Sen päivän iltana, jona Bertramin kuulustelu oli toimitettu, saapui
eversti Mannering Edinburghista Woodbourneen. Hän tapasi huonekuntansa
entisellään, mikä ei varmaankaan olisi ollut Julian laita, jos tämä
olisi kuullut Bertramin vangitsemisesta. Mutta kun nuoret neidit
everstin poissa ollessa elelivät hyvin yksikseen, ei tämä seikka
onneksi ollut Woodbournessa tullut tiedoksi. Miss Bertramille oli
jo kirjeellä ilmotettu niiden odotusten kukistuminen, joita oli
hänen sukulaisensa lahjotuskirja herättänyt. Olipa se viesti mitä
tahansa toiveita häätänyt, pettymys ei estänyt häntä ystävättärensä
kanssa herttaisesti ottamasta vastaan everstiä, jolle hän siten
yritti ilmaista syvää kiitollisuudentunnettaan hänen isällisestä
huolenpidostaan. Hän viittasi pahottelevansa, että toisen pitikin
sellaiseen aikaan vuotta tehdä niin hyödytön matka.
"Että se oli hyödytön teille, rakas tyttöseni", sanoi eversti,
"sitä syvästi valitan. Mutta omalle osalleni olen saanut muutamia
arvokkaita tuttavuuksia ja erinomaisen tyytyväisenä viettänyt aikani
Edinburghissa, joten ei ole siinä suhteessa nurkumisen syytä.
Koulumestarimmekin on palannut kolmin verroin entistään ehompana,
terotettuaan järkensä lahjoja väittelyillä pohjoisen pääkaupunkimme
nerojen seurassa."
"Tottakin", huomautti koulumestari hyvillä mielin, "minä kilvoittelin
enkä häviölle joutunut, vaikka vastustajani oli taitava ja kavala".
"Oletan", sanoi miss Mannering, "että rynnistys oli hiukan väsyttävää,
mr. Sampson".
"Peräti, nuori neiti -- kuitenkin sonnustin minä kupeeni ja sodin häntä
vastaan."
"Minä voin sen puolesta todistaa", puheli eversti; "en ole
milloinkaan nähnyt paremmin oteltua kamppailua. Vihollinen oli
kuin mahratta-ratsuväki; hän hyökkäili joka taholta eikä esittänyt
kunnollista maalitaulua tykistölle. Mutta mr. Sampson ei kuitenkaan
kanuunistaan hellittänyt, vaan pommitteli milloin vihollista, milloin
hänen nostattamiansa pölypilviä. Älkäämme sentään tänä iltana otelko
taistelujamme uudestaan -- huomenna kuulemme aamiaispöydässä kaikki."
Mutta aamulla ei koulumestaria aamiaiselle ilmestynytkään. Hän oli
aikaisin lähtenyt kävelylle, tiesi eräs palvelija. Oli niin tavallista
hänelle unohtaa ruoka-aikansa, ettei hänen poissaolonsa milloinkaan
häirinnyt perhettä. Emännöitsijä oli säädyllinen vanhanaikainen
presbyteerinen nainen ja siihen uskontunnustukseen kuuluvana tunsi mitä
suurinta kunnioitusta mr. Sampsonin jumaluusopillisia lahjoja kohtaan.
Hänen asiakseen oli annettu tuollaisissa tapauksissa pitää huolta
siitä, ettei hän joutuisi hajamielisyydestään kärsimään, ja siksi hän
tavallisesti väijyi viivyttelijää hänen palatessaan, muistuttaakseen
hänelle hänen ajallisia tarpeitaan ja toimittaakseen näille tyydykettä.
Harvoin kuitenkaan sattui, että hän oli poissa kahdelta aterialta
yhteen menoon, kuten nyt. Meidän täytyy selittää tämän tavattoman
tapauksen syy.
