Niiden eri välinäytösten tapahduttua, joiksi voidaan sanoa Woodbournen
huonekunnan jäsenten keskuudesta edellisessä luvussa hahmoittamiamme
kohtauksia, kokoontui vihdoin aamiaisseurue, Dandieta lukuunottamatta,
joka oli noudattanut makuaan ravinnon ja ehkä seurankin valinnassa,
nauttimalla mrs. Allanin pöydässä kupillisen konjakkitilkalla
vahvennettua teetä, jota vielä lujitti moniahta viipale suunnattoman
isoa kylmää reisipaistia. Hänestä pyrki tuntumaan siltä, että hän
kykeni kaksin verroin enemmän syömään ja puhumaan tämän kelpo vaimon ja
Barnesin kuin vierashuoneen puolella oleilevien isoisten seurassa.
Todellakin oli tämän vähemmän huomattavan seurueen ateria paljoa
rattoisempi kuin tuon ylemmän piirin, missä osanottajia enimmäkseen
painosti ilmeinen väkinäisyys. Julia ei uskaltanut korottaa ääntään
kysyessään Bertramilta, halusiko tämä toisen kupillisen teetä.
Bertramista tuntui hämmennyttävältä syödä voileipäänsä Manneringin
silmien edessä. Lucy äärimäiseen asti helliessään tunteitaan
jälleen löytynyttä veljeänsä kohtaan alkoi ajatella hänen ja
Hazlewoodin välistä riitaa. Eversti tunsi kiusallista huolta, joka on
luonnollinen ylpeälle mielelle, kun se arvelee pienintäkin ilmettänsä
hetkellisestikään muiden valppaan tulkinnan alaiseksi. Lakimies
kyllä uutterasti hoiteli ruumiinsa vaatimuksia, mutta oli näköjään
harvinaisen totisena, kenties aamuaherruksestaan. Koulumestarin
mieliala taasen oli suoranaista hurmiota. Hän katseli Bertramia
-- katseli Lucya -- ynähteli -- kikerteli -- viuruili -- teki
kaikenlaisia virheitä säädyllisyyttä vastaan -- kaatoi kaiken kerman
(ei hullumpi erehdys) puurolautaselleen -- heitti teekupillisensa
rippeet sokeriastiaan ja lopuksi valeli toisella kiehuvalla
kupillisellaan vanhaa Platoa, everstin suosituinta viiriäiskoiraa,
mutta tämä otti vuodatusuhrin vastaan ulvaisulla, joka ei ollut hänen
viisaustieteelleen kunniaksi.
Everstin tyvenyyttä hieman horjutti tämä viime kompastus. "Toden totta,
hyvä ystävä, mr. Sampson, unohdattepa Platon ja Zenokrateen erotuksen."
"Edellinen oli akademikkojen, jälkimäinen stoalaisten johtaja", vastasi
koulumestari hiukan huonoksuen everstin oletusta.
"Niin kylläkin, hyvä herraseni, mutta Zenokrates se eitti kivun olevan
pahaa, eikä Plato. -- Mutta siinäpä tuleekin vastaus Mac-Morlanilta."
Se oli epäsuotuisa. Mrs. Mac-Morlan lähetti kunnioittavat
tervehdyksensä ja ilmotti miestänsä yhä pidättelevän muutamien vakavien
häiriöiden, joita oli edellisenä yönä sattunut Portanferryssä ja joiden
tutkiminen nyt vaati hänen kaiken aikansa.
"Mitä on nyt tehtävä, neuvos?" kysyi eversti Pleydelliltä.
"No, hyvä olisi ollut meidän tavata Mac-Morlan", puheli asianajaja,
"joka itse on järkevä mies ja olisi sitä paitsi toiminut minun
neuvomanani. Mutta eipä sentään pahaakaan hätää. Meidän ystävästämme
tässä on saatava _sui juris_[66] -- tällähaavaa hän on karannut vanki;
lailla on hankala vaatimus häneen, hänestä täytyy tehdä _rectus in
curia_,[67] siinä ensimäinen homma. Sen tarkotuksen saavuttamiseksi,
eversti, saatan minä teitä vaunuissanne Hazlewoodin hoviin. Taival ei
ole pitkä; me tarjoudumme takaajiksi hänen laskemisestaan vapaalle
jalalle, ja olen varma siitä, että pystyn helposti osottamaan mr. --
suokoon hän anteeksi -- Sir Robert Hazlewoodille takuumme hyväksymisen
välttämättömyyden."
