Seuraavana aamuna varhain lähdettiin Bertramia viemään
säilytyspaikkaansa Portanferryyn samoilla vaunuilla, joilla hänet
oli Hazlewoodin hoviin tuotukin, mukanaan kaksi äänetöntä ja yrmeää
saattajaansa. Tuo rakennus oli pienen merisataman tullihuoneen
vieressä, ja molemmat sijaitsivat niin lähellä rantahietikköä, että oli
tarpeellista suojella takaosaa korkealla ja lujalla vallivarustuksella,
joka suunnattoman isoista kivenjärkäleistä rakennettuna loiveni hyökyä
kohden; tämä useasti kohosikin hyrskehtimään sen seinustalle asti.
Edustaa ympäröitsi korkea muuri; sisäpuolella oli pikku pihatto, jolla
rakennuksen kurjien asujanten sallittiin toisinaan saada liikuntaa ja
ilmaa. Vankilaa käytettiin ojennuslaitoksena ja toisinaan kappelina
piirikunnan vankilalle, joka oli vanha ja liian kaukana Kippletringanin
puoleisesta piirikunnan kolkasta, ollakseen aina mukavasti
tavotettavissa.
Tämän levähdyspalatsin vartijana oli Mac-Guffog, se oikeudenpalvelija,
joka ensin oli pidättänyt Bertramin ja nyt oli hänen saattajanansa.
Hän ohjasi vaunut ihan ulkoportin eteen ja astui itse ulos kutsumaan
vahtimiehiä. Hänen kolkutuksensa kumu hälytti pari-, kolmekymmentä
ryysyläispoikaa, jotka herkesivät uittelemasta pienoispursiaan ja
-fregattejaan vuoksen jättämissä suolaisen veden lampareissa ja
kiireesti parveilivat ajopelien ympärille katsomaan, ketä onnetonta
olentoa oltiin luovuttamassa tyrmään "Glossinin ihka uusista
kaleeseista". Monia ketjuja ja telkiä jymäyteltiin raskaasti ennen
kuin portin avasi mrs. Mac-Guffog, pelottava ilmiö naiseksi, hän kun
voimiltaan ja päättäväisyydeltään kykeni säilyttämään järjestystä
mellastavien asukasten kesken ja käyttämään niin sanottua kotikuria
miehensä ollessa poissa tai osuttua ottamaan liiallisen annoksen
itseänsä väkevämpää. Tämän amatsoonin morajava ääni, joka käreydessään
veti vertoja hänen omien salpojensa ja telkiensä rauskeelle,
hajaannutti piankin joka suunnalle pikku veitikat, jotka olivat
tunkeutuneet hänen kynnykselleen. Sitte hän puhutteli herttaista
aviopuolisoansa:
"Vireästi nyt, mies, ja toimita teikari ulos, mitä kuhnailet?"
"Kitasi kiinni ja mene hemmettiin, senkin --", vastasi hänen rakas
miehensä, lisäten vielä kaksi voimallista puhuttelusanaa, joiden
toistamisen pyydämme saada jättää sikseen. Sitte Bertramiin kääntyen:
"No, tuletko maalle, poikaseni, vai pitääkö meidän taluttaa?"
Bertram astui alas vaunuista; konstaapeli tarttui häntä
kaulukseen samassa kun hän jalkansa maahan laski ja laahasi hänet
vastustelemattomanakin kynnyksen yli, pikku _sanskulottien_
luikkaillessa sellaisen matkan päästä, kuin mrs. Mac-Guffogilta
uskalsivat. Tuskin oli hän kolkon porttikäytävän sisäpuolella, kun jo
vartijatar jälleen pudotti alas ketjunsa, veti eteen telkensä, väänsi
molemmin käsin tavattoman isoa avainta, otti sen lukosta ja pisti
avaraan punaisesta kankaasta ommeltuun sivutaskuun.
Bertram oli nyt ennen mainitulla pienellä pihatolla. Pari kolme
vankia maleksi kivityksellä ja ikäänkuin virkistäysi hetkellisestä
vilahduksesta, jonka heille oli avautuva portti suonut likaisen kadun
vastapäisestä reunasta. Eikä tätä voi pitää kummana, kun ajattelee
heidän näköalansa muulloin rajottuneen vankilansa rautaristikkoiseen
julkipuoleen, pihaton korkeisiin ja tummiin muureihin, heidän yllään
kaareutuvaan taivaanlakeen ja jalkojensa alla kumisevaan kivitykseen.
