Pistäessään kellon taskuunsa kuuli Mannering etäistä ja kumeata jytyä.
"Sieltä tulevat varmasti vaunut -- ei, tuuli siellä vain hohisee
lehdettömissä puissa. Tulkaahan ikkunaan, mr. Pleydell."
Neuvos oli iso silkkinen nenäliina kädessään laajasti selittelemässä
Julialle jotakin mielestään mielenkiintoista asiaa, mutta totteli
kuitenkin kutsua, ensin kietaistuaan nenäliinan kaulaansa varokeinoksi
kylmää viimaa vastaan. Pyörien ratina kävi nyt hyvin selväksi,
ja Pleydell juoksi ulos eteiseen, kuin olisi hän varannut kaiken
uteliaisuutensa siihen hetkeen. Eversti soitti Barnesia, määrätäkseen
tulijat osotettavaksi eri huoneeseen, hän kun ei ollenkaan tiennyt,
ketä vaunuissa saapui. Mutta ne pysähtyivätkin ovelle ennen kuin hän
ehti selittää tarkotustaan. Pian jälkeenpäin huudahti mr. Pleydell:
"Siinäpä totisesti on liddesdalelainen ystävämme, mukanaan roteva nuori
mies samaa lajia."
Hänen äänensä seisahdutti Dinmontin, joka tunsi hänet yhtä suuresti
mielissään kuin ihmeissäänkin: "Turkanen, jos siinä teidän
arvoisuutenne on, niin olemmekin yhtä tiukassa turvassa kuin
olkivitsaksella vyötetty lyhde ladossa."
Mutta lampuodin edetessä tekemään kumarruksensa astui Bertram melkein
tietämättään vierashuoneen avoimesta ovesta sisälle, äkillisen
valovirran huikaisemana ja asemansa aavistamattomuuden hämmennyttämänä;
siten hän joutui everstiä vastaan, joka oli juuri tulossa ovelle.
Huoneen kirkas valaistus ei jättänyt mitään epätietoisuuden varaa
siitä, kuka hän oli, ja häntä itseään hämmästytti yhtä suuresti niiden
näkeminen, joille hän noin odottamattomasti esiintyi, kuin heitäkin
noin peräti aavistamattoman vieraan tulo.
On muistettava, että jokaisella saapuvilla olijalla oli omat erikoiset
syynsä kauhulla katsella, mitä ensi näkemällä johtui pitämään
henki-ilmestyksenä. Mannering havaitsi edessään miehen, jonka luuli
Intiassa surmanneensa; Julia näki rakastajansa mitä omituisimmassa ja
arkaluontoisimmassa asemassa, ja Lucy Bertram heti tunsi henkilön, joka
oli ampunut nuorta Hazlewoodia. Bertram tulkitsi everstin tuijottelevan
ja kivettyneen tyrmistyksen pahastumiseksi hänen tunkeutumisestaan ja
kiirehti sanomaan, että hän oli tullut tahtomattaan, kun ei ollut edes
tiennyt, minne vaunuja kiidätettiin.
"Mr. Brown, luullakseni!" virkahti eversti Mannering.
"Niin, sir", vastasi nuori mies vaatimattomasti, mutta lujasti, "sama,
jonka Intiassa tunsitte. Rohkenen toivoa, että mitä minusta silloin
tiesitte, ei estä minua pyytämästä teitä suosiollisesti antamaan
minulle todistuksen maineestani herrasmiehenä ja kunniallisena
kansalaisena."
"Mr. Brown -- harvoin -- en koskaan -- ole niin kummastuksiini joutunut
-- varmastikin, sir, olipa välillämme mitä tahansa, on teillä oikeus
vaatia minulta suosiollista todistusta."
