Tuskin oli tapaturmalaukaus nuoreen Hazlewoodiin sattunut, kun sen
seuraukset miss Manneringille ja hänelle itselleen syöksähtivät
Brownin mieleen. Pyssyn suun suunnasta laukauksen pamahtaessa päättäen
ei hänellä ollut suurtakaan pelkoa siitä, että vamma osottautuisi
kuolettavaksi. Mutta vangitsemista vieraassa maassa, ja hänen ollessaan
vailla mitään keinoja arvonsa ja yksilönsä todistamiseksi, oli ainakin
vältettävä.
Sen vuoksi päätti hän ensiksi paeta läheiselle Englannin rannikolle ja
siellä piilotella, jos mahdollista, kunnes saisi rykmenttitovereiltaan
kirjeitä ja asiamieheltään rahalähetyksiä, sitten asettuakseen
oikeaan asemaansa ja tarjotakseen nuorelle Hazlewoodille ja hänen
ystävilleen mitä selitystä tai korvausta he haluaisivat. Tässä mielessä
hän terhakasti taivalsi tapaturmapaikalta ja saapui seikkailuitta
Portanferryn kauppalaan. Iso avoin pursi oli juuri lähdössä laiturista,
määränään pieni Allonbyn satama Cumberlandissa. Tähän alukseen astui
Brown ja päätti ottaa tuon paikan väliaikaiseksi olosijakseen, kunnes
saisi kirjeitä ja rahaa Englannista.
Lyhyellä matkalla hän antausi puheisiin perämiehen kanssa. Tämä
oli aluksen omistajakin, reipas ukko, joka oli välipäikseen
toiminut salakuljetuksessakin, kuten useimmat rannikon kalastajat.
Jokapäiväisistä asioista puheltuaan Brown yritti kääntää keskustelua
Manneringin perheen taholle. Merimies oli kuullut Woodbourneen tehdystä
hyökkäyksestä, mutta moitti salakuljettajien menettelyä.
"Kädet irki on suoraa peliä; pahus vieköön, ne saavat koko seutukunnan
niskaansa. Ei, ei! kun minä olin sentapaisissa hommissa, leikin minä
ottoa ja antia tullimiesten kanssa: tässä lasti siepattiin -- olkoon
menneeksi, se oli heidän onnensa; tuossa toinen sievästi pujahti läpi,
se minun voittoni. Ei, ei, korpin ei pitäisi toiselta korpilta silmää
puhkaista."
"Entäs tuo eversti Mannering?" kysyi Brown.
"No, ei ole viisas mies hänkään, kun sekaantuu jupakkaan. En minä häntä
tullinuuskijain hengen pelastamisesta moiti; se oli varsin oikein
tehty. Mutta herrasmiehen tapaista ei ollut tapella köyhän kansan
teekääryistä ja konjakkinassakoista. Korkeahan hän kuitenkin on herra,
ja ne menettelevät meikäläisten kanssa miten mielivät."
"Ja hänen tyttärensäkin", huomautti Brown hytkähtelevin sydämin,
"kuuluu joutuvan hienoon sukuun naimisiin?"
"Mitä, Hazlewoodienko?" sanoi kippari. "Eikä mitä, joutavaa
juoruilua se vain on. Jok'ikisena sunnuntaina nuori herra ratsasti
kotiin Ellangowan-vainajan tyttären kanssa -- ja tyttäreni Peggy on
Woodbournessa palveluksessa ja sanoo olevansa varma siitä, ettei nuori
Hazlewood ajattele miss Manneringista sen enempää kuin kuka tahansa."
Katkerasti soimatessaan omaa äkkipikaista syöksymistään vastakkaiseen
uskoon kuuli Brown kuitenkin ihastuen, että epäilykset Julian
uskollisuudesta, joiden perusteella hän oli noin harkitsemattomasti
toiminut, olivatkin todennäköisesti kaikkea perää vailla. Kuinka
epäedullisessa käsityksessä täytyikään Julian sillävälin hänestä olla!
