Palaamme Portanferryyn Bertramin ja hänen hyväsydämisen ystävänsä
luokse, jotka jätimme mitä viattomammiksi asukkaiksi rikollisille
rakennettuun säilytyspaikkaan.
Lampuoti nukkui niin sikeästi kuin nukkua voipi. Mutta Bertramin
ensimäinen raskas uni hälveni jo aikaa ennen puoltayötä, eikä hän enää
saanut vaipuneeksi siihen unohduksen tilaan. Hänen mieltään ahdisti
epämääräinen ankeus, ja hänen ruumiinsa oli kuumeinen ja raihnas. Syynä
oli etupäässä pienen makuukammion ummehtunut ja raskas ilma. Jonkun
aikaa kestettyään sen hiostuttavaa ja tukehduttavaa painostusta hän
nousi yrittämään avata ikkunaa ja siten saada raitista ilmaa. Mutta
heti ensimäinen koetus muistutti hänelle, että hän oli vankilassa,
joka oli rakennettu turvaa eikä mukavuutta silmällä pitäen, joten sen
kurjien asujanten käytettäväksi ei ollut jätetty ilmanvaihdon välineitä.
Yrityksessään pettyneenä hän seisoi myötäämättömän ikkunan ääressä
jonkun aikaa. Edellisen päivän uuvuttavasta matkasta huolimatta pikku
Vaapsahainen ryömi vuoteestaan isäntänsä perässä ja hieroi pörhöistä
turkkiaan hänen sääriänsä vasten, hiljaisella murinalla ilmaisten
riemuansa siitä, että oli hänet jälleen tavannut. Siinä seurassaan ja
odotellen kuumeisuutensa lientymistä lämmön ja unen haluksi katseli
Bertram aatoksissaan ulos merelle.
Nousuvesi oli melkein korkeimmillaan ja meurusi kumeana ja
likeisenä rakennuksen juurella. Silloin tällöin tyrskähti iso aalto
vallitukseenkin eli sulkuun, joka suojeli rakennuksen perustaa,
ja poukkosi siitä voimakkaammalla jyminällä kuin rantahietikolle
hyrskehtivät laineet. Kaukana usmaisen ja useasti pilveen peittyvän
kuun häämyisessä valossa kohoili valtameri monin tavoin liikehtivine
vesivyöryineen, jotka nousivat toistensa tielle, pirstausivat ja
sekaantuivat keskenään.
"Kaamea ja hämärä näky", haastoi Bertram itsekseen, "kuten kohtalon
ristiaallokko, joka minua on lapsuudestani saakka viskellyt maailmalla.
Milloin taukoaakaan tämä epävarmuus, ja miten pian pääsen etsimään
tyyntä kotia, missä voin kaikessa hiljaisuudessa, ilman huolia ja
selkkauksia harjottaa niitä rauhan toimia, joista harrastukseni on
tähän asti niin väkiseltä suistettu syrjään? Mielikuvituksen korvan
sanotaan kykenevän aistimaan merenneitojen ja vetehisten äänen
valtameren jymisevästä pauhusta; jospa niin voisin tehdä minäkin,
ja joku tenhotar tai Proteus nousisi noilta lakkapäiltä harjoilta
kiehittämään selville sen kummallisen vyyhdin, johon minut on kohtalo
solmeillut! -- Onnellinen ystävä!" hän virkahti vilkaisten vuoteeseen,
jolle Dinmont oli raskaan ruhonsa laskenut, "sinun huolesi supistuvat
terveen ja menestyvän toiminnan ahtaaseen kehykseen! Sinä voit
mielinmäärin heittää ne sivuun ja nauttia sitä ruumiin ja sielun syvää
lepoa, minkä sinulle on siunauksellinen työ valmistanut!"
