Vanki tuotiin nyt noiden kahden arvoisan tuomarin eteen. Osittain
muutamien omantuntonsa pistoksien takia, osittain varovaisesta
päätöksestään antaa Sir Robert Hazlewoodin olla koko tutkinnon
näennäisenä toimittajana, katseli Glossin pöytään ja hääräili juttua
koskevien paperien lukemisessa ja järjestelemisessä, tuon tuostakin
vain teatterikuiskaajan tavoin heittäen mukaan taitavan vihjaussanan,
milloin näki puuhakkaana esiintyvän tuomarin olevan pikku ohjauksen
tarpeessa. Sir Robert Hazlewood puolestaan yhdisti onnellisesti
tuomarin yksivakaisuuden ja ikivanhan suvun paronetin arvoon kuuluvan
henkilöllisen ylevyyden.
"Noin, konstaapelit, antakaa hänen seistä siinä alipäässä pöytää. --
Olkaa hyvä ja katsokaa minua kasvoihin, sir, ja korottakaa äänenne
vastatessanne kysymyksiin, joita teille teen."
"Saanko ensiksi kysyä, sir, kuka se ottaa vaivakseen minua
kuulustella?" tiedusti vanki; "sillä ne kunnialliset herrasmiehet,
jotka toivat minut tänne, eivät ole suvainneet antaa minulle siitä
seikasta mitään tietoa".
"Ja sanokaahan, sir", vastasi Sir Robert, "mitä on minun nimelläni ja
asemallani tekemistä kysymysten kanssa, joita aion teille asettaa?"
"Kenties ei mitään, sir", vastasi Bertram; "mutta se saattaa
melkoisesti vaikuttaa minun taipuvaisuuteeni niihin vastaamaan".
"No, niin, sir, suvaitkaa tietää olevanne Hazlewoodin Sir Robert
Hazlewoodin ja toisenkin tämän piirikunnan rauhantuomarin edessä --
siinä kaikki."
Kun tämä ilmotus tehosi vankiin vähemmän hölmistyttävästi kuin
Sir Robert oli odottanut, ryhtyi hän kuulusteluunsa yhä suurempaa
nurjamielisyyttä tutkittavaansa kohtaan tuntien.
"Onko nimenne Vanbeest Brown, sir?"
"On", vastasi vanki.
"Hyvä; ja mikä on meidän edelleen merkittävä teidän olevan, sir?" kysyi
tuomari.
"Hänen majesteettinsa --:nnen ratsuväkirykmentin kapteeni", vastasi
Bertram.
Paronetin korvat ottivat tämän tiedon kummastuen vastaan; mutta hänen
rohkeuttaan virkisti Glossinin epäuskoinen katse ja jonkunlainen
halveksivaa oudostelua ilmaiseva huudahdusmaisen vihellyksen hiljainen
äännähdys. "Luulenpa, ystäväni", sanoi Sir Robert, "että löydämme
teille vaatimattomamman arvonimen ennen kuin eroamme".
"Jos löydätte, sir", vastasi hänen vankinsa, "niin alistun kernaasti
mihin tahansa rangaistukseen, jota sellaisen petoksen katsotaan
ansaitsevan".
"No, sir, saammepa nähdä", pitkitti Sir Robert. "Tunnetteko Hazlewoodin
nuorta Hazlewoodia?"
"En ole nähnyt herrasmiestä, joka minulle on ilmotettu sen nimiseksi,
useammin kuin kerran, ja pahottelen sen sattuneen hyvin epämieluisissa
olosuhteissa."
"Tarkotatte siis myöntää", sanoi paronetti, "tuottaneenne Hazlewoodin
nuorelle Hazlewoodille sen vamman, joka uhkasi hänen henkeänsä,
melkoisesti ruhjoi oikeanpuolista solisluuta ja upotti, kuten
perhelääkäri selittää, useita järeitä hauleja akromion-kudokseen?"
