Edellisenä iltana määräämällänsä hetkellä istui uupumaton lakimies
kelpo takkatulen ja kahden vahakynttilän ääressä, samettilakki
päässään ja koruompeleinen silkkinen yönuttu yllään, puuhakkaasti
järjestellen muistiinpanojaan Frank Kennedyn murhan todistuskappaleista
ja vihjeistä. Oli myös lähetetty pikaviesti kutsumaan mr. Mac-Morlania
saapuville Woodbourneen tärkeälle asialle niin joutuin kuin
mahdollista. Dinmont ei pitänyt kiirettä nousemisellaan, edellisen
illan tapauksista väsyksissään ollen ja huomaten Woodbournen
mukavuudet paljoa miellyttävämmiksi kuin Mac-Guffogin. Bertram olisi
kärsimättömyydessään saattanut lähteä liikkeelle aikaisemmin, mutta
eversti Mannering oli vihjannut aikovansa pistäytyä hänen huoneeseensa
aamulla, joten hän ei tahtonut poistua sieltä. Ennen tätä käyntiä
oli hän pukeutunut, kun Barnes herransa määräyksestä oli varustanut
hänelle kaikkea tarpeellista vaatetavaraa, ja odotti nyt jännittyneenä
isäntänsä lupaamaa puhuttelua.
Pian ilmotti kevyt naputus everstin, ja miehet puhelivat kahden
kesken kauvan ja molemminpuoliseksi tyydytykseksi. Kumpainenkin
kuitenkin salasi toiseltaan yhden seikan. Mannering ei saanut
ilmaistuksi tähtientietäjä-ennustustaan, ja helposti käsitettävistä
syistä ei Bertram antanut ilmi rakkaussuhdettansa Juliaan. Muuten oli
heidän haastelunsa kaikin puolin avointa ja molemmille mieluista,
ja läheni lopuksi everstin puolelta sydämellisyyttäkin. Bertram
huolellisesti mukaannutti oman esiintymisensä isäntänsä sävyyn ja
tuntui pikemmin kiitollisuudella ja mielihyvällä ottavan vastaan hänen
ystävällisyytensä kuin tavottelevan sitä miellyttelyllä.
Miss Bertram oli aamiaishuoneessa, kun Sampson laaposti sisälle kasvot
pelkkää hymyä säihkyvinä. Näin harvinainen ilmiö sai Lucyn ensin
arvelemaan, että joku oli puijannut häntä kujeella, joka oli hänet
saattanut hurmaannuksiin. Istuttuaan jonkun aikaa silmiään kieritellen
ja suu avoinna ällistellen hän viimein alotti:
"Ja mitä ajattelette hänestä, miss Lucy?"
"Ajattelen kenestä, mr. Sampson?" kysyi nuori neiti.
"Har -- ei -- hänestä, tiedättehän?" kysyi jälleen koulumestari.
"Tiedänkö?" kertasi Lucy, kykenemättä ollenkaan tajuamaan hänen
tarkotustaan.
"Niin, muukalaisesta, tiedättehän, joka saapui eilisiltana
kyytivaunuissa -- hänestä, joka ampui nuorta Hazlewoodia -- ha, ha,
ho!" remahti koulumestari, jonka nauru nyt kuulosti hirnumiselta.
"Tosiaankin, mr. Sampson", sanoi hänen oppilaansa, "olette valinnut
oudon aiheen iloisuudellenne -- minä en ajattele miehestä mitään;
toivon vain, että ilkityö oli tapaturmainen ja että meidän ei tarvitse
peljätä sen uusiintuvan".
"Tapaturmainen! ho, ho, ha!" hirnahti jälleen Sampson.
"Toden totta, mr. Sampson", huomautti Lucy hiukan nyreissään, "tepä
olette harvinaisen hilpeä tänä aamuna".
"Olen kuin olenkin! ha, ha, ho! suk-ke-laa -- ho, ho, ha!"