Mitä saattoikaan hän ajatella sellaisesta käyttäytymisestä, jonka
mukaan hänen rakastajansa esiintyi välinpitämättömänä sekä hänen
mielenrauhastaan että heidän suhteensa eduista? Ukon välit Woodbournen
väkeen tuntuivat tarjoavan turvallisen ilmottautumismuodon, jota hän
päätti käyttää hyväkseen.
"Tyttärenne palvelee Woodbournessa? -- Minä tunsin miss Manneringin
Intiassa, ja vaikka nykyään olen alemmalla tasolla elämässä, on minulla
hyvät toiveet siitä, että hän harrastaisi minun hyvääni. Riitaannuin
kovaksi onnekseni hänen isänsä kanssa, joka oli päällikköni, ja olen
varma siitä, että nuori neiti koettaisi lepyttää häntä minua kohtaan.
Kenties voisi tyttärenne antaa hänelle minulta kirjeen siitä asiasta,
tuottamatta häiriötä hänen ja isän välille?"
Kaikenlaatuisen salakuljetuksen ystävänä ukko auliisti meni vastuuseen
kirjeen uskollisesta ja salaisesta perille toimittamisesta. Heti
heidän Allonbyhyn saavuttuaan Brown siis kirjotti miss Manneringille,
ilmaisten sydämensä pohjasta katuvansa ajattelemattomuutensa
seurauksia ja rukoillen häntä suomaan kirjottajalle tilaisuuden
suullisesti selitellä ja saada varomattomuutensa anteeksi. Hän ei
katsonut turvalliseksi yksityiskohtaisesti kertoa harhaannuksensa
syitä ja yritti ylimalkaan lausua sanottavansa niin epämääräisesti,
että kirjeen joutuessa vääriin käsiin olisi vaikea sekä ymmärtää sen
varsinaista sisällystä että saada kirjottajasta vihiä. Tämän kirjeen
otti ukko uskollisesti viedäkseen tyttärelleen Woodbourneen; ja koska
hän tai hänen aluksensa säännöllisillä asioillaan taas pian poikkeisi
Allonbyhyn, niin lupasi hän myöskin ottaa haltuunsa vastauksen, jos
nuori neiti sen hänelle jättäisi.
Vainottu matkamiehemme etsi Allonbysta sellaista asumusta kuin
soveltui sekä hänen tilapäiselle vähävaraisuudelleen että halulleen
pysyä niin huomaamattomana kuin mahdollista. Tässä tarkotuksessa hän
omaksui Dudley-ystävänsä nimen ja ammatin, hänellä kun oli sen verran
harjaannusta piirtimen käytössä, että saattoi todentaa tekeytymisensä
majatalon isännälle. Matkatavaroitaan hän oli odottelevinaan
Wigtonista; hän pysytteli huoneessaan mikäli mahdollista ja odotti
tuloksia kirjeistä, joita oli lähettänyt asiamiehelleen, Delaserrelle
ja everstiluutnantilleen.
Ensinmainittua hän pyysi lähettämään rahaa; Delaserrea hän vannotti
yhtymään hänen seuraansa Skotlannissa, jos suinkin mahdollista, ja
everstiluutnantilta hän anoi sellaista arvoasemansa ja maineensa
todistusta, ettei voitaisi mitenkään epäillä hänen olevan kunniallinen
herrasmies ja upseeri. Rahapulaan joutumisen kiusallisuus painoi
hänen mieltään niin ahdistavasti, että hän kirjotti siitä asiasta
Dinmontillekin, pyytäen tilapäistä taskulainaa. Hän oli nimittäin
vakuutettu siitä, että kuuden- tai seitsemänkymmenen penikulman päähän
Kaarlolasta piankin ehtisi vastaus ja suotuisa; tarpeensa syyksi hän
selitti joutuneensa rosvojen käsiin heidän erottuansa. Kärsimättömästi,
mutta suorastaan mitään pahaa pelkäämättä, hän sitten odotteli
vastauksiansa.
Postinkuljetus oli siihen aikaan paljoa vitkallisempaa kuin mr.