"Minä voin ainoastaan sanoa", vastasi Bertram, "olevani yhtä tietämätön
kuin pahoillanikin nuoren herrasmiehen kärsimästä vauriosta. Kohtasin
hänet kaidalla polulla kahden naisen ja palvelijan kanssa kävelemässä,
ja ennen kuin saatoin heitä sivuuttaa tai puhutella, otti tämä
nuori Hazlewood haulikkonsa palvelijaltaan, tähtäsi minua ja mitä
korskeimmalla äänellä käski minun peräytyä. Minä en ollut halukas
alistumaan hänen käskettäväkseen enkä jättämään hänen haltuunsa omaksi
vahingokseni välinettä, jota hän näytti taipuisalta niin äkkipikaisesti
käyttämään. Sen vuoksi kävin hänen kanssaan rinnusteluun, riistääkseni
häneltä aseen, ja juuri kun olin siinä onnistumaisillani, laukesi pyssy
tapaturmaisesti, ja mielipahakseni sekä silloin että sittemmin toimitti
se nuorelle herrasmiehelle ankaramman kurituksen kuin olisin suonut.
Ilomielin olen kuullut, ettei vamma kuitenkaan osottautune enemmäksi
kuin hänen aiheeton hullutuksensa ansaitsi."
"Ja siis te tunnustatte, sir", sanoi paronetti loukkaantunutta
arvokkuuttaan pöhistyen, "että teidän tarkotuksenanne, sir, ja
aikomuksenanne, sir, ja hyökkäyksenne todellisena päämääränä ja
sisältönä, sir, oli riistää Hazlewoodin nuorelta Hazlewoodilta
hänen pyssynsä, sir, eli haulikkonsa, luikkunsa tai miksi tahansa
sitä suvainnettekaan sanoa, sir, valtamaantiellä, sir? Luullakseni
tämä riittää, arvoisa naapurini! Nähdäkseni hänet on säilytettävä
syytteeseen pantavaksi?"
"Te osaatte sen verrattomasti parhaiten arvostella, Sir Robert", sanoi
Glossin kielastelevimmalla äänellään; "mutta jos saan ottaa vapauden
huomauttaa, oli jotakin puhetta noista salakuljettajista".
"Aivan oikein, se on totta, sir. -- Ja sitä paitsi, sir, te, Vanbeest
Brown, joka nimitätte itseänne Hänen Majesteettinsa palveluksessa
olevaksi kapteeniksi, ette ole sen parempi ettekä pahempi kuin
salakuljettaja-aluksen perämies-roikale!"
"Tosiaankin, sir", tokaisi Bertram, "te olette vanha herra ja jonkun
kummallisen harhaannuksen vallassa, muutoin suuttuisin teille kelpo
tavalla".
"Vanha herra, sir! kummallisen harhaannuksen, sir!" kertasi Sir Robert
punehtuen kiukusta. "Minäpä väitän ja vakuutan -- Mitä, sir, onko
teillä mitään papereita tai kirjeitä, jotka voivat vahvistaa ottamanne
arvon, aseman ja toimen?"
"Ei tällähaavaa, sir", vastasi Bertram; "mutta postitse piankin --"
"Ja kuinka te, sir", jatkoi paronetti, "jos olette Hänen Majesteettinsa
palveluksessa toimiva kapteeni, kuinka te satutte matkustelemaan
Skotlannissa ilman suosituskirjeitä, virkapapereita, matkatavaroita tai
mitään arvoonne, asemaanne ja säätyynne kuuluvaa?"
"Sir", vastasi vanki, "onnettomuudekseni rosvottiin minulta vaatteeni
ja matkatavarani".
"Ahaa, te siis olettekin se mies, joka otitte kyydin Kippletringaniin,
pujahditte tiellä kyytipojalta piiloon ja lähetitte kaksi apurianne
pieksemään poikaa ja noutamaan matkatavarat?"
"Minä olin, sir, mainitsemallanne matkalla, olin pakotettu astumaan
kärryiltä lumeen ja eksyin yrittäessäni löytää tietä Kippletringaniin.