"Kaikesta sydämestäni", myöntyi eversti, soitti kelloa ja antoi
tarvittavat määräykset. "Ja mikä on seuraavana tehtävänä?"
"Meidän on saatava käsiimme Mac-Morlan ja etsiskeltävä lisää
todisteita."
"Todisteitako!" kummeksui eversti. "Asiahan on päivän selvä; tässä
ovat mr. Sampson ja miss Bertram, samaten kuin te itsekin, paikalla
tunteneet nuoren miehen hänen isänsä kuvaksi, ja hän itse muistaa
kaikki erikoiset seikat tästä maasta siirtymisensä edeltä. Mitä muuta
tarvitaan vakaumuksen saamiseksi?"
"Siveelliseen vakaumukseen ei kenties mitään lisää", vastasi kokenut
lakimies, "mutta lailliseen toteennäyttämiseen melkoisen paljon. Mr.
Bertramin muistelmat ovat pelkkiä hänen omia muistelujansa eivätkä siis
kelpaa miksikään todistukseksi hänen omaksi hyväkseen; miss Bertram,
oppinut mr. Sampson ja minä voimme ainoastaan sanoa, mitä jokainen
edesmenneen Ellangowanin tuntenut on valmis vakuuttamaan, että tämä
mies on hänen ilmetty kuvansa. Mutta se ei hänestä tee Ellangowanin
poikaa ja anna hänelle kartanoa."
"Ja mikä sen tekee?" kysyi eversti.
"No, meidän on saatava toimeen nimenomainen tutkinto. Olisivathan nuo
mustalaiset -- mutta voi! nepä ovat melkein maineettomia lakituvassa
-- tuskin todistuskelpoisia, ja kaikkein vähimmin Meg Merrilies, joka
aikoinaan antoi niin erilaisia selityksiä asiasta ja häpeämättömästi
kielsi mitään tietävänsä, kun minä itse häntä siitä kuulustin."
"Mikä siis neuvoksi?" kysyi Mannering.
"Meidän täytyy yrittää", vastasi lainoppinut, "niitä todistuksia
voidaan kerätä Hollannissa niiden henkilöiden keskuudesta, jotka nuorta
ystäväämme kasvattivat. -- Mutta heidätkin voipi vaientaa pelko,
että kenties joutuvat kuulusteltaviksi tullimiehen murhasta; tai jos
puhuvatkin, niin he ovat joko ulkomaalaisia tai kansalaisoikeutensa
menettäneitä salakuljettajia. Epäilyn aihetta minulla siis on."
"Luvallanne sanoen, oppinut ja kunnioitettava herra", huomautti
koulumestari, "luotan siihen, että Hän, joka on palauttanut pikku Harry
Bertramin hänen ystävilleen, ei jätä työtänsä keskeneräiseksi".
"Luotan siihen minäkin, mr. Sampson", vastasi Pleydell; "mutta meidän
täytyy käyttää Hänen välikappaleitansa, ja pelkään kohtaavamme enemmän
vaikeuksia niiden hankkimisessa kuin ensin ajattelin. -- Mutta eipä
ole heikko sydän koskaan kaunotartansa voittanut -- ja sivumennen
sanoen" (syrjään miss Manneringille, Bertramin puhellessa sisarensa
kanssa), "tuossapa on teille todistetta Hollannin kunniasta! Kuinka
näppäriä nuoria miehiä täytyykään teidän ajatella Leydenin ja Utrechtin
valmistavan maailmalle, kun noin säädyllinen ja pulska tulokas ilmestyy
Middelburghin kehnoista kouluista?"
"Toden teolla", tokaisi koulumestari kadehtien hollantilaisen opiston
mainetta, "toden teolla, mr. Pleydell, tietäkääkin, että minä itse
laskin perustan hänen kasvatukselleen".
"Totta kyllä, mestari hyvä", vastasi asianajaja, "sehän epäilemättä
selittääkin hänen siron esiintymistapansa -- mutta tuolla tulevat
vaununne, eversti. Hyvästi, nuori väki! Miss Julia, säilyttäkää
sydämenne paluuseeni asti -- älkää antako minkään vaarantaa
etuoikeuttani, minun ollessani _non valens agere_".[67]
Heidän vastaanottonsa Hazlewoodin hovissa oli kylmempää ja
muodollisempaa kuin tavallista, sillä yleensä paronetti osotti suurta
kunnioitusta eversti Manneringia kohtaan, ja mr. Pleydell oli Sir
Robertin vanhoja ystäviä, siitä puhumattakaan että hän oli hyvää
sukua ja kaikkialla suuressa arvossa. Mutta nyt hänen sävynsä tuntui
kuivakiskoiselta ja väkinäiseltä.
