Meidän on nyt palattava Woodbourneen, mistä siirryimme heti kun
eversti oli antanut joitakin määräyksiä uskotulle palvelijalleen.
Hänen liittyessään vierashuoneessa neitosien seuraan herätti näiden
huomiota hänen kasvonpiirteissään kuvastuva epätavallinen ajattelun
ja jännityksen ilme. Mannering ei kuitenkaan ollut udeltava mies
niidenkään silmissä, joita hän enimmin rakasti, joten hänen ilmeisen
mielenliikutuksensa aihetta ei rohjettu tiedustaa. Tuli teen aika, ja
seurue nautti virvokettaan hiljaisesti, kun ulko-oven eteen ajettiin
vaunuilla ja kellon kilinä ilmotti vieraskäynnin. "Mitä", virkahti
Mannering, "tämähän on useita tunteja liian aikaista".
Kotvasen vaitiolon jälkeen Barnes avasi oven ja ilmotti mr. Pleydellin.
Sisälle astui lakimies, jonka hyvin harjattu musta takki, tarkoin
jauhotettu tekotukka, pitsireunaiset röyhelöt, ruskeat silkkisukat
ja häikäiseviksi kiillotetut kultasolkiset kengät osottivat, millä
huolella vanha herrasmies oli varustautunut naisseuraan. Sydämellisesti
kättä puristaen toivotti Mannering hänet tervetulleeksi. "Juuri se
mies, jota tällä hetkellä kaipasin!"
"Niin", vastasi asianajaja, "sanoinhan käyttäväni ensimäistä
tilaisuutta. Olenpa siis rohjennut jättää oikeuden viikoksi
istuntokautena -- harvinainen uhraus -- mutta päähäni pälkähti, että
minusta voisi olla hyötyä, ja samaan aikaan oli minulla eräs tutkinto
täällä hoidettavana. Mutta ettekö esittele minua nuorille naisille?
-- Ah, tuossapa yksi, joka minun olisi sukunsa näköisyydestä pitänyt
heti tuntea! Miss Lucy Bertram, rakas neitiseni, minua sydämestäni
ilahuttaa nähdä teidät." -- Ja hän kietaisi käsivartensa tytön uumille
ja suudella maiskautti häntä kumpaisellekin poskelle, Lucyn punehtuen
alistuessa tähän tervehdystapaan.
"_On n'arrête pas dans un si beau chemin_",[54] pitkitti iloinen
vanha herrasmies ja everstin esitellessä hänet Julialle käytti samaa
vapautta tähänkin kaunottareen nähden. Julia naurahti, punastui ja
livahti irti. "Pyydän tuhannesti anteeksi", puheli lakimies, tehden
kumarruksen, jossa ei ollut rahtuakaan ammatillista jäykkyyttä; "ikä ja
vanhat tavat antavat etuoikeuksia, ja tuskin osaan sanoa, olenko juuri
nyt pahoillani siitä, että olen liiankin hyvin oikeutettu vaatimaan
niitä kaikkia, vaiko hyvilläni tällaisen tilaisuuden saamisesta niiden
käyttämiseen näin mieluisasti".
"Toden totta, sir", sanoi miss Mannering nauraen, "jos noin imartelevia
puolustuksia lausuilette, niin alammekin epäillä, tokko sallimme teidän
vetäytyä väittämienne kelpoisuusehtojen suojaan".
"Voin vakuuttaa sinulle, Julia", puuttui puheeseen eversti, "että sinä
olet aivan oikeassa. Neuvos-ystäväni on vaarallinen mies; kun viimeksi
sain mielihyvän häntä tavata, oli hän kamarissaan kaunottaren kanssa,
joka oli myöntänyt hänelle kaksinkohtauksen kello kahdeksalta aamulla."
"Niin, mutta, eversti", huomautti neuvos, "teidän tulisi lisätä, että
minun oli enemmän kiitettävä suklaata kuin sulojani niin harvinaisesta
suosionosotuksesta henkilön taholta, jonka käytös on niin säädyllistä
kuin mrs. Rebecan ehdottomasti on".
"Ja sen tulisi muistuttaa minua, mr. Pleydell", sanoi Julia,
"tarjoamaan teille teetä -- jos nimittäin olette jo päivällistä syönyt".