Tällä tärkeällä hetkellä saapuivat asianajaja ja Dinmont. Edellinen
ihmeekseen näki everstin vasta alkavan tointua ensimäisestä
hämmästyksestään, Lucy Bertramin pyörtymäisillään kauhusta ja miss
Manneringin turhaan yrittävän salata tai hillitä epätietoisuuden ja
pahan aavistelun tuskaa.
"Mitä tämä merkitsee?" huudahti hän. "Onko tuo nuori mies tuonut
Gorgonin pään kädessään? Jahka minä häntä katson -- kautta taivaan!"
jupisi hän itsekseen, "vanhan Ellangowanin ilmetty kuva! Niin, sama
miehekäs ryhti ja kauniit kasvonpiirteet, mutta verrattomasti enemmän
älyä katseissaan! Niin, velho on pitänyt sanansa." Sitte heti Lucyn luo
astuen: "Katsokaa tuota miestä, miss Bertram rakas; ettekö ole koskaan
tuntenut ketään hänen näköistänsä?"
Lucy oli rohjennut vain kerran vilkaista säikkynsä herättäjään, mutta
oli sentään hänen huomattavan mittansa ja ulkomuotonsa johdosta jo
oitis tuntenut nuoren Hazlewoodin luullun vainoojan. Sellainen vakaumus
tietysti esti mitään suosiollisempaa aatosten yhtymää syntymästä, jos
hän olisi tarkemminkin katsellut. "Älkää kysykö minulta hänestä, sir",
sopersi hän, kääntäen kasvonsa pois; "toimittakaa hänet pois, Herran
tähden! meidät murhataan kaikki".
"Murhataan! Missä hiilihanko?" sanoi asianajaja hätkähtäen; "mutta
joutavia! Onhan meitä kolme miestä, paitsi palvelijoita, ja kelpo
Liddesdale tuossa vastaa päälle päätteeksi puolta tusinaa. Meillä on
_major vis_[58] puolellamme -- kuulehan kuitenkin, Dandie ystäväni --
Davie -- mikä oletkaan -- asetu tuon miehen ja meidän väliimme naisten
turvaksi."
"Hyväinen aika, mr. Pleydell!" huudahti lampuoti; "siinähän on kapteeni
Brown -- ettekö te kapteenia tunne?"
"Kas, jos hän on sinun ystäviäsi, niin eipä liene hätää", vastasi
Pleydell; "pysy sentään lähellä".
Tämä kaikki kävi niin nopeasti, että koulumestari vasta ennätti
tointua hajamielisyyden kohtauksesta, sulkea kirjan, jota oli sopessa
lueskellut ja astua esille silmäämään vieraita, jolloin hän yhtäkkiä
huudahti Bertramin nähdessään: "Jos hauta voi luovuttaa kuolleensa,
niin tuossa seisoo rakas ja kunnioitettu isäntäni!"
"Olemme lopultakin oikeassa, kautta taivaan! Olin varma siitä, etten
erehtynyt", sanoi lakimies; "hän on ihan isänsä kuva. -- Hei, eversti,
mitä ajattelettekaan, kun ette toivota vierastanne tervetulleeksi?
Luulen -- uskon -- luotan siihen, että me olemme oikeassa -- en ole
eläissäni nähnyt moista yhdennäköisyyttä! Mutta kärsivällisyyttä --
mestari, älkää hiiskuko sanaakaan. Istuutukaahan, nuori mies."
"Pyydän anteeksi, sir; jos olen, kuten luulen, eversti Manneringilla,
niin haluaisin ensin tietää, pahastuttaako aikomaton tuloni, vai
sopiiko minun jäädä?"
Mannering malttui ponnistuksin. "Olette varsin tervetullut, etenkin
jos voitte osottaa, millä tavoin saatan teitä auttaa. Luullakseni
on minulla joitakin vääryyksiä hyvitettävänä teille -- sitä olen
usein aavistellut; mutta äkillinen ja odottamaton ilmestymisenne,
johon liittyi tuskallisia muistoja, esti minua heti sanomasta, että
mikä tahansa onkaan tuottanut minulle tämän vieraskäynnin kunnian,
mielelläni sen otan vastaan."
