Vaipuneena synkeihin mietteisiin, joita hänen kolkko luettavansa
ja lohduton asemansa luonnollisesti herätti, Bertram ensi
kertaa elämässään tunsi apeuden pyrkivän mielessään vallalle.
"Olen ollut pahemmissakin tiloissa kuin tässä", tuumiskeli hän
itsekseen; "vaarallisemmissa, sillä tässä ei ole mitään vaaraa;
toivottomammissa, sillä nykyisen vankeuteni täytyy olla lyhytaikainen;
sietämättömämmissä, sillä täällä minulla ainakin on tulta, ruokaa ja
suojaa. Ja kuitenkin, lukiessani näitä verisiä rikoksen ja surkeuden
kuvauksia paikassa, joka on niin suuresti niiden herättämien aatosten
mukainen, ja kuunnellessani noita kolkkoja ääniä, tunnen voimakkaampaa
taipumusta raskasmielisyyteen kuin olen eläissäni kokenut. Mene,
sinä synnin ja kataluuden muistikirja!" äännähti hän heittäen kirjan
ylimääräiselle vuoteelle; "skotlantilainen vankila ei saa ihan
ensimäisenä päivänä lannistaa reippautta, joka on vieraassa maassa
kestänyt sopimatonta ilmanalaa, puutetta, pennittömyyttä, sairautta ja
vankeutta. Olen montakin kovaa ottelua Onnettaren kanssa käynyt, eikä
hän nytkään saa minua nujerretuksi, jos itse voin sitä ehkäistä."
Lujasti ponnistaen mieltänsä koetti hän tarkastella asemaansa
suotuisimmassa valossa. Delaserren täytyi piankin saapua Skotlantiin;
hänen päällikkönsä todistuspaperit eivät voineet enää pitkää aikaa
viipyä; niin, jos ensin vedottaisiin Manneringiin, niin kukaties
olisikin tuloksena sovinto heidän välilleen? Hän oli usein havainnut ja
muisti sen nyt, että hänen entinen everstinsä ei koskaan puolinaisesti
käynyt kenenkään puolelle ja että hän tuntui sydämestään pitävän
niistä henkilöistä, jotka olivat hänelle kiitollisuuden velassa. Tässä
tapauksessa saattoi palvelus, joka voitiin pyytää kunnian nimessä ja
auliisti myöntää, johtaa heidät keskinäiseen sovintoon.
Siitä ajatuksesta hänen tunteensa luonnollisesti kääntyivät Juliaan,
ja kovinkaan tarkkaan mittaamatta välimatkaa isän todistuksella
vankilasta vapautumista odottelevan ammattisoturin ja samaisen isän
varallisuuden ja aseman perijättären välillä, rakenteli hän mitä
upeinta ilmalinnaa ja kultaili sitä kesäillan taivaan kaikella
väriloistolla, kun hänen puuhansa keskeytti raskas kolkutus portilta
ja siihen vastaukseksi haukkuva isoluinen puoleksi nälkiintynyt
verikoira, jolla oli varustusväen lisänä sijansa pihan sopessa. Monien
huolellisten varokeinojen jälkeen avattiin portti ja laskettiin joku
henkilö sisälle. Vankilan oven salvat, lukko ja ketju avattiin sitte,
ja ylös portaita kapisteli täyttä vauhtia koiran astunta; elukka jäi
huoneen oven ulkopuolelle raappimaan ja vinkumaan. Raskasta tömistelyä
kuului portailta, ja luotsina toimivan Mac-Guffogin ääni: "Tätä tietä,
tänne näin; varokaa astuimia; tuossa on hänen huoneensa." Bertramin
ovi avattiin, ja hänen suureksi hämmästyksekseen ja ilokseen syöksähti
sisälle hänen Vaapsahaisensa, ollen syödä hänet innoissaan; perässä
harppaili Kaarlolan vanttera isäntä.
"Hohoi! Hehei!" huudahti kelpo lampuoti katsellessaan ystävänsä kurjaa
asuntoa ja oloa; "mitä tämä? mitä onkaan tämä?"
"Onnen kepponen vain, hyvä ystävä", vastasi Bertram nousten seisaalleen
ja sydämellisesti pudistaen hänen kättään, "siinä kaikki".