"Niin tavattoman sukkelalla päällä, hyvä sir", jatkoi nuori neiti,
"että soisin tietäväni iloisuutenne merkityksen mieluummin kuin jääväni
sen pelkillä vaikutuksilla hauskutettavaksi".
"Sen saattekin tietää, miss Lucy", vastasi Abel-poloinen. "Muistatteko
veljeänne?"
"Hyvä Jumala! kuinka voittekaan kysyä? Yksikään ei tiedä paremmin kuin
te, että hän joutui hukkaan samana päivänä, jona minä synnyin."
"Niin oikein, aivan oikein", vastasi koulumestari muiston synkistämänä;
"olin kummallisen unohtavainen -- niin, niin -- totta peräti -- mutta
arvoisan isänne muistatte?"
"Miten sitä epäilisitte, mr. Sampson? Eihän ole montakaan viikkoa siitä
kun --"
"Niin oikein, aivan oikein -- niin, totta peräti", vastasi
koulumestari, jonka houyhnhmn-nauru[64] vaipui lierkkähermoiseksi
tyrskinäksi, "minä en tahdo enää olla sukkelana näiden muistojen
vallitessa -- mutta katsokaahan luota nuorta miestä!" Bertram astui
huoneeseen tällä hetkellä. "Niin, katselkaa häntä tarkoin -- hän
on isänne ilmi elävä kuva; ja kun Jumala on ottanut teiltä rakkaat
vanhempanne -- oi lapseni, rakastakaat toinen toistanne!"
"Todellakin isäni kasvot ja ryhti", sopersi Lucy vaaleten. Bertram
kiirehti häntä tukemaan, koulumestari hakemaan vettä, pirskotellakseen
sitä hänen kasvoilleen; onneksi sai hän pian värinsä takaisin ja
pelastui hätäisen virvotuskeinon käyttämisestä, sillä veden olikin
koulumestari hädissään laskenut kiehuvasta teekeittiöstä. "Rukoilen
teitä sanomaan minulle, mr. Sampson", sanoi tyttö katkonaisesti, mutta
juhlallisella äänellä, "onko tämä veljeni?"
"On! on! Miss Lucy, hän on pikku Harry Bertram niin varmasti kuin
tuolla taivaalla Jumalan aurinko paistaa!"
"Ja tämä on sisareni?" huudahti Bertram kaiken sen perhehellyyden
valtaamana, mikä oli niin kauvan uinaillut hänen povessaan
viihdyteltäväänsä vailla.
"On! on! Hän on miss Lucy Bertram", äännähteli Sampson, "jonka
saatte huomata minun kehnolla avustuksellani saaneen täydellisen
ranskan- ja italian-, mitäpä espanjankielen taidon -- perehtyneen
puhekielensä lukemiseen ja kirjottamiseen, luvunlaskuun sekä
tavalliseen ja kaksinkertaiseen kirjanpitoon -- puhumattakaan hänen
kyvyistään neulomustöissä ja taloudenhoidossa, joita hän, jokaiselle
ansionsa tunnustaakseni, ei ole minun välitykselläni hankkinut, vaan
emännöitsijän -- enkä myöskään omaksu tiliini hänen soitannollisia
saavutuksiaan, joita erään kunnianarvoisan, siveellisen ja kainon sekä
lisäksi kovin sukkelan neidin -- miss Julia Manneringin -- ohjaukset
eivät vähäisessä määrässä ole edistäneet -- _suum cuique tribuito_".[65]
"Sinä siis", sanoi Bertram sisarelleen, "olet kaikki mitä minulle on
jäänyt! Viime yönä, ja täydellisemmin tänä aamuna, eversti Mannering
selitti minulle perheemme vastoinkäymisiä, vaikkei sanonutkaan, että
tapaisin sisareni täällä."
"Sen", huomautti Lucy, "hän jätti tämän miehen kerrottavaksi, joka on
ystävistä hellimpiä ja uskollisimpia; hän lievensi isäni pitkällistä
sairautta, oli saapuvilla hänen kuolemansa hetkellä, eikä kovimmankaan
onnen koettelemuksissa suostunut orvosta eriämään".
