Eräässä Lukianoksen sadussa kerrotaan älykkään ohjaajan harjottaman
apinajoukon olleen suurella menestyksellä esittämässä murhenäytelmää,
kun koko kohtauksen säädyllisyys yhtäkkiä tärveltyi ja näyttelijäin
luontaiset intohimot riehahtivat kovin räikeästi valloilleen erään
koiranleuan heittäessä kourallisen pähkinöitä näyttämölle. Samaan
tapaan nyt lähenevä käännekohta elvytti odottajissa peräti toisenlaisia
tunteita kuin ne olivat, joiden ilmettä he vastikään olivat mr.
Mortcloken valvonnan alaisina yrittäneet jäljitellä. Äsken hartaasti
kohti taivasta tai nöyrempinä maahan juhlallisesti luodut silmät
vilhuilivat nyt terävästi ja valppaasti laatikkoihin ja kirstuihin,
kaappeihin ja kaikkinaisiin vanhan neidin monituisiin säilöihin. Eikä
heidän etsintänsä tyhjänarvoista ollutkaan, vaikka he eivät löytäneet
hakemaansa testamenttia.
Tuossa oli hannoverinvastaisen kappelin papin 20 punnan velkatunnuste,
korot merkitty maksetuiksi viime Martinpäivää myöten, huolellisesti
käärittynä "Ulapan yli ja Kaarlon luo" -laulun vanhaan säveleeseen
sovitettuihin uusiin sanoihin; tässä omituinen rakkauskirjeenvaihto
vainajan ja jonkun liikekannalla olevan jalkaväkirykmentin luutnantin
O'Keanin välillä, nauhalla solmittuna asiapaperin sisälle, joka oitis
selitti sukulaisille, minkätähden heille pahaenteinen suhde oli äkkiä
katkennut -- luutnantin kahdensadan punnan suuruiseen velkakirjaan
nimittäin, johon _ei_ oltu merkitty mitään korkoja maksetuiksi.
Muitakin saamatunnustuksia ja velkasitoumuksia, isommille summille ja
parempien nimien (liikemerkityksessä, tarkotan) allekirjottamia kuin
arvoisan hengenmiehen ja uljaan soturin, pöyhi esille etsintä, sekä
sitä paitsi kasan kaiken kokoisia ja nimisiä rahoja, kullan ja hopean
romua, vanhoja korvarenkaita, murtuneiden nuuskarasiain sarantoja,
silmälasien kehyksiä y.m.m.s. Testamenttia ei yhäkään ilmestynyt, ja
eversti Mannering alkoi täydellä luottamuksella toivoa, että hänen
Glossinilta saamansa perintömääräys sisälsi vanhan neidin asiain
lopullisen järjestelyn. Mutta hänen ystävänsä Pleydell, joka nyt tuli
huoneeseen, varotti häntä antautumasta sellaiseen uskoon.
"Minä tunnen hyvin sen herrasmiehen", hän sanoi, "joka johtaa etsintää,
ja hänen sävystään arvaan, että hän tietää asiasta enemmän kuin
yksikään meistä".
Haun kestäessä luokaamme lyhyt silmäys pariin läsnäolijaan, joiden
harrastus näyttää hartaimmalta.