"Mutta mitäs nyt tehdään? -- tai mitä _voidaan_ tehdä?" virkahti
hyväsydäminen Dandie; "velastako pula vai mistä?"
"Eipä velasta sentään", selitti Bertram; "ja jos teillä on aikaa
istahtaa, niin kerron kaikki mitä asiasta itsekään tiedän".
"Jos minulla on aikaa?" toisti Dandie ivan ulvahdukselta kuulostavalla
äänenpainolla. "Hei, mitä lempoa varten olen tänne tullut, hyvä
mies, muuta kuin ihan asian tehden? Mutta arvatakseni ei teille ole
muutama suupala pahitteeksi; ilta alkaa olla myöhäinen -- käskin
kestikievarista, jonne Päistärikön heitin, lähettää illalliseni tänne,
ja tuo Mac-Guffog suostuu antamaan sen tulla -- sen kaiken olen saanut
sovituksi. Ja antakaas nyt kuulua -- hiljaa, Vaapsahainen, senkin
herhiläinen! Onpa se poloinen totisesti riemastuksissaan teidät
nähdessään!"
Bertram suoriusi väleen kertomuksestaan, se kun supistui Hazlewoodin
tapaturmaan ja hänen luulemiseensa salakuljettajaksi, joka oli ollut
mukana Woodbournea vastaan tehdyssä rynnäkössä ja osui olemaan saman
nimellinen. Dinmont kuunteli hyvin tarkkaavasti.
"No", arveli hän, "tämän ei toki pitäisi olla mikään kovin kireälle
käypä päläs -- loukkaantunut nuorukainen on jo jalkeilla, ja mitä
merkitseekään pari kolme haulia hartioissa? Olisittepa silmän häneltä
puhkaissut, niin se olisi ollut toista. Mutta soisin maar minä vanhan
herra Pleydellin olevan tässä saapuvilla! Hän se olisi ollut mies
antamaan niille nuuskaa, niin kumman karkeasanaista pentelettä ette
ijässänne ole kuullut!"
"Mutta sanokaahan nyt, oiva ystävä, mistä saitte selville, että minä
olin täällä?"
"Kummallisesti kylläkin, poikaseni", sanoi Dandie; "mutta sen kerron
teille jahka olemme illallisestamme valmiit, sillä kukaties ei ole ihan
paikallaan puhella siitä tuon pitkätakkuisen heilakan leiskuessa edes
takaisin".
Bertramin uteliaisuuden tyynnytti jossakin määrin hänen ystävänsä
tilaaman illallisen ilmestyminen; yksinkertaisenakin oli sillä se
ruokahalua herättävä puhtaus, jota mrs. Mac-Guffogin ruokahoidosta
niin perinpohjaisesti puuttui. Dinmont myös huomautti ratsastaneensa
aamiaisesta asti koko päivän maistamatta mitään "sanottavaa", mikä
supistava puheenparsi koski hänen puoleltapäivin kestikievarissa
nauttimaansa kolmisen naulan painoista kylmää lampaanpaistia, ja kävi
nyt vankasti käsiksi hyvään kestitykseen, Homeroksen sankarin tavoin
puhuen ylen harvakseltaan, hyvää tai pahaakaan, kunnes janon ja nälän
voima oli taltutettu. Vihdoin hän kotitekoista olutta siemattuaan
alotti huomauttamalla:
"Niinpä niin, ei tuo kana", katsellen surkeita rippeitä entisestä
kookkaasta linnusta, "ollut hullumpi näin kaupunkipaikoissa
kasvatetuksi, vaikkei se meidän Kaarlolan siipikarjassa olisi miltään
tuntunut -- ja mieltäni ilahuttaa, ettei tämä kiusallinen jupakka ole
ruokahaluanne vienyt, kapteeni".
"No, ei ollut päivälliseni tosiaankaan niin oivallinen, mr. Dinmont,
että se olisi illalliseni tärvellyt."
"Sen arvaan, sen arvaan", sanoi Dandie. "Mutta nyt, tyttöseni, kun
olet tuonut meille konjakin ja kannullisen kuumaa vettä ja sokerin
ja kaiken, saatkin sulkea oven, katsopas, sillä me puhelisimme tässä
muutamista omista asioistamme."