"Jumala häntä siitä siunatkoon!" lausui Bertram, pudistaen
koulumestarin kättä; "hän ansaitsee rakkauden, jolla olen aina hellinyt
hänen muistonsa häämyistä ja vajanaista varjoakin lapsuuteni päiviltä
säilyneenä".
"Ja Jumala siunatkoon teitä molempia, rakkaat lapseni", toivotti
Sampson; "ilman teitä olisin tyytyväisin mielin, jos taivaan tahto
olisi se ollut, laskenut pääni levolle multaan isäntäni vierelle".
"Mutta rohkenenpa toivoa", virkkoi Bertram, "että saamme kaikin nähdä
parempia päiviä. Kaikki kärsimämme korvautuu, koska taivas on minulle
toimittanut keinoja ja ystäviä oikeuteni saattamiseksi voimaan."
"Ystäviäpä todella!" säesti koulumestari, "ja Hänen lähettämiään,
kuten oikein sanotte, jota minä aikaisin opetin teidät muistamaan
kaiken hyvän antajana. On suuri eversti Mannering Itä-Intiasta, soturi
hamasta syntymästään, mutta ei vähemmin syvällisesti oppinut mies,
kun hänen vaillinaisia opiskelutilaisuuksiansa ajattelee. On lisäksi
suuri asianajaja mr. Pleydell, joka hänkin on syvällisesti oppinut
mies, vaikka laskeutuukin opin arvolle sopimattomiin turhuuksiin. On
niinikään mr. Andrew Dinmont, jonka en tiedä suurtakaan oppia omaavan,
mutta vanhan ajan patriarkkain tavoin hän on taitava siinä, mikä koskee
katraita ja laumoja. Lopuksipa olen minäkin, jonka tilaisuudet opin
uralla kulkemiseen, ollen suuremmat kuin edellä sanottujen arvoisain
henkilöiden, eivät ole, jos minun sopii sanoa, jääneet minulta sikseen,
mikäli kehnot lahjani ovat suoneet minun niistä hyötyä. Totisesti,
pikku Harry, täytyykin meidän joutuin palata opintoihimme. Minä alotan
alkuperusteista -- niin, minä kohennan kasvatuksesi kunnolliseksi aina
englannin kieliopin oikeasta tiedosta hamaan hepreaankin tai kaldeaan
saakka."
Lukija huomannee Sampsonin tällä kertaa suunnattomasti
runsassanaisemmaksi kuin tähän asti on ilmennyt. Syynä oli se, että
hänen oppilaansa palattua pyrkivät hänen ajatuksensa heti takaisin
alkuperäiseen lähtökohtaan, ja hänellä oli sekaannuksissaan mitä
innokkain halu ryhtyä jälleen tavauttamaan ja luettamaan nuorta
Bertramia. Tämä oli sitä naurettavampaa, kun hän ei Lucyyn nähden
omaksunut mitään sellaista holhousvaltaa. Mutta jälkimäinen olikin
varttunut hänen katsantonsa alaisena ja vähitellen vapautunut hänen
vaaliskelustaan, mikäli oli vuosia vierryt ja tytölle tietoja
kertynyt, samalla kun koulumestari oli vaistomaisesti tajunnut oman
epätapaisuutensa sievän käytöksen kannalta katsoen. Mutta Harrya hän
aluksi useimmiten johtui ajattelemaan jokseenkin siltä kannalta, jolle
oli hänet jättänyt.