Hänen mietiskelynsä keskeytti pikku Vaapsahainen, joka ikkunaan
loikkien alkoi mitä raivoisimmin haukkua luskuttaa. Mellakka tunkeusi
Dinmontin korviin, mutta ei häivyttänyt erhekuvaa, joka oli hänet
tästä kurjasta tyrmästä siirtänyt omien viheriöitsevien mäkiensä
vapaaseen ilmaan. "Hoi, Nopsa, piskiseni! -- o'skii' -- o'skii'!" hän
mutisi hampaittensa raosta, kaiketi ollen usuttavinaan paimenkoiraansa
häätämään jotakin häiritsijää laitumelta. Rottakoiran hellittämättömään
ärhentelyyn sisältä vastasi kartanolta verikoiran vihainen älähtely,
joka oli ollut kauvan aikaa vaienneena, paitsi milloin kuun äkillinen
pistäytyminen pilvistä oli sen saanut joskus harvakseen kumeasti
haukahtamaan. Nyt sen hälinä oli yhtämittaista ja raivokasta, ja sen
aiheena tuntui olevan joku muu häiriö kuin Vaapsahaisen luskutus, joka
sille oli ensin antanut hälytyksen ja jonka hänen isäntänsä oli saanut
suurella vaivalla tyynnytetyksi kiukkuiseen ärinään.
Vihdoin Bertram valppautensa täydellisesti herättyä oli näkevinään
ulapalla veneen ja kuulikin täydellä todella airojen loisketta ja
ihmisääniä aaltojen kohusta. "Yön selkään jääpyneitä kalastajia",
ajatteli hän, "tai kenties joitakuita laittomilla kaupoilla kulkijoita
Man-saarelta. Uskalikkojapa ovat tullessaan niin liki tullihuonetta,
jonka lähettyvillä täytyy olla vartijoita. Tuo on pitkä vene, kuin
laivan isovene, ja väkeä täynnä; ehkä se kuuluukin tullilaivastoon." --
Bertram varmistui viime mielipiteessään, kun huomasi veneen suuntaavan
kulkunsa pikku laituriin, joka pistäysi mereen tullihuoneen takaa.
Yksitellen hypellen maihin solui miehistö, luvultaan kahdenkymmenen
vaiheilla, tullihuoneen ja ojennuslaitoksen väliseen palokujaan ja
katosi hänen näkyvistään, jättäen vain kaksi miestä pitämään huolta
veneestä.
Miesten airojen loiske se ensin ja myöhemmällä heidän puhelunsa
hillityt äänet olivat yllyttäneet pihaton virkun vartijan raivoon. Nyt
sen kumea ääni äityi niin kamalaksi ja yhtämittaiseksi menoamiseksi,
että siihen heräsi hänen raaka isäntänsä, yhtä yrmeä kahlekoira kuin se
itsekin. Hänen ärjymisensä ikkunastaan: "Oletkos siinä, Rieppo, mikäs
on hätänä? -- kitasi kiinni, perhana, hiljaa!" ei vähääkään heikentänyt
Riepon mekastusta; tämä taasen osaltaan esti hänen isäntäänsä
kuulemasta niitä hälyn ääniä, joita sen vimmainen valppaus uhitteli.
Mutta kaksijalkaisen Kerberoksen kumppani oli tarkkakuuloisempi
miestänsä. Hänkin oli nyt ikkunassa: "Senkin köntys, menetkö siitä alas
päästämään koiran irralleen -- siellä murtavat tullihuoneen ovea, ja
Hazlewoodin hovin vanha älliö on kutsunut pois vartion. Mutta sinulla
ei ole luontoa enempää kuin jäniksellä." Ja alas säntäsi amatsooni
itse suorittamaan tehtävän, samalla kun hänen aviopuolisonsa enemmän
huolissaan sisällisestä kapinasta kuin ulkonaisesta rynnäköstä läksi
kopilta kopille tarkastamaan, olivatko kunkin asukkaat visusti kytketyt.
Hälinä oli siirtynyt talon edustalle ja kuului siis vaillinaisesti
Bertramin kammioon, joka oli rakennuksen takaosassa meren puolella.
