Siten seurueesta viimeiseksi jääneen rajalaisen pidätti äkkiä kamala
käsi, tarttuen häntä jalkaan, kun hän äänetönnä ja ahdistetuin
mielin laahasi pitkiä raajojaan maanalaisen käytävän matalasta ja
kaitaisesta raosta sisälle. Urhean talonpojan teräksinen sydän oli
vähällä herpaantua, ja hän sai vaivoin hillityksi huudon, joka olisi
voinut maksaa heidän kaikkien hengen tuossa turvattomassa asennossa ja
tilassa. Mutta hän tyytyi kiskaisemaan jalkansa irti odottamattomasta
kouraisusta.
"Olkaa hiljaa", virkkoi ääni hänen takanaan, "olen ystävä -- Charles
Hazlewood".
Sanat lausuttiin aivan matalalla äänellä, mutta saivat kuitenkin Meg
Merriliesin hätkähtämään. Edeltä menneenä oli hän jo ehtinyt onkalon
laajennuskohtaan ja noussut seisaalleen. Hän alkoi ikäänkuin estääkseen
supatusta kuulumasta murahdella, jupista ja laulella, samalla
kahistellen luolaan nyttemmin läjättyjä risuja.
"Ämmä hoi -- jeevelin sikiö", murisi Dirk Hatteraickin yrmeä ääni
luolansa taustalta, "mitä teet siellä?"
"Rankoja asettelen suojaksesi kylmältä tuulelta, senkin epäkelpo
hurjimus. Oletkin nyt kovin sievässä turvassa etkä mistään tiedä; pian
on toisin."
"Toitko konjakin ja mitään tietoja väestäni?" kysyi Dirk Hatteraick.
"Tuossa on sinulle pullo. Väkesi on hajallaan -- paossa -- tai
punatakkien silpomina."
"Jeeveli! Tämä rannikko on minulle onneton."
"Voit saada enemmänkin syytä sanoa niin."
Kaksinpuhelun aikana olivat Bertram ja Dinmont päässeet luolan
sisustaan ja nousseet jaloilleen. Sen rosoisia ja mustahkoja seiniä
valaisi ainoastaan hehkuva kekälekasa rautaristikolta, jollaisia
käytetään lohen tuulastuksessa öisin. Hiilille viskasi Hatteraick tuon
tuostakin kourallisen risuja tai pilkkeitä, mutta roihutessaankin
valaisivat ne avaraa onkaloa vain peräti vajavasti, ja kun sen
pääasukas lojui ristikon takana, ei hänen ollut helppo nähdä käytävän
suulle päin kauvaskaan. Sen vuoksi tunkeutujat, nyt lukumäärältään
odottamattomasti kolmeksi lisääntyneinä, eivät irrallisesti heiteltyjen
närtteiden takana olleet suuressakaan ilmitulon vaarassa. Dinmont
älysi pidätellä Hazlewoodia toisella kädellään taampana, kunnes ehti
kuiskaamaan Bertramille: "Ystävä -- nuori Hazlewood."
Ei ollut hetki sopiva esittelyn kehittämiseen pitemmälle, ja he
seisoivat kaikin hisahtamattomina kuin kalliot ympärillään. Karahkat
olivat niin väljästi kasattuja, että he niiden raoista nuotioon päin
katsellessaan helposti erottivat, mitä sen läheisyydessä tapahtui.
Puhumattakaan näkymön erityisestä siveellisestä mielenkiintoisuudesta
ja siihen liittyvästä henkilökohtaisesta vaarallisuudesta, loi sille
inhaa jylhyyttä valon ja varjon vaihtelu harvinaisilla nähtävyyksillä
vipajavana.
Nuotion tummanpunainen hehku syöksi tuolloin tällöin kirkkaampia tai
tummempia tulikieluja, mikäli Dirk Hatteraick käytti parempaa tai
huonompaa polttoainesta. Väliin tuprusi tukahuttava sauhu synkkänä
pilvenä luolan kattoa kohti, kirkastui sitte vastahakoiseksi ja
nyreäksi loimuksi, joka lepattaen kapusi savupylvästä myöten, ja
äkkiä leimahti huikaisevaksi roihuksi, ahjon saadessa ahmittavakseen
kuivempia risuja tai petäjän pilkkeitä. Sellaisessa oikukkaassa
hohteessa he näkivät enemmän tai vähemmän selvästi Hatteraickin,
jonka hurjat ja karkeat kasvonpiirteet nyt teki vielä rajummiksi
hänen asemansa erikoisuus ja mielensä ankea synkkyys. Hyvin ne olivat
sopusoinnussa hänen ylitseen ja ympärillään järeänä kaareutumalla
kohoavan muhkuraisen ja Säröilleen kallioseinän kanssa. Meg Merrilies
kapsehti hänen ympärillään, milloin valossa, milloin puolittain
sauhun tai varjon pimennossa, vastakohtana nuotioon päin istualtaan
kumartuvalle Hatteraickille. Liikahtamattomassa asennossaan pysyi tämä
alituiseen ainakin hämärästi näkyvissä, naishaamun ilmestyessä ja
kadotessa kuin aaveena vilahdellen.