Majatalon emännältä kyllä kuulette ensi työkseni tiedustelleeni poikaa,
seuraavana päivänä sinne saapuessani."
"Sallikaakin minun siis kysyä, missä vietitte yön -- ettehän kai
lumessa? Senhän ette olettane kelpaavan, tai käyvän täydestä,
saavuttavan uskottavuutta ja jäävän vastaanväittämättömäksi?"
"Pyydän saada", vastasi Bertram muistaen mustalaisvaimon ja hänelle
antamansa lupauksen, "pyydän saada kieltäytyä vastaamasta siihen
kysymykseen".
"Sitäpä ajattelinkin", huomautti Sir Robert. "Ettekö sitä yötä ollut
Derncleughin raunioissa? -- Derncleughin raunioissa, sir?"
"Olen teille sanonut, etten aio siihen kysymykseen vastata", vastasi
Bertram.
"No, sir, syytteeseen siis vain, sir", sanoi Sir Robert, "ja ensiksikin
vankilaan, sir, siinä kaikki, sir. -- Silmätkää hyväntahtoisesti näitä
papereita; oletteko te niissä mainittu Vanbeest Brown?"
Glossin oli papereihin pujautellut muutamia Bertramille todella
kuuluvia, joita oikeudenpalvelijat olivat löytäneet vanhasta
holvihuoneesta, missä hänen matkalaukkunsa oli pengottu.
"Jotkut näistä papereista", selitti Bertram niitä katsellessaan, "ovat
minun; ne olivat salkussani silloin kun se varastettiin kyytikärryistä.
Ne ovat vähäpätöisiä muistiinpanoja ja nähdäkseni huolellisesti
valikoittuja sellaisina, jotka eivät anna mitään todistetta arvostani
tai yksilöllisyydestäni; sen olisivat monet muut paperini saattaneet
täydellisesti selville. Sekaan on pantu laivatilejä ja muita papereita,
jotka näkyvät kuuluvan toiselle saman nimiselle henkilölle."
"Ja tahdotteko yrittää minulle uskotella, miekkonen", ihmetteli Sir
Robert, "että tässä maassa on samalla kertaa _kaksi_ teidän peräti
harvinaisen ja kankealta kuuluvan nimenne kantajaa?"
"En tosiaankaan näe, sir, kun on olemassa vanha Hazlewood ja nuori
Hazlewood, miksi ei saattaisi vanhaa ja nuorta Vanbeest Brownia olla.
Ja vakavasti puhuen, minut kasvatettiin Hollannissa, ja tiedän, että
tämä nimi, niin oudolta kuin se brittiläisissä korvissa kuuluneekin --"
Glossin älysi vangin nyt olevan joutumassa vaaralliselle alueelle ja
sekaantui puheeseen, vaikka keskeytys oli tarpeeton, kääntääkseen
Sir Robert Hazlewoodin huomion toisaanne. Tämä oli sanattomana ja
hievahtamattomana vimmasta, johon hänet tulistutti Bertramin viime
huomautuksessaan vihjaama röyhkeä vertailu. Kaulassa ja ohimoissa
paisuivat suonet miltei haljetakseen, ja hän istui äkeissään ja
neuvottomana kuin ainakin henkilö, joka on kohdannut kuolettavaa
solvaisua taholta, jolle vastaamista katsoo sopimattomaksi ja
arvottomaksi. Hänen kallella päin ja leimuavin silmin huohottaessaan
verkalleen ja majesteetillisesti, ehätti Glossin hänen avukseen.
"Luulisin nyt, Sir Robert, kaikella alamaisuudella, että tämä asia
voidaan päättää. Paitsi jo esitettyjä painavia todistuksia tarjoutuu
konstaapeleista eräs ottamaan valalleen, että se säilä, joka vangilta
otettiin tänä aamuna pois -- hänen muuten käyttäessään sitä laillisen
pidätyskäskyn vastustamiseen -- on lyömämiekka, jonka hän menetti
poliisimiesten ja salakuljettajien kahakassa juuri ennen kuin nämä
hyökkäsivät Woodbourneen. En kuitenkaan", hän lisäsi, "soisi teidän
tekevän mitään äkkinäistä päätelmää siitä seikasta; kenties pystyy
nuori mies selittämään, millä tavoin hän tuon aseen sai haltuunsa".