"Minä mielellänikin", hän sanoi, "kelpoittaisin takuun siitä
huolimatta, että rikos on suoranaisesti matkaan saatettu, toimeen
pantu ja tehty Hazlewoodin nuorta Hazlewoodia vastaan; mutta tuo mies
on antanut itsestään väärät henkilötiedot ja on kaikin puolin sitä
lajia kulkuria, jollaista ei sovi vapauttaa, laskea irti tai päästää
valtoimeksi yhteiskunnan niskaan; ja sen vuoksi --"
"Toivoakseni, Sir Robert Hazlewood", sanoi eversti, "ette aio epäillä
sanaani, kun vakuutan teille, että hän palveli minun päällikkyyteni
alaisena upseerinkokelaana Intiassa?"
"En millään ehdolla tai muotoa. Mutta te sanotte häntä kokelaaksi; hän
taasen väittää, vakuuttaa ja inttää olleensa kapteeni tai johtaneensa
eskadroonaa teidän rykmentissänne."
"Hänet ylennettiin sen jälkeen kun minä luovuin päällikkyydestä."
"Mutta onhan teidän täytynyt se kuulla?"
"En ole kuullut. Palasin Intiasta perheasiain takia enkä ole sittemmin
ollut kovinkaan kiihkeä kuulemaan erityisiä tietoja rykmentistä.
Brownin nimikin on niin yleinen, että olen saattanut nähdä hänen
ylennyksensä Virallisessa, kiinnittämättä siihen mitään huomiota. Mutta
hänen päälliköltään kyllä saapuu kirje jo parissa päivässä."
"Mutta minulle kerrotaan ja ilmotetaan, mr. Pleydell", vastasi Sir
Robert yhä epäröiden, "että hän ei aio tyytyäkään tuohon Brownin
nimeen, vaan pyrkii Bertramina vaatimaan Ellangowanin kartanoa
sukuperinnökseen".
"Kas vain, kuka sellaista sanoo?" kysyi asianajaja.
"Tai sanokoon sellaista kuka hyvänsä", tivasi soturi, "onko silti
oikeutta pidättää häntä vankina?"
"Hiljaa, eversti", kielsi lakimies; "olen varma siitä, että te,
yhtä vähän kuin minäkään, ette suosisi häntä, jos hän osottautuisi
petturiksi. Ja ystävien kesken puhuen, kuka teille sen ilmotti, Sir
Robert?"
"No, eräs henkilö vain, mr. Pleydell", vastasi paronetti, "joka on
erikoisesti ottanut asiakseen tutkia, seuloa ja selvitellä tätä juttua
juurtajaksain -- suonette anteeksi, etten häntä lähemmin mainitse".
"Hoo, kuten vain haluatte", vastasi Pleydell. "No, ja hän sanoo --"
"Hän sanoo kattilanpaikkurien, mustalaisten ja muun joutoväen
keskuudessa supateltavan, että mainitsemani laatuista suunnitelmaa
haudotaan, ja että tuo nuori mies, joka on Ellangowan-vainajan
äpärä- eli avioton poika, on keksaistu petturin osaan, kun hän osuu
näöltään niin suuresti sukuun."
"Ja oliko sellaista aviotonta poikaa olemassa, Sir Robert?" tiedusti
neuvos.
"Oli todellakin, oman ehdottoman tietoni mukaan. Ellangowan toimitti
hänet kajuuttipojaksi tai ruudintuojaksi erääseen tullialukseen
toimitusmies Bertram-vainajan välityksellä, joka oli hänen
sukulaisensa."
"Vai niin, Sir Robert", sanoi lakimies ehättäen puhumaan kärsimättömän
soturin edellä, "sepä on tosiaankin uutta. Minä otan tutkiakseni
näitä tietoja, ja jos huomaan ne tosiksi, niin emme eversti Mannering
ja minä suinkaan puolla miestä. Kun sillävälin olemme kaikin
halukkaat pidättämään häntä varalla vastaamaan kaikkiin häntä vastaan
nostettaviin kanteisiin, vakuutan teidän menettelevän kerrassaan
laittomasti ja joutuvan raskaaseen vastuuseen, jos kieltäydytte
ottamasta vastaan takuutamme."
"No, mr. Pleydell", mukautui Sir Robert, joka tunsi neuvoksen
mielipiteitten pätevyyden, "koska teidän täytyy parhaiten tietää, ja
kun lupaatte luovuttaa miehen --"
"Jos hän osottautuu petturiksi", tokaisi lakimies hiukan pontevasti.