"Mitä tahansa, miss Mannering, teidän kädestänne", vastasi
kohtelias lainoppinut; "kyllä, olen syönyt -- tarkotan siten kuin
skotlantilaisessa majatalossa päivällistä syödään".
"Siispä jokseenkin vaatimattomasti", sanoi eversti, käsi kellon
kahvassa; "antakaa minun toimittaa teille jotakin".
"No, totta puhuen", vastasi mr. Pleydell, "olen mieluummin nyt ilman.
Olen tutkistellut sitä asiaa, sillä tietäkääkin, että minä pysähdyin
hetkiseksi alikertaan vetämään jaloistani säärykseni, 'koipiini
käiveroihin liian väljät'", hieman tyytyväisesti vilkaisten raajoihin,
jotka hänen ikäiselleen näyttivät hyvinkin täyteläisiltä, "ja minulla
oli hiukan keskustelua teidän Barnesinne sekä hyvin älykkään henkilön
kanssa, jonka oletan emännöitsijäksi. Meidän keskemme sovittiin --
_tota re perspecta_[55] -- pyydän miss Manneringilta latinaani anteeksi
-- että emännöitsijä lisää keveään perheillalliseenne tukevammaksi
ravinnoksi sorsaparin. Ilmaisin hänelle, kaikella alamaisuudella
tietysti, viheliäiset mielipiteeni kastikkeesta, jotka osuivat
täsmälleen yhteen hänen omiensa kanssa; ja jos suvaitsette, niin odotan
mieluummin niiden valmistumista ennen kuin nautin mitään tukevaa."
"Ja me siirrämme tavallisen illallishetkemme aikaisemmaksi", lupasi
eversti.
"Kaikesta sydämestäni", mukasi Pleydell, "kunhan en hetkeäkään
aikaisemmin menetä neitosien seuraa. Olen yhtä mieltä vanhan ystäväni
Burnetin[56] kanssa; minun mieleiseni on _coena_, muinaisten miesten
illallinen, mieluisa ateria ja seuraystävällinen lasillinen, jotka
huuhtovat ihmisen mielestä ne lukinverkot, joita elämän hyörinä tai
synkkyys ovat aivoihimme kaiken päivää kutoneet."
Mr. Pleydellin katseen ja sävyn vilkkaus, ja se tyvenyys, jolla hän
järjesteli pikku herkuttelijamukavuuksiaan kuin kotonaan, huvitti
neitosia, mutta eritoten miss Manneringia, joka heti alkoi osottaa
neuvokselle mitä imartelevinta huomaavaisuutta; ja enemmän sievistelyjä
vaihdeltiin teepöydän ääressä kuin meillä on tilaa kerrata.
Heti kun tämän äärestä erottiin vei Mannering neuvoksen käsipuolesta
pieneen vierashuoneen viereiseen työhuoneeseen, missä perheen tavan
mukaan oli aina iltasin kynttilöitä ja hyvä pystyvalkea.
"Näen", sanoi mr. Pleydell, "että teillä on jotakin minulle sanottavaa
Ellangowanin asiasta -- onko se maallista vai taivaallista? Mitä
sanoo sotilaallinen Albumazarini? Oletteko arvioinut tulevaisuuden
suunnan? Oletteko kysynyt neuvoa tähtitauluiltanne, almochodeniltanne,
almuteniltanne?"
"En todellakaan, neuvos", vastasi Mannering; "te olette ainoa
Ptolemaios, johon aion tällähaavaa turvautua -- olen Prosperon
tavoin katkaissut sauvani ja upottanut kirjani syvälle pohjustimen
tapaamattomiin. Mutta suuria uutisia on minulla kuitenkin. Meg
Merrilies, egyptiläinen sibyllamme, on ilmestynyt koulumestarille juuri
tänä päivänä, nähtävästi aika lailla säikytellen kelpo miestä."
"Vai niin?"
"Ja hän on kunnioittanut minua käymällä kirjeenvaihtoon kanssani,
arvellen olevani yhtä syvällä tähtienlukemisen salaisuuksissa kuin ensi
kerrallakin tavatessamme. Tässä on hänen töherryksensä, jonka minulle
toi koulumestari."