Samoista elpyvän arvovallan tunteista hän viehtyi hänelle
ylenpalttiseen puheliaisuuteen, ja kuten ihmiset harvoin
tavallisuuttansa runsaammin puhelevat itseänsä paljastamalta,
antoi hänkin puhuttelemiensa selvästi ymmärtää, että joskin hän
umpimähkään alistui melkein kenen tahansa mielipiteisiin ja käskyihin,
mikäli nämä suvaitsivat sellaisia antaa, niin se tapahtui siinä
sisällisessä vakuutuksessa, että opin uralla hän oli verrattomasti
ylempänä kuin he kaikki yhteensä. Tällähaavaa se vihjaus kuitenkin
sattui tarkkaamattomiin korviin, sillä sisar ja veli olivat liiaksi
innostuneet kyselemään ja kuulemaan entisistä oloistaan tietoja,
paljoakaan seuratakseen arvoisan koulumestarin haastelua.
Bertramin luota läksi eversti Mannering Julian pukuhuoneeseen ja
lähetti pois hänen seuranaisensa. "Isä hyvä", virkkoi tytär hänen
tullessaan, "olette unohtanut viimeöisen valvomisemme ja tuskin
myöntänyt minulle aikaa hiusteni suorimiseen, vaikka teidän täytyi
huomata, kuinka ne nousivat pystyyn ihme-ilmestyksistä".
"Tällä kertaa on minulla asiaa pääsi sisustalle, Julia; ulkopuolen
palautan tuotapikaa mrs. Mincingisi hoivaan."
"Hyväinen aika, isä", vastasi miss Mannering, "ajatelkaahan, kuinka
sekaannuksissa ovat kaikki aatokseni, ja tekö ne kiireen kautta
suorisitte! Jos Mincing menettelisi omassa osassaan samaten, niin hän
repisi puolet tukkaa päästäni."
"Sanokin siis", huomautti eversti, "missä sekaannus on, niin koetan sen
suoriinnuttaa kaikella hellävaraisuudella".
"Oi, kaikkialla", tuskaili neitonen, "kaikki on unen tuoksinaa".
"No, koetanpahan sitä sentään selvennellä." Hän antoi Bertramin
vaiheista ja tulevaisuudentoiveista lyhyen selostuksen, jota Julia
kuunteli huonosti salautuvalla jännityksellä. "No", lopetti hänen
isänsä, "valaisiko se aatoksiasi asiasta?"
"Hämmensi entistä pahemmin, isä hyvä", sanoi Julia. "Ilmestyy
tuollainen nuori mies Intiasta, oltuaan kuolleeksi luultuna, kuin
suuri retkeilijä Abulfuaris sisarensa Canzaden ja toimellisen veljensä
Hurin luokse. Vertaukseni ontunee hiukan -- Canzade oli hänen vaimonsa
-- mutta Lucy esittäköön toista ja koulumestari toista. Ja sitten
esiytyy tuo vilkas skotlantilaisen lakimiehen hulluttelija kuin
murhenäytelmän lopussa ivailus. -- Ja kuinka hupaista onkaan, jos Lucy
saa omaisuutensa takaisin!"
"Minäpä arvelen", huomautti eversti, "jutun salaperäisimmäksi ilmiöksi
sitä, että miss Julia Mannering, jonka on täytynyt tietää, mitä mielen
ahdistusta hänen isänsä on tuntenut nuoren Brownin eli siis Bertramin
kohtalosta, on tavannut hänet Hazlewoodin tapaturman sattuessa eikä
kuitenkaan ole sanaakaan hiiskunut isälleen, vaan antanut etsiskellä
nuorta miestä epäiltävänä pahantekijänä ja salamurhan yrittäjänä".
Julia oli hätäisesti kerännyt kaiken rohkeutensa kohdatakseen
isänsä puhuttelua, mutta ei nyt kyennytkään reipastautumaan; hän
painoi äänetönnä päänsä alas, turhaan yritettyään änkätä, ettei hän
kohdatessaan muistanut Brownia.
"Ei vastausta! -- No, Julia", pitkitti hänen isänsä vakavasti, mutta
lempeästi, "salli minun kysyä sinulta, sen ainoanko kerran olet nähnyt
Brownin hänen palattuaan Intiasta? -- Ei vieläkään vastausta. Minun
täytyy siis tietenkin otaksua, että kerta _ei_ ollut ensimäinen. --
Yhäti vastaamatta. Julia Mannering, olepas hyvä ja vastaa minulle --
tämäkö nuori mies se tuli ikkunasi alle puhelemaan kanssasi sinun
asuessasi Mervyn Hallissa? Julia -- minä käsken -- minä pyydän sinua
olemaan suora."
