Brown tuli Ellangowanin linnaan takaportista, joka oli merkeistä
päättäen ollut aikoinaan hyvin huolellisesti lujitettu. Hänen
nyt astuttuaan isiensä asuinsijaan nimitämmekin häntä oikealla
sukunimellään Bertramiksi. Hän kiersi toisesta rapistuneesta
huoneustosta toiseen, hämmästellen joidenkuiden rakennuksen osien
mahtavaa lujuutta, toisien jyhkeää ja mieleenpainuvaa uhkeutta ja
kaiken suuremmoista laajuutta. Kahdessa vierekkäisessä huoneessa hän
näki äskeisen asumisen merkkejä. Eräässä pienessä kammiossa nimittäin
oli tyhjiä pulloja, puoleksi kaluttuja luita ja kovia leivänkannikoita.
Viereisessä holvihuoneessa, jonka vankka ovi oli jätetty auki, hän
näki ison olkikasan, ja molemmissa oli nuotion jäännöksiä. Kuinka
mahdoton olikaan Bertramin aavistaa, että moiset mitättömät seikat
johtuivat välittömästi tapauksista, jotka koskivat hänen menestystään,
kunniaansa, ehkäpä henkeänsäkin!
Uteliaisuuttansa tyydytettyään nopealla silmäilyllä linnan sisustaan
Bertram nyt astui isosta holvikaaresta maan puolelle ja pysähtyi
ihailemaan siitä avautuvaa ylevää maisemaa. Turhaan yritettyään
arvailla Woodbournen asemaa ja jokseenkin tarkoin määrättyään
Kippletringanin, hän kääntyi viimeisen kerran katsomaan uhkeita
raunioita, joissa oli vastikään kierrellyt. Häntä viehätti
suunnattoman kookkaiden pyörötornien jyhkeä ja harvinainen teho,
niiden porttiholvin pielessä kohoavina antaessa kaksin verroin
jylhyyttä ja majesteettisuutta korkealle, mutta synkälle holvikaarelle.
Kiveen veistetty ikivanhan suvun vaakunakilpi, jossa tunnuskuvana
oli kolme sudenpäätä, oli ripustettu poikittain kypärin ja töyhdön
alle; jälkimäinen esitti nuolen lävistämää kyyristynyttä sutta.
Molemmin puolin seisoi kannattajina luonnollisessa tai isommassakin
koossa seppelepäinen ja vyötetty hengenpelastusmies, kädessään pitäen
juuriltaan tempaistua tammea.
"Tämän prameuden omistaneiden voimallisten paroonien jälkeläiset",
ajatteli Bertram, seuraten sitä tavallista aatosjaksoa, jota tuollaiset
näyt kiehittelevät mielessä, "omistavatko he edelleenkin maat, joiden
linnottamiseen nuo olivat noin suuria töitä tehneet? Vai ollevatko
vaeltajia, kenties tietämättömiä esi-isiensä maineestakin ja vallasta,
muukalaisrodun pitäessä heidän perintöomaisuuttansa hallussaan? Miksi",
ajatteli hän pitkittäen mietteillensä kulkua, "miksi jotkut näyt
herättävät ajatuksia, jotka ikäänkuin kuuluvat aikaisen ja häämyisen
muiston unelmiin, sellaisiin mitä vanha bramiini-ystäväni olisi sanonut
edellisen elämäkauden kajasteluksi? Unemmeko näöt siten sekavina
leijuvat muistissamme ja tulevat tajutuiksi sellaisten todellisten
esineiden esiintyessä, jotka suhteessa tai toisessa vastaavat niiden
mielikuvituksessamme herättämiä ilmiöitä? Kuinka usein osummekaan
seuraan, jota emme ole milloinkaan ennen tavanneet, ja kuitenkin painuu
mieleemme salaperäinen ja epämääräinen tietoisuus, etteivät näkymö,
puhujat tai aihe ole ihan uusia; vieläpä tuntuu meistä kuin voisimme
aavistella sitä keskustelun osaa, johon ei ole vielä tultu! Niin on
minunkin laitani näitä raunioita tähystellessäni, enkä voi häätää sitä
ajatusta, että nämä jykevät tornit ja tuo syväholvisten ja koroisten
kaarien alitse kulkeva tumma käytävä, jota piha takaa hämärästi
valaisee, eivät ole minulle aivan outoja. Onko mahdollista, että ne
ovat olleet minulle lapsuudessani tuttuja ja että minun on niiden
lähettyvillä haettava ystäviä, joista lapsuudellani on vielä hellän
heikko muisto ja jotka aikaisin vaihdoin niin ankariin rasittajiin?