Pleydell asetti silmälasit nenälleen. "Viheliäinen, rasvainen lappunen
tosiaankin -- ja kirjaimet isoja piirtoja pystyssä törröttämässä kuin
käristetyn porsaan kylkiluut -- saan siitä hädin selvääkään."
"Lukekaa ääneen", pyysi Mannering.
"Koetan", vastasi lakimies. "'_Olette hyvä etsijä, mutta kehno löytäjä;
asetuitte tukemaan luhistuvaa taloa, mutta arvasitte jokseenkin
varmaksi, että se kohoaa jälleen. Kääntäkää kätenne likeiseen työhön,
niinkuin käänsitte katseenne kaukaiseen kohtaloon. Toimittakaa vaunut
tänä iltana kello kymmeneksi Koukkuojan päähän Portanferryyn ja antakaa
niiden tuoda Woodbourneen tulijat, jotka kysyvät, ovatko ne siellä
Jumalan nimessä_'. -- Malttakaas, tässähän on runoakin:
"'_Yö loppunsa näki,
meni väärältä väki,
kun Bertramin oikeuden, Bertramin vallan
yhyttää Ellangowanin mäki_.'
"Salaperäinenpä on epistola, ja päättyy kumeealaisen sibyllan arvoisilla
säkeillä. Ja mitä olette tehnyt?"
"No", sanoi Mannering hiukan vastahakoisesti, "minun ei tehnyt
mieleni vaarantaa mitään tilaisuutta tämän jutun valaisemiseen. Vaimo
on kenties sekaisin päästään, ja nämä purkaukset saattavat viritä
pelkästään mielikuvituksen näyistä; mutta tekin olitte sitä mieltä,
että hän tiesi tuosta kummallisesta jutusta enemmän kuin konsanaan
ilmaisi."
"Ja siis", virkkoi Pleydell, "lähetitte vaunut määräpaikalle?"
"Nauratte minua, jos tunnustan lähettäneeni", vastasi eversti.
"Minäkö?" epäsi asianajaja. "En vähääkään; pidän sitä viisaimpana mitä
saatoitte tehdä."
"Niin", myönsi Mannering hyvillä mielin siitä, että oli välttänyt
pelkäämänsä ivan; "pahinhan mahdollisuus on kyytimaksun menetys --
lähetin Kippletringanista parivaljakon vetämät kyytivaunut, antaen
kirjeen mukaiset ohjeet. Hevoset saavat pitkällisen ja kylmän
vartiovuoron tän'yönä, jos tietomme on väärä."
"Kyllähän, mutta minun luullakseni se osottautuu tähdelliseksi", arveli
lakimies. "Tuo nainen on näytellyt osaa, kunnes uskoo sen itse; tai
jos hän on läpeensä ovela petkuttaja ilman itsepetoksen rahtuakaan
ilkikurisuutensa lieventämiseksi, niin saattaa hän kuitenkin ajatella
olevansa sidottu toimimaan osassaan. Sen ainakin tiedän, että minä en
saanut hänestä mitään tolkkua tavallisin kyselykeinoin, joten meidän
on viisainta antaa hänelle tilaisuus paljastuksen tekemiseen omalla
tavallaan. Onko teillä muuta sanottavaa, vai menemmekö jo naistemme
luokse?"
"Onpa vain mieleni tavattomasti kiihdyksissä", vastasi eversti, "ja --
mutta minulla ei todellakaan ole sen enempää asiaa. Kyllä totisesti
lasken minuutit, kunnes vaunut palaavat; te päin vastoin ette niin
jännity."
"Ka, en -- kaikkeenhan tottuu", sanoi enemmän kokenut lakimies;
"sydämestäni kyllä otan osaa juttuun, mutta luulenpa kestäväni
väliajan, jos neitoset suovat meille hiukan soittoa ja laulua".
"Ja myöhemmin sorsien avulla?" muistutti Mannering.
"Totta, eversti; lakimiehen huolehtiminen tärkeimmänkään juttunsa
kohtalosta on harvoin tärvellyt hänen untaan tai ruokahaluaan. Ja
sentäänkin olen hyvin kiihkeä kuulemaan noiden vaununpyörien ratinan
niiden palatessa."