Bertram kumarsi Manneringin vakavalle kohteliaisuudelle kylmästi, mutta
säädyllisesti.
"Julia, rakkaani, sinun on parempi poistua. Mr. Brown, sallittehan
tyttäreni lähteä; huomaan entisiä muistoja syöksähtävän hänenkin
mieleensä."
Miss Mannering nousi siis ja poistui, mutta ei Bertramin sivuuttaessaan
voinut pidättyä kuiskaamasta yksinomaan hänen kuultavakseen: "Kohtalon
pyörteessä taaskin!" Miss Bertram seurasi ystävätärtään, kovin
ihmeissään, mutta hirviämättä toistamiseen katsahtaa kammoamaansa
olentoon. Jotakin erehdystä hän näki olevan olemassa, ja hän
oli vastahakoinen kartuttamaan hämminkiä julistamalla vieraan
pahantekijäksi. Tämä oli tuttu everstille, sen huomasi hän, ja häntä
kohdeltiin herrasmiehenä; hän ei siis kai ollutkaan tuo murhan yrittäjä
tai oli Hazlewood ollut oikeassa, pitäessään laukausta tapaturmaisena.
Muu seura ei olisi ollut hullumpi ryhmä taitavalle maalaajalle. Kukin
oli liiaksi hämmennyksissään omista tunteistaan, tarkatakseen muiden
esiintymistä. Bertram oli ihan odottamattaan joutunut henkilön luo,
jota hän vuorotellen luontui vieromaan omakohtaisena vihamiehenään ja
kunnioittamaan Julian isänä. Manneringia vaati aina suuressa kunniassa
pitämänsä kohteliaisuus ja vieraanvaraisuus esiintymään luontevasti,
samalla kun hänen sydäntään kuitenkin sykähdytteli riemu siitä, että
hän olikin viaton toisen hengen ottamiseen yksityisessä riidassa, mutta
kaiken aikaa liikkui hänen sielussaan myöskin vanha vastenmielisyys
ja ennakkoluuloisuus, elpyen hänen korskeassa mielessään sen miehen
ilmestyessä, jota kohtaan hän oli niitä tunteita niin karvaasti
hautonut. Sampson tuki vapisevia raajojansa nojautumalla lepotuolin
selkämystään ja tuijotti Bertramiin niin jännittyneenä, että hänen
kasvonpiirteensä oudosti vääntyivät. Dinmont väljään pörhöiseen
päällystakkiinsa verhoutuneena muistutti takajaloilleen kohonnutta
jättiläismoista karhua, tähystäessään koko kohtausta silmät suurina
ällistellen.
Lakimies yksinään oli parhaassa hommassaan, terävänä, rivakkana
ja vireänä. Hän aprikoitsi jo loistavaa menestystä harvinaisessa,
vaiherikkaassa ja salaperäisessä oikeudenkäynnissä, eikä yksikään
nuori hallitsija toiveiden elähyttämänä ja uljaan armeijan etunenään
asettuneena voisi kokea suurempaa riemastusta ensimäisellä
taistoretkellään. Hän hyöri hyvin tarmokkaasti ja otti koko selvittelyn
järjestämisen huolekseen.
"No niin, hyvät herrat, istuutukaahan; tämä on kaikki minun alaani,
antakaa minun järjestää. Istuutukaa, eversti hyvä, kyllä minä
selvittelen; istuutukaa, mr. Brown, _aut quocunque alio nomine
vocaris_[59] -- mestari, ottakaa sijanne -- vedä tuolisi lähemmäksi,
kelpo Liddesdale."
"Enpä tiedä, mr. Pleydell", epäröitsi Dinmont, katsellen vuoroin
sadeviittaansa, vuoroin huoneen hienoa kalustoa, "minun olisi ehkä
parempi mennä johonkin muualle ja jättää teidät jutustamaan -- en ole
oikein säällisissä pukimissa".