Tuollainen maiseman samuus runoilijan ilmaisumuotoa käyttääksemme
"oli kuormana silmän uupuneen", synnyttäen toisissa tylyä ja tylsää
ihmisvihaa, toisissa sitä sydämen sairautta, joka saapi elävään hautaan
jo suljetun toivoilemaan vielä hiljaisempaa ja erillisempää leposijaa.
Heidän pihalle astuttuaan antoi Mac-Guffog Bertramin seisahtua
kotvaseksi silmäilemään onnettomuustovereitansa. Hänen kiertelevä
katseensa kohtasi kasvoja, joihin syyllisyys, apeus ja alhainen
hurjailu olivat poltinmerkkinsä painaneet; tuhlarin, huijarin, varkaan,
vararikkoisen velallisen, "nuuruvan hupsun ja leiskuvan hullun", jotka
viheliäinen säästeliäisyys oli koonnut kolkon laitoksen yhteisiksi
asujamiksi. Hänen sydäntään kouri sanomaton inho hetkellisestäkään
saastumisesta noiden seurassa.
"Toivoakseni, sir", hän virkahti vartijalle, "aiotte määrätä minulle
erillisen säilytyshuoneen?"
"Ja mitä minä siitä kostuisin?"
"No, minuahan voidaan täällä pidättää vain päiväksi tai pariksi, ja
minulle olisi kovin vastenmielistä joutua tämän paikan tarjoamaan
seuraan."
"Ja mitä minä siitä välitän?"
"No, sir, puhuakseni sitte tunteillenne", sanoi Bertram, "olen valmis
suomaan teille sievän korvauksen tällaisesta kohdittelusta".
"Niin, mutta milloin, kapteeni? Milloin ja miten? siinä kysymys tai
oikeammiten kaksikin", vastasi vankien hoitaja.
"Kun minut on vapautettu ja saan rahalähetykseni Englannista", lupasi
vanki.
Mac-Guffog pudisti päätänsä epäuskoisesti.
"Mitä, ettehän ole uskovinanne, että minä todellakin olen pahantekijä?"
kysyi Bertram.
"Ka, mistä minä tiedän", arveli toinen; "mutta jos _olette_ alalla,
niin teräväpä ette ole, se on selvä kuin päivä".
"Ja miten niin?"
"Ka, kukas muu kuin pehmeäpäinen alokas olisi antanut niiden pitää
Gordonin Vaakunaan jättämänne rahat?" päivitteli konstaapeli. "Lempo
minut periköön, mutta puoleeni minä ne olisin korjannut vaikka
niiden mahasta! Ei ollut mitään oikeutta riistää teiltä rahojanne ja
lähettää teitä vankilaan ilman ainokaistakaan markkaa menoihinne;
todistuskappaleiksi olisivat voineet pitää muut kapineet. Mutta miksi
helkkarissa ette hoksannut vaatia guineoitanne? ja minä silmää iskin ja
nyökkäilin kaiken aikaa, saakutin sokon kertaakaan vilkaisematta minuun
päinkään!"
"No, sir", vastasi Bertram, "jos minulla on oikeus saada haltuuni
rahat, niin vetoankin siihen; ja niitä on sentään kelpo lailla enemmän
kuin kylliksi, maksaakseni, mistä tahansa te voitte minua velottaa".
"Siitä minä en tiedä vähän vähääkään", sanoi Mac-Guffog; "saatatte
viipyä täällä jos kuinka kauvan. Ja luotonhan myöntäminen myös
vaikuttaa maksujen suuruuteen. Mutta olkoonpa ollakseen, koska te
tosiaan näytätte mukiin menevältä mieheltä, vaikka vaimoni sanoo
minun häviävän suopeuteni takia, niin jos annatte minulle määräyksen
maksujeni suorittamiseksi noista rahoista -- kait ne Glossin
toimittaa heltiämään -- minä kun tiedän hiukan eräästä Ellangowanissa
tapahtuneesta karkaamisesta -- kyllä vainkin hän mieluustikin auttaa
minut omilleni ja menettelee sopuisasti."
