VASTAVEHKEITÄ.

Hölmistyneen näköisenä astuessaan eteiseen kohtasi mr. Sampson mrs.

Allanin, suopean emännöitsijän, joka oli odottelemassa hänen paluutaan

sillä kunnioittavalla huomaavaisuudella, jota Skotlannissa yleensä

osotetaan papistoa kohtaan. "Johan tämä nyt on laitaa, mr. Sampson,

tämähän on pahempaa kuin koskaan! Te todella tuotatte itsellenne

vielä jotakin vauriota noilla pitkillä paastoillanne -- mikään ei

ole vatsalle niin vahingollista, mr. Sampson! Jos edes ottaisitte

joitakuita pipariminttu-pastilleja taskuunne tai antaisitte Barnesin

tehdä itsellenne voileipäkääryn."

"Vältä minua!" äännähti koulumestari, hänen mielessään kun vielä pyöri

kohtauksensa Meg Merriliesin kanssa, ja asteli ruokasaliin päin.

"Ei, sinne ei teidän kannata mennä; päivällinen on korjattu pois

jo tunti takaperin, ja eversti istuu viinipullonsa ääressä; mutta

astahtakaa minun huoneeseeni, minulla on sievä paisti, jonka tuossa

tuokiossa keittäjätär lämmähyttää."

"_Exorciso te!_" sanoi Sampson, -- "tuota -- olen syönyt päivällistä".

"Syönyt päivällistä! Mahdotonta -- kenen luona olette te voinut

päivällisellä olla, joka ette missään käy?"

"Belsebubin, luullakseni", änkkäsi pappi.

"No, silloin hän on varmasti noiduttu", päivitteli emännöitsijä,

päästäen hänet irti; "hän on noiduttu tai sitte järjiltään; ja pitääkin

everstin antaa hänen noin elää oman päänsä jälkeen! Voi minua, on tämä

surkeata -- nähdä liian oppimisen johtavan ihmisiä tuohon tilaan!" Ja

näin säälitellen hän vetäysi omalle alueelleen.

Hänen surkuttelunsa esine oli sillaikaa astunut ruokasaliin, missä

hänen ulkoasunsa herätti suurta kummastelua. Hän oli kurassa

hartioitaan myöten, ja ihon luontaisen kalpeuden olivat vaalentaneet

kaksin verroin ruumismaisemmaksi kauhistus, uupumus ja mielenliikutus.

"Mitä kummaa tämä merkitsee, mr. Sampson?" kysäisi Mannering, joka

huomasi miss Bertramin näyttävän kovin hätääntyneeltä yksinkertaisen,

mutta uskollisen ystävänsä tähden.

"_Exorciso_", tankkasi koulumestari.

"Mitä, sir?" vastasi hämmästynyt eversti.

"Pyydän anteeksi, kunnioitettava herra! Mutta järkeni --"

"On lähtenyt haihattelemaan, luulemma. Malttukaa, mr. Sampson, ja

selittäkää, mikä on hätänä."

Sampson oli vastaamaisillaan, mutta havaitessaan latinankielisen

manauskaavansa yhä kerkeimpänä kielelleen kierähtävän hän viisaasti

luopui yrityksestään ja ojensi mustalaiselta saamansa paperilapun

Manneringille, joka mursi sinetin ja kummastuen luki sisällön. "Tämä

näkyy olevan jotakin pilaa", hän virkahti, "ja hyvin tyhmää".

"Ei se ole miltään leikinlaskijalta lähtöisin", huomautti mr. Sampson.

"Keneltä se sitte tulee?" tiedusti Mannering.

Koulumestari muisti usein olla hellävarainen puheissaan miss Bertramia

koskevista seikoista; nytkin hän tuli ajatelleeksi Meg Merriliesiin

liittyviä tukalia tapahtumia, vilkaisi neitosiin ja oli vaiti.

"Me yhdymme seuraanne teepöydän ääressä tuotapikaa, Julia", sanoi

eversti; "näen mr. Sampsonin haluavan puhutella minua kahden kesken. --

Ja nyt heidän mentyänsä, mr. Sampson, mikä taivaan nimessä onkaan tämän

kaiken merkityksenä?"

