijan vuosiin
ja viisauteen, ja riensi täyttä vauhtia katsomaan, kuten sanoi,
"mimmoista hauskuutta siellä pidetään". Hän saapui perille juuri kun
hetki hetkeltä karttuva alustalaisjoukko ja muu kansa oli Hatteraickin
karkeita piirteitä kyllikseen tähysteltyään kääntänyt huomionsa
Bertramiin.
Melkein kaikki, mutta etenkin ikämiehet, jotka olivat Ellangowanin
nähneet hänen miehuutensa päivinä, tunsivat ja tunnustivat Megin
vetoamisen oikeaksi. Mutta skotlantilaiset ovat varovaista kansaa; he
muistivat hovin olevan toisen hallussa ja vasta ilmaisivat tunteitaan
toisilleen hiljaisina kuiskeina. Ystävämme Jaakko Jabos, kyytimies,
tunkeusi keskelle piiriä, mutta tuskin oli hän luonut katseensa
Bertramiin, kun hätkähti hämmästyneenä taakse päin, äänekkäästi
huudahtaen: "Niin totta kuin ihmisessä on henki, onkin tuossa vanha
Ellangowan kuolleista nousseena!"
Tämä ennakolta mitään vaikutuksia saamattoman todistajan julkinen
julistus oli juuri se kipinä, mikä tarvittiin sytyttämään yleisön
tunteet. Nyt ne puhkesivat raikuviksi huudoiksi: "Eläköön Bertram!" --
"Onnea Ellangowanin perilliselle!" -- "Jumala hänelle omansa antakoon
ja sallikoon hänen elää keskessämme kuten ennen hänen esivanhempansa!"
"Minä olen hovin maalla seitsemänkymmentä vuotta asustanut", huomautti
eräs.
"Minä ja minun sukuni olemme asustaneet seitsemänkymmentä ja vieläkin
seitsemänkymmentä", kehaisi toinen; "on minulla oikeus tuntea
bertramilainen katsanto".
"Minun sukuni on ollut täällä kolmesataa vuotta", sanoi kolmas ukko,
"ja myyn vaikka viimeisen lehmäni, jotta näen nuoren lairdin pääsevän
oikeuksiinsa".
Vaimoväki on aina ihastuksissaan ihmeellisyyksistä, eikä vähemmin
silloin, kun tarinan sankarina on komea nuori mies; hekin siis
lisäsivät kimakan huutelunsa yleiseen onnitteluun. "Siunattu olkoon
hän -- ihan on isänsä kuvainen! -- Bertramit ovat aina olleet koko
kulmakunnan pelsimenä!"
"Voi, olisipa vain elänyt näkemään tämän päivän hänen äiti-poloisensa,
joka kuoli suruun ja epätietoisuuteen hänestä!" huudahti joku naisääni.
"Mutta me autamme häntä omillensa, hyvät ihmiset", huusivat toiset,
"ja ennen kuin Glossin saa pitää Ellangowanin kiskommekin hänet sieltä
vaikka kynsin!"
Toiset tunkeusivat Dinmontin ympärille, joka mielelläänkin kertoi
tietojansa ystävästään ja kerskui kunniasta, mikä hänellä oli ollut
paljastuksen auttelijana. Hänet tunsivat useat saapuvilla olevat
taatut talonpojat, joten hänen todistuksensa antoi lisää yllykettä
yleiselle innostukselle. Olipa tuollainen tunteiden herkkymisen hetki,
jolloin Skotlannin kansalta kirsi sulaa kuin kevätlumi ja sen paisuva
tulvavirta tempaa tokeet ja sulut mukaansa.
Äkilliset huikkaukset keskeyttivät pastorin hänen rukouksissaan, ja
Meg, joka oli vaipunut olemassaolon lopun edellä yleisen horrostilan
kohtaukseen, säpsähti äkkiä: "Ettekö kuulleet? -- ettekö kuulleet?
-- hänet on tunnustettu! -- hänet on tunnustettu! -- vain tätä
varten pysyin hengissä. Minä olen syntinen nainen; mutta jos sen toi
kiroukseni, niin sen on kirvottanut siunaukseni! Ja nyt minun olisi
tehnyt mieleni sanoa enemmän. Mutta se ei käy laatuun. Seis" -- hän
jatkoi kurkottaen päänsä valon pilkahdusta kohden, joka tunkeusi
ikkunana toimivasta kapeasta raosta --, "eikö hän ole tuolla? Väistykää
valon tieltä ja antakaa minun hänet vielä kerran nähdä. Mutta pimeys
on omissa silmissäni", hän huokasi takaisin valahtaen, vakaasti
tähystettyänsä tyhjyyteen; "kaikki on nyt lopussa:
"pois, henki, kule;
jo, tuoni, tule."
Ja olkialuselleen ojentuen hän hiljaisesti nukahti viimeiseen uneen.
Pastori ja lääkäri merkitsivät tarkoin muistiin kaikki mitä hän oli
sanonut, pahotellen nyt kovin, etteivät olleet tyystimmin häntä
kuulustaneet, mutta kumpainenkin jääden siveellisesti vakuutetuksi
hänen paljastuksensa todenperäisyydestä.