Tarpeetonta on sanoa mitään Dinmontista, joka seisoi iso
metsästyspiiska kainalossaan kurkotellen leveätä ja pyöreätä naamaansa
toimitsijan olan yli. Tuo laihankalpea vanhahko henkilö, joka on
pukeutunut mitä mallikelpoisimpaan herrasmiehen suruasuun, on
Mac-Casquil, entinen Drumquagin omistaja, joka joutui häviöön perimällä
kaksi Ayr-pankin hänelle testamentattua osaketta. Hänen toiveensa
perustuvat tässä tilaisuudessa hyvin etäiseen sukulaisuuteen, samassa
penkissä vainajan kanssa istumiseen jokaisessa sunnuntaikirkossa
ja _cribbage_-pelissä oloon hänen kanssaan lauvantai-iltoina --
hyvin huolellisesti karttaen voittajana lopettamista. Tuo karkean
näköinen mies, joka käyttää omaa rasvaista tukkaansa sidottuna vielä
rasvaisempaan nahkatulloon, on tupakkakauppias, miss Bertramin äidin
sukulainen. Siirtomaan sodan syttyessä oli hänellä hyvä kauppavarasto,
jolloin hän korotti tarveaineittensa hinnan kolminkertaiseksi koko
maailmalle, ainoan poikkeuksen myöntäen miss Bertramille, jonka
kilpikonnanluinen nuuskarasia viikottain täytettiin parhaalla
_rappee_'lla vanhoin hinnoin, koska palvelustyttö sen mukana toi
puotiin miss Bertramin tervehdyksen serkulleen mr. Quidille. Tuo
nuori mies taasen, jolla ei ole ollut sitäkään hyvää aistia, että
olisi vaihtanut saappaansa ja arkihousunsa, olisi saattanut olla niin
hyvällä sijalla vanhan neidin suosiossa kuin kukaan heistä, neitiä
kun miellytti katsella pulskaa nuorukaista. Mutta hänen arvellaan
haaskanneen onnenhetkensä toisinaan juhlallisen kutsunkin saatuaan
laiminlyömällä hänen teepöytänsä, toisinaan ilmestymällä sen ääreen
hauskemmassa seurassa päivällisellä oltuaan, kahdesti polkaisemalla
hänen kissaansa hännälle ja kerran solvaisemalla hänen papukaijaansa.
Ryhmästä herättää Manneringin harrastusta enimmin tyttöparka, joka
on ollut vainajalla jonkunlaisena alamaisena seuralaisena, hänen
saadakseen kaikin ajoin esteettömästi purkaa pahaa tuultaan. Hänet
laahasi muodon vuoksi huoneeseen vainajan suosikkipalvelijatar; niin
pian kuin mahdollista vetäytyen nurkkaan katseli hän nyt kummissaan
ja säikkyneenä vieraiden tunkeilevaa kopeloimista noissa kätköissä,
joita hän lapsuudestaan asti oli pelkäävällä kunnioituksella
ulkoapäin silmäillyt. Tätä tyttöä tähystelivät karsain katsein
kaikki kilpailijat, rehellistä Dinmontia vain lukuunottamatta; he
kuvittelivat huomaavansa hänet vaaralliseksi osalliseksi, jonka
vaatimukset saattaisivat ainakin rasittaa ja vähentää heidän
perintömahdollisuuksiaan. Kuitenkin oli hän ainoa saapuvilla olija,
joka näytti tosiaan surevan vainajaa. Miss Bertram oli ollut hänen
suojelijattarensa, vaikkakin itsekkäistä syistä, ja hänen oikullinen
hirmuvaltansa unohtui nyt, kyynelten vuolaina seuratessa toisiansa
hänen peljästyneen ja ystävättömän kasvattinsa poskia pitkin.
"Liiaksi tihkuu tuolla suolavettä, Drumquag", huomautti tupakkakauppias
entiselle tilalliselle, "ennustaakseen meille kumpaisellekaan järin
hyvää. Ihmiset harvoin vetistelevät tuolla tavoin, elleivät tiedä mistä
hyvästä."
Mr. Mac-Casquil vastasi vain nyökkäyksellä, tuntien säädylliseksi
todistaa ylempää säätyarvoaan mr. Pleydellin ja eversti Manneringin
nähden.
"Ihme paikka, jos ei mitään testamenttia lopulta sattuisi olemaankaan,
ystävä", äännähti toimitsijalle Dinmont, alkaen käydä kärsimättömäksi.
"Malttakaahan vielä hetkinen -- hän oli hyvä ja ymmärtäväinen nainen,
miss Margaret Bertram -- hyvä ja ymmärtäväinen ja järkevästi harkitseva
nainen, ja osasi valita ystävänsä ja taltensa. Hän on saattanut antaa
viimeisen tahtonsa ja testamenttinsa, eli oikeammin _mortis causa_
määräyksensä, se kun koskee perittyä omaisuutta, jonkun luotettavan
ystävän käsiin."