"Senkin kysymyksen, sir", sanoi Bertram, "minä jätän vastauksettomaksi".
"On vieläkin erästä seikkaa kysyttävä, edelleenkin Sir Robertin
luvalla", kielasteli Glossin. "Tämä vanki antoi säilytettäväksi mrs.
Mac-Candlishille Kippletringanissa kääryn, jossa oli joukko kultarahoja
ja monenlaisia arvoesineitä. Kenties, Sir Robert, ajattelette
oikeaksi tiedustaa, millä tavoin hän tuli omistaneeksi tuollaisia
harvinaisuuksia?"
"Te, sir, mr. Vanbeest Brown, kuulettehan, sir, mitä teiltä kysytään?"
"Minulla on erityisiä syitä kieltäytyä vastaamasta tuohon kysymykseen",
selitti Bertram.
"Pelkäänpä siis, sir", sanoi Glossin saatuaan asian johdetuksi
haluamaansa huippuun, "että velvollisuutemme pakottaa meidät
allekirjottamaan vankilaanlähettämisestä käskyn".
"Kuten tahdotte, sir", huomautti Bertram; "varokaa kuitenkin,
mitä teette. Huomatkaa ilmottaneeni teille, että minä olen Hänen
Majesteettinsa --:nnen ratsuväenrykmentin kapteeni, vasta palannut
Intiasta, joten minä en ole mitenkään voinut olla väleissä
mainitsemiinne salakuljettajiin, ja että everstiluutnanttini on
nyt Nottinghamissa, majurini taasen joukkoni upseerien keralla
Kingston-upon-Thamesissa. Minä tarjoudun teidän molempien edessänne
alistumaan mihin tahansa häväistykseen, jos en Kingstonin ja
Nottinghamin postivuoron palatessa kykene todistamaan näitä seikkoja.
Tai te voitte kirjottaa rykmentin asiamiehelle, jos haluatte, ja --"
"Tämä kaikki on varsin hyvää, sir", keskeytti Glossin, alkaen peljätä,
että Bertramin luja väitös saattaisi jotakin tehota Sir Robertiin, joka
olisi melkein kuollut häpeään sellaisen virheen tähden, jona hän olisi
pitänyt ratsuväen kapteenin lähettämistä vankilaan, "mutta eikö ole
lähempänä ketään henkilöä, johon voisitte vedota?"
"Tässä maassa on ainoastaan kaksi henkilöä, jotka minusta mitään
tietävät", vastasi vanki. "Toinen on yksinkertainen liddesdalelainen
lampaiden kasvattaja, nimeltään Kaarlolan Dinmont; mutta hän ei tiedä
minusta sen enempää kuin mitä itse olen hänelle ja nyt teillekin
kertonut."
"Hei, tämäpä oivallista, Sir Robert!" virkkoi Glossin; "hän
kai tahtoisi toimittaa tuon paksukalloisen maalaisen vannomaan
herkkäuskoisuutensa, Sir Robert, ha, ha, ha!"
"Ja mikä on toinen todistajanne, ystävä?" uteli paronetti.
"Muuan herrasmies, jota mainitsemaan olen eräistä yksityisistä
syistä hieman vastahakoinen. Hänen päällikkyydessään palvelin jonkun
aikaa Intiassa, ja hän on kunniansa tunteva mies, kieltäytyäkseen
todistamasta minua soturiksi ja säätyhenkilöksi."
"Ja kuka on tämä miehuullinen todistaja, sanokaahan, sir?" tiedusti Sir
Robert. "Joku eronsaanut aliupseeri tai kersantti tietenkin?"