Mr. Pleydellin keskustelu mr. Manneringin kanssa Harry Bertramin
katoamisesta oli herättänyt kaikki ne tuskalliset tunteet, joita
tapaus oli mr. Sampsonille tuottanut. Koulumestari-paran hellä sydän
oli aina soimannut häntä siitä, että hänen leväperäisyytensä lapsen
luovuttamisessa Frank Kennedyn huostaan oli ollut lähimpänä aiheena
miehen murhaan, lapsen menetykseen, mrs. Bertramin kuolemaan ja hänen
isäntänsä perheen perikatoon. Hän ei siitä asiasta milloinkaan puhellut
-- jos hänen puhetapaansa koskaankaan saattoi puheluksi sanoa -- mutta
usein se kuvastui hänen mielessään. Mrs. Bertramin testamentissa
niin lujasti väitetty ja vakuutettu toive oli herättänyt vastakaikua
koulumestarin povessa, ja tämä kiihtyi ahdistavaksi mielentuskaksi, kun
Pleydell oli uutta mahdollisuutta kohdellut peräti epäuskoisesti.
"Tietystikin", ajatteli Sampson itsekseen, "on hän laajatietoinen mies
ja taidokas lain painavissa asioissa; mutta hän on myöskin leikkisän
kepeä ja puheissaan epävakainen mies; ja sopiko hänen noin ikäänkuin
_ex cathedra_ lausua arvoisan Singlesiden madam Margaret Bertramin
ilmaisemasta toiveesta tuomionsa?"
Näiden mietiskelyjen tuloksena oli päätös lähteä murhenäytelmän
tapahtumapaikalle Warrochin kärkeen, missä hän ei ollut pistäytynyt
vuosikausiin -- ei todellakaan sen koommin kun onnettomuus oli
sattunut. Kävely oli pitkä, sillä Warrochin kärki oli tuolla puolen
Ellangowanin tiluksien, jotka olivat sen ja Woodbournen välissä. Sitä
paitsi koulumestari moneenkin kertaan meni harhaan ja tapasi sulavan
lumen tulvajoiksi paisuttamia puroja, missä hänellä, kelpo sielulla,
oli vain kesäisiä muistoja pienoisista lirisevistä ojasista.
Saavutti hän sentään vihdoin metsän, jonka oli tehnyt retkensä
päämääräksi, ja harppaili sen halki huolellisesti, velloen seonneita
aivojaan epämääräisillä ponnistuksilla koettaessaan johdattaa
muistiinsa tuhoisen aamupäivän jokaista seikkaa. Senhän voipi
arvatakin, että paikan ja ajatusten yhtymän teho oli riittämätön
luomaan johdelmia, jotka olisivat poikenneet hänen tapausten omassa
välittömässä painostuksessa tekemistänsä. Huokaillen ja ohkuen
koulumestari poloinen siis palasi toivottomalta toivioretkeltään
ja tallusti väsyneesti kohti Woodbournea, toisin ajoin aprikoiden
muuttuneessa mielessään kysymystä, jota hänelle tyrkyttivät kutakuinkin
tuiman ruokahalun vaatimukset, oliko hän nimittäin ollut sinä aamuna
murkinalla vai eikö.
Tässä sumeassa mielentilassa, milloin pohtien lapsen katoamista,
milloin tahtomattaan pakottuneena mietiskelemään asiaan jokseenkin
kuulumattomia savustettuja lihoja, sämpylöitä ja voita, hän
paluumatkallaan toista tietä käyttäen kuin mennessään tuli sen pienen
rauniotornin tai oikeammin tornin jäännöksen kohdalle, jota kansa
nimitti Derncleughin Harjaksi.