Bertram tunsi Hatteraickin nähdessään verensä kiehuvan. Hän muisti
tämän hyvin Jansenina, jonka salakuljettaja oli Kennedyn kuoltua
ottanut nimekseen; muisti hän myöskin, että tämä Jansen ja hänen
Woodbournessa ammuttu luutnanttinsa Brown olivat olleet hänen
lapsuutensa tylyjä sortajia. Liittämällä omiin vaillinaisiin
muistoihinsa Manneringin ja Pleydellin kertomukset tiesi Bertram
edelleen, että tämä mies oli sen väkivallan sieluna, jolla hänet
riistettiin perheestään ja isänmaastaan alttiiksi lukemattomille
kärsimyksille ja vaaroille. Katkeria mietteitä tulvi hänen mieleensä,
ja hänen oli työläs pidättyä hyökkäämästä esille ja ampumasta
Hatteraickia siihen paikkaan.
Tämä ei sentään olisi ollutkaan mikään turvallinen seikkailu. Vipajava
lieska ei ainoastaan valaissut konnan vantteraa, jäntäreistä ja
leveärintaista ryhtiä, vaan välähdytteli myöskin hänen vyöhönsä
pistettyä pistooliparia ja hänen lyömämiekkansa kahvaa. Oli varmaa,
että hänen vimmainen hurjuutensa panisi sekä hänen voimansa että
aseensa täyteen käytäntöön. Ne eivät kylläkään voineet vetää vertoja
kahden sellaisen miehen yhteiselle väelle kuin Bertram itse ja hänen
ystävänsä Dinmont olivat, ottamatta lukuun heidän odottamatonta
auttajaansa Hazlewoodia, joka oli aseeton ja rakenteeltaan hennompi;
mutta tovin mietittyään tunsi Bertram, ettei olisi järkeä eikä
urhoollisuutta pyövelin tehtävästä edelle ehättämisessä, ja älysi
voivan olla tärkeätä saada Hatteraick elävältä vangiksi. Niinpä
taltutti hän vimmastuksensa ja odotti, mitä roiston ja hänen
mustalais-oppaansa kesken tapahtuisi.
"Ja miltä tuntuu nyt?" kysyi eukon käreä ja epäsointuinen ääni. "Enkö
sanonut näin käyvän -- vieläpä tässä samaisessa luolassa, jossa
piileksitte teon jälkeen?"
"Wetter und sturm, akan pahalainen!" vastasi Hatteraick, "veisaa
hornanmessusi sitte kun sitä tarvitaan. Oletko Glossinia nähnyt?"
"En", vastasi Meg Merrilies; "olet iskenyt harhaan, senkin
verenvuodattaja, eikä sinulla nyt ole mitään odotettavissa kiusaajalta".
"Hagel!" noitui konna, "olisinpa hänen kurkussaan kiinni! Ja mitä tässä
nyt pitää tehdä?"
"Tehdäkö?" vastasi mustalainen; "kuolla kuin mies tai joutua hirteen
kuin koira!"
"Hirteen, ämmän perhana! Se hamppu ei ole kylvetty, jolla minut
hirtetään."
"On kylvetty, ja kasvanut, ja häkilöitty, ja punottu, Enkö sinulle
sanonut, kun rukouksistani huolimatta tahdoit viedä matkassasi pikku
Harry Bertramin -- enkö sinulle sanonut hänen palaavan täytettyänsä
kohtalonsa vierailla mailla yhdenteenkolmatta ikävuoteensa asti? Enkö
sanonut vanhan tulen hiipuvan kipinään asti, mutta viriävän uudestaan?"
"Kyllä, muori, sanoit sinä niin", vastasi Hatteraick, ja hänen
äänessään tuntui jotakin toivottomuutta sointuvan, "ja donner und
blitzen, uskonkin puhuneesi totta! Tuo Ellangowanin junkkari on kaiken
aikaa uhkaillut karina edessäni, ja nyt on Glossinin kirottujen
vehkeiden takia miehistöni ajettu hajalleen, veneeni tuhotut ja
kaiketi lokerttikin anastettu -- siihen ei jäänyt väkeä kylliksi edes
hoitelemaan purjeita, saati sitä puolustamaan -- mutauslauttakin sen
olisi saanut vallatuksi. Ja mitä nyt omistajat sanovat? -- Hagel und
sturm, en enää ikinä rohkene palata Flushingiin."
"Ei ikinä tarvitsekaan", huomautti mustalainen.