"Eversti Guy Mannering, entinen --:nnen rykmentin päällikkö, jossa
minulla on eskadroona, kuten jo sanoin."
"Eversti Guy Mannering!" ajatteli Glossin; "kuka lempo olisikaan
osannut tätä arvata?"
"Eversti Guy Mannering!" toisti paronetti melko lailla järkkyneenä
mielipiteessään. "Hyvä herraseni" -- syrjään Glossinille -- "tässä
nuoressa miehessä, jolla on niin kamalan rahvaanomainen nimi ja kelpo
tavalla karskiutta, on kuitenkin jotakin herrasmiehen sävyyn, tapoihin
ja tunteisiin vivahtavaa, ainakin kuin olisi hän liikkunut hyvässä
seurassa. Intiassa annetaan upseerinarvoja hyvin leväperäisesti,
huolimattomasti ja harkitsemattomasti -- luullakseni on meidän parempi
pysähtyä eversti Manneringin paluuseen asti; hän on tietääkseni nyt
Edinburghissa."
"Te osaatte joka suhteessa parhaiten arvostella", vastasi Glossin,
"jokaisessa mahdollisessa suhteessa. Alistaisin vain harkittavaksenne,
että meillä varmastikaan on tuskin oikeutta päästää tätä miestä
menemään todistamattoman väitöksen varassa, ja että me joudumme
raskaaseen vastuuseen, jos pidätämme häntä yksityisesti vartioittavana,
julkiseen vankilaan lähettämättä. Epäilemättä kuitenkin te osaatte
parhaiten arvostella, Sir Robert; ja tahtoisin omasta puolestani vain
sanoa, että minä vastikään sain ankarat nuhteet siitä, että pidätin
erään henkilön mielestäni täysin turvalliseen paikkaan ja asianmukaisen
poliisivoiman vartioittavaksi. Mies pääsi karkuun, ja olen varma siitä,
että maineeni huolenpidosta ja valppaudesta virkani toimittamisessa
on siitä kärsinyt. Teen vain tämän syrjähuomautuksen -- yhdyn mihin
tahansa toimenpiteeseen, Sir Robert, jonka näette soveliaimmaksi."
Mutta mr. Glossin tiesi hyvin, että moinen syrjähuomautus riitti
määräämään hänen itseluuloisen, mutta itseensä luottamattoman
virkaveljensä kannan. Sir Robert Hazlewood siis selosti asian
seuraavalla puheella, joka nojausi osittain siihen oletukseen,
että vanki tosiaankin oli säätyhenkilö, ja osittain vastakkaiseen
käsitykseen, että hän oli konna ja salamurhaaja:
"Sir, mr. Vanbeest Brown -- puhuttelisin teitä kapteeni Browniksi,
jos olisi vähäisintäkään syytä, aihetta tai perustetta olettaa,
että te olette kapteeni tai että teillä on eskadroona teidän
mainitsemassanne hyvin kunnioitettavassa armeijakunnassa tai missään
muussakaan Hänen Majesteettinsa väessä, josta asianhaarasta, sen
pyydän saada huomautetuksi, minä en mitään määrättyä, vakiintunutta
tai muuttumatonta ratkaisua, selitystä tai mielipidettä lausu.
Sanon sen vuoksi, sir, mr. Brown, että me olemme päättäneet, siihen
epämieluisaan pulaan nähden, missä nyt olette, kun teidät on rosvottu,
kuten sanotte, josta väitteestä minä pidätän käsitykseni julistamisen,
ja kun omistatte paljon ja kalliita arvokapineita, sekä sitä paitsi
messinkikahvaisen lyömämiekan, jonka saamisesta te ette suvaitse
suoda meille mitään selitystä -- sanon, sir, että olemme päättäneet
ja katsoneet hyväksi sekä ajatelleet lähettää teidät vankilaan tai
oikeammin määrätä teille sieltä huoneen, jotta olette saatavissa esille
eversti Manneringin palattua Edinburghista."