Eversti tunsi nyt Dandien, astui oitis hänen luokseen ja toivotti
hänet sydämestään tervetulleeksi. Edinburghissa näkemästään tiesi hän
vakuuttaa, että hänen karkea takkinsa ja anturasaappaansa olisivat
kuninkaallisellekin vierashuoneelle kunniaksi.
"Eihän nyt toki, eversti, yksinkertaista ylämaan kansaahan sitä vain
ollaan; mutta mielellänihän kuulisin mitä tahansa hyvää tapahtuvan
kapteenille, ja varma olen siitä, että kaikki käypi hyvin, jos mr.
Pleydell ottaa hänen pikku juttunsa hoitaakseen."
"Oikeassa olet, Dandie -- Ylämaan oraakkelin suulla puhuttu -- ja nyt
hiljaa. -- No, olettepa viimeinkin kaikki istumassa; ottakaa lasillinen
viiniä, kunnes alotan katekismuskuulusteluni järjestelmällisesti. Ja
nyt", Bertramiin kääntyen, "poikaseni, tiedättekö kuka tai mikä te
olette?"
Hämmennyksissäänkään ei kinkeriläinen voinut olla nauramatta tätä alkua
ja vastasi: "Luulinpa, sir, ennen tietäväni; mutta myönnän äskeisten
seikkain saaneen minut hiukan epävarmaksi."
"Sanokaakin siis, miksi itseänne ennen arvelitte."
"Minulla oli tapana ajatella ja nimittää itseäni Vanbeest Browniksi,
joka palveli vapaaehtoisena eversti Manneringin rykmentissä, jolloin en
jäänyt hänelle tuntemattomaksi."
"Siinä voin vakuuttaa mr. Brownin samaksi mieheksi", sanoi eversti, "ja
lisätä mitä hänen vaatimattomuutensa on saattanut unohtaa, että hän
kunnostausi lahjakkaana ja urheana miehenä".
"Sen parempi, eversti hyvä", arveli mr. Pleydell; "mutta tuo koskee
yleistä luonnetta -- mr. Brownin tulee meille mainita, missä hän on
syntynyt".
"Skotlannissa luullakseni, mutta paikka on tietymätön."
"Missä kasvanut?"
"Hollannissa, varmasti."
"Muistatteko mitään lapsuudestanne ennen Skotlannista siirtymistä?"
"Hyvin vaillinaisesti. Kuitenkin olen siinä vahvassa käsityksessä,
jonka on kenties syvemmälle juurruttanut mieleeni myöhemmin kokemani
kova kohtelu, että minua lapsuudessani helliteltiin suurella huolella
ja rakkaudella. Epäselvästi muistan kaunismuotoisen miehen, jota sanoin
isäksi, ja kivuloisen naisen, joka kaiketikin oli äitini, mutta se on
vain sekavaa ja hämärää muistelua. Niinikään muistan pitkän, laihan,
säyseän mustapukuisen miehen, joka opetti minua lukemaan ja vei minua
kävelyille; ja luullakseni ihan viimeisellä kerralla --"
Koulumestari ei voinut enää hillitä itseään. Sana sanalta yhä selvemmin
nähdessään hyväntekijänsä lapsen palanneen eteensä hän oli mitä
työläimmin ponnistellut liikutuksensa pidättelemiseksi; mutta Bertramin
lapsuudenmuistojen kääntyessä opettajaan ja hänen toimiinsa, oli hänen
pakosta antautuminen tunteittensa valtaan. Hän ponnahti tuoliltaan ja
huusi kädet ristissä, vapisevin polvin ja kyynelehtivin silmin: "Harry
Bertram! -- katsohan minuun -- enkö minä ollut se mies?"