Mutta Brown, joka ei luullakseni olisi minua pettänyt, aina kertoi
minulle, että minut tuotiin itärannikolta, isäni kaaduttua kahakassa;
ja kylliksi muistan kamalaa väkivallan kohtausta hänen selityksensä
vahvistukseksi."
Nuori Bertram oli linnaa paremmin katsastellakseen sattunut asettumaan
melkein samalle paikalle, missä hänen isänsä oli kuollut. Sen merkkinä
oli vanha vankka tammi, puistikkorivin ainoa; sitä nimitettiin
Tuomiopuuksi, Ellangowanin paroonit kun olivat sitä käyttäneet
telotuksiin. Omituiseksi yhteensattumaksi osui Glossin sinä aamuna
ilmestymään paikalle erään henkilön kanssa, jolta hän tapasi kysellä
neuvoja muutamanlaisissa asioissa. Hänellä oli nyt mielessään
joitakuita korjaustöitä ja ison lisärakennuksen teettäminen, ja
kun häntä eivät suurestikaan miellyttäneet jäännökset, jotka niin
likeisesti liittyivät entisten asujain suuruuteen, oli hän päättänyt
uuteen rakennukseensa käyttää rauniolinnan kiviä. Niinpä hän kapusi
ylös rinnettä, kintereillään kerran edellä mainittu maanmittari, joka
tarpeen tullen toimi jonkunlaisena arkkitehtinäkin; pohjapiirustuksissa
ja muussa sellaisessa Glossin luotti omaan taitoonsa. Bertramin selkä
oli heihin päin, tulijain noustessa ylös vierua, ja haaraisen puun
oksat kattoivat hänet kokonaan, joten Glossin ei vierasta huomannut
ihan likellekään ehdittyään.
"Niin, sir, kuten olen teille jo monasti maininnut, Vanhasija on
oiva hakatun kiven louhos, ja kartanolle olisi parempi jaoittaa se
kerrassaan maan tasalle, koska se on vain salakuljettajain kätkönä."
Silloin Bertram pyörähti päin Glossinia vain kahden kyynärän päässä ja
virkahti: "Hävittäisittekö tämän vanhan, uhkean linnan, sir?"
Hänen kasvonsa ja äänensä olivat niin peräti samat kuin parhaana
aikana hänen isänsä, että Glossin melkein luuli haudan luovuttaneen
kuolleensa, kuullessaan hänen huudahduksensa sekä nähdessään noin
äkillisen ilmestyksen isäntänsä hahmossa miltei täsmälleen samalla
paikalla, missä hän oli viimeisen kerran hengähtänyt! Aivan hetimiten
sai hän kuitenkin mielenmalttinsa takaisin, elähtyneenä siitä
sykähdyttelevästä ajatuksesta, ettei hänen edessään mikään toisen
maailman asukas seissyt, vaan vääryyttä kärsinyt mies, jonka voisi
pieninkin näppäryyden puute hänen taholtaan johtaa tietämään oikeutensa
ja keinot niiden voimaansaattamiseksi hänen täydelliseksi tuhokseen.
Kuitenkin oli saatu täräys niin sekaannuttanut hänen ajatuksensa, että
hänen ensimäisessä kysymyksessään vavahteli säikky.
"Jumalan nimessä, miten te tänne tulitte?" henkäisi Glossin.