"Niin, aivan -- sillä ehdolla hyväksyn takuunne, vaikka minun täytyy
sanoa, että muuan avulias, hyvänsuopa ja kohtelias naapurini, joka on
itsekin saanut lainopillisen kasvatuksen, tänä aamuna antoi minulle
vihjauksen tai varotuksen sellaista menettelytapaa vastaan. Häneltä
minä kuulin, että nuorukainen oli vapautettu ja päässyt irralleen tai
oikeammin karannut vankilasta. Mutta mistä saamme jonkun laatimaan
takuusitoumuksen?"
"Hei", sanoi neuvos soittaen kelloa, "lähettäkääpä tänne ylös
kirjurini, mr. Driver -- mainettani ei haitanne, vaikka itse sanelen
kaavan".
Sitoumus laadittiin ja sai allekirjoituksensa, tuomari vahvisti
valtuutuksen Brownin laskemisesta vapaalle jalalle, ja vieraat
poistuivat.
Kumpainenkin heittäysi omaan soppeensa kyytivaunuissa eikä toviin
hiiskunut sanaakaan. Eversti ensimäisenä keskeytti äänettömyyden:
"Aiotte siis hyljätä nuorukaisparan heti ensimäisessä ottelussa?"
"Minäkö?" vastasi neuvos; "en hylkää hiuskarvaakaan hänen päästään,
vaikka saisin hänen puolestaan ahdistaa niitä ylimpään tuomioistuimeen
asti -- mutta mitä olisi hyödyttänyt käydä inttelemään vanhan
aasin kanssa ja näyttää hänelle kaikki korttinsa? Paljoa parempi
olisi, että hän ilmottaisi kuiskaajalleen Glossinille meidän olevan
välinpitämättömiä tai penseitä koko jutussa. Sitä paitsi halusin
kurkistaa vastustajien peliin."
"Vai niin!" sanoi soturi. "Näenpä siis juonia käytettävän
käräjäin kuten sodankin käynnissä. No, ja mitä pidätte heidän
taistelurintamastaan?"
"Nerokas!" arveli Pleydell, "mutta tuntuu epätoivoiselta: he
yrittävät keksiä liian viekkaita temppuja -- yleinen vika sellaisissa
tapauksissa".
Heidän keskustellessaan vaunut vierivät nopeasti Woodbournea kohti.
Matkalla ei sattunut mitään lukijan huomion arvoista, paitsi että
he tapasivat nuoren Hazlewoodin, jolle eversti kertoi Bertramin
ihmeellisen ilmestymisen. Tämä riemastui uutisesta ja ratsasti
edeltäpäin onnittelemaan miss Bertramia niin suurenmoisesta ja
odottamattomasta tapauksesta.
Palaammekin Woodbourneen jääneen seurueen luo. Manneringin lähdettyä
puheltiin etupäässä Ellangowanin suvun vaiheista, tiluksista ja
entisestä mahtavuudesta. "Isieni tornien juurelle minä siis laskin
maihin pari päivää takaperin hyvinkin kulkurin asemaan joutuneena?"
ihmetteli Bertram. "Sen murenevat harjatornit ja pimentoiset
holvikaaret jo silloinkin kiinnittivät mitä syvällisimmin mieltäni ja
herättivät muistoja, joita en kyennyt selventämään. Nyt käynkin siellä
uudestaan toisin tuntein, luulenpa myös toisin ja paremmin toivein."
"Älä mene sinne nyt", kielsi hänen sisarensa. "Esi-isiemme talossa
asustaa nykyään yhtä kavala kuin vaarallinenkin heittiö, jonka viekkaus
ja konnuus täydensi onnettoman isämme häviön ja särki hänen sydämensä."
"Sinä lisäät kiihkoani", vastasi veli, "astua tuon kunnottoman eteen
juuri hänen itsellensä varustamassa luolassa -- arvelenkin hänet jo
nähneeni".
"Mutta teidän täytyy ajatella", huomautti Julia, "jääneenne nyt Lucyn
ja minun holhottavaksemme ja olevanne vastuussa meille kaikista
liikkeistänne -- muistakaa, etten ole suotta ollut kahtatoista tuntia
lakimiehen mielitiettynä, ja minä vakuutan teille, että olisi hulluutta
yrittää pistäytyä Ellangowaniin juuri nyt. Korkeintaan voin suostua
siihen, että yhdessä kävelemme Woodbournen puistokujan päähän ja sieltä
kenties saatamme suosiollisesti teitä eräälle valtamaantien kunnaalle
asti. Sieltä voitte viehätyttää silmiänne noiden synkkien tornien
etäisellä häämyllä, jotka niin voimakkaasti vaikuttivat myötätuntoiseen
mielikuvitukseenne."