"Se saattaa olla sanoma taivaasta", vastasi koulumestari, "mutta

Belsebubin postinhoitajatar sen toimitti. Se oli tuo noita Meg

Merrilies, joka olisi pitänyt tervatynnyrin kanssa polttaa

kaksikymmentä vuotta takaperin porttona, varkaana, velhona ja

mustalaisena."

"Oletteko varma siitä, että se oli hän?" kysyi eversti jännittyen.

"Varmako, kunnioitettava herra? Totisesti ei häntä unohda -- Meg

Merriliesin kaltaista ei ole nähtävissä missään maassa."

Eversti asteli vinhaan edestakaisin, aprikoiden itsekseen.

"Lähettäisinkö pidättämään eukon -- mutta Mac-Morlan on liian

etäällä, ja Sir Robert Hazlewood on pöyhkeilevä houkkio. Sitä paitsi

on mahdollista, ettei häntä tavatakaan paikalta tai että hänen

entinen vaiteliaisuutensa saapi hänet jälleen valtaansa. Ei, minä en

tahdo laiminlyödä hänen neuvomaansa menettelyä, vaikka minua sitte

narrina pidettäneekin. Monet hänen Iaisensa alottavat pettureina ja

lopettavat haltioittuneina, tai noudattavat jonkunlaista pimittelevää

käyttäytymistä siltä väliltä, melkein tietämättöminä siitä, milloin

he pettävät itseään tai uskottelevat muita. -- No, tolani on ainakin

selvä, ja jos ponnistukseni ovat hyödyttömiä, niin syynä ei saa olla

liiallinen arkailu viisauteni maineesta."

Hän soitti kelloa ja käski Barnesin yksityiseen arkihuoneeseensa, missä

antoi hänelle muutamia määräyksiä, joiden tuloksen lukija jälkeenpäin

saanee tietää. Meidän on nyt siirryttävä toiseen seikkailuun, joka

sekin on tämän merkillisen päivän kerrontaan punottava.

Charles Hazlewood ei ollut rohjennut everstin poissa ollessa käydä

Woodbournessa vieraisilla. Manneringin kaikki käyttäytyminen todella

oli saattanut hänet siihen käsitykseen, että se olisi epämieluista;

ja sellaisen vallan oli menestynyt soturi ja hienosti sivistynyt

herrasmies saanut nuoren miehen käytökseen, ettei tämä olisi uskaltanut

millään tavoin loukata häntä. Hän näki tai luuli näkevänsä eversti

Manneringin yleisestä sävystä, että tämä hyväksyi hänen kiintymyksensä

miss Bertramiin. Mutta vielä selvemmin näki hän, miten säädytöntä

olisi yrittää yksityistä kirjeenvaihtoa, jota hänen vanhempainsa ei

voitu olettaa hyväksyvän, ja hän piti kunniassa tätä heidän välilleen

asetettua sulkua sekä Manneringin tähden että hänen asemansa takia,

hän kun oli miss Bertramin jalomielinen ja innokas suojelija. "Ei",

hän sanoi itsekseen, "minä en vaaranna Lucyni nykyisen turvapaikan

mukavuutta, kunnes voin tarjota hänelle oman kodin".

Tämän urhean päätöksensä hän pitikin, vaikka hänen ratsunsakin pyrki

vanhaa tapaa kääntämään päänsä Woodbournen puistokujaan isäntänsä joka

päivä kahdesti sivuuttaessa talon. Hänen mielensä kuitenkin teki niin

kovin pistäytyä vain kysäisemäänkään, miten nuoret neidit jaksoivat ja

saattoiko hän olla heille miksikään avuksi eversti Manneringin poissa

ollessa, että kiusaus alkoi käydä ylivoimaiseksi. Sen vuoksi hän päätti

ollakin siihen enää antautumatta; tyytyen lähettelemään toivotuksia

ja kyselyjä sekä sen sellaista Woodbourneen läksi hän kauvan

lupailemallensa vierailulle erääseen jonkun matkan päässä asuvaan

perheeseen, palatakseen sellaiseen aikaan, että hän olisi Manneringin

aikaisimpia vieraita onnittelemassa häntä turvallisesta kotiutumisesta

pitkältä ja vaaralliselta matkalta.