Lukija kenties muistaa nämä rauniot kertomuksemme 27. luvussa
kuvattuina; niiden holvihuoneessa nuori Bertram Meg Merriliesin
suojaamana näki Hatteraickin luutnantin kuoleman. Seudun perimätiedot
lisäsivät aaveellisia kauhuja tämän paikan pelkällä asemallaan
herättämään pelonsekaiseen kunnioitukseen, ja näitä olivat lähistöllä
kauvan asustaneet mustalaiset luultavasti keksineet tai ainakin
levitelleet omaksi edukseen. Kerrottiin Galwayn itsenäisyyden
aikoina erään Hanlon Mac-Dingawaien, hallitsevan päällikön Knarth
Mac Dingawaien veljen, murhanneen tämän veljensä ja hallitsijansa,
anastaakseen veljensä alaikäiseltä pojalta vallanperimyksen. Laillisen
perillisen puolelle käyneet suvun liittolaiset ja alustalaiset
vainosivat häntä kostollaan, pakottaen hänet muutamien rikokseen
houkuttelemiensa kumppanien kanssa peräytymään vallottamattomaan
torniinsa, jota nimitettiin Derncleughin Harjaksi. Siellä hän piti
puoliaan, kunnes nälän hätyyttämänä sytytti varustuksensa tuleen ja
hän sekä linnotusväen jäännökset epätoivoissaan syöksyivät omiin
miekkoihinsa mieluummin kuin joutuivat kiukustuneitten vihollistensa
käsiin.
Tällä murhenäytelmällä saattoi tapahtuma-aikansa villiyden puolesta
olla todellisuuspohja, mutta sitä höystettiin monilla taikauskon
ja henkimaailman taruilla, niin että useimmat tienoon talonpojat
taipaleelle yövyttyään olisivat mieluummin tehneet melkoisen kaarroksen
kuin sivuuttaneet kummitusten asuinsijan. Tornin tienoilla pilkahteli
usein valoja, kun sitä käyttivät kohtauspaikkanaan kaikenlaiset
lainrikkojat, ja noiden noitasatujen valossa tulkittiin niitä tavalla,
joka samalla oli asianomaisille yksityisille mukava kuin yleisöllekin
tyydyttävä.
Nyt on tunnustettava, että vaikka Sampson-ystävämme olikin etevä
tietomies ja matemaatikko, ei hän ollut joutunut niin pitkälle viisaus
tieteessä, että olisi epäillyt taikuuden tai ilmestysten todellisuutta.
Olihan hän syntynyt aikana, jolloin noitien olemassaolon epäilemistä
pidettiin samana kuin heidän kataluuksiensa puolustamista, ja
tuollaisten tarinain uskomista oli juurrutettu koulumestarin mieleen
hänen uskonnostaan eriämättömänä uskonkappaleena, joten olisi kenties
ollut yhtä vaikea saada häntä epäilemään toista kuin toistakaan. Näillä
tuntein ja paksu-usvaisena päivänä, joka jo läheni loppuaan, mestari
Sampson ei hiljaista hirmustumista kokematta Derncleughin Harjan ohi
kulkemaan lähtenyt.
Oven, kerrottiin, oli torniin laitattanut eräs myöhäisempi Ellangowanin
lairdi estääkseen uskalikkoja muukalaisia tunkeutumasta aaveholvin
vaaroihin. Sen luultiin olevan aina lukossa, ja avaimen kertoi
kansantieto olevan papiston säilyssä. Kuinka ällistyikään koulumestari
tuota samaista ovea sivuuttaessaan, kun se äkkiä avautui ja Meg
Merriliesin ilmestys, hyvin tuttu, vaikka pitkät vuodet näkymättömissä
ollut, yhtäkkiä kuvastui hänen säikkyviin silmiinsä! Hän seisoi ihan
koulumestarin edessä polulla, niin ehdottomasti häntä vastassa, että
hänen olisi velhoa karttaakseen täytynyt kerrassaan pyörtää takaisin,
ja sitäpä ei hänen miehuutensa sallinut ajatellakaan.
"Tiesin tulevanne tänne", virkkoi ilmestys käreällä ja ontolla
äänellään; "tiedän ketä etsitte; mutta teidän on tehtävä mitä käsken".
"_Takaudu_!" änkkäsi peljästynyt koulumestari. "Mene pois minusta!
_Conjuro te, scelestissima -- nequissima -- spurcissima -- iniquissima
-- atque miserrima -- conjuro te_!!!"[53]
Meg pysyi hievahtamattomana tämän pelottavan superlatiivisyöksyn
edessä, jota Sampson köhi mahansa pohjasta ja sinkautteli ukkosena
häntä vastaan. "Onko mies höpsy", hän sanoi, "molotuksineen?"