"No, sir", vastasi Bertram, "ellen parissa päivässä tule muulla tavoin
autetuksi, niin te saatte sellaisen määräyksen".
"Sittepä teille sovitetaan kuin prinssille", sanoi Mac-Guffog.
"Mutta huomatkaa mitä sanon, ystävä, jottemme jälkeenpäin joudu
mihinkään suukopuun, nämä ovat maksut, joilla aina velotan oman
kortteerin vaativaa teikaria: Kolmekymmentä shillingiä viikolta
asunnosta, ja guinea tulomaksua muille vangeille; puoli guineaa
viikossa yksinmaattavasta sängystä, -- enkä minä saa sitä kaikkea,
sillä siitä minun on annettava puoli kruunua Donald Laiderille, joka
on täällä lampaanvarkaudesta; hänen olisi ohjesäännön mukaan oltava
makuutoverinanne, ja hän odottaa nyt saavansa puhtaat oljet ja ehkäpä
sitä paitsi whiskyäkin. Niin että siitä en paljoakaan kostu."
"Hyvä, sir, jatkakaa."
"Mitä sitte ruokaan ja juomiin tulee, niin niitä saatte parasta
lajia, enkä minä koskaan lisää ravintolan hintaan yli kahdenkymmenen
prosentin, kun siinä herrasmiestä kohdittelen -- ja se on
kylläkin vähän sisälle ja ulos lähettelemisestä, ja tytön kenkien
kuluttamisesta. Ja jos sitten olette siivolla, niin istun tuokion itse
teidän kanssanne iltasin ja auttelen teitä suoriutumaan pullostanne.
-- Minä olen monen monituiset lasit Glossinin kanssa kallistellut,
joka teidät tyrmään toimitti, -- vaikka hän nyt onkin rauhantuomari.
Ja sitte te tietenkin haluatte tulta näinä kylminä iltoina, tai
jos kynttilää tahdotte, niin se on kallista tavaraa, sillä se on
ohjesäännössä kiellettyä. Ja nyt olen teille maininnut tärkeämmät
maksettavat, enkä luule paljoakaan olevan muita, vaikka ainahan niitä
sentään ilmestyy yksiä ja toisia kustannuksia lisäksi."
"No, minun täytyy luottaa omaantuntoonne, sir, jos olette sattunut
sellaisesta kuulemaan -- enhän voi auttaa itseäni."
"Ei, ei, sir", vastasi varovainen vanginvartija, "en minä salli teidän
sitä sanoa; minä en pakota teitä mihinkään. Jos ette pidä hinnasta,
niin ei teidän tarvitse tavaraa ottaakaan; en tyrkytä kenellekään.
Selitinhän vain, mitä kohteliaisuus vaati; mutta jos haluatte talon
tavallista oloa, niin yhtä kaikki minulle -- säästyn vaivasta, siinä
kaikki."
"Ei, ystäväni, kuten helposti voinette arvatakin, ei minulla ole
vähintäkään halua intellä taksaanne vastaan moisella uhalla", vastasi
Bertram. "Näyttäkää minulle olopaikkani, sillä minä jäisin mielelläni
toviksi yksikseni."
"Kyllä, kyllä, tulkaa mukaan vain, kapteeni", sanoi mies, vääntäen
naamansa tarkottamaan hymyilyä; "ja sanonpa teille, -- näyttääkseni
että minulla _on_ omatunto, josta puhuitte, että hitto minut periköön,
jos velotan teitä enemmällä kuin kuudella pennyllä päiväänsä pihan
käyttämisestä, ja te saatte kävellä siellä melkein kolme tuntia joka
päivä, ja pelata käsipalloa ja mitä keksittekään".