Ennakolta oli hän järjestänyt sanoman toimittamisen itselleen

heti kun eversti Mannering palaisi, ja sen saatuaan hän päätti

jättää jäähyväiset väliaikaiselle seuralleen, aikoen jouduttautua

päivälliselle Woodbourneen, missä hän oli suuressa määrin kuten

kotonaan. Hän ajatteli asiaa paljoa syvällisemmin kuin oli

tarpeellista, ja harkitsi mielihyväkseen, että tällainen esiintyminen

näyttäisi yksinkertaiselta, luonnolliselta ja keveältä käyttäytymiseltä.

Mutta kohtalo, jota rakastajat niin paljon valittelevat, oli tässä

tapauksessa epäsuotuisa Charles Hazlewoodille. Hänen ratsunsa

kengitystä oli muutettava lopullisesti alkaneiden suojailmojen

johdosta. Talon rouva suvaitsi viivyskellä omassa huoneessaan hyvin

myöhäiseen aamiaistuntiin asti. Hänen ystävänsä piti väen väkiseltä

saada näyttää hänelle penikoita, jotka hänen suosikkilintukoiransa oli

sinä aamuna saanut. Värit olivat aiheuttaneet hiukan epäilyä isyydestä,

ja tämän tärkeän, laillista syntyperää koskevan kysymyksen päättämiseen

vaadittiin Hazlewoodin mielipidettä ratkaisijaksi hänen ystävänsä

ja hevosrengin välillä; sen tuloksistahan riippui, mitkä poikueesta

hukutettaisiin, mitkä pelastettaisiin.

Sitä paitsi viivytti lairdi itse melkoisen kauvan nuoren rakastajamme

lähtöä, pitkäpiimäisellä ja ylenpalttisella kaunopuheisuudella yrittäen

suositella Sir Robert Hazlewoodille hänen poikansa välityksellä

omia erityisiä aatoksiansa erään hankkeissa olevan viertotien

suunnasta. On suuri häpeä nuoren rakastajamme käsityskyvylle, että

hän kymmenenteen kertaan kuultuaan kaikki selitykset asiasta ei

kyennyt oivaltamaan, miten edullista olisi suunnitellun tien kulkea

Lang-hirstin, Windyknowen, Goodhousen puiston ja Hailziecroftin halki

joen poikki Simonin lampareen kohdalta, yhtyen sitte Kippletringanin

valtamaantiehen, sen sijaan kuin olisi vähemmän suotavaa sen

rakentaminen englantilaisen maanmittarin viitotuksen mukaan, jolloin

se kulkisi suoraan Hazlewoodin parhaitten istutusmetsäin poikki ja

viistäisi itse päärakennusta noin penikulmaa läheltä, tärvellen muka

alueen yksinäisen viehätyksen.

Neuvojan todellisena harrastuksena oli saada silta rakennetuksi

mahdollisimman lähelle erästä omaa tilustansa, mutta tyhjään siten

menivät hänen kaikki ponnistuksensa nuoren Hazlewoodin huomion

kiinnittämiseksi, kunnes hän tuli maininneeksi, että ehdotettua

suuntaa suosi "tuo Glossinin mokoma", joka yritteli päästä johtoon

piirikunnassaan. Siinä silmänräpäyksessä kävi nuori Hazlewood

tarkkaavaiseksi ja osotti hyvää harrastusta; varmistuttuaan siitä,

mitä suunnitelmaa Glossin puolsi, hän vakuutti isännälleen, ettei

olisi hänen vikansa, jollei hänen isänsä kannattaisi mitä tahansa

muuta kuin sitä. Mutta näihin eri keskeytyksiin meni aamu. Hazlewood

pääsi ratsaille ainakin kolmea tuntia myöhemmin kuin oli aikonut, ja

sadatellen hienoja rouvia, narttuja, penikoita ja parlamentin tielakeja

näki hän myöhästyneensä yli sen ajan, jota voi pitää soveliaana

vieraskäynnille Woodbournessa.