Naikkonen poistui ja painoi oven kiinni, varovaisuuden vuoksi vetäen
vielä eteen ison salvankin.
Heti hänen mentyään Dandie tutkiskeli ympäristöä, kuunteli
avaimenreiällä kuin saukon puhallusta vaanien ja varmistuttuaan siitä,
että he olivat kahden kesken, palasi pöydän ääreen. Hän sekotti
itselleen niin nimittämänsä iltatuikun, kohensi tulta ja alotti
kertomuksensa hänelle harvinaista vakavuutta ja tärkeyttä ilmaisevalla
matalalla äänellä.
"Katsokaas, kapteeni, minä olin ollut Edinburghissa pari kolme päivää,
käydäkseni erään ystävä-vainajamme maahanpaniaisissa, ja kenties
olisi minun pitänyt saada jotakin vaivastani; mutta pettymyksiähän
aina sattuu, minkäs niille voipi. Ja oli minulla sitä paitsi pikku
lakiasiakin, mutta se ei kuulu sinne eikä tänne. Olin saanut asiani
toimeen ja tulin kotiin, ja huomenissa heti läksin nummelle katsomaan
paimenten puuhia, ja ajattelin yksin tein katsastaa harjua, missä
päin Dawstonin Jaakolla ja minulla on kinaa rajasta. No, juuri kun
olin perille tulemassa näin edelläni miehen, joka ei ollut meidän
paimeniamme, vaikka siellä päin ei ihmeekseenkään vierasta tapaa. Hänet
tavottaessani tunsinkin Kettu-Kaaperin, metsästysapulaisen. Sanoinpa
hänelle hiukan kummastuksissani: 'Mitäs te täällä yläällä variksien
parissa teette, ilman koirianne, hyvä mies? Koirittako kettua etsitte?'
Siihen hän sanoi: 'En, isäntä, mutta tahdoin tavata teidät itsenne.'
"'Vai niin', minä sanoin, 'taidatte nyt tarvita jotakin talveksi takkaan
tai pataan pantavaa?'
"'En, en', hän tuumi, 'en minä sellaista ole vailla; mutta tehän pidätte
kovasti suurta väliä sillä kapteeni Brownilla, joka täällä kävi,
niinhän?'
"'Pidän totisesti, Kaaperi', minä sanoin; 'ja mitä hänestä, hyvä mies?'
"'Ka, niitä on muitakin', hän sanoi, 'jotka hänestä pitävät lukua
kuin te, ja joku, jota minun on pakko totella; enkä minä ihan omasta
tahdostani ole tässä kertoakseni hänestä teille jotakin, mikä ei teitä
miellytä'.
"'Totisesti ei ole minulle mikään mieleen, mikä ei hänellekään', minä
sanoin.
"'Silloin', hän sanoi, 'pahottaa mieltänne kuulla, että hän joutunee
Portanferryn vankilaan, ellei hän osaa olla varuillaan, sillä
vangitsemiskäskyjä on liikkeellä hänen pidättämisekseen niin pian kuin
hän saapuu vesitse Allonbysta. Ja nyt, isäntä, jos ikinä toivotte
hänen menestystään, on teidän ratsastettava Portanferryyn minkä hepo
kavioistaan kerkiää; ja jos huomaatte hänet vangituksi, niin teidän
tulee viipyä hänen luonaan yötä päivää pari vuorokautta, sillä hän
joutuu tarvitsemaan ystäviä, joilla on sekä sydäntä että kättä; ja jos
tämän lyötte laimin, niin kadutte vain kerran, nimittäin ikänne pitkän.'
"'Mutta, Herra nähköön, hyvä mies,' minä sanoin, 'mistä te tämän kaiken
tiedätte? Onhan tästä aimo taival Portanferryyn.'
"'Siitä älkää välittäkö', hän sanoi; 'ne, jotka meille viestin toivat,
ratsastivat yötä päivää, ja teidän on lähdettävä oitis, jos tahdotte
mitään hyvää toimittaa -- eikä ole minulla teille sen enempää
sanottavaa'.