Tätä armollisesti luvatessaan hän saattoi Bertramin sisälle ja työnsi
hänet ylös jyrkkiä ja kaitaisia kiviportaita, joiden päässä oli vankka
raudalla kotkattu ja vaarnoilla lujitettu ovi. Oven takana oli soukka
käytävä tai parveke, jossa oli kolme koppia molemmin puolin, kurjia
holveja, tärkeimpinä huonekaluinaan rautasänky ja olkialunen. Mutta
taustalla oli hiukan kunnollisemman näköinen pieni huone; se nimittäin
vähemmän muistutti tyrmää ja paremminkin "huonoimman majatalon
huonointa huonetta", ellei ota lukuun oven isoa lukkoa ja rautaketjua
sekä ikkunan tukevaa rautaristikkoa.
Huone oli jonkunlainen sairaala vangeille, joiden terveydentila vaati
jotakin lievennystä; ja sen toiselta vuoteelta olikin juuri laahattu
ulos Donald Laider, Bertramin aiottu makuutoveri, koettamaan eivätkö
puhtaat oljet ja whisky paremminkin parantaisi hänen vuorottelevaa
kuumettaan. Häätämisen oli pannut toimeen mrs. Mac-Guffog, miehensä
tehdessä sopimuksiaan Bertramin kanssa pihalla, tällä kelpo
vaimolla kun oli ollut selkeä aavistus tavasta, jolla neuvottelu
ehdottomasti päättyisi. Nähtävästi ei karkotus ollut luonnistunut
ilman käsivoimankin käyttöä, sillä telttisängyn tapaisesta oli tolppa
katkennut, niin että katos ja uutimet riippuivat esille puoliväliin
soukkaa kamaria kuin taistelun mellakassa puolittain vaipuva päällikön
lippu.
"Älkää tuon rikkeytymisestä huoliko, kapteeni", sanoi mrs. Mac-Guffog,
joka nyt seurasi heitä huoneeseen. Selkänsä sitte vangille kääntäen hän
niin sievästi kuin se toimenpide salli sivalsi polvestaan vanusilkkisen
sukkanauhan ja käytti sen katkenneen sängyntolpan liittämiseen ja
kiinnittämiseen -- kulutti sitte enemmän nuppineuloja kuin hänen
vaatetuksestaan mukavasti liikeni sovitellakseen vuodeuutimet
kiehkuroiksi, ravisteli makuuvaatteita hieman paikoilleen, heitti
niiden yli risaisen tilkkupeitteen ja lausui huoneessa nyt olevan
"vähän niinkuin piti".
"Ja tuossa on teidän vuoteenne, kapteeni", viitaten jyhkeään
nelitolppaiseen rojoon, joka melkoisesti laskeutuneen permannon
epätasaisuuden takia -- rakennus oli kyllä uusi, mutta urakalla
teetetty -- seisoi kolmella jalalla ja piti neljättä koholla kuin ilmaa
kuopien, ollen eteenpäin astuvassa asennossa kuin vaakuna-elefantti
vaunujen lautaverhoituksessa, -- "tuossa on teidän vuoteenne ja
villapeittonne; mutta jos haluatte hursteja, tai patjaa, pielusta
taikka pöytävaatteita tai pyyhkeitä, niin siitä on teidän puhuttava
minulle, sillä sellainen ei kuulu mieheni alaan" (Mac-Guffog oli
tällöin poistunut huoneesta, luultavasti välttääkseen mitään vetoomista
tämän uuden kiskomisen johdosta), "eikä hän koskaan puutu näihin
asioihin".
"Jumalan nimessä", sanoi Bertram, "toimittakaa minulle mitä siisteys
vaatii, ja ottakaa mitä maksua mielitte".
"No, se on sitte pian sovittu, ei me teitä tullaamaankaan ruveta, niin
likellä tullikamaria kuin ollaankin. Ja pitänee minun myös toimittaa
teille tulta ja päivällistä; mutta päivällisenne ei tänään tule häävi,
kun ei tiedetty niin herraskaista asujanta tulevan."
Kiireen kautta nouti mrs. Mac-Guffog sangollisen hehkuvia hiiliä, ja
täytettyään kuukausimääriä "kylmillään olleen ruosteristikon" hän
ryhtyi pesemättömin käsin järjestelemään sovittuja raiteja (voi, miten
erilaisia kuin Ailie Dinmontin!), ja itsekseen jupistessaan siinä
askareessa hän tuntui luonteensa piintyneessä pahansisuisuudessa
kadehtivan noitakin mukavuuksia, joista sai määrätä maksun. Vihdoin hän
kuitenkin läksi, hampaittensa välistä muristen, että hän "mieluummin
telkeisi kokonaisen osastollisen kuin passaisi nirsuilevia herroja,
joiden päähänpistoista on senkin seitsemän touhua".