Hän oli sen vuoksi sivuuttanut tien käänteen, joka vei everstin

asunnolle, virkistäen mieltänsä vain katselemalla etäältä sinistä

sauhua, joka kierteli talvisen illan valjulle taivaalle. Silloin hän

oli näkevinään koulumestarin tulevan metsästä jalkapolkua myöten taloon

päin. Hän huusi perään, mutta turhaan, sillä tämä herrasmies, joka ei

koskaankaan ollut kaikkein herkimpiä ulkonaisille vaikutteille, oli

juuri sillä hetkellä eronnut Meg Merriliesistä ja pohti parhaillaan

liian syvällisesti hänen ennustuksiaan, ottaakseen kuullaksensa

Hazlewoodin huhuilua. Tämän oli siis annettava hänen mennä menojaan,

kyselemättä nuorten neitien vointia tai mitään muutakaan urkkimatta,

mihin olisi hyvin käyden voinut saada vastauksen, jossa olisi miss

Bertramin nimeä mainittu.

Mitään syytä ei nyt enää ollut kiirehtimiseen, ja höllentäen ohjakset

hevosen kaulalle antoi hän elukan omin valloin nousta jyrkkää

hiekkaista latua kahden korkean äyrään välitse, jotka melkoisen

korkealle kohoten antoivat laeltaan laajan näköalan ympäristöön. Mutta

kaukanapa oli Hazlewoodista halu luoda katseensa eteenpäin maisemaan,

jolla oli puolellaan se suositus, että suuri osa siitä oli hänen

isänsä omaisuutta ja välttämättömästi joutuisi hänen omakseen. Päin

vastoin kääntyi hänen päänsä vieläkin takaisin Woodbournen savutorvia

kohden, vaikka hänen ratsunsa jokainen askel teki sinne tähystelyn yhä

työläämmäksi.

Hänet herätti äkkiä syvästä mietiskelystään ääni, joka oli naisekkaaksi

liian käreä, mutta miehiseksi liian kimakka: "Mikä on teitä niin

pitkään viivyttänyt taipaleella? Pitääkö muiden ihmisten tehdä teidän

työnne?"

Hän katsahti eteensä. Puhuja oli hyvin pitkä nainen; pään ympäri oli

kiedottu iso huivi, jonka alta harmahtava tukka tunkeusi suortuvina;

hänellä oli yllään pitkä punainen kauhtana ja kädessään kärkipää sauva

-- sanalla sanoen, hän oli Meg Merrilies. Hazlewood ei ollut koskaan

ennen nähnyt tätä merkillistä olentoa; hän veti ohjaksensa kireälle

ilmestystä hämmästyen ja seisahdutti äkkiä.

"Luulisin", pitkitti vaimo, "että ne, jotka Ellangowanin suvun

asioita harrastavat, eivät tän'yönä nukkuisi. Kolme miestä on teitä

etsiskellyt, ja te olette menossa vuoteeseenne nukkumaan -- luuletteko

että, jos poikalapsi kaatuu, sisar siitä kostuu? Ei, ei!"

"En teitä ymmärrä, hyvä vaimo", vastasi Hazlewood. "Jos puhutte miss

-- tarkotan kenestäkään Ellangowanin entisen suvun jäsenestä, niin

sanokaa, mitä palvelusta voin toimittaa."

"Ellangowanin entisen suvun?" vastasi toinen hyvin kiivaasti;

"Ellangowanin _entisen_ suvun! Ja milloin on koskaan ollut tai on

tulevaisinakaan aikoina Ellangowanin sukua muun nimellistä kuin

urheiden Bertramien uljaan nimen kantajia?"

"Mutta mitä tarkotatte, hyvä vaimo?"

"Minä en ole mikään hyvä vaimo -- koko maakunta tietää minut pahaksi

kylläkin, ja sekä muut että minä saatamme suurestikin säälitellä, etten

ole tämän parempi. Mutta minä kykenen tekemään mitä hyvät naiset eivät

voi eivätkä uskalla. Minä kykenen sellaiseen, mikä hyytäisi niiden

veren, jotka ovat siistien seinien sisällä kasvatettuja pelkkään lasten

lellittelyyn ja liekutteluun. Kuulkaahan -- Portanferryn tullihuoneelta

on vartio siirretty Hazlewoodin hoviin isänne määräyksestä, hän kun

luulee salakuljettajien yöllä hyökkäävän taloonsa. Mutta kukaan ei

aio hänen taloonsa kajota; hänessä on hyvää verta ja aatelisverta

-- hänen itsensä vuoksi en hänestä paljoakaan sano, mutta ei kukaan

pidä häntä puuttumisen arvoisena. Lähettäkää ratsumiehet takaisin

vartiopaikalleen, sievästi ja hiljaisesti, niin näette, eivätkö ne saa

yön mittaan työtä. Saavat kuin saavatkin -- pyssyt paukkuvat ja miekat

välkkyvät kirkkaalla kuutamolla."