"Niine hyvineen hän istausi maahan ja käsiensä varassa luisui alas
notkoon, minne häntä olisi ollut paha hevosen kanssa seurata, ja minä
palasin Kaarlolaan kertomaan muijalleni, kun en oikein tiennyt mitä
tehdä. Näyttäisipä konulta juoksuttaa tuollaisella maankiertäjällä
itseänsä ilveasialla, ajattelin. Mutta voi hyväinen, minkä porun Ailie
siitä päästi ja valitteli, kuinka suuri olisi häpeä, jos te joutuisitte
mihinkään vahinkoon minun kyetessäni teitä auttamaan; ja tuli samassa
teidän kirjeenne, ja se vahvisti asian. Kirstun ääreen siis vain ja
setelitukko taskuun tarpeen varalle, ja kaikki lapset säntäsivät
satuloitsemaan Päistärikköä. Onneksi olin toisella hevosella käynyt
Edinburghissa, niin että Päistärikkö oli virkeimmillään. Matkaan sitä
lähdettiin, ja Vaapsahainen mukana, sillä ihan sen olisi luullut
tienneen, minne minä olin menossa, elukkaparan; ja tässä minä nyt olen
kuudenkymmenen peninkuorman seutuville nelistettyäni. Mutta niistä
Vaapsahainen kolmekymmentä ratsasti minun edessäni satulassa, ja koiran
veitikka pysytteli tasapainossa niinkuin paras mukuloistani, lasketinpa
ravia tai laukkaa."
Tästä kummallisesta kertomuksesta Bertram ilmeisesti huomasi vihjausta
väkivaltaisempaan ja uhkaavampaan vaaraan kuin moniaan päivän
vankeudesta kaiketikaan saattaisi johtua, jos varotus oli todeksi
tarkotettu. Samalla oli yhtä selvää, että joku tuntematon ystävä
työskenteli hänen hyväkseen. "Ettekö sanonut", hän kysyi Dinmontilta,
"että tuo mies oli mustalaissukua?"
"Niin sitä on arveltu", myönsi Dinmont, "ja tämä tapaus nähdäkseni
vahvistaa asiaa, sillä nehän aina tietävät, missä kukin heimolainen
liikuskelee, ja ne saavat viestit lentämään läpi maan kuin
jalkapallona, jos haluavat. Ja unohdin kertoa teille, että nyt on
ruvettu tavattomasti tiedustelemaan sitä vanhaa eukkoa, jonka me
Bewcastlessä näimme. Sheriffi on lähettänyt väkeä peräämään häntä
Limestane-harjun takaa ja alhaalta Hermitagesta ja Liddelistä ja joka
paikasta, ja palkkiokin on hänen esille saamisestaan luvattu, ei
vähempää kuin viisikymmentä puntaa. Ja Cumberlandissa kuuluu tuomari
Forster lähetelleen pidätyskäskyjä, ja julmalla touhulla häntä nyt joka
suunnalta vaanitaan; mutta eivät ne häntä silti ota, ellei hän itse
halua."
"Ja kuinka niin?" kysäisi Bertram.
"Ka, en minä tiedä; joutavaa hölpötystähän se lienee, mutta sanovat
hänen keränneen häkylänsiemeniä ja kykenevän menemään minne mielensä
tekee, niinkuin laulussa Jaakko Jättiläisenvoittaja pimeätakkineen ja
vauhtisaappaineen. Ainakin hän on mustalaisten kesken jonkunlainen
kuningatar; hän on enemmän kuin sadan vuoden vanha, sanovat ihmiset,
ja muistaa nevalaisten hyökkäykset isonvihan aikaan, kun Stuartit
karkotettiin. Niin että jollei hän osaa itseänsä kätkeä, tuntee hän
niitä, jotka osaavat hänet piilottaa varsin visusti, siitä ei ole
epäilemistäkään. Totisesti, olisinpa minä tiennyt Meg Merriliesin
silloin Tibb Mumpsilla tavanneeni, niin varonut minä olisin vastoin
hänen neuvoansa menettelemästä."
Bertram kuunteli hyvin tarkkaavasti näitä puheita, jotka niin monessa
kohdin soveltuivat siihen, mitä hän itse oli tästä mustalaisvelhosta
nähnyt. Tovin harkittuaan hän päätti, ettei ollut mitään luottamuksen
rikkomista Derncleughissa näkemänsä maininta henkilölle, joka ajatteli
Megiä niin suurella kunnioituksella kuin ilmeisesti Dinmont. Hän siis
kertoi seikkailunsa, toisen keskeytellessä sellaisilla huudahduksilla
kuin: "No, jo nyt jotakin!" tai "Sanokaas vielä muuta!"