Hän kuuli kuitenkin talossa sellaista hyörinää ja tohua syntyneeksi,
mikä ei tuntunut sopivan vankilan ankaraan keskiyön hiljaisuuteen, ja
ajatellessaan samalla vastikään saapunutta aseistettua venemiehistöä
ei hän voinut johtua muuhun käsitykseen kuin että oli jotakin
tavatonta tapahtumassa. Tässä vakaumuksessaan hän ravisteli Dinmontia
hartioista. "Häh! -- Soo! -- Älä! -- Ailie, eukkoseni, eihän vielä ole
aika nousta", ohkui nukkuva vuoristolainen. Rajummin pudisteltuna hän
sentään nousi istualleen, ravisti päätänsä ja kysyi: "Mikä helkkari on
hätänä?"
"Sitä en osaa sanoa", vastasi Bertram; "mutta joko on talo tulessa tai
jotakin merkillistä tapahtumaisillaan. Ettekö tekin haista käryä? Ovia
mäiskitään talossa, ja ulkoa kuuluu käheitä ääniä, sorinaa ja huutojen
kaikua! Toden totta luulen jotakin peräti kummallista sattuneen --
nouskaahan toki ylös ja olkaamme varuillamme."
Vaarasta kuullessaan nousi Dinmont jalkeille yhtä tanakkana ja
hätäilemättömänä kuin kukaan hänen esi-isistään vainovalkean
leimahtaessa. "Onpa kummallinen paikka tämä, kapteeni -- päivällä eivät
päästä ulos, yöllä eivät nukkua anna. Lempo, kahdessa viikossa se minut
nujertaisi. Mutta hyväinen aika, mitä rymyä siellä nyt pidetäänkään!
Olisipa meillä hiukan valoa! Vaapsahainen --. Vaapsahainen, älähän
älise, koiraseni -- hiljaa, rehti miekkoseni, niin kuuntelemme, mitä on
tekeillä. Senkin ärhentelijä, etkös vaikene?"
Turhaan kaivelivat he tuhasta sytytintä kynttilälleen, melskeen yhä
riehuessa ulkosalla. Dinmont vuorostaan vetäysi ikkunan ääreen:
"Herranen aika, kapteeni, tulkaa! Turkanen, ovat murtautuneet
tullihuoneeseen!"
Bertram kiirehti ikkunaan ja näki selvästi sekalaisen joukkion
salakuljettajia ja kaikenlaatuisia heittiöitä, joista toiset kantoivat
roihuavia sainioita, toiset kierittelivät laatikoita ja nassakoita
alas kujaa venelaiturille, jonka kylkeen nyt tuotiin pari kolme
kalastajavenettä lisäksi. Kukin lastattiin vuoronsa jälkeen, ja pari
oli jo lähdössä merelle.
"Tuo on sanomattakin selvää hommaa", huomautti Bertram; "mutta pelkään
jotain pahempaakin tapahtuneen. Tunnetteko kitkerää savun katkua, vai
onko se luulottelua?"
"Luulotteluako?" vastasi Dinmont; "sauhua tupruaa kuin kalkkiuunista.
Turkanen, jos ne polttavat tullihuoneen, niin tuli tarttuu tähän
variksenpesään ja me höyrähdämme kuin tervatynnyri, joka sorkka.
Huh, kamalaa olisi palaa elävältä suotta, kuin oltaisiin noitia! --
Mac-Guffog, kuulkaas!" täyttä kurkkua huikaten; "jos tahdotte jättää
ainoatakaan eheää luuta nahkoihinne, niin laskekaa ulos, mies, laskekaa
ulos!"
Tuli alkoi nyt loimuta korkealle, ja paksuja savupilviä vyöryi ikkunan
ohi, jonka pielessä Bertram ja Dinmont seisoskelivat. Tuulen mukaan
peitti niiden sankka verho toisinaan kaiken heidän katseiltaan, toisin
ajoin taasen valaisi punainen lieska maata ja merta, luoden kirkkaan
hohteen niihin tuiman ja villin näköisiin olentoihin, jotka hurjalla
kiireellä lastasivat veneitä. Lopulta pääsivät liekit voitolle ja
syöksähtelivät tulikieluina palavan rakennuksen jokaisesta ikkunasta,
tuulen sinkautellessa suunnattoman isoja palavien aineksien hahtuvia
viereistä vankilaa vasten, pimeän savukatoksen verhotessa koko
ympäristön. Raivostuneen roskaväen hoilaus kuului kauvas ja yltympäri,
sillä voitollisiin salakuljettajiin yhtyi kaikki pikku kaupungin
ja lähitienoon hylkyjoukko, hetken myöhäisyydestä huolimatta nyt
heränneenä täyteen touhuun -- toiset vapaan kaupan harrastuksesta
ja useimmat alhaisolle luonteenomaisesta yleisestä ilkivaltaan ja
mellastukseen mieltymisestä.