Hänen mentyään Bertram huomasi ainoiksi valittavikseen astelemisen
pikku huoneessaan liikuntaa varten tai tirkistelyn ulos merelle
sellaisina vilahduksina kuin ikkunan pienoiset ruudut sallivat,
niitäkin kun vielä lika ja tiuhat rautakanget varjostivat, taikka sitte
niiden raa'an sukkeluuden ja lurjusmaisuuden muistomerkkien lueskelun,
joita epätoivo oli puoleksi valkaistuihin seiniin tuhrustanut.
Kuultavat olivat yhtä oneat kuin nähtävätkin -- peräytyvän vuoroveden
kumea pauhina ja tuolloin tällöin käyvän oven mäiskähdys, jota säesti
telkien rauske ja saranain narina. Toisinaan hän myöskin kuuli vartijan
käheän marinan tai hänen aviosiippansa kimakamman ääntelyn, jossa
melkein aina ilmeni tyytymättömyyttä, suuttumusta tai hävyttömyyttä.
Joskus vastasi pihalle kytketty iso verikoira raivoisella haukunnalla
joutilaille vetelehtäjille, jotka sitä huvikseen härnäsivät.
Vihdoin keskeytti ikävän väliajan pitkäveteisyyden likaisen näköinen
palvelushälläkkä, joka teki muutamia päivällisvalmistuksia. Puolipuhdas
liina levitettiin kaikkea puhtautta puuttuvalle tammipöydälle.
Halkinaisen fajanssilautasen viereen ilmestyi veitsi ja haarukka, joita
ei liiallinen puhdistus ollut hivutellut; toiselle sivulle pöytää
pystytettiin melkein tyhjä sinappitolppo, ja vastapäiselle laidalle
harmaata tai oikeastaan mustahtavaa sekotusta sisältävä suolasalkkari,
molemmat samaa ainetta kuin lautanenkin ja kovin ilmeisistä merkeistä
päättäen äsken käytettyjä. Piankin jälkeenpäin toi samainen Hebe
paistinpannullisen vatkulia, joka oli lämmitetty haileassa vesimeressä
suunnattoman rasvamäärän keralla; näihin maukkaisiin herkkuihin
lisättyään karkean leivän pyysi hän saada tietää, mitä juomia herra
suvaitsi käskeä.
Ateria ei näyttänyt kovin houkuttelevalta; mutta Bertram yritti sitä
parantaa tilaamalla viiniä, minkä huomasikin välttävän hyväksi, ja söi
etupäässä vain hapanta leipää, jonka särpimeksi käytti puolikuntaista
juustoa. Päivällisen jälkeen tyttö toi herraltaan terveiset, ilmottaen
tämän tulevan herran avuksi illan viettoon, jos herra haluaisi.
Bertram lausui olevansa estetty ja pyysi tuon armollisen seuran
asemesta saada paperia, kynän, mustetta ja kynttilöitä. Hänelle
tuotiin pitkä poikkinainen talikynttilä taliin kuoreutuneessa
kynttilänjalassa kallellaan; kirjotusneuvoista sai vanki sen tiedon,
että niitä voitaisiin saada seuraavana päivänä, jos hän katsoisi
hyväksi lähettää niitä ostamaan. Sitte Bertram pyysi palvelijatarta
hankkimaan hänelle jonkun kirjan, ja autteli toivomustaan shillingin
kolikolla; sen tulokseksi tämä kauvan viivyttyään kantoi kammioon
kaksi satunnaista nidettä Newgaten kalenteria,[52] jotka oli lainannut
Sam Silverquillilta, väärennyksestä tutkittavaksi joutuneelta
laiskottelevalta oppipojalta. Laskettuaan kirjat pöydälle hän poistui,
jättäen Bertramin lueskeluun, joka ei huonosti soveltunutkaan hänen
nykyiseen kaameaan ympäristöönsä.