Kuultuaan päästä päähän ravisti liddesdalelainen ystävämme tuuheata
mustaa tukkaansa. "Kyllä varmaksi väitän, että mustalaisten
keskuudessa on hyvää, jos pahaakin, ja jos ne ovat sielunvihollisen
kanssa tekemisissä, niin omapa se on heidän asiansa eikä kuulu
meihin. Tiedän minä, mitä tuo ruumiin venytys arvatenkin merkitsi.
Salakuljettajan vietävät, kun joku heistä kahakassa kaatuu, lähettävät
vaikka mistä hakemaan Megin tapaista ämmää pukemaan ruumiin; mitään
muutahan hautausmenoa he eivät ajattelekaan, ja sitte se kuopataan
ilman minkäänmoista säädyllisyyttä kuin koira. Mutta siitä ruumiin
puettamisesta ne ovat tyystät ja kuolemaisillaan ollessaan haettavat
vanhan akan höpöttämään rukouksia ja lauluja ja loitsuja, niinkuin
niitä nimittävät, mieluummin kuin kutsuttavat papin rukoilemaan
kanssaan. Se on niillä vanhaa tapaa, ja ajattelenpa tuon kuolleen
miehen olleen niitä, jotka Woodbournea poltettaessa ammuttiin."
"Mutta, hyvä ystävä, Woodbournea ei ole poltettu", oikaisi Bertram.
"No, sen parempi vain niille, jotka siellä asuvat", vastasi lampuoti.
"Kas, siellä vesikansassa kerrottiin, ettei ollut kiveä kiven päälle
jäänyt. Mutta tapeltiin siellä ainakin; kai se oli hauskaa leikkiä!
Ja kuten jo sanoin, sen saatte uskoakin, että tuo on ollut niitä
siellä surmansa saaneita miehiä, ja että mustalaiset ne matkalaukkunne
kaappasivat nähdessään kyytikärryjen juuttuneen kinoksiin -- eiväthän
ne voisi tuollaista sivuuttaa -- se ihan iskettyisi niiden käteen kuin
piuhari puuroon."
"Mutta jos tämä nainen on heidän keskuudessaan hallitsijattarena, niin
miksei hän voinut minua avoimesti suojella ja toimittaa omaisuuttani
takaisin?"
"Ka, kuka sen tietää? Hänellä on heihin paljon sananvaltaa, mutta
väliin ne silti menettelevät oman päänsä mukaan, kun joutuvat
kiusaukseen. Ja sitte nuo salakuljettajat, joiden kanssa ne aina
pitävät yhtä -- kenties hän ei voinut niitä niin hyvin johdella.
Ne ovat aina yhtä joukkiota -- olen kuullut, että mustalaiset
paremmin kuin itse vapaankaupan harjottajatkaan tietävät, milloin
salakuljettajat tulevat ja missä maihin laskevat. Ja sitte hän päälle
päätteeksi on toisin ajoin löyhäpäänä, jonkun päähänpiston vallassa;
sanotaan, että olivatpa hänen povauksensa ja ennustuksensa tosia
tai eivät, uskoo hän varmastikin itse niitä kaikkia ja aina toimii
itse jonkun kummallisen tulevaisuudentiedon perusteella muka. Siten
hän ei aina kulje suoraa tietä kaivolle. Mutta en totta maar ole
koskaan satukirjoistakaan kuullut sellaista selkkausta kuin teidän,
silmänlumeineen ja kuolleineen ja harhaannuksineen! -- Mutta hiljaa,
kuulenpa vartijan tulevan."
Mac-Guffog keskeytti heidän puhelunsa salpojen ja telkien kirskuvilla
epäsoinnuilla ja pisti pöhistyneen naamansa oviaukkoon. "Hei, mr.
Dinmont, olemme teidän mieliksenne lykänneet sulkemista jo tunnin;
teidän on mentävä kortteeriinne."