Miss Mannering kohotti päätänsä. "Minä olen ollut, isä -- olen kai
vieläkin hyvin hupsu -- ja sitä tukalampi minun kenties on teidän
läsnäollessanne kohdata tuota herrasmiestä, joka on ollut ainakin
osallisena hupsuuteeni, vaikkeikaan ihan sen aiheuttajana." --. Hän
vaikeni lyhyeen.
"Onko minun siis käsitettävä", kysyi Mannering, "että hän oli
serenaadin antajana Mervyn Hallissa?"
Sanantavassa sointui jotakin rohkaisevaa Julialle. "Hän se todellakin
oli, isä; ja jos olen kovin väärässä, kuten olen useasti ajatellut,
niin on minulla puolustustakin."
"Ja mikä se on?" vastasi eversti, puhuen nopeaan ja hieman tylysti.
"En rohkene sitä nimetä, sir -- mutta --" Hän avasi pienen lippaan ja
pisti muutamia kirjeitä hänen käteensä; "annan teille nämä, nähdäksenne
miten tämä suhde alkoi ja kuka sitä edisti."
Mannering vei käärön ikkunan ääreen -- hänen ylpeytensä epäsi
etäämmäksi vetäytymisen -- ja vilkaisi kirjeitä sieltä täältä,
epävakaisin silmin ja kuohuvin tuntein. Mutta stoalaisuus tuli
kuitenkin ajoissa hänen avukseen, tuo viisaustiede, joka ylpeydestä
versoen kuitenkin usein kantaa hyveen hedelmiä. Hän palasi tyttärensä
luo niin lujamielisen näköisenä kuin tunteiltaan sai tekeytyneeksi.
"Sinulla on paljon puolta, Julia, mikäli voin päättää näiden
kirjeiden vilkaisusta -- olet totellut ainakin toista vanhemmistasi.
Omaksukaamme sananparsi, jota koulumestari äskettäin käytti: 'Menneet
olkoot menneitä, ja suorat välit vastedes.' -- En milloinkaan toru
sinua entisestä luottamuksesi puutteesta -- arvostele sinä vastaisia
aikeitani tekojeni mukaan, joista sinulla tähän asti ei toki liene
ollut syytä valittaa. Pidä nämä kirjeet -- ne eivät ole olleet minun
silmälleni aiottuja, enkä kernaasti lukisi niitä sen pitemmältä kuin
olen katsastanut sinun pyynnöstäsi ja puhdistautumiseksesi. Ja olemmeko
nyt ystäviä? Tai oikeastaan, ymmärrätkö minua?"
"Voi rakas, jalomielinen isäni", sanoi Julia hänen syliinsä
heittäytyen, "miksi olen koskaan hetkeksikään ymmärtänyt teitä väärin?"
"Ei siitä sen enempää, Julia", lausui eversti; "molemmatkin siedämme
saada moitetta. Jos ihminen on liian ylpeä vakauttamaan hellyyttä ja
luottamusta, joiden hänen käsittääkseen tulisi itsestään esiytyä,
niin hänen on kohdattava paljon ja ehkä ansaittuakin pettymystä.
On kylliksi, että perheestämme mitä rakkain ja kaivatuin jäsen jo
on mennyt manalle minua tuntematta; älköön minulta häipykö lapsen
luottamus, jonka tulisi rakastaa minua, jos hän todella itseäänkään
rakastaa."
"Oi, ei vaaraa -- ei pelkoa siitä!" vastasi Julia; "kunhan minulla vain
on teidän hyväksymisenne ja omani, niin ette voi säätää sääntöä niin
ankaraa, etten sitä seuraisi".