"Sama!" huudahti Bertram, kavahtaen seisaalleen kuin äkillisen valon
kirkastamana. "Niin -- se oli nimeni -- ja tuo on vanhan rakkaan
opettajani ääni ja muoto!"
Koulumestari heittäysi hänen syliinsä, puristi häntä rintaansa vasten
ilon hurmiossa, joka värisytteli hänen koko ruumistaan, nyyhki
herkkähermoisesti ja vihdoin, Raamatun kielellä sanoen, korotti
äänensä ja itki. Eversti Mannering turvausi nenäliinaansa, Pleydell
mursi haventa ja pyyhkieli silmälasejaan, ja kunnon Dinmont huudahti
purskahdettuaan kahdesti äänekkääseen niiskutukseen: "Lemmon mies --
hän on saanut minut siihen mitä en ole äitimuorin kuolemasta saakka
kokenut."
"No, no", sanoi lakimies viimein, "hiljaisuutta oikeudessa. -- Meidän
on kiistettävä taitavaa riitapuolta vastaan; emme saa ollenkaan hukata
aikaa tietojemme keräämisessä -- kenties on jotakin tehtävä jo ennen
päivän valkenemista -- eihän voi tietää."
"Määrään hevosen satuloittavaksi, jos haluatte", ehdotti eversti.
"Ei, ei, ehtiipä tuon -- ehtiipä tuon -- mutta kuulkaa, mestari,
olen myöntänyt teille riittävän ajan tunteittenne ilmaisemiseen.
Minun täytyy julistaa määräaika päättyneeksi -- antakaa minun jatkaa
tutkintoani."
Koulumestari oli tavanomaisesti kuuliainen, ken tahansa suvaitsikaan
hänelle käskyjään antaa. Hän vaipui takaisin tuolilleen, levitti
kirjavan nenäliinansa kasvoilleen, varmaankin vastaamaan kreikkalaisen
maalaajan huntua, ja näytti ristiin liittyneiden käsiensä liikkeistä
päättäen jonkun aikaa kiittävän sielussaan taivaan armoa. Sitte hän
nosti silmänsä kaihtimen yli kuin vakautuakseen siitä, että rakas
ilmestys ei ollut huvennut ilmaan -- sitte jälleen loi katseensa
alas ryhtyäkseen uudestaan kiitosrukoukseen, kunnes tunsi itsensä
pakottuneeksi tarkkaamaan lakimiestä sen mielenkiinnon vuoksi, jota
hänen kysymyksensä herättivät.
"Ja nyt", sanoi mr. Pleydell jonkun aikaa yksityiskohtaisesti
tiedusteltuaan hänen aikaisimpia muistojaan, "mr. Bertram, sillä meidän
on mielestäni tästälähtein puhuteltava teitä oikealla nimellänne,
ilmottaisitteko meille ystävällisesti pienimmänkin seikan, mitä voitte
muistaa maastalähtönne tavasta?"
"Tosiaankin, sir, täytyy minun sanoa, että vaikka sen kamalan päivän
pääpiirteet ovat unohtumattomasti painuneet mieleeni, on kuitenkin
sama kauhu, joka ne muistiini syövytti, jollakin tavoin seottanut ja
hämärryttänyt yksityisseikat. Muistan kumminkin olleeni kävelyllä
jossakin -- luullakseni metsässä --"
"Aivan oikein, Warrochin metsä se oli, poikani", tokaisi koulumestari.
"Hiljaa, mr. Sampson", kielsi lakimies.
"Niin, metsässä olin kävelyllä", jatkoi Bertram, ammoisten ja sekavien
mielteiden järjestyessä hänen elpyvässä muistissaan; "ja joku oli
mukanani -- tämä arvoisa ja lempeä herrasmies luullakseni".
"Oi, niin, niin, Harry, Jumala sinua siunatkoon -- minä juuri se olin."
"Olkaa vaiti, mestari, älkääkä keskeytelkö todistajaa", käski Pleydell.