"_Conjuro_", pitkitti koulumestari, "_abjuro, contestor, atque
viriliter impero tibi!_"
"Mitä sen kallittavaa te pelkäätte ranskalaisine solkkauksinenne, jotka
koiraakin kuvottaisivat? Kuulkaahan, senkin höhlä, mitä teille sanon,
tai kadutte niin kauvan kuin teillä jäsenkään ruhossanne vavahtaa!
Sanokaa eversti Manneringille, että minä tiedän hänen etsivän minua.
Hän tietää, ja minä tiedän, että veri pyyhitään pois ja kadonnut
löydetään:
"'ja Bertramin oikeuden, Bertramin vallan
yhyttää Ellangowanin mäki.'
"Hekää, tuossa on hänelle kirje; olin lähettämässä sen muuta kautta.
Itse en osaa kirjottaa, mutta minulla on sekä kirjottajia että
lukijoita ja ratsastajia ja juoksijoita puolestani. Sanokaa hänelle,
että aika tulee nyt ja säädetty on päätetty ja pyörä kierähtää.
Käskekää hänen katsoa tähtiä niinkuin hän on niitä ennenkin katsonut.
-- Muistatteko tämän kaiken?"
"Siitä olen totisesti epätietoinen", vastasi koulumestari, "sillä sinun
sanasi, vaimo, lankeavat sekavasti sieluuni, ja lihani vapisee sinua
kuullessani".
"Ne eivät teille kuitenkaan mitään pahaa tee, ja kukaties paljonkin
hyvää."
"Mene pois! Minä en mitään laittomilla keinoilla saatua hyvää himoitse."
"Pökkelö!" ärähti Meg astuen ihan hänen eteensä, silmäkulmien
suutahtaneen rypistyksen saadessa tummat silmät hehkuvina välähtelemään
kulmakarvojen alta; "jos teille pahaa tarkottaisin, niin enkö voisi
työnnältää teitä tuolta kallion kaltaalta alas, ja tiedettäisiinkö
loppunne laatua sen paremmin kuin Frank Kennedyn? Kuuletteko sen,
kuvatus?"
"Kaiken hyvän nimessä", höpötti koulumestari hätkähtäen taaksepäin ja
tähdäten pitkän tinapäisen sauvansa noita-akkaan kuin heittokeihään,
"pysy erilläsi minusta! Minä en anna kajota itseeni -- vaimo, pysy
taampana, oman asianmukaisen vaarasi uhalla! -- luovu, minä sanon --
minä olen voimallinen -- katso, minä rynnistän vastaan!"
Tässä hänen pärpätyksensä katkesi lyhyeen, sillä Meg, (koulumestarin
vakuutuksen mukaan) yliluonnollisella voimalla varustettuna, yllätti
hänen puolustusasentonsa, työnsi syrjään hotaisun, jonka hän teki
sauvallaan, ja nostalsi hänet holviin, "yhtä köykäisesti", sanoi
kertoja, "kuin minä voisin heilauttaa Kitchenin kartastoa".
"Istuutukaa tuohon", hän sanoi, työntäen puoleksi kuristuneen
saarnamiehen hieman rajusti rikkeintä tuolia vasten, -- "istuutukaa
tuohon ja kerätkää keuhkonne ja päänne kuntoon, senkin musta
kirkontornin huiskale! Oletteko syöneenä vai paastoavanako?"
"Paastoavana -- kaikesta pait synnistä", vastasi koulumestari,
joka äänensä takaisin saadessaan ja huomatessaan manaustensa vain
äkäännyttävän hillitöntä velhoa, arveli parhaaksi tekeytyä mieltä
myöten ja alistuvaksi, sielussaan kumminkin vatkuttaen terveellisiä
vannotuksia, joita ei enää uskaltanut ääneensä ladella. Mutta kun
koulumestarin aivot eivät mitenkään jaksaneet kannatella kahta
aatosjaksoa yhtähaavaa, kirpoili hänen sielullisesta työskentelystään
silloin tällöin sananen tai pari hänen äännettyyn puheeseensa hyvinkin
naurettavaan tapaan, etenkin kun mies-poloinen lysähti kokoon jokaisen
tuollaisen epähuomion jälkeen, kauhuissaan vaikutuksesta, joka sillä
voisi olla noidan ärtyisiin tunteisiin.