"Mitenkö tänne tulin?" kertasi Bertram puhuttelun juhlallisuutta
kummeksuen. "Nousin maihin neljännestunti takaperin pikku satamassa
linnan alapuolella ja käytin hetken joutolomaa näiden uhkeiden
raunioiden silmäilemiseen. Toivoakseni ei käynti ole ollut kiellettyä?"
"Kiellettyäkö, sir? -- ei, sir", vastaili Glossin jonkun verran
vapaammin hengittäen; sitte hän kuiskasi joitakuita sanoja
kumppanilleen, joka oitis poistui alas kartanolle päin. "Kiellettyä,
sir? -- ei, sir, -- te tai ken tahansa herrasmies on tervetullut
tyydyttämään uteliaisuuttaan."
"Kiitän, sir", sanoi Bertram. "Tätä sanotaan Vanhaksisijaksi, olen
kuullut?"
"Niin, sir, erotukseksi Uudestasijasta, tuolla alhaalla olevasta
talostani."
Seuraavan kaksinpuhelun aikana oli Glossin toiselta puolen kiihkeä
kuulemaan, mitä paikallisia muistoja nuori Bertram oli säilyttänyt
lapsuutensa näyttämöistä, toiselta puolen taasen pakotettu äärimäiseen
varovaisuuteen vastauksissaan, jottei herättäisi tai edistäisi
aatosyhtymäin uinailevaa jaksoa jollakin nimellä, sananparrella
tai tapaustiedolla. Hän kärsikin runsaasti ansaittuja tuskia koko
kohtauksen aikana; kuitenkin voimistivat hänen ylpeytensä ja etunsa
kuten pohjois-amerikalaisen intiaanin urhous häntä kestämään
kidutuksia, joita yhtaikaa tuottivat syyllisen omantunnon, vihan, pelon
ja epäilyksen kiistailevat pistokset.
"Haluaisin kysyä, sir", virkkoi Bertram, "sen suvun nimeä, jolle nämä
mahtavat rauniot kuuluvat?"
"Ne ovat minun omaisuuttani, sir; nimeni on Glossin."
"Glossin -- Glossin?" kertasi Bertram kuin olisi vastaus ollut hiukan
odottamaton; "suokaahan anteeksi, mr. Glossin; olen väliin kovin
hajamielinen. -- Saanko kysyä, onko linna kauvankin ollut suvussanne?"
"Sen luullakseni ammoisina aikoina rakensi Mac-Dingawaieksi nimitetty
suku", vastasi Glossin, luonnollisista syistä salaten tutumman
Bertram-nimen, se kun olisi voinut herättää muistoja, joita hän
tahtoi tuuditella lepoon, ja hämäännyttäen karttelevalla vastauksella
kysymyksen oman omistuksensa ajasta.
"Ja miten luette tuon puoleksi häipyneen tunnuslauseen, sir", sanoi
Bertram, "joka on hakattu kiekuraan vaakunataulun yläpuolelle?"
"Minä -- tuota -- minä en tosiaankaan tiedä", vastasi Glossin.
"Minä sen tulkitsisin: '_Oikeus antaa valtaamme kantaa_'."
"Jotakin sellaista se luullakseni on", sopersi Glossin.
"Saanko kysyä, sir", jatkoi vieras, "onko se teidän sukunne
tunnuslause?"
"E-e-ei-ei-ei meidän. Tuo on luullakseni entisten väkien tunnuslause --
minun on -- minun on -- minulla on ollut omastani hiukan kirjeenvaihtoa
Edinburghin vaakunatoimiston virkamiehen mr. Cummingin kanssa. Hän
sanoo Glossinien vanhaan aikaan käyttäneen tunnuslauseenaan: 'Ken osaa,
se ottaa'."
"Jos on mitään epätietoisuutta olemassa, sir", arveli Bertram, "niin
minä teidän sijassanne omaksuisin vanhan tunnuslauseen, joka minusta
tuntuu noista kahdesta paremmalta".
Glossinin kieli jo takelsi kitalakeen, joten hän vastasi vain
nyökkäyksellä.
