Sir Gawainin keijuismorsian oli häijyn äitipuolensa taikomana
luultavasti rujompi ja kuten yleensä sanotaan rumempi kuin Meg
Merrilies, mutta varmaankaan ei hänellä ollut sitä ylvästä jylhyyttä,
jota jälkimäisen kasvonpiirteisiin heijasti kiihtynyt mielikuvitus,
niiden luonnostaankin ollessa mieleen painuvat ja ilmehikkäät, ja
joka saman sisäisen lieskan ollessa pontimena ilmeni myöskin naiseksi
jättiläismoisen ryhdin liikkeissä. Niinpä eivät Pyöreän pöydän ritarit
arvatenkaan suuremmalla kauhulla kavahtaneet vihille ilmestynyttä
kuvatusta kuin Lucy Bertram ja Julia Mannering tämän galwaylaisen
sibyllan äkillistä esiintymistä Ellangowanin tietörmällä.
"Luojan tähden", sanoi Julia ottaen kukkaronsa esille, "antakaa tuolle
kauhistavalle vaimolle jotakin ja käskekää hänen mennä".
"En voi", epäsi Bertram; "en saa loukata häntä".
"Mikä pidättää teitä täällä?" lausui Meg korottaen onton äänensä
käreätä ja karmivaa sointua. "Miksi ette tule? Pitääkö hetkenne
kutsua teitä kahdesti? Muistatteko valaanne? -- kirkonmenoissa
tai markkinoilla, häissä tai hautajaisissa", ja hän nosti luisen
etusormensa uhkaavaan asentoon.
Bertram kääntyi säikähtyneihin seuralaisiinsa. "Sallikaa minun hetkeksi
poistua; minua sitoo lupaus seuraamaan tätä vaimoa."
"Taivasten tekijä! sidottu mielipuoleen eukkoon?" hämmästyi Julia.
"Tai mustalaiseen, jolla on joukkueensa metsässä valmiina murhaamaan
sinut!" hätäili Lucy.
"Tuopa ei ollut Ellangowanin lapsen lailla puhuttua", virkkoi Meg,
rypistäen kulmiansa miss Bertramille. "Pahantekijäthän ovat pahan
pelkääjiä."
"Lähteä minun täytyy", vakuutti Bertram, "se on ihan välttämätöntä;
odottakaa minua tässä viisi minuuttia".
"Viisi minuuttia?" sanoi mustalainen; "viidessä tunnissakaan ette
kenties tänne suoriudu".
"Kuuletteko tuon?" esteli Julia; "taivaan tähden, älkää menkö!"
"Täytyy, täytyy -- mr. Dinmont saattaa teidät takaisin taloon."
"Ei", kielsi Meg, "hänen on tultava matkassanne; sitä varten hän
on täällä. Hänen on otettava osaa käsin ja sydämin, ja hyvin hänen
sietääkin, sillä hänen riitansa suoriminen olisi voinut käydä teille
kalliiksi."
"Se on totta, matami, on kerrassaan", vastasi vakaa lampuoti; "ja
ennen kuin käännyn takaisin kapteenin sivulla, osotankin sen säilyneen
muistissani".
"Oi, niin!" huudahtivat molemmat neitoset yhtaikaa, "ottakaa mr.
Dinmont mukaan, jos tuota outoa kutsua on noudatettava".
"Noudatettava sitä on kaikella muotoa", vastasi Bertram, "mutta
näettehän nyt olevani turvallisesti vartioittu. Hyvästi vähäksi aikaa;
menkää kotiin niin joutuin kuin voitte."