"Nöyrällä kunnioittavaisuudella huomauttaen, Sir Robert", sanoi
Glossin, "saanko kysyä, onko teidän tarkotuksenanne lähettää tämä
nuori herrasmies piirivankilaan? Sillä jollei se olisi vakiintuneena
aikomuksenanne, niin ottaisin vapauden vihjata, että olisi vähemmän
kovaa lähettää hänet Portanferryn ojennuslaitokseen, missä häntä
voidaan säilyttää hänen joutumattansa paljastetuksi julkisuudelle, mitä
seikkaa on suuresti kartettava sen pelkän mahdollisuuden varalta, että
hänen kertomuksensa on lopultakin tosi."
"Niin, onhan Portanferryssä todellakin sotilasvartio suojelemassa
tullihuoneen tavaroita; ja ylipäätään, ottaen kaikki lukuun, ja että
paikka on mukava sellaiseksi paikaksi, sanon ottaen kaikki lukuun me
lähetämme tämän henkilön tai sanoisin mieluummin valtuutamme hänet
säilytettäväksi Portanferryn työvankilassa."
Käskykirje laadittiin sikäli ja Bertramille ilmotettiin, että hänet
seuraavana aamuna siirrettäisiin säilytyspaikkaansa, koska Sir Robert
oli päättänyt, ettei häntä mahdollisen pelastamisyrityksen tähden
lähdettäisi kuljettamaan enää iltahämärissä. Sillävälin oli häntä
vartioittava Hazlewoodin hovissa.
"Tuo ei voi olla niin kovaa kuin vankeuteni Intian saalistajien
käsissä", ajatteli Bertram; "eikä sitä voi kestää pitkääkään aikaa.
Mutta hiisi vieköön tuon vanhan kaavamaisen visapään ja hänen ovelamman
kumppaninsa, joka aina puhuu ääntänsä pidätellen, -- he eivät pysty
ymmärtämään suoran miehen selvää puhetta."
Sillaikaa Glossin jätti hyvästi paronetille, tuhanteen kertaan
kumarrellen ja matelevasti anellen anteeksi, ettei hän voinut noudattaa
tämän päivälliskutsua, ja rohjeten toivoa saavansa joskus vastakertana
esiintuoda kunnioittavat tervehdyksensä hänelle, lady Hazlewoodille ja
nuorelle mr. Hazlewoodille.
"Kernaasti, sir", myönsi paronetti armollisesti. "Toivoakseni ei
minun perheeni ole koskaan minäkään hetkenä ollut puutteellinen
kohteliaisuudessaan naapureitamme kohtaan; ja kun tässä ratsastan sitä
kautta, hyvä mr. Glossin, niin toimitan teidät vakuutetuksi siitä,
käymällä luonanne niin tuttavallisesti kuin on soveliasta -- tarkotan,
kuin voidaan toivoa tai odottaa."
"Ja nyt", puheli Glossin itsekseen, "tavottamaan Dirk Hatteraick ja
hänen väkensä, -- toimittamaan vartio lähetetyksi pois tullihuoneelta,
-- ja sitte suureen arvanheittoon. Kaikki riippuu joutuisuudesta. Onpa
onni, että Mannering on lähtenyt Edinburghiin. Hänen ja tuon miehen
tuttavuus on mitä hankalin lisä vaaroihini", -- tässä hän antoi hevosen
hiljentää vauhtiaan. "Mitähän jos yrittäisin tehdä perillisen kanssa
sovinnon? -- Hänet luultavastikin saataisiin maksamaan hyvä summa
palautuksesta, ja minä voisin luovuttaa Hatteraickin... Mutta ei, ei,
ei! Liian monta oli minua tarkkailemassa silmää, Hatteraick itse,
ja mustalaismerimies, ja tuo vanha akka. Ei, ei! Minun täytyy pysyä
alkuperäisessä suunnitelmassani."
Niin sanoen hän iski kannuksensa hevosen kupeisiin ja karautti panemaan
koneitansa käyntiin.