"On kummallista", puheli Bertram, suunnaten katseensa vaakunaan ja
holvikäytävään, ja osittain puhutellen Glossinia, osittain ikäänkuin
ääneensä ajatellen, "on kummallista, mitä kepposia muistimme meille
tekee. Vanhan ennustuksen, tai laulun, jonkunlaisen sananlaskun tai
muun sellaisen katkelmia johtuu mieleeni tuon tunnuslauseen kuullessani
-- niin -- se on outoa sanahelinää:
"Yö loppunsa näki,
meni väärältä väki,
kun Bertramin oikeuden, Bertramin vallan
yhyttää --"
"En saa muistetuksi viimeistä säettä -- joku erityinen mäki -- _mäki_
siinä varmastikin on loppusointuna, mutta sen edellinen sana ei tule
kielelleni."
"Kirous kielesi kahlitkoon", jupisi Glossin; "muistat kerrassaan liian
paljon!"
"Noihin aikaisiin muistoihin liittyy muitakin säkeitä", pitkitti nuori
mies. "Kuulkaahan, sir, onko näillä seuduin liikkeellä mitään laulua
Man-saaren kuninkaantyttärestä, joka karkasi skotlantilaisen ritarin
kumppaniksi?"
"Minä olen maailman mitättömin mies muinaistarujen alalla", vastasi
Glossin.
"Osasin sellaisen balladin päästä päähän", sanoi Bertram, "ollessani
vielä lapsi. Jätin Skotlannin, synnyinmaani, hyvin nuorena, ja
kasvattajani vastustivat kaikkia yrityksiäni kotimaani muiston
säilyttämiseksi, kait poikamaisen haluni takia, joka houkutteli minua
karkaamaan heidän hoidostaan."
"Varsin luonnollista", änkkäsi Glossin ahdistuneesti kuin ei hän
olisi äärimäisilläkään ponnistuksilla saanut huuliansa avatuksi
neljännestuumaa väljemmälle, niin että hänen sanansa olivat
pinnistettyä mutinaa, joka peräti poikkesi hänen tavallisesta
täyteläisestä, rohkeasta ja julkeasta äänestään. Hänen sävynsä ja
käyttäytymisensä koko tämän keskustelun aikana tuntui suorastaan hänen
voimakkuuttansakin ja ryhtiänsä lyyhistyttävän, joten hän näytti
kutistuvan omaksi varjokseen, joka siirteli milloin toista, milloin
toista jalkaa eteen ja taaksepäin, kumarteli hartioitaan kiekutellen,
hypisteli liiviensä nappeja, liitti kätensä yhteen, vuorotellen,
-- sanalla sanoen, hän oli ilmitulon tuskissa kiemurteleva kehno
lurjus. Näitä ilmeitä ei Bertram ollenkaan tarkannut, häntä kun omien
aatostensa virta vei edelleen. Vaikka hän puhuttelikin Glossinia,
ei hän kuulijaansa kuitenkaan paljoakaan ajatellut, vaan pikemmin
tutkisteli omien tunteittensa ja muistinsa hämminkiä.
"Niin", haastoi hän, "säilytin kieleni merimiesten keskuudessa, joista
useimmat puhuivat englantia, ja johonkin soppeen yksikseni päästyäni
tapasin hyräillä tuota laulua alusta loppuun asti. Olen sen nyt lopen
unohtanut -- mutta sävelen muistan hyvin, vaikken osaa arvata, mikä sen
nyt niin elävästi johtaa mieleeni."
Hän otti taskustaan flageolettinsa ja soitti yksinkertaisen sävelmän.
Soinnut nähtävästi herättivät samoja aatoksia neitosessa, joka rinteen
puolivälissä hyöri palttinan valkaisuhommissa, kauniin lähteen luona,
josta linna oli aikoinaan ottanut vetensä. Hän laulahti heti heleästi:
"Nuo onko Forthin poukamat,
vai Deenkö rannat rauhaisat,
ja armaat metsät Warrochin,
joit' aina kaipasin?"
"Kautta taivaan", huudahti Bertram, "ihan sama balladi! Minun täytyy
tytöltä opetella sanat."