Retkeilystä sovittiin tuota pikaa, ja viittoihinsa verhoutuneina
läksivät neitoset aiotulle suunnalle kapteeni Bertramin saattamina.
Oli miellyttävä talviaamu, ja viileä tuulahdus vain virkisti
kauniita kävelijöitä eikä heitä puistatellut. Salainen, vaikka
sanoin tulkitsematon ystävyyden side solmi neitoset toisiinsa, ja
Bertram maksoi saamaansa mielihyvää takaisin, vuoroin kuunnellessaan
tietoja omasta suvustaan, vuoroin kertoessaan seikkailujaan Europassa
ja Intiassa. Lucy oli ylpeä veljestään sekä hänen luonnonlaatunsa
rohkeuden ja miehekkyyden johdosta että hänen urhean esiintymisensä
takia niissä monissa vaaroissa, joita hän oli kokenut. Ja isänsä sanoja
pohtiessaan ei Julia voinut olla toivoilematta, että se itsenäinen
lujuus, joka hänen isästään oli näyttänyt halvan ja alhaissyntyisen
Brownin julkeudelta, saisi Ellangowanin jalosukuisessa perillisessä
uljuuden, ylevän ryhdin ja aateluuden sorean sävyn.
He saapuivat viimein maantien korkeimmalle kohdalle, Gibbien ahteeksi
nimitetylle pikku ylänteelle tai kunnaalle Ellangowanin tiluksien
rajalle -- paikkaan, jota on tässä kertomuksessa useasti mainittu.
Sieltä avautui näkyviin kaunis mäkinä ja laaksoina vaihteleva maisema,
jota reunustivat luonnolliset metsät. Näiden tähän vuodenaikaan
alastomat oksat elvyttivät seudun yleistä väriä tummanpunaisella
kajastuksellaan, kun taasen toisin paikoin istutusmetsäin rivit
risteilivät katseen edessä, näytellen skotlantilaisten petäjien tumman
vehreyden eri vivahduksia. Parin kolmen penikulman päässä karehti
Ellangowanin lahdelma länsituulosen henkäilyssä. Rauniolinnan tornit
kohosivat korkealle koko ympäristönsä yläpuolelle ja saivat kirkkaampaa
väritystä talviauringolta.
"Tuolla", virkkoi Lucy Bertram etäisyyteen viitaten, "tuolla on
esivanhempaimme asuinsija. Jumala tietää, rakas veljeni, etten
sinulle kaipaa sitä laajaa valtaa, mikä noiden raunioiden herroilla
kerrotaan olleen niin kauvan ja toisinaan kovin väärinkin käytettynä.
Mutta oi, jospa näkisin sinun omistavan sellaisia jäännöksiä heidän
omaisuudestaan, että saavuttaisit kunniallisen itsenäisyyden ja
pääsisit ojentamaan kätesi sukumme vanhojen ja puutteenalaisten
auteltavien suojelemiseksi, jotka isä-parkamme kuolema --."
"Se on totta, rakkahin Lucy", vastasi Ellangowanin nuori perillinen;
"ja toivoakseni ei sellainen tukalien seikkailujeni päättyminen
nyt ole epätodenmukainen, taivaan avulla, joka on meitä tähän asti
johdattanut, ja näiden hyvien ystävien kannatuksella, jotka heidän
oma jalomielinen sydämensä on saanut asettumaan puolelleni. -- Mutta
soturina luonnollisestikin katselen melkoisella mielenkiinnolla tuota
rapistunutta varustusta; ja jos se juonitteleva roisto, joka nyt on
omistajana, rohkenee murenenkaan siitä siirtää --"
Hänet keskeytti Dinmont, joka oli nopeasti lähestynyt heitä tietä
pitkin takaa päin: "Kapteeni, kapteeni! teitä kaivataan -- teitä kutsuu
tulemaan se, jonka tiedätte."
Ja samassa Meg Merrilies kuin maasta nousten kohosi ahteen alta ja
seisoi heidän edessään. "Etsin teitä talosta", hän sanoi, "ja tapasin
vain hänet" (Dinmontia osottaen), "mutta te olette oikeassa ja minä
väärässä. _Täällä_ meidän piti tavata, juuri tässä paikassa, missä
silmäni viimeksi näkivät isänne. Muistakaa lupauksenne ja seuratkaa
minua."