Palmerin nerokkaan keksinnön jälkeen, se on hänen kirjetuttujensa
puolustukseksi huomautettava. Ja mitä kunnon Dinmontiin erityisesti
tulee, sai hän harvoin enempää kuin yhden kirjeen vuosineljännestä
kohden, paitsi milloin hänellä oli joku käräjäjuttu ja sen vuoksi
säännöllistä toimitettavaa postikaupungissa. Siksi viipyikin
hänen kirjeenvaihtonsa tavallisesti kuukauden tai pari pistettynä
postimestarin ikkunaan lentokirjasien, piparikakkujen, sämpyläin
ja arkkiviisujen sekaan. Sitä paitsi oli siihen aikaan tapana, ja
paikoitellen hiukan vieläkin, antaa kirjeen kaupungista kenties
kolmenkymmenen penikulman päässä olevaan toiseen kaupunkiin kulkiessaan
kiertää parisen sataa penikulmaa ennen perille tuloaan, mistä oli
yhteisenä etuna kirjeen perinpohjainen tuulettuminen, postilaitoksen
tulojen karttuminen moniailla pennyillä ja kirjeenvaihtajien
kasvattaminen kärsivällisyyteen.
Näiden asianhaarain johdosta oleskeli Brown useita päiviä Allonbyssa
minkäänlaista vastausta saamatta, ja hänen mitä säästeliäimminkin
hoidellut rahavaransa alkoivat olla kovin vähissä, kun muuan nuori
kalastaja toi hänelle seuraavan kirjelmän:
"Olette toiminut mitä julminta varomattomuutta osottaen. Olette
näyttänyt, kuinka vähäisen voin luottaa vakuutuksiinne, että
rauhani ja onnellisuuteni ovat teille kalliit; ja äkkipikaisuutenne
on ollut vähällä aiheuttaa peräti suuressa arvossa pidetyn ja
kunnioitetun nuoren miehen kuoleman. Pitääkö minun sanoa enemmän?
-- pitääkö minun lisätä, että olen itsekin ollut huonona sairaana
rajuutenne ja sen tuloksien johdosta? Ja, voi! tarvitseeko
minun vielä edelleen mainita, että olen tuskallisella mielellä
ajatellut niiden luultavaa vaikutusta teihinkin, niin vähän syytä
kuin olettekin minulle antanut huolestuakseni teistä? C. on
lähtenyt kotoa useiksi päiviksi; mr. H. on melkein täydellisesti
parantunut; ja minulla on aihetta luulla, että syyllisyys on
kohdistunut kokonaan toiselle suunnalle kuin oikeaan vikapäähän.
Älkää kuitenkaan rohjetko tulla tänne. Kohtalomme tielle on liian
pelottavia tapauksia sattunut, minun voidakseni enää ajatellakaan
uudistaa kirjeenvaihtoa, joka niin usein on kamalaa onnettomuutta
uhannut. Hyvästi siis, ja uskokaa, ettei kukaan voi toivottaa
teille onnea vilpittömämmin kuin
_J. M._"
Kirje sisälsi sellaista neuvontaa, jota useinkin nimenomaan tarkotetaan
johtavaksi ihan vastakkaiseen menettelyyn kuin sen suosittamaan.
Niin ainakin arveli Brown, heti kysäisten kalastajalta, tuliko hän
Portanferrystä.
"Sieltähän minä", vastasi nuorukainen; "minä olen vanhan Willie
Johnstonen poikia, ja tuon kirjeen sain Peggy-sisareltani, joka
Woodbournessa pesijättärenä palvelee".
"Milloin purjehditte sinne, hyvä ystävä?"
"Nousuveden aikaan tänä iltana."
"Minä palaan teidän kanssanne; mutta kun mieleni ei tee Portanferryyn,
niin haluaisin teidän laskevan minut maihin johonkin muuhun kohtaan."
"Se käypi helposti laatuun", myöntyi nuorukainen. Silloisilla
halvoillakin hinnoilla kutistui Brownin kukkaro peräti laihaksi
hänen maksettuaan asuntonsa ja ruokansa sekä hankittuaan toisen
vaatekerran, jonka teki välttämättömäksi sekä turvallisuus että asunsa
kunnollinen huolehtiminen. Hän jätti postikonttoriin määräyksen
kirjeittensä kääntämisestä Kippletringaniin, jonne aikoi mennä ottamaan
takaisin talletuksensa mrs. Mac-Candlishilta. Myöskin tunsi hän
velvollisuudekseen asettua oikeaan henkilöllisyyteensä heti kun saisi
tarvittavat todisteet sen tueksi, ja kuninkaan armeijassa palvelevana
upseerina antaa ja ottaa vastaan mitä selittelyä nuoren Hazlewoodin
kanssa tulisi tarpeellisiksi. Ellei hän ole kerrassaan aivan visapää,
ajatteli hän, niin tottapahan hänen täytyy myöntää minun menettelyni
vain ehdottomaksi tulokseksi omasta ylimielisestä käyttäytymisestään.