Hazlewood oli ensimäinen onnittelemaan Bertramia siitä, että hän
nähtävästi nyt piankin pääsisi oikeaan yhteiskunnalliseen asemaansa ja
omaa nimeänsä käyttämään. Ympärillä olijat kuulivat Jabosilta, että
Bertram oli hänen haavottajansa, ja hänen jalomielisyytensä vaikutti
heihin niin innostuttavasti, että he riemukkaissa huudahduksissaan
liittivät hänen nimensä Bertramin oheen.
Jotkut kuitenkin tiedustivat kyytimieheltä, miten hän ei ollut tuntenut
Bertramia, nähdessään hänet aikaisemmin Kippletringanissa. Siihen hän
antoi varsin luonnollisen vastauksen: "Mhyh, Ellangowaniakos minä siinä
aattelin? Mutta kun kuulin huudeltavan, että nuori lairdi oli löytynyt,
niin se pani minut huomaamaan yhdennäköisyyden. Se olikin selvä kuin
päivä, kun sitä vain ensin rupesi katselemaan."
Tämän kohtauksen lopulla alkoi Hatteraickin kovapintaisuus hiukan
järkkyä. Hänen nähtiin räväyttelevän silmiään -- yrittävän kohottaa
sidottuja käsiään vetääkseen hatun otsansa yli -- katselevan vihaisesti
ja kärsimättömästi tielle, kuin kiihkeästi kaivaten ajoneuvoja, joilla
hänet siirrettäisiin paikalta. Vihdoin mr. Hazlewood, aavistellen
yleisen kuohunnan kenties suuntautuvan vankiin, määräsi hänet
vietäväksi kyytikärryille ja niissä kuljetettavaksi Kippletringaniin
mr. Mac-Morlanin lähempää toimenpidettä varten; samalla hän toimitti
pikalähetin ilmottamaan tälle, mitä oli tapahtunut.
"Ja nyt", hän sanoi Bertramille, "olisinpa iloissani, jos seuraisitte
minua Hazlewoodin hoviin; mutta koska se kenties ei ole teille niin
mieluista juuri nyt kuin toivoakseni päivän tai parin kuluttua, niin
sallikaakin minun palata kanssanne Woodbourneen. Mutta te olette
jalkaisin." -- "Jos nuori lairdi ottaisi minun hevoseni!" -- "Tai
minun", -- "Tai minun", tarjoili puolikymmentä ääntä. "Tai minun; se
porhaltaa kymmenen penikulmaa tunnissa ilman kannuksia tai raippaa,
ja se on nuoren lairdin oma tästä hetkestä, jos hän haluaa sen
parhaaksiveroksi, kuten oli muinoin tapana antaa isännälleen." --
Bertram kernaasti lainasi hevosen ja kiitteli kansanjoukkoa heidän
sydämellisistä toivotuksistaan; kaikki vastasivat hurraamalla ja
myötätuntoaan vakuutellen.
Onnellinen omistaja käski yhtä poikaa "käväisemään sen uuden satulan",
toista "sukaisemaan hevosen kuivalla olkiviholla", kolmatta "juoksemaan
Dan Dunkiesonilta hakemassa lainaksi hänen silatut jalustimensa" ja
pahotteli, "ettei ollut aikaa antaa elukalle apetta, jotta nuori
lairdi olisi nähnyt sen pistelemässä parhainta vauhtiansa", sillaikaa
kun Bertram tarttui pastoria käsivarteen, käveli hänen kanssaan
holvihuoneeseen ja sulki oven heidän perässään. Hän silmäili tovin
äänettömänä Meg Merriliesin ruumista, sellaisena kuin se lepäsi hänen
edessään, kasvonpiirteet kuoleman terottamina, mutta yhä säilyttäen
sen tuiman ja tarmokkaan sävyn, joka oli elämässä kannattanut hänen
ylemmyyttään sen säännöttömän kansan rajuna johtajattarena, jonka
keskuudessa hän oli syntynyt. Nuori soturi kuivasi kyyneleet, joita
väkisinkin kihoili hänen silmiinsä, kun hän katseli vainajaa, jonka
saattoi sanoa uhranneen henkensä uskollisuudessaan häntä ja hänen
sukuansa kohtaan. Hän tarttui sitte pastoria käteen ja kysyi tältä
vakavasti, oliko onneton näyttänyt kykenevän omistamaan hänen
rukouksilleen sitä huomiota, mitä lähtöään tekevän ihmisen tuli tuntea.
"Hyvä herra", vastasi suopea pappi, "toivoakseni oli vaimoparka
kylliksi tajullaan, aistitakseen sanojeni sisällön ja yhtyäkseen
niihin. Mutta olkaamme nöyrästi siinä luottamuksessa, että meidät
tuomitaan sen mukaan, mikäli meillä on ollut tarjolla uskonnollista
ja siveellistä ohjausta. Jossakin määrin voisi häntä ajatella
opettamattomaksi pakanaksi, kristityssäkin maassa; ja muistakaamme,
että tietämättömän elämän erheiden ja virheiden vastapainona oli omaa
etua katsomatonta rakkautta, joka läheni sankaruutta. Uskomme hänet Sen
haltuun, joka yksinään voipi punnita rikkomustemme ja hairahdustemme
rinnalla ponnistelumme hyveen tolalla, -- pelolla uskomme, mutta emme
toivoamme heittäen."