Meg sillävälin meni permannolle laitetulla nuotiolla porisevan ison
mustan kattilan ääreen, ja hänen nostaessaan kantta levisi holviin
tuoksu, joka lupasi parempaa kuin sitä hornanrokkaa, jota moisten
astiain tavallisesti oletetaan sisältävän, -- jos sai ollenkaan luottaa
velhon kattilan höyryihin. Se oli toden teolla kelpo muhennoksen hajua,
johon kuului kanaa, jänistä peltokanaa ja metsänlintua, höysteinään
valtava määrä perunoita, sipulia ja laukkaa; kattilan koosta päättäen
oli herkku valmistettua ainakin puolelle tusinalle syöjälle. "Ette
siis ole syönyt mitään koko päivänä?" sanoi Meg, ammentaen keittoa
savikulhollisen ja mausteeksi ripotellen siihen suolaa ja pippuria.
"En mitään", vastasi koulumestari, "_scelestissima!_ -- ai -- emäntä."
"Saakaa tästä sitte", kehotti toinen, asettaen kulhon hänen eteensä,
"tämä se lämmittää sydäntänne".
"Minä en isoa -- _malefica_ -- häi -- mrs. Merrilies!" sillä hän sanoi
itsekseen: "haju on suloinen, mutta sen on joku Canidia tai Erikthoe
keittänyt".
"Ellette paikalla syö ja puhalla hiukan henkeä itseenne, niin -- kautta
leivän ja suolan! -- minä työnnän sen kulkkutorvestanne alas kauhalla,
niin kuumaa kuin se onkin, tahdotte tai ette. Kita auki nielemään,
syntinen!"
Sampson oli päättänyt olla uskaltamatta, kammoten sisiliskon silmää,
sammakon varvasta, tiikerin sisälmyksiä ja sen sellaista. Mutta
muhennoksen tuoksu sulatteli nopeasti hänen itsepintaisuuttaan, joka
ikäänkuin norui hänen luistaan vesivirtoina, ja noidan uhkaukset
ratkaisivat asian. Nälkä ja pelko ovat oivallisia omantunnon
suostuttelijoita.
"Saul", sanoi Nälkä, "juhli Endorin noidan kanssa". -- "Ja suola",
huomautti Pelko, "jota hän sirotteli ruokaan, osottaa selvästi, ettei
tämä ole loihtusyöminkiä, jollaisessa ei sitä maustetta koskaan
käytetä". "Ja sitä paitsi", lisäsi Nälkä ensimäisen lusikallisen
jälkeen, "se on virkistävää ja maukasta ravintoa".
"Näkyykin keitto kelpaavan?" virkkoi kestitsijätär.
"Kyllä", vastasi koulumestari, "ja minä kiitän sinua --
_sceleralissima!_ -- tarkotan -- mrs. Margaret".
"No niin, syökäähän kylliksenne; mutta jos tietäisitte, miten se
on saatua, niin kenties ette siitä niin hyvin pitäisi". Sampsonin
lusikka hervahti alas, ollessaan juuri viemässä lastiaan suuhun.
"Monta kuutamon väijymähetkeä on tarvittu kaiken tuon keräämiseen",
jatkoi Meg; "ne, jotka tuon päivällisen syövät, eivät suurtakaan väliä
pitäneet metsästysasetuksistanne."
"Siinäkö kaikki?" ajatteli Sampson, käyden jälleen lusikkaansa käsiksi
ja lapioiden miehekkäästi; "en minä sillä perusteella jää ruuan
puutteeseen."
"Taidatte nyt ottaa ryypynkin?"