"Hyvä Jumala, mitä tarkotattekaan?" huudahti nuori Hazlewood; "sananne

ja sävynne saisivat minut luulemaan teitä hulluksi, mutta kuitenkin on

puheessanne omituista yhtäjaksoisuutta".

"Minä en ole hullu!" vakuutti mustalainen; "minut on teljetty tyrmään

hulluna -- piesty hulluna -- karkotettu hulluna -- mutta hullu minä en

ole. Kuulkaa, Hazlewoodin Charles Hazlewood: kannatteko kaunaa sitä

vastaan, joka teitä haavotti?"

"En, muori, Jumala varjelkoon; käsivarteni on ihan parannut, ja aina

olen sanonut, että laukaus oli tapaturmainen. Mielelläni sen sanoisin

hänelle itselleenkin."

"Niinpä tehkääkin kuten käsken", vastasi Meg Merrilies, "niin teette

hänelle enemmän hyvää kuin hän teille konsanaan pahaa tuotti; sillä

jos hänet jätettäisiin vihaajillensa, niin olisi hän verisenä

ruumiina ennen aamua tai maanpakoon vietynä -- mutta yksi on kaikkien

yläpuolella. Tehkää kuten käsken; lähettäkää sotamiehet Portanferryyn

takaisin. Hazlewoodin hovia ei vähäisinkään vaara uhkaa." Ja hän katosi

tavallisella joutuisuudellaan.

Näyttää siltä, että tämän naisen ulkomuoto sekä hänen sävynsä

hurjuus ja haltioittuneisuus olivat harvoin tekemättä mitä

voimakkainta vaikutusta hänen puhuttelemiinsa. Hänen sanontansa oli

hillittömyydessäänkin liian selkeätä ja ymmärrettävää todelliselle

mielipuolisuudelle, vaikka sen kiihkeys ja liiallinen into ei

soveltunut arkiaikaiseen lausuntaan. Hänen toimintaansa näytti pikemmin

kiihdyksiin joutunut kuin tolaltaan suistunut mielikuvitus määräilevän,

ja ihmeellisen selvästi tehoaa erotus sellaisissa tapauksissa

kuulijaan. Tämä seikka saattaa selittää sen huomaavaisuuden, jolla

hänen outoja ja salaperäisiä viittauksiaan kuunneltiin ja noudatettiin.

Varmaa on ainakin, että nuoreen Hazlewoodiin syvästi vaikutti hänen

äkillinen ilmestymisensä ja käskevä sävynsä. Hän ratsasti ripeätä

vauhtia Hazlewoodiin. Oli ollut jonkun aikaa pimeätä hänen kartanolle

saapuessaan, ja perillä hän näki vahvistuksen eukon vihjaukseen.

Kolmekymmentä rakuunaratsua seisoi vajassa ulkorakennusten lähellä,

suitsista yhteen liitettyinä. Niitä vartioitsi kolme tai neljä

sotamiestä, muiden marssia tömistellessä edes takaisin talon edustalla

pitkine lyömämiekkoinensa ja raskaine saappainensa. Hazlewood kysyi

eräältä aliupseerilta, mistä he olivat tulleet.

Portanferrystä.

Olivatko jättäneet sinne mitään vartiota?

Eivät; heidät oli Sir Robert Hazlewoodin määräyksestä siirretty

puolustamaan hänen taloansa salakuljettajain uhkaamalta hyökkäykseltä.