Bertram alkoi olla vakavasti huolissaan heidän kohtalostaan. Talossa
ei enää hievahdettukaan; näytti siltä kuin olisi vankien kaitsija
heittänyt toimensa ja jättänyt vankilan onnettomine asukkaineen
liekkimeren armoille, joka levisi heitä kohti. Silloin alkoi
kuulua uuden ja tuiman rynnäkön jytyä ojennuslaitoksen portilta;
moukareilla ja kangilla mäikyteltynä se piankin myötäsi. Vartija,
yhtä kurja pelkuri kuin suurisuinen korskeilijakin, oli paennut
karskiluontoisemman vaimonsa keralla; heidän apurinsa luovuttivat
auliisti avaimet. Vapautetut vangit sekaantuivat pelastajiinsa huikein
riemuhuudoin.
Sekamelskan hoppuisimmassa vilinässä riensi kolme tai neljä
toimeliainta salakuljettajaa Bertramin huoneeseen sytytetyin soihduin
sekä aseistettuina lyömämiekoilla ja pistooleilla. "Jeeveli", sanoi
johtaja, "tässä meidän otuksemme!" ja kaksi heistä tarttui Bertramiin;
mutta toinen kuiskasi hänen korvaansa: "Älkää vastustako, kunnes olette
kadulla." Sama mies sai sanotuksi vaivihkaa Dinmontille: "Seuratkaa
ystäväänne, ja auttakaa, kun näette ajan tulevan."
Hetken tuoksinassa Dinmont totteli, seuraten kintereillä. Molemmat
salakuljettajat laahasivat Bertramia pitkin käytävää, alikertaan,
pihan poikki, jota nyt räikeä loimu valaisi, ja kapealle kadulle,
jolle portti avautui. Siellä sekamelska väkisinkin hajaannutti ryhmää
jonkun verran. Nopea kumu kuin ratsujoukon töminä tuntui lisäävän
epäjärjestystä. "Hagel und wetter, mitä tuo?" äännähti johtaja;
"pysykää yhdessä, kinder, pitäkää silmällä vankia." -- Mutta hänen
kehotuksestaan huolimatta jäivät Bertramin pitelijät joukkueen
takimaisiksi.
Edestä päin kuului nujakan hälyä. Tungos joutui kamalaan sekasortoon,
toiset yrittivät puolustautua, toiset paeta, laukauksia pamahteli, ja
rakuunain säilät alkoivat välkähdellä näkyviin, heiluen mellastajien
yli. "Nyt", sanoi Bertramin vasenta käsivartta pitelevän miehen
varottava kuiskaus, saman joka oli edelläkin puhunut, "tempautukaa irti
tuosta miehestä ja seuratkaa minua".
Äkillisellä ja voimakkaalla riuhtaisulla Bertram helposti vapautui
kouraisusta, jolla toinen kuljettaja hänen oikealla puolellaan piteli
häntä kauluksesta. Mies yritti vetää esille pistoolin, mutta tuiskahti
tantereeseen Dinmontin nyrkin iskusta, jota tuskin olisi härkäkään
kyennyt vastaanottamaan samatta nöyryytyksettä. "Tulkaa pian", kehotti
heidän puolelleen lyöttäytynyt mies ja sukelsi hyvin soukkaan ja
likaiseen solaan, joka johti syrjään pääkadulta.