Hän puristi sisarensa kättä ja katseillaan hyvästeli vielä hellemmin
Juliaa. Hämmästyksen ja pelon miltei tyrmistyttäneinä seurasivat
neitoset jännittynein katsein Bertramin ja hänen kumppaninsa sekä
eriskummallisen oppaansa kulkua. Viimeksi mainitun pitkä vartalo
liikkui talvisen nummen yli niin nopein, pitkin ja vakain askelin,
että hän pikemmin näytti lipuvan kuin kävelevän. Bertram ja Dinmont,
kookkaita miehiä molemmat, olivat näköjään tuskin hänen mittaisiansa
hänen pitemmän pukunsa ja korkean päähineensä takia. Hän asteli
suoraan yli kedon, poikkeamatta mutkittelevalle polulle, jonka avulla
jalankulkijat karttelivat epätasaisuuksia ja eri suuntiin juoksevia
pikku puroja. Pienenevät varjot siten useasti katosivat näkyvistä,
painuessaan tuollaisiin notkopaikkoihin, ja taas kohosivat esille.
Oli ikäänkuin jotakin pelottavaa ja aaveellista hänen kiireisessä ja
polvekkeettomassa kulussaan, joka ei vähääkään välittänyt matkamiehen
suuntaa tavallisesti poikkeennuttavista esteistä. Hänen etenemisensä
oli yhtä suoraa ja lähes yhtä nopeaakin kuin ilmassa liitävän linnun.
Vihdoin he saapuivat siihen luonnollisen metsän tiheikköön, joka
ulottui kedon laidalta Derncleughin rotkolle ja purolle asti, ja
katosivat sinne.
"Tämä on kerrassaan eriskummallista", sanoi Lucy tovin äänettömyyden
jälkeen kumppaniinsa kääntyen; "mitä voi hänellä olla tekemistä tuon
vanhan akan kanssa?"
"Se on kovin pelottavaa", vastasi Julia, "ja melkein muistuttaa
mieleeni Intiassa kuulemiani tarinoita taikureista, velhoista ja
pahoista haltioista. Siellä uskotaan muutamien voivan silmänsä
lumouksella hallita uhriensa tahtoa ja määrätä heidän liikkeitään.
Mitä saattaakaan veljelläsi olla yhteistä tuon kamalan eukon kanssa,
jotta hän jättää meidät ilmeisesti vastoin tahtoaan, totellakseen hänen
käskyjään?"
"Ainakin voimme katsoa hänet turvatuksi vaaralta", huomautti Lucy,
"sillä hän ei olisi mitenkään kutsunut tuota uskollista Dinmontia,
jonka voimaa, urheutta ja häikäilemättömyyttä Henry on niin suuresti
ylistellyt, seuraamaan mukana retkelle, jos aikoisi jotakin pahaa
hänen ystävälleen. Ja nyt palaammekin kotiin everstin tuloa odottamaan
-- kenties ehtii Bertram takaisin ennen, mutta muutoin saa eversti
harkita, mitä on tehtävä."
Nojautuen siis toinen toisensa käsivarteen, mutta peloissaan ja
sekaannuksissaan kuitenkin toisinaan kompastellen, he viimein saapuivat
puistokujan päähän, kun samassa kuulivat ratsun tömistelyä takaa päin.
He hätkähtivät kaikille äänille herkkinä, mutta näkivätkin suureksi
mielihyväkseen nuoren Hazlewoodin.
"Eversti saapuu piammiten", hän sanoi; "minä nelistin edellä
tervehtimään miss Bertramia ja sydämeni pohjasta onnittelemaan häntä
perheelle sattuneen iloisen tapauksen johdosta. Mieleni tekee tulla
esitellyksi kapteeni Bertramille ja kiittää häntä hyvin ansaitusta
ojennuksesta, jonka häneltä sai äkkipikaisuuteni ja varomattomuuteni."
"Hän läksi vastikään luotamme", selitti Lucy, "ja tavalla, joka on
meitä paljon säikyttänyt".
Juuri silloin vierivät esille everstin vaunut, pysähtyen naisten
kohdalle; Mannering ja lainoppinut astuivat maahan ja yhtyivät heihin.
Viipymättä ilmottivat nämä uuden levottomuuden aiheen.