Ja niinpä oli hän taaskin viilettämässä Solwayn lahdella. Tuuli oli
vastainen ja viskeli sadettakin, ja he ponnistelivat sitä vastaan ilman
suurtakaan apua nousuvedestä. Alus oli raskaassa lastissa, osaksi kai
salakuljetustavaroita vieden, ja vaarui syvällä aallokossa. Brown
oli kasvanut merimiehenä ja todella useimmissakin voimailun lajeissa
harjaantunut; hän antoi voimakasta ja tehoisaa apuansa soutamisessa tai
toisinaan veneen ohjailussa, joka vaati yhä suurempaa varovaisuutta,
sillä tuuli yltyi ja teki matkan vaaralliseksi, puuskuessaan tämän
rannikon hyvin vuolasta vuorovettä vastaan.
Vihdoin he koko yön lahdella risteiltyään olivat aamulla erään kauniin
lahdekkeen edustalla Skotlannin rannikolla. Sää oli nyt lenseämpi.
Jonkun aikaa hiutuneen lumen oli edellisen yön sademyrsky tyyten
pyyhkäissyt pois. Etäisemmillä vuorenhuipuilla oli lumivaippa kyllä
säilynyt, mutta kaikki avoin maa oli paljaana, paitsi missä jokunen
pälvi ilmaisi tavallista korkeampia nietoksia olleen. Talvisessakin
asussaan viehätti rannikko mieltä. Rantajuova vaihtelevine polvinensa,
lovinensa ja kaarinensa häipyi silmän kantamattomiin molemmin puolin
tuollaisena muuntelevana ja mutkittelevana, mutta kuitenkin soreana
ja juohevana viivana, jota silmä niin mielellään seuraa. Ja eri
rantamuodot tekivät sen korkeuspiirteet yhtä virkistävän moninaisiksi
kuin ääriviirukin oli; toisin paikoin olivat jyrkät kalliot rannan
harjoina, toisaalla taasen kohoili loivasti pyöristyviä rinteitä
rannan hietiköltä. Erilaiset rakennukset heijastivat joulukuun aamun
talvikimmellystä, ja lehdettömätkin metsät antoivat maisemalle
kodikkaan taustan.
Brown tunsi mielessään sen viehätyksen heräävän, jota aisti ja
tuntehikkuus aina saavat luonnon ihanuuksista niiden äkkiä auetessa
silmän eteen öisen matkan koleuden ja synkkyyden jälkeen. Kuka
voisikaan ottaa eritelläkseen sitä selittämätöntä tunnetta, joka sitoo
lapsuudenseutunsa kukkuloihin vuorisessa maassa syntyneen henkilön, --
kenties sekaantui joitakin aikaisia mielteitä, tehonsa säilyttäneinä
kauvan jälkeen vaikutteensa unohtumisen, niihin mielihyvän tunteisiin,
joilla näky hänen poveansa paisutti.
"Ja mikä", virkahti Brown venemiehelle, "on nimeltään tuo kaunis
niemeke, joka loivine reunoineen ja metsämäkineen pistäytyy mereen
tämän lahden oikeanpuolisena sivuna?"
"Warrochin kärki", vastasi nuorukainen.
"Ja tuo vanha linna, ystäväni, jonka alapuolella on ihan lähellä
nykyaikainen rakennus? Se näyttää täältä katsoen hyvin jyhkeältä."
"Se on Vanhasija, sir, ja tuo Uussija alapuolella. Laskemme teidät sen
kohdalle maihin, jos haluatte."
"Se on minulle parhaiten mieleen. Minun täytyy käydä noilla raunioilla
ennen kuin jatkan matkaani."