Mitään takaa-ajoa ei tullut. Salakuljettajien huomion oli hyvin
epämieluisasti kääntänyt toisaanne Mac-Morlanin ja ratsujoukon
äkillinen ilmestyminen. Maakunta-virkamiehen lujan ja miehekkään äänen
kuultiin julistavan kapinalakeja käskevän "kaikkia laittomasti koolle
tulleita hajaantumaan henkensä uhalla". Tämä keskeytys olisikin ehtinyt
ehkäistä koko yrityksen, ellei järjestysvallan valvoja olisi matkalla
saanut vääriä tietoja, jotka johtivat hänet siihen käsitykseen, että
salakuljettajat aikoivat laskea maihin Ellangowanin poukamassa.
Lähes kaksi tuntia haaskautui tuohon harhaannukseen, jonka saanee
huoletta olettaa lähteneen Glossinista. Yön uskaliaaseen yritykseen
niin sydämestään kiintyneenä hän oli arvatenkin saanut väärän viestin
toimitetuksi Mac-Morlanin tielle, hänen tuskallisen tarkkaan korvaansa
kun tietysti viipymättä joutui tieto sotamiesten lähdöstä Hazlewoodin
hovin edustalta.
Sillävälin Bertram seurasi opastaan, ja hänen kintereillään kiiruhti
vuorostaan Dinmont. Roskaväen huudot, hevosten korskuminen, harvenevat
pistoolinlaukaukset, kaikki melu heikkeni heidän kuuluvistaan, kunnes
he tuon pimeän solan päässä kohtasivat kyytivaunut, joiden edessä kuopi
kaksi parivaljakkoa.
"Oletteko täällä Jumalan nimessä?" sanoi opas kyytimiehelle, joka istui
etuparin välissä.
"Olenpa kyllä", vastasi Jaakko Jabos, "ja soisin olevani missä hyvänsä
muualla".
"Avatkaa sitte vaunut -- te, hyvät herrat, nouskaa niihin -- tuotapikaa
pääsette turvalliseen paikkaan -- ja" (Bertramille) "muistakaa
lupauksenne mustalaisvaimolle!"
Bertram päätti pysyä mukautuvana sellaisen henkilön käsissä, joka
oli vastikään tehnyt hänelle niin erinomaisen palveluksen. Hän astui
vaunuihin, Dinmont perässä; Vaapsahainen oli pysytellyt heidän
kintereillään ja loikkasi mukaan samalla kertaa. Vaunut lähtivät
vierimään hyvin vinhasti.
"Taivasten tekijä", virkahti Dinmont, "tämä se vasta on ihme ja kumma!
Turkanen, toivoakseni eivät meitä sieppaa sen tien. Ja mihin joutuukaan
Päistärikkö? Mieluummin olisin sen seljässä kuin herttuan kaleeseissa,
Jumala sitä siunatkoon."
Bertram huomautti, etteivät he noin kovaa vauhtia kiitäen voisi
kauvaskaan kulkea hevosia vaihtamatta ja että heidän sopi oman tahtonsa
mukaan jättäytyä aamuun asti ensimäiseen majataloon, mihin kyytimies
pysähdyttäisi, tai ainakin vaatia selitystä matkansa päämäärästä ja
tarkotuksesta. Sieltä voisi mr. Dinmont antaa ohjeita uskollisesta
ratsustaan, joka varmaankin oli täydessä turvassa siinä tallissa, johon
hän oli sen jättänyt.
"Niin no, no niin, olkoon menneeksi Dandien puolesta. Turkanen, kunhan
vain pääsemme tästä keikkuvasta kirstun tapaisesta, niin luulenpa, että
ottaisi lujalle panna meitä poikkeamaan mihinkään muuhun suuntaan kuin
oman päämme mukaan."
Hänen puhuessaan vaunut tekivät äkkikäänteen ja osottivat heille
vasemmasta ikkunastaan jonkun matkan päässä tulipalon laajalti
valaiseman kauppalan; liekit olivat saavuttaneet väkijuomilla ahdatun
varastohuoneen ja hulmusivat nyt korkealle ilmaan kirkkaan lieskan
huojuvana patsaana. Heillä ei ollut pitkää aikaa ihailla tätä
näytelmää, sillä toinen mutka vei heidät kapealle istutusmetsäin
saartamalle raitille, jota myöten vaunut kiitivät miltei pilkko
pimeässä, mutta hiljentymättömällä vauhdilla.