"Meg Merrilies taaskin!" ihmetteli eversti. "Hän on kyllä peräti
salaperäinen ja selittämätön ilmiö; mutta luullakseni on hänellä
Bertramille jotakin sellaista ilmotettavaa, mitä ei aio saattaa meidän
tietoomme."
"Lempo tuon löylynlyömän akan periköön", päivitteli neuvos; "miksei
hän anna asiain kehittyä tolallaan, _prout de lege_, vaan tahtoo aina
ehättää mukaan omalla tavallaan? Heidän suunnastaan vielä pelkään
heidän olevan menossa Ellangowanin maalle -- ja tuo Glossinin roisto on
meille näyttänyt, mitä konnia hänellä on käytettävissään. Kunhan kelpo
Liddesdale riittäisi vartioksi."
"Jos sallitte", huomautti Hazlewood, "niin minäpä hyvin mielelläni
ratsastaisin heidän omaksumalleen suunnalle. Olen seudulla niin hyvin
tunnettu, etten juuri usko mitään ilkityötä mahdolliseksi minun
nähteni, ja pysyttelen siksi varovaisen välimatkan päässä, etten ole
näköjäni vaanimassa Megiä enkä häiritsemässä hänen puheluansa."
"Toden totta", huomautti Pleydell syrjään, "ollakseen muutamia vuosia
takaperin tuntemani kelmeä koulupojan nulikka, luulenpa nuoresta
Hazlewoodista komean miehen koituvankin. Enemmän pelkään uutta lain
nimessä ahdistamisen yritystä kuin avointa väkivaltaa, ja siitä
tämän nuoren miehen saapuvilla olo pelottaisi sekä Glossinin että
hänen kätyrinsä. -- No, menkäähän vain, poikaseni -- tirkistelkää --
tähystelkää -- tapaatte heidät jossakin Derncleughin lähistöllä tai
hyvin luultavasti Warrochin metsässä."
Hazlewood käänsi ratsunsa. "Palatkaa meille päivälliselle, Hazlewood",
huusi eversti. Toinen kumarsi, painoi kannukset hevosen kupeisiin ja
nelisti pois.
Palaamme nyt Bertramiin ja Dinmontiin, jotka yhä seurasivat
salaperäistä opastansa metsikköjen ja notkojen poikki avoimen kedon
ja Derncleughin rauniokylän välillä. Etunenässä kulkiessaan hän ei
kertaakaan vilkaissut taakseen seuraajiinsa, paitsi milloin torui
heidän vitkasteluaan, vaikka näiden otsalta vuodenajasta huolimatta
tippui hiki. Toisin ajoin hän puheli itsekseen sellaisia katkonaisia
lauselmia kuin: "Se tapahtuu vanhan huoneen rakentamiseksi uudestaan
-- kulmakiven laskemiseksi -- ja enkö häntä varottanut? Sanoin
hänelle olevani syntynyt sen tekemään, vaikkapa olisi isäni pää
ollut astumakivenä, saatikka hänen. Minut tuomittiin -- silti pysyin
aikeessani häkissä ja jalkapuussa; minut karkotettiin -- säilytin sen
vieraalla maalla; suomittiin -- leimattiin polttomerkillä -- mutta
päätökseni oli syvemmässä kuin yltti raippa tai hehkuva rauta ja nyt on
hetki tullut."
"Kapteeni", virkkoi Dinmont puolittain kuiskaten, "ettei hän vain olisi
aaveellinen! Hänen sanansa eivät tunnu sattuvan Jumalan nimessä tai
muiden ihmisten tapaan. Turkanen, meillä päin väitetään, että niitä
_on_ olentoja sellaisiakin."
"Älkää olko peloissanne, ystävä", kuiskasi Bertram vastaan.
"Peloissaniko! Minä en piittaa vähän vähääkään", vakuutti vankka
maalainen, "olipa hän velho tai paholainen -- yhtä kaikki Dandie
Dinmontille".