"Kyllä", myönsi Sampson, "_conjuro te_ -- piti sanomani, sydämestäni
kiitän sinua", sillä ajattelipa hän itsekseen, että sekin jo menisi
yksin häpein. Ja niinpä hän ihan tyhjensi konjakkipikarillisen
velhon terveydeksi. Tämän kukkuran Megin kestitykselle pantuaan hän
tunsi itsensä, kuten sanoi, "valtavasti elävöittyneeksi ja kaikkea
mahdollista pahaa pelkäämättömäksi".
"Muistatteko nyt asian?" kysyi Meg Merrilies; "silmienne ilmeestä
huomaan olevannekin nyt toinen mies kuin tullessanne".
"Muistan minä, mrs. Margaret", vakuutti Sampson urheasti; "minä
luovutan hänen käsiinsä sinetityn lähetyskirjeesi ja lisään mitä
suvaitset suusanallisesti julkituoda".
"Sitte minä teen jutusta lyhyen", sanoi Meg. "Pyytäkää häntä
ehdottomasti tähyämään tähtiä tänä yönä ja tekemään mitä minä tuossa
kirjeessä haluan, niin totta kuin hän soisi:
"että Bertramin oikeuden, Bertramin vallan
yhyttää Ellangowanin mäki.
"Olen nähnyt hänet kahdesti, kun hän ei ole minua nähnyt; tiedän milloin
hän ensi kertaa oli maassa, ja tiedän mikä hänet on takaisin tuonut.
Ylös ja ovelle -- viivytte täällä liian kauvan, tulkaa mukanani."
Sampson siis seurasi sibyllaa, joka opasti häntä neljännespenikulman
verran metsän halki, lyhyempää oikopolkua myöten kuin hän olisi voinut
itselleen löytää. Sitte he poikkesivat valtamaantielle, Megin yhä
vinhaa vauhtia astellessa hänen edellään, kunnes saapui pienen kummun
laelle, joka kallistui tielle päin.
"Tässä", hän puheli, "seisahtukaa tässä. Katsokaa, miten laskeva
aurinko murtautuu tuon pilven läpi, joka on pimittänyt päivän nousua.
Katsokaa, mihin sattuu ensimäinen valovirta -- Donagildin pyöreään
torniin -- Ellangowanin linnan vanhimpaan -- eikä suotta! Katsokaa,
kuinka ilta synkkenee merellä tuon lahdelle laskeutuneen purren yli
-- ei suotta sekään. -- Tässä minä seisoin ihan tällä paikalla", hän
jatkoi, suoristautuen täyteen ihmeteltävään mittaansa sekä ojentaen
pitkän jäntereisen käsivartensa ja nyrkkiin puristetun kätensä, "tässä
minä seisoin kertoessani viimeiselle Ellangowanin lairdille, mikä hänen
huonekuntaansa kohtaisi -- ja menikö se tyhjään? -- ei -- liiankin
pahasti se osui! Ja tässä, missä katkaisin rauhan sauvan hänen ylitseen
-- tässä minä seison jälleen -- pyytääkseni Jumalaa siunaamaan ja
edistämään Ellangowanin oikeata perillistä, joka jo pian saapi omansa;
ja paras ylenee hänestä lairdi, mitä on Ellangowan kolmeensataan
vuoteen nähnyt. -- Minä en ehkä elä sitä näkemään; mutta moni sen näkee
virkku silmä, vaikka minun ovat ummistuneet. Ja nyt, Abel Sampson, jos
olette koskaan Ellangowanin huonekuntaa rakastanut, menkää viemään
viestini englantilaiselle everstille kuin riippuisi elämä ja kuolema
joutuisuudestanne!"
Niin sanoen hän äkkiä käännähti pois hämmästelevästä koulumestarista
ja saavutti nopein ja pitkin askelin sen metsän suojan, josta oli
tullutkin, kohdalta missä se oli maantietä lähinnä. Sampson tuijotti
tuokion hänen jälkeensä kuin kivettyneenä kummastuksissaan ja
sitte totteli saamaansa käskyä, rientäen Woodbournea kohti hänelle
harvinaisella vauhdilla ja kolmasti huudahtaen: "Tavatonta! tavatonta!
ta-va-ton-ta!"