Niin sanoen hän nousi ja astui edellä viereiseen huoneeseen, missä
miss Mannering hänen pyynnöstään istuutui klaveerin ääreen. Hän säesti
Lucy Bertramin suloisia kotimaisia laulelmia ja jälkeenpäin itse hyvin
loistavasti esitti joitakuita Scarlattin sonaatteja. Vanha lakimies,
joka osasi hiukan kihnata selloa ja oli Edinburghin herrasmiesten
soitannollisen seuran jäsen, oli niin ihastuksissaan tällaisesta
iltansa vietosta, että hän tuskin lienee kertaakaan ajatellut sorsia
ennen kuin Barnes ilmotti illallispöydän katetuksi.
"Pyytäkää mrs. Allania pitämään jotakin varalla", sanoi eversti;
"odotan -- tuota -- toivon -- kenties tulee tänne joku myöhemmällä; ja
palvelijat valvokoot, älkääkä sulkeko yläporttia ennen kuin käsken".
"Hyväinen aika, sir", kummasteli Julia, "ketä voittekaan enää yöllä
odottaa?"
"Hm -- eräät henkilöt, minulle vieraat, puhelivat käyvänsä illemmällä
liikeasioissa", vastasi hänen isänsä hiukan hämillään, sillä hänelle
olisi ollut karvasta paljastaa pettymystä, joka olisi saattanut
aiheuttaa pilantekoa hänen arvostelukyvystään; "se on ihan epävarmaa".
"Vai niin, mutta mepä emme anna heille seurueemme häiritsemistä
anteeksi", vakuutti Julia, "elleivät tuo mukanaan yhtä runsaasti
hyväntuulisuutta ja yhtä herkkää sydäntä kuin ystäväni ja ihailijani,
joksi hän on nimittäytynyt, mr. Pleydell".
"Oi, miss Julia", huokasi Pleydell, kohteliaasti tarjoten käsivartensa
saattaakseen hänet ruokahuoneeseen, "on ollut aika -- kun palasin
Utrechtista vuonna 1738 --"
"Älkäähän siitä hiiskaustakaan lausuko", kielsi nuori neiti; "me
pidämme teistä paljoa paremmin sellaisena kuin olette. Utrechtista,
kautta kaiken hyvän! -- rohkenenpa väittää kuluttaneennekin
kaikki siitä saakka vierreet vuodet vapautuaksenne hollantilaisen
kasvatuksenne vaikutuksista niin tyyten kuin mahdollista."
"Voi, anteeksi, miss Mannering", sanoi lakimies; "hollantilaiset ovat
kohteliaisuudessa paljoa pitemmällä kuin heidän huikentelevaiset
naapurinsa ovat halukkaat myöntämään. He ovat huomaavaisuudessaan
täsmällisiä kuin kellon koneisto."
"Siihen minä väsyisin", vastasi Julia.
"Häiriintymättömiä hyväntuulisuudessaan", pitkitti Pleydell.
"Pahempaa ja pahempaa", arveli nuori neiti.
"Ja sitte", jatkoi vanha _beau garçon_,[57] "vaikka rakastajanne on
kuuteen kertaan kolmenasatanaviitenäseitsemättä päivänä asettanut
sadeviittanne hartioillenne ja jalanlämmittäjän kenkienne alle, sekä
ajanut pikku rekeänne talvijäällä ja kääsejänne kesäpölyssä, saatte
yhtäkkiä työntää hänet luotanne selityksettä tai puolustuksetta
kahdentenatuhantenasadantenayhdeksäntenäkymmenentenä päivänä, joka
minun pikaisen laskelmani mukaan ja karkausvuosia lukuunottamatta
päättää olettamamme ihailun kierroksen, vieläpä herttaisten
tunteittenne tarvitsematta vähimmälläkään tavalla huolestua tekonne
seurauksista mynheerin mielenrauhalle".
"No", vastasi Julia, "tuo viimeinen on todella hollantilainen suositus,
mr. Pleydell -- kristalli ja sydämet menettäisivät kaiken ansionsa
maailmassa, elleivät olisi niin hauraita".