"Vaiti, isäntä", käski Meg ankarasti katsahtaen olkansa yli; "tässäkö
muka olisi aika ja paikka teidän puhuaksenne?"
"Mutta, muori hyvä", huomautti Bertram, "kuten minä en vähimmälläkään
tavalla epäile teidän vilpittömyyttänne tai ystävyyttänne, jota olen
saanut kokea, samaten tulisi vastavuoroon teidän hiukan luottaa minuun
-- haluaisin tietää, minne meitä viette".
"Siihen on vain yksi vastaus, Henry Bertram", sanoi sibylla. "Vannoin
ettei kieleni koskaan kertoisi, mutta en ole sanonut, ettei sormeni
koskaan osottaisi. Käykää edelleen ja kohdatkaa onnenne, tai pyörtäkää
takaisin ja menettäkää se -- siinä kaikki sanottavani".
"Näyttäkäähän sitten tietä", vastasi Bertram; "en enää kysele."
He laskeusivat rotkoon jokseenkin samalta kohdalta, missä Meg oli
viimeksi eronnut Bertramista. Hän pysähtyi hetkeksi sen ison kallion
juurelle, jonne Bertram oli nähnyt ruumista haudattavan, ja polkaisi
maata, joka kaikesta noudatetusta varovaisuudesta huolimatta osotti
äskeisen kaivamisen jälkiä. "Tässä lepää yksi", hän virkahti; "kenties
hän piakkoin saapi naapureita".
Hän eteni sitte puroa myöten rauniokylään. Siellä hänen katseensa
ilmaisi omituista ja heltynyttä kaihoa, kun hän seisahtui erään vielä
pystyssä pysyneen päädyn eteen ja haasteli vähemmän katkonaiseen
tapaan, vaikka yhtä juhlallisella sävyllä kuin ennenkin:
"Näettekö tuota mustunutta ja hajoillutta majan seinää? Siinä majassa
kattilani kiehui neljäkymmentä vuotta -- siellä synnytin kaksitoista
komeata poikaa ja tytärtä. Missä ovat he nyt? -- missä ovat lehdet,
jotka tuota vanhaa saarnia Martinpäivänä koristivat! -- länsituuli on
sen riipinyt paljaaksi -- ja riivitty olen minäkin. Näettekö tuota
halavaa? -- se on nyt pelkkä mustunut, laho kanto -- olen istunut sen
juurella monena herttaisena kesäiltana, sen ripustellessa vetreitä
kiehkuroitaan lorisevan veden yli. Siellä olen istunut ja" -- korottaen
ääntään --"pitänyt sinua helmassani, Henry Bertram, ja laulellut
sinulle vanhoista parooneista ja heidän verisistä sodistaan. Ei se enää
koskaan viheriöitse, eikä Meg Merrilies enää lauluja hyräile, iloisia
tai murheellisia. Mutta ettehän unohda häntä, ja rakennutattehan vanhat
seinät uudestaan hänen tähtensä? -- ja antakaa siellä asua jonkun, joka
on kyllin kunnollinen ollakseen toisen maailman asukkaita pelkäämättä.
Sillä jos kuolleet ovat konsanaan tulleet elävitten joukkoon takaisin,
nähdään minut tässä notkossa monenakin yönä, näiden raihnaitten
luitteni maatuessa."
Se mielipuolisuuden ja jylhän mieleninnon sävy, jolla hän nämä viime
sanansa lausui, oikea käsivarsi paljaana ja ojennettuna, vasen
taivutettuna kauhtanan tummanpunaisten poimujen alle, olisi voinut
kelvata itse Siddoninkin[68] harjotelmaksi. "Ja nyt", hän sanoi
yhtäkkiä palautuen lyhyeen, tuimaan ja pikaiseen puheentapaan, joka oli
hänellä tavallisin, "käykäämme työhön -- käykäämme työhön".