"Mitä siellä teet", kysyi hänen kumppaninsa, "ja miksi noin sanot?"
Keskustelun aikana Meg keräili rohtimia irrallisesti koolle. Ennen
kuin vastasi tähän kysymykseen pudotti hän kekäleen rohtimiin, jotka
oli ennakolta kastettu johonkin väkinesteeseen, sillä ne leimahtivat
silmänräpäyksessä tuleen; häikäisevän kirkas lieskakartio kohahti
ihan holvin lakeen asti. Sen noustessa Meg vastasi konnan kysymykseen
lujalla ja vakaalla äänellä: _"Siksi että hetki on tullut ja mies."_
Sovitun merkin saadessaan Bertram ja Dinmont hypähtivät risukasan yli
ja ryntäsivät Hatteraickiin käsiksi. Hyökkäyssuunnitelmaa tuntematon
Hazlewood oli hiukan myöhäisempi. Roisto oivalsi oitis olevansa
kavallettu ja käänsi ensi kostonsa Meg Merriliesiin, laukaisten
pistoolinsa häntä kohti. Toinen kaatui päästäen vihlovan ja kamalan
huudon, tuskan kirkaisun ja pakahduttavan naurun korahduksen väliltä.
"Tiesin näin käyvän", ähkäisi hän.
Bertram kiireissään kompastui kuoppaiseen kalliopohjaan, joka oli
luolan lattiana; mutta se oli onnellinen horjahdus, sillä Hatteraickin
toinen luoti suhahti hänen ylitseen niin kohdalleen tähdättynä, että
se olisi osunut hänen aivoihinsa, jos hän olisi jaloillaan pysynyt.
Ennen kuin salakuljettaja ehti siepata toista pistooliansa pääsi
Dinmont häneen käsiksi ja yritti pelkin käsivoimin kytkeä alas hänen
käsivarsiaan. Mutta niin voimakas oli pahantekijä epätoivoissaan
kaikkensa ponnistaen, että hän rajalaisen jättiläismäisestä
rynnistyksestä huolimatta laahasi Dinmontin roihuavien tappurain läpi
ja oli melkein saanut vedetyksi esille pistoolin, joka olisi saattanut
tehdä ripeästä lampuodista lopun, elleivät Bertram ja Hazlewood
olisi heittäytyneet hänen avukseen. Vimmatuin tempaisuin he saivat
Hatteraickin paiskatuksi maahan, aseettomaksi ja sidotuksi.
Ottelu oli lopussa vajaan minuutin kuluttua, vaikka sen kertominen
vaatii jonkun verran aikaa. Ollessaan täydellisesti nujerrettu teki
konna vain pari hurjaa ja miltei kouristuksen tapaista rynnistystä,
mutta jäi sitten ihan hievahtamattomaksi ja hiiskumattomaksi. "Hän
aikoo ainakin karskina kuolla", huohotti Dinmont; "no, en minä sen
takia hänestä huonommin ajattele".
Kelpo Dandie samalla ravisteli palavia rohtimia pörhöisestä
päällystakistaan ja tuuheasta mustasta tukastaan, joka oli nujakassa
hieman kärventynyt. "Hän on nyt alallaan", sanoi Bertram; "jääkää häntä
vartioimaan älkääkä antako hänen liikahtaa, kunnes näen onko tämä
vaimo-parka hengissä vai kuollut". Hazlewoodin avulla hän kohotti Meg
Merriliesin istualleen.
"Tiesin näin käyvän", jupisi haavottunut, "ja näinpä sopikin."
Luoti oli kurkun alapuolelta tunkeutunut rintaan. Siitä ei vuotanut
paljoakaan verta näkyviin, mutta sitä arveluttavampana piti sitä
ampumavammoja näkemään tottunut Bertram. "Hyvä Jumala! Mitä
tekisimmekään poloisen hyväksi?" sanoi hän Hazlewoodille, olosuhteiden
syrjäyttäessä kaikenlaisen ennakkoselittelyn tai keskinäisen esittelyn
tarpeellisuuden.
"Hevoseni on kytkettynä yläpuolelle metsään", huomautti Hazlewood;
"olen pitänyt teitä silmällä jo kaksi tuntia -- minä karautan noutamaan
luotettavaa apuväkeä. Teidän on sillävälin parempi puolustaa luolan
suuta mahdollisilta tulijoilta, kunnes palaan."
Hän riensi pois. Bertram siteli Meg Merriliesin haavan parhaansa mukaan
ja asettui lähelle käytävän suuta, viritetty pistooli kädessään;
Dinmont yhä vartioitsi Hatteraickia, puristaen häntä rinnuksesta
Herkuleen kouraisulla. Luolassa vallitsi haudan hiljaisuus, jota
keskeyttivät vain loukkaantuneen vaimon hillitty voihke ja vangin
raskas läähätys.