"Kortteeriiniko, mies? Minä aion nukkua täällä yöni. Tuossahan on
joutilas vuodekin."
"Se on mahdotonta!" vastasi vartija.
"Mutta se _on_ mahdollista, sanon minä. En hievahdakaan paikaltani --
ja tuossa teille ryyppy."
Mac-Guffog kallisti kulauksen ja ryhtyi jatkamaan vastaväitteitään.
"Mutta se on vastoin ohjesääntöä, sir; ettehän ole tehnyt mitään
rikkomusta."
"Minä rikon pääkuorenne", vastasi hanakka liddesdalelainen, "jos
mukisette sen enempää, ja siinä on rikkomusta kylliksi oikeuttamaan
minut ainakin yhden yön asumiseen täällä".
"Mutta minä sanon teille, mr. Dinmont", intti vartija, "että se on
vastoin ohjesääntöä, ja minun sietäisi siitä menettää paikkani".
"No, Mac-Guffog", sanoi Dandie, "minullapa on kaksi sanottavaa.
Tiedätte hyvästikin, kuka minä olen, ja että minä en päästäisi vankia
livistämään."
"Ja mistä minä sen tiedän?" vastasi kaitsija.
"Ka, jos sitä ette tiedä", huomautti päättäväinen lampuoti, "niin
tiedätte tämän: asioillanne täytyy teidän väliin liikuskella meillä
päin; nyt, jos annatte minun täällä rauhassa viettää yöni kapteenin
parissa, maksan huoneesta teille kaksinkertaisen maksun, ja jos
epäätte, niin saattepa oikein miehen kädestä parhaan säryn luihinne,
mitä olette eläissänne saanut, kun ensi kerralla astutte jalkanne
Liddelin seutukunnalle!"
"No no, isäntä", taipui Mac-Guffog, "uppiniskaisen täytyy antaa
mielitekonsa saada; mutta jos siitä saan tuomarilta manuun, niin
tiedänpä, kuka saakin sakot maksaa"; ja sinetittyään huomautuksensa
parilla voimasanalla vetäytyi hän levolle, huolellisesti teljettyään
kaikki ojennuslaitoksen ovet. Tornikello kajautti yhdeksän juuri kun
hän puuhastaan valmistui.
"Vaikka on vielä aikaista", puheli lampuoti, joka oli huomannut
ystävänsä näyttävän hieman kalpealta ja uupuneelta, "on meidän
luullakseni parempi käydä makuulle, kapteeni, ellette suvaitse uutta
tuikkua. Mutta ettehän te mikään lasinsärkijä ole, enkäpä minäkään,
paitsi milloin tulee naapurien kanssa keikistellyksi tai osun
huvitteluretkelle."
Bertram mielellään myöntyi ystävänsä ehdotukseen, mutta vuodetta
katsellessaan tunsi vastenmielisyyttä antautua riisuutuneena mrs.
Mac-Guffogin puhtaitten hurstien haltuun.
"Olen suuresti samaa mieltä kuin tekin", sanoi Dandie. "Totisesti
näyttääkin tämä vuode siltä kuin olisivat kaikki Sanquharin hiilimiehet
siinä lojuneet. Mutta ei se minun päällystakkiani läpäise."
Niin sanoen hän paiskautui heikolle makuusijalle niin nasevasti,
että se ritisi liitoksiaan myöten, ja piankin hän kuuluvalla
merkkitoitotuksella julisti nukkuvansa sikeästi. Bertram sujautti
yltään takkinsa ja saappaansa, ja asettui toiselle vuoteelle. Jonkun
aikaa askarteli hän aatoksissaan pohtimalla kohtalonsa kummallisuutta
ja niitä salaperäisiä seikkoja, jotka tuntuivat tihenevän hänen
ympärillään, häntä kun näyttivät vainoavan salaiset viholliset
ja suojelevan ystävät, jotka nousivat hänelle ihan vieraasta
ihmisluokasta. Väsymys sentään vähitellen tyynnytti hänen mielensä,
ja tovin kuluttua oli hän yhtä sikeässä unessa kuin kumppaninsakin.
Ja tähän mukavaan unohduksen tilaan on meidän jätettävä heidät,
tutustuttaaksemme lukijan muutamiin muihin samaan aikaan sattuneihin
seikkoihin.