Hän kulki edellä korokkeelle, jolla Derncleughin Harja sijaitsi,
otti taskustaan ison avaimen ja avasi oven. Sisus oli paremmassa
järjestyksessä kuin ennen. "Olen täällä siivonnut", huomautti hän;
"voin joutua paarinlaudalle tänne ennen yötä. Vähänpä, vähänpä tulee
väkeä Megin peijaisiin, sillä monet kansastamme soimaavat, mitä olen
tehnyt ja teen!"
Hän viittasi sitte pöytään, jolle oli kylmää ruokaa järjestetty
suurempaa siisteyttä noudattaen kuin olisi osannut Megin tavoista
päättäen odottaa. "Syökää", hän sanoi; "tarvitsette sitä vielä illalla".
Bertram maistoi mielen nouteeksi pari suupalaa; Dinmontin ruokahalua ei
ollut heikentänyt ihmettely, oudon seikkailun aavistelu eikä aamullinen
eine, ja hän esiintyi samana syömärinä kuin aina. Eukko tarjosi lopuksi
kumpaisellekin lasillisen konjakkia, jonka Bertram nautti vedellä
miedonnettuna ja hänen kumppaninsa paljaaltaan kulautti.
"Ettekö itse mitään maista, matami?" kysyi Dinmont.
"En sitä joudu tarvitsemaan", vastasi heidän salaperäinen emäntänsä.
"Ja teidän on nyt saatava aseita -- tyhjin käsin ette voi jatkaa --
mutta älkää niitä äkkipikaisesti käyttäkö -- ottakaa vangiksi, mutta
säästäkää henki -- antakaa lain saada omansa -- hän saattaa puhua ennen
kuolemaansa."
"Kuka vangitaan? kuka saattaa puhua?" kysyi Bertram kummastuneena,
ottaen vastaan hänen tarjoamansa parin pistooleja, jotka tarkastaessaan
havaitsi ladatuiksi ja piitetyiksi.
"Piit ovat hyvät", sanoi Meg, "ja ruuti kuivaa -- tunnen minä tämän
työn hyvin".
Sitte hän Bertramin kysymyksiin vastaamatta asesti Dinmontinkin isolla
pistoolilla ja pyysi heitä valitsemaan kartut itselleen kasallisesta
hyvin epäilyttävän näköisiä kalikoita, jotka hän nosti eräästä sopesta
esille. Bertram otti vankan närtteen, kun taasen Dandie omaksui nuijan,
joka olisi Herkuleksellekin kelvannut. He läksivät sitte kaikin
holvihuoneesta, jolloin Bertram käytti tilaisuutta kuiskatakseen
Dinmontille: "Jotakin selittämätöntä on tässä kaikessa -- mutta meidän
ei tarvitse käyttää näitä aseita, ellemme huomaa siihen välttämätöntä
ja laillista aihetta -- tehkää valppaasti kuten näette minun tekevän."
Dinmont vastasi ymmärtävällä nyökkäyksellä, ja he seurasivat oppaansa
askeleita edelleen, yli märän ja poikki kuivan, pitkin suota ja
halki kedon. Hän ohjasi heidät Warrochin metsään samaa latua myöten,
jota Ellangowanin omistaja-vainaja oli käyttänyt ratsastaessaan
Derncleughiin lastansa etsien Kennedyn murhan onnettomana iltana.
Tultuaan noihin viidakoihin, joissa talvinen tuuli nyt hohisi, tuntui
Meg Merrilies pysähtyvän tuokioksi ikäänkuin 'muistelemaan tietä.