"Pyytäisin", sanoi Bertram, "että toimittaisitte tämän onnettoman
vaimon kaikilla säädyllisillä menoilla haudatuksi. Minulla on
hallussani hänelle kuuluvaa omaisuutta -- joka tapauksessa olen
vastuussa kuluista -- minut saatte kuuluviin Woodbournesta."
Dinmont oli saanut ratsun eräältä tuttavaltaan käytettäväkseen ja
hoilasi nyt ulkoa, että kaikki oli valmista heidän palatakseen. Bertram
ja Hazlewood lausuivat jäähyväisensä hurraavalle yleisölle, lujasti
muistutettuaan nyt useiksi sadoiksi paisunutta väkijoukkoa säilyttämään
hyvää järjestystä riemastuksessaan, koska vähäisinkin hillitön innostus
voitaisiin tulkita epäedullisesti nuorelle lairdille, joksi kaikki
häntä nimittivät.
Heidän ratsastaessaan Derncleughin rauniohökkelien ohi sanoi Dinmont:
"Olenpa varma siitä, kapteeni, että omillenne päästyänne ette unohda
rakennuttaa pikku majaa tuonne? Hiisi vieköön, tekisinkin sen itse,
ellei se olisi paremmissa käsissä. -- En siinä sentään asua mielisi
sen jälkeen, mitä hän sanoi. Turkanen, vanhan Elspethin minä sinne
sijottaisin, hauturin lesken -- heikäläiset ovat tottuneet hautoihin ja
haamuihin sekä sen semmoisiin."
Rivakka ratsastus toi heidät piankin Woodbourneen. Tieto heidän
urotyöstään oli jo kulovalkeana levinnyt laajalle, ja koko ympäristön
asukkaat olivat nurmikolla heitä vastassa onnittelujaan hälisten. "Että
minut hengissä näet", virkkoi Bertram Lucylle, joka ensimäisenä juoksi
häntä vastaan, vaikka Julian katse ennätti hänestäkin edelle, "siitä
tulee sinun kiittää näitä kelpo ystäviä".
Punastuksensa ilmaistessa mielihyvää, kiitollisuutta ja ujoutta
yhtaikaa niiasi Lucy Hazlewoodille, mutta Dinmontille hän avomielin
ojensi kätensä. Kunnon lampuoti ilonsa ihastuksissa johti vapautensa
pitemmälle kuin vihje valtuutti, sillä hän painoi kiitoksensa neitosen
huulille ja heti paikalla säikähti käyttäytymisensä tökeryyttä.
"Herranen aika, armollinen neiti, pyydän anteeksi", hän sanoi;
"unohduksissani tuntui siltä kuin olisitte ollut oma lapseni --
kapteeni on niin koristelematon, että hän panee toisen unohtamaan
itsensä".
Vanha Pleydell astui nyt esille: "Kas, jos tällaisia palkkioita
jaellaan --" hän sanoi.
"Seis, seis, mr. Pleydell", keskeytti Julia, "te saitte palkkionne
ennakolta -- muistakaa eilisiltaa".
"No, tunnustanhan minä saaneeni maksun etukäteen", myönsi asianajaja,
"mutta enköpä vain ansaitsekin kaksinkertaista palkkiota sekä miss
Bertramilta että teiltä, kun huomenna lopetan Dirk Hatteraickin
kuulustamisen -- voi hiisi, kylläpä minä häntä puserran! -- Saattepa
nähdä, eversti, ja te, suulaat neitokaiset, saatte kuulla, jollette
näekään."
"Kyllähän, jos suvaitsemme kuunnella, neuvos", vastasi Julia.
"Ja arvelette", sanoi Pleydell, "olevan muka hyvinkin luultavaa, että
te ette suvaitse? Mutta kyllä uteliaisuutenne teidät opettaa!"
Kepeän lavertelun jatkuessa eversti Mannering esitteli Bertramille
vaatimattoman ja miellyttävän näköisen miehen, jolla oli yllään harmaja
takki ja liivit, piikkohousut ja pitkävartiset saappaat. "Tämä, mr.
Bertram, on mr. Mac-Morlan."
"Jolta sisareni sai kodin, ollessaan kaikkien luonnollisien ystäviensä
ja sukulaistensa hylkäämänä", sanoi Bertram sydämellisesti syleillen
häntä.
Koulumestari tunkeusi sitte paikalle, irvisteli, hykähteli, päräytti
kamalan törähdyksen yrittäessään viheltää ja lopuksi, kykenemättä
hillitsemään liikutustaan, juoksi tiehensä tyhjentääkseen sydämessään
tulvehtivia tunteita silmistään.
Emme yritäkään kuvailla tämän onnellisen illan riemukasta rauhaa ja
rattoa.