"Niin, kummallinen vanha jäännös se on", puheli kalastaja; "ja tuo
korkein torni on hyvänä maamerkkinä aina Ramsayhin Man-saarelle asti ja
Ayrin niemelle. Sen seutuvilla on ennen vanhaan paljon tapeltu."
Brown olisi tiedustellut yksityiskohtaisemmin, mutta kalastaja harvoin
on muinaistieteen harrastaja. Venemiehen paikallistiedot supistuivat
tuohon ylimalkaiseen muistoon.
"Kuulen siitä lisää", sanoi Brown itsekseen, "jahka pääsen maihin".
Alus suuntasi kulkunsa viistämään ylänteen juuritse, jolla linna
sijaitsi kallioisen asemansa korkeudesta jylhänä halliten allaan vielä
kuohuvia aaltoja. "Luulenpa", huomautti peränpitäjä, "että pääsette
tästä maihin yhtä kuivana kuin mistään. Tuossa paikassa ne muinaisina
aikoina tapasivat pitää sotaveneitään, mutta sitä ei nykyisin käytetä,
kun on niin vaivaloista tavarain kantaminen soukkia portaita ylös tai
kallioiden yli. Joskus kuutamoöinä sentään olen sinnekin tavaroita
vienyt."
He olivat hänen puhuessaan soutaneet erään kallionkielekkeen nenitse
ja tulleet hyvin pieneen satamaan. Sen oli osaksi luonto muodostanut,
osaksi olivat sen louhineet uupumattomalla työllään linnan muinaiset
asukkaat, jotka olivat sen huomanneet tärkeäksi veneittensä ja pikku
pursiensa suojaksi, vaikka siihen ei olisi mikään isompi alus mahtunut.
Siihen johti kahden kallionkielekkeen railo niin ahtaana, että vain
yksi vene pääsi aukosta kerrallaan kulkemaan. Kummallakin puolella oli
vielä nähtävissä kaksi syvälle vankkaan kallioon iskettyä suunnattoman
jykevää rautarengasta. Näiden läpi oli perintätarun mukaan yöksi raskas
jättiläismoisella munalukolla kahlittu ketju vedetty varjelemaan
satamaa ja sen aluksia. Taltan ja kivikuokan avulla oli muovattu
kalliosäikästä jonkunlainen laituri.
Kivilaji oli tavattoman kovaa, ja työn vaikeudesta kertoi kalastaja,
että työmies olisi voinut illalla hatussaan kantaa kotiin kaikki päivän
kuluessa irti iskemänsä sirpaleet. Tämä pikku laituri liittyi jo
useasti mainittuun karkeatekoiseen porraspolkuun, joka johti vanhasta
linnasta rantaan. Laiturilta pääsi myöskin rantahietikolle, kapuamalla
kallioiden yli.
"Teidän on parempi astua maihin tässä", sanoi nuorukainen, "sillä
hyökyaallokko tyrskii korkealla Shellicoat-kiven luona, eikä ole
yllämme rihmaakaan kuivana, jahka saamme lastimme puretuksi. Ei, ei!"
(toisen tarjotessa rahaa) "te olette tehnyt työtä matkanne edestä ja
paljoa paremmin tehnytkin kuin yksikään meistä. Hyvästi vain; onnea
matkallenne."
Hän työnsi veneensä ulomma, viedäkseen lastinsa lahden vastakkaiselle
rannalle, ja Brown jäi kalliopenkereelle raunioiden alapuolelle,
kädessään myttynen, jossa olivat hänen Allonbyssa pakosta ostamansa
pikku matkatarpeet.
Ja siten, -- tietämätönnä kuin vento vieras ja hetkellisesti hyvinkin
kiusallisessa pulassa, joskaan ei hädässä, -- ilman ainoankaan ystävän
tukea useiden satojen penikulmien alueella, -- raskaasta rikoksesta
syytettynä ja melkein pennittömänä, mikä oli yhtä suuri paha kuin
kaikki muu, -- vaivautunut vaeltaja noin monen vuoden kuluttua ensi
kertaa läheni linnan jäännöksiä, jossa hänen esi-isänsä olivat melkein
kuninkaallisesti vallinneet.