Charles Haziewood kiirehti heti etsimään isäänsä, ja tervehdittyään

häntä matkaltansa pyysi saada tietää, millä perusteella hän oli

katsonut tarpeelliseksi kutsuttaa sotilasvartion. Sir Robert vakuutti

vastaukseksi pojalleen, että ilmotuksesta, tiedosta ja sanomasta

päättäen, jonka hän oli saanut ja kuullut, oli hänellä mitä pätevin syy

uskoa, luottaa ja olla siitä vakuutettu, että joukkio salakuljettajia,

mustalaisia ja muita pahantekijöitä aikoisi ja yrittäisi sinä yönä

tehdä kapinallisen hyökkäyksen Hazlewoodin hoviin.

"Ja mikä, isä hyvä", huomautti hänen poikansa, "kääntäisi moisten

henkilöiden raivon meitä vastaan enemmän kuin millekään muulle

suunalle?"

"Minä jokseenkin ajattelisin, luulisin ja arvelisin, sir", vastasi Sir

Robert, "kaikella kunnioituksellakin sinun viisauttasi ja kokemustasi

kohtaan, että näissä oloissa ja vaiheissa moisten henkilöiden kosto

kohdistuu tai suuntautuu arvoltaan, lahjoiltaan, synnyltään ja

asemaltaan vaikutusvaltaisimpiin ja etevimpiin, jotka ovat ehkäisseet,

vastustaneet ja vaikeuttaneet heidän luvattomia, laittomia ja

rikollisia toimiaan ja tekojaan."

Isänsä heikkouden tuntien vastasi nuori Hazlewood, ettei hänen

kummastelunsa syynä ollut minkä Sir Robert siksi arveli. Hän ainoastaan

ihmetteli, että heidän pitikään ajatella hyökkäystä taloon, jossa oli

niin paljon palvelijoita ja missä oli merkinannolla vankka apujoukko

saatavana ympäristöltä alustalaisten keskuudesta. Hän lisäsi suuresti

epäilevänsä, tokko perheen maine olisi jossakin määrin kärsimättä

siitä, että sotamiehet oli kutsuttu velvollisuutensa toimituksesta

tullihuoneelta suojelemaan heitä, ikäänkuin eivät he olisi kyllin

voimakkaat puolustautumaan missä tahansa tavallisessa tapauksessa.

Vihjasipa hän, että jos heidän huonekuntansa vihamiehet sitte

huomaisivatkin varokeinoon ryhdytyksi tarpeettomasti, ei heidän

ivailustaan loppuakaan tulisi.

Sir Robert Hazlewood joutui hiukan ymmälle tästä viittauksesta, sillä

hän vihasi ja pelkäsi pilaa sydämensä pohjasta kuten useimmatkin

hidasälyiset ihmiset. Hän suoristi ryhtiään ja katseli mahtipontisen

hämillisenä, kuin ollen halveksivinaan yleistä mielipidettä, jota hän

toden teolla kammosi.

"Olisin todella luullut", puheli hän, "että se vaurio, joka jo oli

tähdätty huonekuntaani vastaan sinun vioittamisellasi joka olet

Hazlewood-suvun läheisin perillinen ja edustaja minun jälkeeni

-- olisin luullut ja ajatellut, sanon, että tämä olisi kansan

kunnioitettavamman ja isomman osan silmissä riittävästi oikeuttanut

minut ryhtymään sellaisiin varokeinoihin, jotka ovat omiaan ehkäisemään

ja estämään väkivallan uudistumista".

"Todellakin, isä", huomautti Charles, "täytyy minun muistuttaa teille,

mitä jo usein olen sanonut: olen varma siitä, että pyssy laukesi

vahingossa".

"Sir, se ei lauennut vahingossa", tokaisi hänen isänsä suuttuneesti;

"mutta sinä tahdot olla vanhempiasi viisaampi".

"Mutta, isä", vastasi Hazlewood, "minua niin likeisesti koskevassa --"

"Sir, se ei koske sinua paitsi peräti toisarvoisessa määrässä -- se

on, se ei koske sinua huikentelevaa nuorukaista, jonka mielihaluja

on isäänsä vastaan väittäminen, vaan se koskee kuntaa, sir, ja

piirikuntaa, sir, ja yleisöä, sir, ja Skotlannin kuningaskuntaa, mikäli

Hazlewood-suvun etu, sir, joutuu vaaraan, uhatuksi ja vahingolle

alttiiksi sinun kauttasi, tähtesi ja takiasi, sir. Ja mies istuu

koreasti tyrmässä, ja mr. Glossin ajattelee --"

"Mr. Glossin, sir?"