"Panenpa veikkaan mitä tahansa", kuiskasi Pleydell everstille, "että
hänellä on se omassa taskussaan"; sitte lakimiestä puhutellen: "No,
sir, me lyhennämme jo tätä, jos sallitte -- tässä on Singlesiden
maaomaisuuden perinnönluovutuskirja, useita vuosia takaperin laadittu
Ellangowanin miss Lucy Bertramin hyväksi --" Seurue tuijotteli
pelottavan hurjasti. "Te luullakseni, mr. Protocol, voitte meille
ilmottaa, onko myöhempää säännöstä?"
"Suvaitkaahan sallia minun, mr. Pleydell --" hän otti asianajajan
kädestä asiapaperin ja silmäsi sen sisällystä.
"Liian kylmäverinen", mutisi Pleydell, "kerrassaan liian kylmäverinen
-- hänellä on se toinen testamentti taskussaan".
"Miksei hän sitte näytä sitä ja mene hornaan!" urahti soturi, jonka
maltti alkoi hivua.
"Ka, mistä sen tietäisin?" vastasi neuvonantaja; "miksei kissa tapa
hiirtä sen kiinni saadessaan? Vallantunto ja kiusan halu kai siinä ovat
määräävinä. -- No, mr. Protocol, mitä sanotte siitä paperista?"
"Säännöshän on hyvin sommiteltu säännös, mr. Pleydell, allekirjotus on
asianmukaisesti omakätiseksi todistettu ja kaikkia asetuksen määräyksiä
noudatettu."
"Mutta sen peruuttaa tai kumoaa toinen teidän hallussanne oleva
myöhäisempi, hä?" sanoi asianajaja.
"Jotenkin siihen tapaan, sen myönnän, mr. Pleydell", vastasi
toimitsija, ottaen esiin nauhalla sidotun kääryn, jonka jokainen taive
ja rako oli mustalla vahalla sinetitty. "Tuo asiakirja, mr. Pleydell,
jonka te esitätte vaatimuksen perusteeksi, on päivätty kesäkuun 1 p:nä
17--; mutta tämä" -- murtaen sinetit ja verkalleen kiehittäen auki
asiakirjan -- "on päivätty huhtikuun 20 -- ei, 21, näen, p:nä tänä
vuonna, ollen kymmentä vuotta myöhäisempi".
"Toden totta, no jo osasikin!" sanoi Pleydell; "juuri siinä kuussa
tulivat Ellangowanin vastoinkäymiset yleisesti tunnetuiksi. Mutta
kuunnelkaamme, mitä hän on tehnyt."
Mr. Protocol siis hiljaisuutta pyydettyään alkoi lukea testamenttia
verkallisella, vakaalla, kuivakiskoisella äänenpainolla. Hogarthille
olisi maalattavaksi soveltunut hänen ympärilleen kerääntynyt ryhmä,
jonka silmissä toivo vuoroin heräsi ja häipyi ja joka pinnisti
ajatuksiaan tajuamaan säätäjän tarkotuksen pääsisältöä ammattisanaston
usmasta, johon sen oli laillinen muoto verhonnut.
Asiakirja oli odottamaton laatuaan. Se sääsi ja siirsi kaikkiaan ja
kokonaan Singlesiden kartanon ja talon maat ja tilukset sekä niiden
kanssa yhdysviljelyksessä olevat Loverlessin, Liealonen, Spinster's
Knowen ja mitä kaikkea takapalstat "alempana mainitulle" (tässä
lukija miedonsi äänensä säveän ja vaatimattoman hiljaiseksi) "Peter
Protocolille, laillistetulle asianajajalle, täydellisimmästi luottaen
hänen kyvykkäisyyteensä ja vilpittömyyteensä -- (juuri nämä sanat vaati
arvoisa edesmennyt ystäväni minut liittämään tähän) -- mutta vain
HOIDETTAVAKSI" (lukija sai takaisin äänensä ja sävynsä, ja useiden
lukijain kasvot, joiden venähdys olisi voinut saada mr. Mortcloken
kadehtimaan, lyhenivät huomattavasti), "vain HOIDETTAVAKSI tässä
alempana lueteltujen tarkotusten, aikomusten ja toivomusten eduksi ja
hyväksi".
"Tarkotuksissa, aikomuksissa ja toivomuksissa" oli jutun kerma.