"No, rakkaani", suudellen häntä otsalle, "emmepä luullakseni pane
sinua mihinkään liian sankarilliseen koetukseen. Mitä nuoren
herran lähentelyyn tulee, odotan ensiksikin kaiken salavihkaisen
kirjeenvaihdon loppuvan; sellaiseen ei voi yksikään nuori nainen
hetkeksikään yhtyä alentamatta itseään omissa ja rakastajansakin
silmissä. Vaadin kaiken sellaisen salailun taukoamista; jos mr. Bertram
haluaa tietää syyn, niin kääntyköön minuun. Mielesi luonnollisesti
tekee tietää, mikä koitunee sellaisen vetoamisen tulokseksi. Ensinnäkin
tahdon tarkata tämän nuoren miehen luonnetta lähemmältä kuin olosuhteet
ja kenties omat ennakkoluulonikin ovat ennen sallineet -- myöskin
ilahuttaisi minua nähdä hänen syntyperänsä tulevan todistetuksi.
En minä ole siitä huolissani, saako hän Ellangowanin hovin, vaikka
sellaista seikkaa ei pidetäkään ihan yhdentekevänä missään muualla
kuin romaanissa; mutta tokihan Henry Bertram, Ellangowanin perillinen,
olkoonpa hänellä hallussaan isiensä omaisuus tahi ei, on kokonaan
toista kuin löytölapsi Vanbeest Brown. Mr. Pleydell kertoo hänen
esi-isiensä saaneen nimensä historiaan kotimaisten ruhtinaittensa
lippuja seuratessaan, meidän isiemme taistellessa Crecyn ja Poitiersin
tantereilla. Sanalla sanoen, minä en anna enkä epää hyväksymistäni,
mutta odotan sinun korvaavan entiset erehdyksesi; kun voit nykyisin
valitettavasti turvautua vain _toiseen_ vanhemmistasi, pyydän sinua
täyttämään lapsen velvollisuuden osottamalla minulle sitä luottamusta,
jonka voin sanoa koituvan luonnolliseksi tyttären käytökseksi minun
sydämellisestä halustani tehdä sinut onnelliseksi."
Puheen ensi osa liikutti Juliaa suuresti; Bertramien ja Manneringien
esi-isien ansiovertailu herätti salaista myhäilyä, mutta loppu oli
omiaan hellyttämään erityisesti jalomielisyyden tunteille avointa
sydäntä. "Ei, isä rakas", hän sanoi kätensä ojentaen, "uskokaa
vakuutustani, että tästä hetkestä alkaen olette ensimäinen neuvonantaja
kaikista vastaisista väleistäni Browniin -- tarkotan Bertramiin, ja
että minä en ryhdy mihinkään teidän tietämättänne ja hyväksymättänne.
Saanko kysyä -- jääkö mr. Bertram vieraaksi Woodbourneen?"
"Jää kyllä", sanoi eversti, "siksi aikaa kuin hänen asiansa tekevät sen
suotavaksi".
"Silloin, sir, oivaltanette jo tapahtuneesta, että hän odottaa
jotakin selitystä, miksi peruutan -- minun täytynee se siksi sanoa --
rohkaisun, jota hän saattaa arvella minun suoneen."
"Minä edellytän, Julia", vastasi Mannering, "että hän pitää kunniassa
kotiani ja jossain määrin ehkä tajuaa mitä palveluksia haluan hänelle
tehdä, eikä siis tahdo seurata mitään menettelytapaa, josta minulla
saattaisi olla syytä valittaa; ja sinun edellytän saattavan hänet
käsittämään, mitä kumpaiseenkin seikkaan kuuluu."
"Sittepä, sir, ymmärrän teitä, ja näette itseänne ehdottomasti
toteltavan."
"Kiitos, rakkaani; huolehtimiseni" -- suudellen häntä -- "tarkottaa
omaa hyvääsi. Pyyhipäs nyt nuo todistajat silmäripsistäsi, niin menemme
aamiaiselle."