"Niin, sir, se herrasmies, joka on ostanut Ellangowanin -- tiedäthän

kai, ketä tarkotan?"

"Kyllä, sir", vastasi nuori mies, "mutta tuskinpa olisin odottanut

teidän vetoavan sellaiseen arvohenkilöön. Tuonhan miehen tietää koko

maailma halpamaiseksi, kehnoksi koukuttelijaksi, ja epäilen hänen

olevan pahempaakin. Ja te itse, isä hyvä, milloin olette eläissänne

nimittänyt moista henkilöä herrasmieheksi?"

"No, Charles, en minä tarkottanut herrasmiestä siinä täsmällisessä

ja tarkassa merkityksessä sekä niin ahtaasti ja varsinaisesti

käytettynä kuin sen määritelmän epäilemättä tulisi olla rajotettu;

vaan minä tarkotin käyttää sitä suhteellisesti, antamassa jotakin

käsitystä siitä tilasta, johon hän on itseänsä kohottanut ja

korottanut -- merkitsemässä, sanalla sanoen, säädyllisen, varakkaan ja

arvossapidettävän laista henkilöä."

"Sallikaa minun kysyä, sir", sanoi Charles, "tuon miehenkö määräyksestä

vartio siirrettiin Portanferrystä?"

"Sir", vastasi paronetti, "minun luullakseni ei mr. Glossin ottaisi

pyytämättä antaakseen määräyksiä tai lausuakseen mielipidettäänkään

asiassa, jossa Hazlewoodin hovi ja Hazlewoodin huone -- edellisellä

tarkottaen tätä sukuni asuintaloa ja jälkimäisellä yleistetysti,

kuvaannollisesti ja vertauskuvallisesti sukua itseänsä -- sanon,

missä Hazlewoodin hovi tai Hazlewoodin huone ovat niin ennen muita

kysymyksessä".

"Otaksun kuitenkin, sir", huomautti poika, "että tuo Glossin hyväksyi

suunnitelman?"

"Sir", selitti isä, "minä katsoin säädylliseksi, soveliaaksi ja

oikeaksi neuvotella hänen, likeisimmän viranomaisen, kanssa heti

kun tieto aiotusta väkivallasta saapui korviini; ja vaikka hän

kunnioituksesta ja alistuvaisuudesta, kuten meidän asemamme suhde

luonnolliseksi saattoi, kieltäysi yhtymästä määräykseen, niin hän

kuitenkin täydellisesti hyväksyi toimenpiteeni".

Samassa kuului kavioiden kopsetta täyttä vauhtia lähenemässä

puistokujasta. Pian avautui ovi, ja mr. Mac-Morlan astui sisälle. "Olen

kovin pahoillani, kun häiritsen, Sir Robert, mutta --"

"Sallikaa minun, mr. Mac-Morlan", sanoi Sir Robert armollisesti

heilauttaen kättään tervehdykseksi; "tämä ei ole mitään häiritsemistä,

sir; sillä kun asemanne sijaissheriffinä velvottaa teitä valvomaan

piirikunnan rauhaa, ja kun epäilemättä tunnette erityiseksi

velvollisuudeksenne suojella Hazlewoodin hovia, on teillä epäämätön,

eittämätön ja kieltämätön oikeus, sir, kutsumattomana astua

Skotlannin ensimäisenkin ylimyksen kotiin -- tietysti edellyttäen

virkavelvollisuuden teitä sinne vaativan".

"Virkavelvollisuuteni se tosiaankin", tokaisi Mac-Morlan

kärsimättömästi odottaen suunvuoroa, "tekee minusta häiritsijän".

"Ei mitään häiriötä!" toisti paronetti armollisesti heilauttaen kättään.

"Mutta sallikaa minun sanoa", virkahti sijaissheriffi, "etten tullut

tänne jäämään, vaan kutsumaan nuo sotamiehet takaisin Portanferryyn ja

vakuuttamaan teille, että minä vastaan talonne turvallisuudesta".