"Ja sitte, sir?" Bertramille.
"Ja sitte, sir", jatkoi Bertram, "olin kuin unennäössä vaihtuvinani
hevosen selkään opastajani eteen".
"Ei, ei", huudahti Sampson, "milloinkaan en ole pannut omiakaan
raajojani sellaiseen vaaraan, saati sinun!"
"Tämä on kerrassaan sietämätöntä! -- Kuulkaa nyt, mestari, jos vielä
sanaakaan hiiskutte ennen kuin annan teille luvan, niin luen kolme
lausetta Mustastakirjasta, huitaisen kepilläni kolmasti pääni ympäri,
peruutan koko tämän yön loihdun ja muutan Harry Bertramin takaisin
Vanbeest Browniksi."
"Kunnioitettava ja arvoisa herra", ähkäisi koulumestari, "nöyrästi
pyydän anteeksi -- se oli vain _verbum volens_".[60]
"Mutta _nolens volens_[61] on teidän kammitsoittava kielenne", sääsi
Pleydell.
"Minä pyydän, olkaa hiljaa, mr. Sampson", sanoi eversti; "jälleen
löytyneelle ystävällenne on kovin tärkeätä, että te annatte mr.
Pleydellin rauhassa jatkaa tiedusteluansa".
"Minä mykistyn", lupasi toruttu koulumestari.
"Äkkiä", pitkitti Bertram, "hyökkäsi kimppuumme pari kolme miestä, ja
meidät kiskaistiin ratsailta. Muuta en paljoakaan muista, paitsi että
yritin pujahtaa pakoon hurjasta rynnistelystä ja jouduin hyvin pitkän
vaimon syliin, joka syöksähti pensaikosta ja suojeli minua jonkun
aikaa. Kaikki muu on hämminkiä ja kauhua -- hämärästi kuvastuu mieleeni
meren rantahietikko, luola ja joku voimakas juoma, joka vaivutti
minut pitkäksi aikaa uneen. Sanalla sanoen on muistissani pelkkää
tyhjyyttä, kunnes muistan ensin elelleeni pahoin kohdeltuna ja puoleksi
nälkiintyneenä kajuuttipoikana kuunarissa ja sittemmin koululaisena
Hollannissa vanhan kauppiaan kasvattina; hän oli jollakin tavoin
kiintynyt minuun."
"Ja mitä selityksiä", kysyi mr. Pleydell, "antoi holhoojanne
syntyperästänne?"
"Hyvin lyhyen tiedon", vastasi Bertram, "ja käskyn olla enempää
kyselemättä. Minulle sanottiin isäni ottaneen osaa salakuljetukseen
Skotlannin itärannikolla ja saaneen surmansa tullimiesten kanssa
sattuneessa kahakassa. Hänen hollantilaisten liiketuttaviensa laiva oli
muka silloin ollut rannikolla ja osa sen miehistöä mukana ottelussa; he
olivat korjanneet minut mukaansa säälistä, koska isäni kuolema jätti
minut tyyten turvattomaksi. Vanhemmaksi varttuessani tuntui minusta
olevan tuossa jutussa paljonkin omiin muistoihini soveltumatonta, mutta
mitä saatoin tehdä? Minulla ei ollut mitään keinoa ottaakseni selvää
epäilyksistäni, eikä ainoatakaan ystävää, jonka kanssa olisin voinut
niitä pohtia. Tarinani jatkon tietää eversti Mannering: matkustin
Intiaan konttoristiksi hollantilaiseen kauppahuoneeseen; liikkeen asiat
joutuivat rappiolle -- minä siirryin sotilasuralle enkä toivoakseni
liene sille vielä häpeäksi ollut."