"Kas, jos siitä tulee puhe, miss Mannering, onpa yhtä vaikea
löytää särkyvää sydäntä kuin särkymätöntä lasia; ja siitä syystä
painostaisin omani arvoa -- ellen näkisi mr. Sampsonin jo jonkun
aikaa pitäneen silmiänsä ummistettuina ja käsiänsä ristissä, odottaen
keskustelemuksemme päättymistä, alottaakseen ruokarukouksen. -- Ja
totta puhuen, näyttävätpä sorsat ylen herkullisilta."
Arvoisa neuvos istuutui pöytään ja jätti toviksi mielistelynsä sikseen,
osottaakseen kunniaa eteensä asetetuille hyville tavaroille. Mitään
enempää ei ole hänestä vähään aikaan pantu muistiin, paitsi huomautus,
että sorsat oli käristetty taidon täydellisyyden rajalta ja että mrs.
Allanin punaviinistä, sitronasta ja cayenne-pippurista valmistama
kastike oli yläpuolella ylistelyn.
"Näen", pisteli miss Mannering, "saaneenikin pelottavan kilpailijan mr.
Pleydellin suosiosta jo hänen vakuutellun ihailunsa ihan ensimäisenä
iltana".
"Suokaa minulle anteeksi, kaunokaiseni", vastasi neuvos, "ainoastaan
teidän ilmeinen säälimättömyytenne on johtanut minut siihen virheeseen,
että syön hyvän illallisen teidän nähtenne; miten voin kestää teidän
katseittenne kovuutta, jollen voimiani vahvista? Samalla perusteella,
enkä millään muulla, pyydän lupaa maistella viiniäkin teidän
seurassanne."
"Tämäkin on kai Utrechtin tapoja, mr. Pleydell?"
"Anteeksi, madam", vastasi neuvos, "itse ranskalaisetkin,
kaiken kohteliaan esikuvat, nimittävät majatalojensa pitäjiä
_restaurateur_'eiksi, epäilemättä viitaten siihen huojennukseen,
jota ne suovat apealle rakastajalle, kun hänen lemmittynsä ankaruus
lyyhistyttää häntä maahan. Oma kohtani kaipaa niin paljon huojennusta,
että minun täytyy pyytää teiltä tuota toista siipeä, mr. Sampson,
sen estämättä minua jälkeenpäin vetoomasta miss Bertramiin leivoksen
anomuksella; suvaitkaahan repiä siipi, sir, leikkaamatta sitä -- mr.
Barnes auttaa teitä, mr. Sampson, -- kiitän, sir, -- ja lasillinen
olutta, mr. Barnes, olkaa hyvä."
Miss Manneringin vilkkaudesta ja huomaavaisuudesta mielistyneen
vanhan herran rupatellessa hänen ja omaksi huvikseen, alkoi eversti
Manneringin kärsimättömyys kiihtyä yli kaikkien rajojen. Hän kieltäysi
istumasta pöydässä, koska hän ei muka milloinkaan syönyt illallista, ja
mitteli lattiaa nopein ja maltittomin askelin, milloin avaten ikkunan
tähystelläkseen pimeälle nurmikolle, milloin kuunnellen, eikö etäältä
puistokujan päästä alkaisi erottaa vaunujen jyrinää.
Vihdoin hän kaiken malttinsa menettäen läksi huoneesta, otti hattunsa
ja viittansa ja meni kävelylle puistokujaan, ikäänkuin olisi hän siten
kyennyt jouduttamaan odottelemiensa tuloa.
"Soisinpa todella", huomautti miss Bertram, "ettei eversti Mannering
noin pistäytyisi ulos yön selkään. Olettehan kai kuullut, mr. Pleydell,
millainen julma säikähdys meitä kohtasi?"
"Haa, salakuljettaja-seikkailu?" vastasi asianajaja. "Ne ovat vanhoja
ystäviäni. Toimitin niistä moniaita tuomiolle kauvan aikaa takaperin,
ollessani tämän piirikunnan sheriffinä."
"Ja sitte saimme toisen pelotuksen heti jälkeenpäin", lisäsi miss
Bertram, "yhden lurjuksen yrittäessä kostaa".