"Tuhannen tulimaista!" ajatteli Glossin; "ellen saa tähän sulkua, niin
kaikki tulee ilmi. Horna nielköön kaikki balladit ja niiden sepustajat
ja vinkujat! Ja tuon lemmon letukan myös, jonka pitikin tässä kirkumaan
äityä!" --. "Siihen on teillä aikaa joskus vastakertana", hän sanoi
ääneensä; "tällähaavaa" -- sillä nyt hän näki sanansaattajansa palaavan
muutamien miesten kanssa ylös rinnettä -- "tällähaavaa meidän on hiukan
puheltava vakavammista asioista".
"Mitä tarkotatte, sir?" kysäisi Bertram äkkiä käännähtäen ja oudoksuen
toisen käyttämää äänenpainoa.
"No, sir, mitä siihen tulee -- nimenne lienee Brown?" sanoi Glossin.
"Ja entä sitten, sir?"
Glossin vilkaisi olkansa yli, nähdäkseen kuinka likelle apujoukko oli
päässyt; tämä saapui joutuisasti. "Vanbeest Brown, ellen erehdy?"
"Ja entä sitten, sir?" vastasi Bertram, yhä kummastuneempana ja
tyytymättömämpänä.
"No, siinä tapauksessa", lausui Glossin, huomatessaan ystäviensä jo
ehtineen penkereelle heidän lähelleen, "siinä tapauksessa vangitsen
teidät kuninkaan nimessä!"
Samassa hän kurotti kätensä Bertramin kaulukseen, kahden muun miehen
tarttuessa hänen käsivarsiinsa; mutta rajulla tempaisulla riuhtaisihe
hän irti, itsepintaisimmat sinkauttaen alas rinnettä, sivalsi
lyömämiekkansa ja asettui puolustautumaan, ahdistajien peräytyessä
turvallisen matkan päähän tuijottelemaan.
"Ottakaa huomioon", huusi hän, "ettei aikomuksenani ole vastustaa
laillista valtaa. Todistakaa minulle, että teillä on virallinen
vangitsemiskäsky, niin minä tottelen rauhallisesti; mutta älköön
yksikään, joka välittää hengestään, lähestykö minua ennen kuin tiedän,
mistä rikoksesta ja kenen valtuutuksella minut pidätetään."
Glossin antoi erään apurinsa näyttää vangitsemiskäskyn Vanbeest
Brownia vastaan, jota syytettiin Charles Hazlewoodin tahallisesta ja
ilkimielisestä pahoinpitelystä, tappamisen aikeissa, kuin myöskin
muista rikoksista ja pahoista teoista, määräten hänet pidätettynä
tuotavaksi lähimmän viranomaisen tutkintoon. Kun paperi oli pätevä
ja tapaus eittämätön, heitti Bertram aseensa maahan ja antautui
oikeudenpalvelijain huostaan, jotka äskeistä arkailuansa vastaavalla
innolla olivat kytkeä hänet rautoihin, vedoten hänen osottamaansa
voimaan ja ketteryyteen tuollaisen ankaruuden puolustukseksi. Mutta
Glossinia hävetti tai pelotti sallia tätä tarpeetonta häväistystä,
ja hän käski kohdella vankiansa kaikella sillä säädyllisyydellä ja
arvonannollakin, mikä hänen varmaan vartioimiseensa soveltui. Hän ei
sentään rohjennut viedä vankia omaan taloonsa, missä olisi voinut
herätä taaskin uutta muistelua, ja kun hänen samalla teki mieli
verhota omia toimenpiteitään toisen henkilön arvoaseman pyhityksellä,
määräsi hän vaununsa -- sellaiset oli hän hiljakkoin hankkinut --
toimitettavaksi lähtökuntoon. Sillävälin oli virvokkeita tuotava
vangille ja oikeudenpalvelijoille, jotka saivat marssia erääseen vanhan
linnan huoneeseen odottamaan, kunnes syytettyä päästäisiin kuljettamaan
viranomaisen luo tutkittavaksi.