"Te olette oiva nuori mies, sen osaan teistä taata", virkkoi Pleydell,
"ja koska olette niin kauvan ollut isää vailla, niin soisinpa
sydämestäni voivani itse julistautua isäksenne. Mutta tuo nuoren
Hazlewoodin kohtaus --"
"Pelkkä tapaturma", vakuutti Bertram. "Matkustin Skotlannissa
huvikseni, ja viikon ajan asuttuani ystäväni mr. Dinmontin luona, johon
hyväksi onnekseni sattumalta tutustuin --"
"Minun hyvää onneani se oli", puuttui puheeseen Dinmont; "turkanen,
kaksi konnaa olisi ruhjonut pääkuoreni, ellei hän olisi ehättänyt
hätään".
"Pian sen jälkeen kun erosimme minulta rosvottiin matkatavarani,
ja Kippletringanissa asuessani tulin tavanneeksi tuon nuoren
herrasmiehen. Lähestyessäni tervehtimään miss Manneringia, jonka olin
tuntenut Intiassa, mr. Hazlewood halvan asuni johdosta jokseenkin
korskeasti käski minun peräytyä ja antoi siten aiheen nujakkaan, josta
vahingonlaukaus oli ikävänä seurauksena. -- Ja nyt, sir, kun olen
vastannut kaikkiin kysymyksiinne --"
"Ei, ei, ette ihan kaikkiin", korjasi Pleydell, merkitsevästi iskien
silmää; "muutamia tiedustuksia lykkään huomispäivään, sillä luullakseni
on aika lopettaa istunto täksi yötä eli oikeammin aamua".
"No niin, sir", oikaisi nuori mies, "koska olen täksi yöksi varaamiinne
kysymyksiin vastannut kaikkiin, niin selittäisittekö ystävällisesti
minulle, kuka te olette, kun otatte niin suurta osaa asioihini, ja
keneksi minut otatte, koskapa tuloni on tällaista hälinää saanut
aikaan?"
"Ka, mitä minuun tulee", vastasi neuvos, "niin olenhan Paulus Pleydell,
laillistettu asianajaja Skotlannin tuomioistuimissa. Teistä taasen
ei ole helppo sanoa, kuka te tällähaavaa olette, mutta uskon ennen
pitkää saavani tervehtiä teitä squire Henry Bertramiksi, Skotlannin
vanhimpiin kuuluvan suvun päämieheksi sekä Ellangowanin maaomaisuuden
käytön ja tulojen perijäksi. Niin", jatkoi hän, ummistaen silmänsä ja
puhuen itsekseen, "meidän täytyy syrjäyttää hänen isänsä ja esittää
hänet perilliseksi isoisälleen Lewisille, joka perintösäännöllään teki
tilasta sukukartanon -- ainoana viisaana miehenä mitä siitä suvusta
tiedän".
He olivat nousseet vetäytyäkseen huoneisiinsa yöksi, kun eversti
Mannering astui Bertramin luo, tämän seistessä neuvoksen sanoista
hämmästyneenä. "Toivotan menestystä mahdollisuuksille", hän sanoi,
"joita kohtalo on teille avannut. Minä olin aikoinani isänne ystäviä ja
osuin Ellangowanin perheeseen yhtä odottamattomasti kuin te nyt minun,
ihan samana yönä, jona te synnyitte. Vähänpä tiesin tästä seikasta,
kun -- mutta toivoakseni unohtuu epäystävällisyys väliltämme. Uskokaa
minua, teidän ilmestymisenne tänne mr. Brownina, elossa ja terveenä on
vapauttanut minut mitä painostavimmasta ahdistuksesta; ja periessänne
nyt vanhan ystäväni nimen on läsnäolonne mr. Bertramina kaksin verroin
tervetullut."
"Entä vanhempani?" kysyi Bertram.
"Manalla molemmat -- ja sukuomaisuus myyty, mutta saatanee takaisin.
Mitä tahansa tarvitaan oikeutenne saattamiseksi voimaan, siinä olen
minä mitä suurimmalla mielihyvällä mukana."