"Jolloin nuori Hazlewood sai vamman -- kuullut olen senkin."
"Ajatelkaahan, mr. Pleydell", jatkoi Lucy, "miss Manneringin ja minun
kauhistustamme, kun vastaamme karkasi roisto, joka oli yhtä hirmuinen
voimiltaan kuin kamala kasvonpiirteiltäänkin!"
"Tietäkääs, mr. Pleydell", tokaisi Julia, kykenemättä hillitsemään
äkäänsä ihailijansa tarkottamattoman halventamisen johdosta, "nuori
Hazlewood on tämän seudun nuorten naisten silmissä niin kaunis, että he
pitävät rumahisena jokaista hänen lähelleen tulijaa".
"Ohoo!" ajatteli Pleydell, joka oli ammatiltaan sävyjen ja
äänenpainojen tarkkailija, "tässäpä on nuorten ystävieni kesken jotakin
vinossa. -- Minä, miss Mannering, en ole nähnyt nuorta Hazlewoodia
sen koommin kun hän oli nuori poika, joten nuo naiset voivat olla
ihan oikeassakin; mutta voin vakuuttaa teille huonoksumisestanne
huolimatta, että jos haluatte nähdä komeita miehiä, niin teidän on
mentävä Hollantiin. Kaunein mies, mitä olen nähnyt, oli hollantilainen,
vaikka hänen nimensä olikin Vanbost tai Vanbuster taikka jotakin muuta
raakalaiselta sointuvaa. Hän ei totta kyllä liene ihan yhtä kaunis nyt
enää."
Nyt oli Julian vuoro joutua hiukan hämilleen oppineen ihailijansa
umpimähkäisestä osaamasta, mutta samassa astui eversti huoneeseen.
"En yhäkään kuule heistä mitään", hän pahotteli; "emme sentään vielä
hajaannu. Missä on mestari Sampson?"
"Täällä, kunnioitettava sir."
"Mikä on tuo kirja, jota pidätte kädessänne, mr. Sampson?"
"Se on oppineen De Lyran, sir -- anoisin hänen arvoisuutensa mr.
Pleydellin tulkintaa eräästä riidanalaisesta kohdasta, tietenkin
milloin häneltä parhaiten liikenee aikaa."
"Minä en ole sillä päällä", vastasi Pleydell; "tässä on puoleensa
vetävämpää tulkintaa. Enpä arkaile pyytää näitä kahta neitokaista
vuorolauluun, jossa minäkin, minä itse, ajatelkaas, uskallan ottaa
basso-osan. Hirteen De Lyra; pitäkää hänet toiseen aikaan."
Pettynyt koulumestari sulki vanhan niteen, suuresti ihmetellen
itsekseen, että noin laajatietoinen mies saattoi antautua joutavaan
naljailuun. Mutta välittämättä korkean opinmaineensa haaskaamisesta
kaatoi neuvos itselleen ison lasillisen burgundia, koetti hiukan
sujutella jonkun verran kulunutta ääntänsä ja antoi neitosille urhean
kutsun yhtymään "Kolmeen koitoon merimieheen", oman osansa suurella
loistavuudella suorittaen.
"Ettekö kuihduta ruusujanne näin myöhään valvomalla, hyvät neidit?"
kysyi eversti.
"Emme vähääkään, sir", vastasi Julia; "ystävänne mr. Pleydell uhkaa
ruveta mr. Sampsonin oppilaaksi huomenna, joten meidän on tänä yönä
käytettävä vallotustamme parhainta mahdollisuutta myöten".
Tämä johti uuteen soitannolliseen taidon koetukseen, ja siitä
innostuttiin vilkkaaseen keskusteluun. Vihdoin, kun kello yhden
yksinäinen lyönti oli jo aikaa sitte häipynyt yön pimentoiseen
korvaan ja seuraava ajan etenemisen merkki läheni, katsoi Mannering
kelloaan, kärsimättömyytensä oltua kauvan muuttuneena pettymykseksi
ja toivottomuudeksi, ja sanoi: "Meidän täytyy nyt jättää heidät
mielestämme."
Samassa -- mutta mitä sitte tapahtui, se vaatii oman lukunsa.