"Meidän on täsmälleen pysyttävä samalla tolalla", virkahti hän ja
läksi samoamaan eteenpäin, mutta enemmän polvitellen ja kaarroksia
tehden kuin entisen vakaan ja suoran suuntansa mukaan. Vihdoin hän
metsän sokkeloista vei heidät pienelle aholle, jonka epäsäännöllisenä
reunustana oli puita ja pensaita. Talvellakin se oli suojainen ja
somasti eristynyt pälveke; mutta kevään vehreydellä koristautuneena,
maan kohottaessa esille kaikki kukkasensa, pensaitten levittäessä
kukkeat lehvänsä sen ympärille ja vesaikon yli nousevien riippakoivujen
luodessa pitkät ja lehtevät haaransa katveeksi auringolta, se
epäilemättä näytti paikalta, niissä nuorekas runoilija parhaiten
saattoi sommitella aikaisinta sonettiaan tai rakastava pari vaihtaa
ensimäiset tunteittensa tunnustukset.
Nyt se nähtävästi herätti kokonaan toisenlaisia muistoja. Bertramin
otsa synkkeni, ja hän kävi miettiväiseksi, katseltuansa aukiota. Meg
virkahti itsekseen: "Tämä on juuri se paikka!" ja loi häneen kolkon
syrjäsilmäyksen: "Muistatteko tätä?"
"Kyllä!" vastasi Bertram; "muistan epäselvästi".
"Niin", jatkoi hänen oppaansa, "ihan tällä kohdalla putosi mies
satulasta -- minä olin juuri silloin tuon seljapuun takana. Kovasti,
kovasti hän ponnisteli, ja kovasti hän huusi armoa -- mutta hän oli
niiden käsissä, jotka eivät siitä sanasta mitään tienneet! Nyt näytän
teille ladun lopun -- viime kerralla kuljitte sen minun käsivarsillani."
Hän tunkeusi pitkää ja mutkaista, melkein umpeen kasvanutta uraa
myöten edelleen, ja mitään mainittavaa vierua kohtaamatta olivat he
äkkiä meren rannassa. Meg asteli hyvin joutuisasti hyökyaallokon ja
kallioiden välitse, kunnes saapui muista irralliselle, oudon näköiselle
kallionlohkareelle. "Tästä", hän kuiskasi tuskin kuuluvalla äänellä,
"tästä löydettiin ruumis".
"Ja luola", supatti Bertram yhtä hiljaa, "on lähellä -- viettekö meidät
sinne?"
"Vien", vastasi mustalainen päättävällä äänellä. "Rohkaiskaa sydämenne
kumpainenkin -- seuratkaa minua, kun ryömin sisälle -- olen asettanut
nuotiorisut siten, että ne kaihtavat teitä. Odottakaa närekasan takana
hetkinen, kunnes sanon: _Hetki ja mies ovat molemmat tulleet;_ silloin
hyökätkää hänen kimppuunsa, käykää käsivarsiin kiinni ja sitokaa hänet
niin että veri kynsien alta tiukkuu."
"Sen totisesti teenkin", vakuutti Henry, "jos hän on olettamani mies --
Jansen?"
"Niin, Jansen, Hatteraick ja parikymmentä muuta nimeä hänellä on."
"Dinmont, teidän täytyy nyt pysytellä vierelläni", sanoi Bertram,
"sillä tuo mies on itse paholainen".
"Sitä ei teidän ole tarvis epäillä", vakuutti vankka talonpoika, "mutta
soisinpa muistavani jonkun rukouksen ripenen ennen kuin konttaan
velhon perässä tuohon aukkoon, jota hän availee. Olisi karvasta jättää
siunattu aurinko ja vapaa ilma, ja mennä tuollaiseen koloon surman
suuhun kuin reikäänsä saarrettu kettu. Mutta kylläpä ne sentään ovat
kovahampaisia koiria, jotka Dandieta repeloivat; niin että, kuten
sanoin, paha minut periköön, jos teidät heitän."
Tämä lausuttiin mahdollisimman hiljaisena supatuksena. Aukko oli nyt
raivattu auki. Meg ryömi nelin kontan sisälle, Bertram seurasi häntä,
ja jälkijoukkona luisui mukaan Dinmont, luotuaan kaihoksuvan katseen
päivänvaloon, jonka siunaukset hän oli hylkäämässä.