"Ei, se kaikki jättäkääkin minulle", huomautti neuvos; "se on minun
ammattini, Heikku, minä ansaitsen siitä rahaa".[62]
"Eihän meikäläisen tietenkään sovi", puheli Dinmont, "puhutella
herrasväkeä; mutta jos kapteenin asiata voitaisiin rahalla avitella, ja
sanotaanhan, ettei mihinkään juttuun rahatta pääse --"
"Paitsi lauvantai-iltana", sanoi Pleydell.
"Niinpä niin, mutta palkkiostaan kieltäytyessään teidän arvoisuutenne
hylkäsi jutunkin, niin että kyllä minä en vain enää teitä
lauvantai-iltoina vaivaa -- mutta piti sanomani, että matkassani on
massissa jonkun verran kultaa, joka on kuin kapteenin omaa, sillä sinä
me olemme Ailie ja minä sitä jo entuudestaan pitäneet."
"Ei, ei, Liddesdale -- ei ole tarvis, ei vähääkään tarvis -- pidä
rahasi kartuttaaksesi laumojasi."
"Kartuttaakseniko laumojani? Mr. Pleydell, teidän arvoisuutenne tuntee
paljon asioita, mutta ettepä tunne Kaarlolaa -- se on jo niin täyteen
varustettu, että voimme siitä vuotuisesti kuudensadan naulan paikkeille
myydäkin, lihoineen vuotineen -- ei, ei."
"No ettekö voi ottaa toista tilaa?"
"Enpä tiedä -- herttua ei ole oikein halullinen antamaan tiluksia
vuokralle, eikä hän saa luonnoltaan häädetyksi entisiäkään
alustalaisia; enkäpä minä itsekään mielelläni kiertelisi antamassa
tietoja ja korotuttamassa naapurieni vuokria."
"Mitä, etkö sille dawstonilaisellekaan naapurillesi?"
"Jaakolleko? Enhän toki; hän on uppiniskainen jukuri ja kinaileva
rajoistaan, joista jo olemme moniaan kerran joutuneet käsirysyyn; mutta
lempo minut vieköön, jos Dawstonin Jaakollekaan vääryyttä tekisin."
"Sinä olet kelpo mies", sanoi asianajaja; "käyhän levolle. Takaanpa
nukkuvasikin sikeämmin kuin moni mies, joka heittää yltään kirjaillun
samettitakin ja pistää kultaompeleisen yömyssyn päähänsä. -- Eversti,
näen kadonneen lampaamme saaneen kaiken huomionne. Mutta Barnesin
täytyy herättää minut kello seitsemältä aamulla, sillä minun
palvelijani on unelias nahjus; ja arvaanpa kirjurilleni, Driverille,
Clarencen kohtalon koituneen[63] ja hänen jo hukkuneen aamilliseen
oluttanne, sillä mrs. Allan lupasi tehdä hänen olonsa mukavaksi ja
on kyllä pian havainnut, mitä hän siitä sitoumuksesta odottaa. Hyvää
yötä, eversti -- hyvää yötä, mestari Sampson -- hyvää yötä, Dinmont
suoramielinen -- hyvää yötä, viimeiseksi kaikista, uusi päämies
Bertramien, Mac-Dingawaiein, Knarthien, Arthien, Godfreyien, Dennisien
ja Rolandien sekä, viimeisenä ja rakkaimpana nimityksenä, Ellangowanin
maitten ja parooniuden käytännön ja tulojen perillinen squire Lewis
Bertramin perintösäännön alaisena jälkeläisenä suoraan alenevassa
polvessa."
Niin sanoen vanha herra otti kynttilänsä ja läksi huoneesta; seurue
hajaantui, koulumestarin vielä kerran syleiltyä "pikku Harry
Bertramiaan", joksi hän yhä nimitti kuuden jalan mittaista nuorta
soturia.