Ensimäiset esitettiin varustettuina alkulauseella, jossa selitettiin,
että testamenttaaja oli suoraan alenevassa polvessa ikivanhaa
Ellangowanin sukua, kun hänen kunnioitettu isoisänsä isä, Andrew
Bertram, ensimäinen Singlesiden herra, autuas muistossa, oli ollut
Allan Bertramin, viidennentoista Ellangowanin paroonin, toinen poika.
Sitte jatkettiin, että Henry Bertram, Ellangowanin Godfrey Bertramin
poika ja perillinen, oli lapsuudessaan varastettu vanhemmiltaan, mutta
testamentin tekijä oli _varmasti vakuutettu siitä, että hän vielä oli
vierailla mailla elossa ja taivaan kaitselmuksen ohjaamana palautuisi
esi-isiensä asuinsijalle_ -- jossa tapauksessa sanottu Peter Protocol
oli velvollinen ja sidottu, niinkuin hän itsensä velvotti ja sitoi
ottamalla vastaan nämä säännökset, luovuttamaan itseltään sanotut
Singlesiden ja muut maat sekä kaikki muut niiden ohessa hänelle
siirtyneet etuisuudet (lukuunottamatta ainoastaan asianmukaista
palkkiota hänen omasta vaivastaan) sanotun Henry Bertramin hyväksi ja
eduksi hänen palatessaan syntymämaahansa. Ja hänen vierailla mailla
asumisensa aikana, tai siinä tapauksessa ettei hän koskaan palaisi
Skotlantiin, mr. Peter Protocolin tuli holhoojana jakaa maaomaisuuden
verotulot ja muiden varojen korot (lukuunottamatta ainoastaan
asianmukaista palkkiota tässä näkemästään vaivasta) yhtä suurina osina
neljälle testamentissa nimitetylle hyväntekeväisyyslaitokselle. Valta
hallita, tehdä vuokrasopimuksia, periä ja sijottaa rahoja, sanalla
sanoen omistajan täysi valtuus uskottiin tälle luottamusmiehelle
ja hänen kuolemansa varalta siirtyväksi erinäisille asiakirjassa
luetelluille viranomaisille. Oli vain kaksi lahjotusta säädetty,
sata puntaa suositulle palvelijattarelle ja toinen saman suuruinen
erä Janet Gibsonille (joka asiakirjassa esitettiin testamenttaajan
armeliaisuudella kasvatetuksi) hänen sitomisekseen oppilaaksi johonkin
kunnialliseen ammattiin.
Ankeana valtasi apeus kuulijakunnan, joka miss Margaret
Bertram-vainajan vierashuoneessa oli kuunnellut tätä Singlesiden
maiden odottamatonta määräämistä. Syvä hiljaisuus seurasi lukemisen
päättymistä.
Mr. Pleydell oli ensimäinen puhuja. Hän pyysi saada katsastaa
asiakirjaa ja varmistuttuaan sen laillisesta pätevyydestä palautti sen
mitään virkkamatta, syrjään vain huomauttaen Manneringille: "Protocol
ei luullakseni ole huonompi kuin muutkaan ihmiset; mutta tuo vanha
neiti on päättänyt, että jos hänestä ei konnaa koidu, niin syynä ei
ainakaan ole kiusauksen puute."
"Tosiaan luullakseni", sanoi Drumquagin mr. Mac-Casquil, joka puolet
äkäänsä nieltyään päätti päästää loput kuuluville, "tosiaan luullakseni
on tämä tapaus eriskummallinen! Haluaisin nyt saada tietää mr.
Protocolilta, jonka mieltä yksinomaisena ja rajattomasti valtuutettuna
uskottuna miehenä tietenkin on tästä asiasta kysytty -- haluaisin,
sanon, tietää, kuinka ihmeessä miss Bertram saattoi luulla olemassa
olevaksi poikaa, jonka koko maailma tietää vuosia takaperin tulleen
murhatuksi?"
"Todellakaan, sir", vastasi mr. Protocol, "en käsitä itselleni
mahdolliseksi selittää hänen vaikuttimiaan enemmälti kuin hän on itse
tehnyt. Edesmennyt kunnioitettava ystävämme oli hyvä nainen, sir --
hurskas nainen -- ja hänellä saattoi olla luottamukselleen pojan
elossaoloon perusteita, joita ei ole meidän saatavissamme."