"Peräyttämään vartion Hazlewoodin hovista!" huudahti omistaja

tyytymättömänä ja hämmästyneenä; "ja _te_ asetutte vastuuseen siitä!

Ja sanokaapa, kuka olette te, sir, että minä kelpoittaisin teidän

vakuutenne, varmuutenne ja vakaisuutenne, virallisen tai omakohtaisen,

Hazlewoodin hovin turvallisuuden vahvistukseksi? Minä luulen, sir,

ja arvelen, sir, ja ajattelen, sir, että jos joku noista suvun

muotokuvista vahingoittuisi, tärveltyisi tai tuhoutuisi, olisi minun

vaikea korvata häviötä sillä takuulla, jota _te_ niin hyväntahtoisesti

tarjoatte minulle."

"Siinä tapauksessa minua surettaa, Sir Robert", vastasi suorasukainen

Mac-Morlan; "mutta luullakseni pääsen tuntemasta sellaisen minun

käyttäytymiseni aiheuttaman korvaamattoman tappion tuskaa, koska voin

vakuuttaa teille, ettei Hazlewoodin hovia kohtaan yritetä minkäänlaista

ilkityötä. Olen saanut ilmiannon, joka johtaa minut siihen käsitykseen,

että huhu pantiin liikkeelle pelkästään vartioväen siirrättämiseksi

Portanferrystä. Ja tässä lujassa uskossa ja vakaumuksessa minun täytyy

käyttää valtaani sheriffinä ja poliisivoiman ensimäisenä edustajana

määrätäkseni kaikki sotamiehet tai isomman osan heistä takaisin

paikoilleen. Pahottelen suuresti, että minun satunnainen poissaoloni on

jo tuottanut aika lailla viivytystä, ja nyt ehdimme Portanferryyn vasta

myöhällä."

Mr. Mac-Morlan oli ylempi virkamies ja esiintyi jyrkän päättäväisenä

siinä ominaisuudessaan, joten paronetti saattoi syvästi

loukkaantuneenakin vain sanoa: "Hyvä on, sir, varsin hyvä. Ei, sir,

viekääkin vain kaikki mukananne -- en suinkaan halua ainoankaan jäävän

tänne, sir. Me, sir, voimme varjella itseämme, sir. Mutta suvaitkaahan

hyväntahtoisesti ottaa huomioonne, sir, että te toimitte omalla

omintakeisella uhallanne, sir, ja vastuullanne, sir, ja vaarallanne,

sir, jos jotakin sattuu tai osuu tapahtumaan Hazlewoodin hoville, sir,

tai asukkaille, sir, tai huonekaluille ja maalauksille, sir."

"Minä toimin parhaan harkintani ja tietoni mukaisesti, Sir Robert",

sanoi Mac-Morlan, "ja minun täytyy pyytää teitä uskomaan sen ja sikäli

suomaan minulle anteeksi. Pyydän teitä huomaamaan, että tässä ei ole

aikaa siekailuun, -- on jo kovin myöhä."

Mutta Sir Robert ei ollut kuulevinaankaan hänen puolustelujaan,

vaan ryhtyi heti hyvin suurellisesti aseistamaan ja sijottelemaan

palveluskuntaansa. Charles Hazlewoodin teki mieli seurata Portanferryyn

lähtevää sotaväkeä, joka parhaillaan järjestyi riveihin ja nousi

ratsuilleen mr. Mac-Morlanin siviilivirkamiehenä omaksuman johdon

ja ohjauksen alaisena. Mutta yksikseen jääminen olisi tuottanut

oikeutettua mielipahaa ja loukkaannusta hänen isälleen hetkenä, jolloin

hän luulotteli kotinsa ja perheensä olevan vaarassa. Nuori Hazlewood

sen vuoksi jäi ikkunaan tuijottamaan mielipahaansa ja apeuttansa

hilliten, kunnes kuuli komentosanan: "Oikealta eteenpäin, rivittäin,

m-a-r-s. Eturivi, käännös oikeaan -- raviin." Koko osasto joutui

kipakkaan ja yhdenmukaiseen vauhtiin ja katosi pian puiden sekaan;

väleen hälveni kavioidenkin töminä etäisyyteen.