"Hoh", huomautti tupakkakauppias, "tiedän minä hyvinkin, mitkä hänen
luottamuksensa perusteet olivat. Mrs. Rebecca tuossa" (palvelijattareen
viitaten) -- "on minulle sataankin kertaan omassa puodissani kertonut,
ettei ollut mitään takeita siitä, millä tavoin hänen rouvansa
järjestäisi asiansa, kun joku vanha Gilslandin mustalaisnoita-akka
oli ajanut hänen päähänsä, että nulikka -- Harry Bertramiksihan
hän sitä nimittää? -- jonakuna päivänä lopultakin tulee elävänä
takaisin -- ettehän sitä kiellä, mrs. Rebecca? -- vaikka saanenpa
uskoa unohtaneennekin painaa emäntänne mieleen mitä lupasitte hänelle
puhella, kun teille monetkin puolikruunuset annoin. Mutta ettehän
suinkaan kiellä, mitä minä tässä nyt sanon?"
"En tiedä siitä yhtään mitään", vastasi Rebecca jurosti ja katsoen
suoraan eteensä sellaisen henkilön lujalla kasvojen ilmeellä, jonka
ei tee mieli tulla pakotetuksi muistamaan enempää kuin hänelle oli
mieluista.
"Hyvin sanottu, Rebecca! Te ainakin tyydytte omaan osaanne", sanoi
siihen tupakkakauppias.
Toisen luokan keikari, sillä ensimäiseen ei häntä voitu lukea, oli
tähän asti läimäytellyt saappaitaan ratsuvitsallaan ja näyttänyt
pilalle hemmotellulta lapselta, joka oli illallisensa menettänyt. Hänen
napinansa purkausi kuitenkin vain sisällisesti, korkeintaan puhjeten
sellaisiksi yksinpuheluiksi kuin: "Pahottelenpa, saamari sentään, että
itseäni hänen tähtensä koskaan kiusasin. Silloin yhtenäkin iltana,
saamari sentään, tulin tänne teetä juomaan ja jätin Kingin ja herttuan
ratsastajan, Will Hackin. He tyhjentelivät maljoja kilpahevosten
kunniaksi; saamari sentään, minä olisin voinut saada luvan kantaa
kilpa-ajajan nuttua yhtä hyvin kuin muutkin, jos olisin jatkanut heidän
kanssaan -- eikä hän sitten ole minulle edes tuota satasta heittänyt."
"Me teemme velkasitoumuksen maksun aivan mukavaksi", huomautti
hänelle mr. Protocol, jolla ei ollut mitään halua sillä hetkellä
kartuttaa toimeensa kohdistuvaa kiukkuilua. "Ja nyt, hyvät herrat,
meillä ei tietääkseni ole täällä sen enempää odottelemista, ja --
Minä jäljennytän kunnioitettavan ja arvoisan ystäväni testamentin
huomenna, jotta kukin herroista voipi tutkia sen sisältöä ja vapaasti
päästä saamaan siitä otteen; ja" -- hän kävi lukitsemaan vainajan
säilyjä kiireisemmin kuin oli ne avannut -- "mrs. Rebecca, pitäkäähän
ystävällisesti täällä kaikki kunnossa, kunnes saamme talon vuokratuksi
pois -- minä sain tänä aamuna tarjouksen eräältä vuokralaiselta, siltä
varalta että niin kävisi ja minulle mitään asiassa sanottavaa tulisi".
Dinmont-ystävämme oli toivoillut yhtä hyvin kuin joku toinenkin
ja tähän asti istua murjotellut vainajan nojatuolissa, jossa
tämän ruumiikkaan miesrohjon laiskasti nojailemassa nähdessään
edesmennyt olisi aika lailla ähmistynyt. Hänen puuhanaan oli ollut
ratsupiiskansa pitkän siiman kiertäminen kiemuraan vetäytyneen käärmeen
muotoiseksi ja sitte äkillisellä nytkäyksellä keskilattialle asti
avautumaan tempaiseminen. Ensi sanoikseen hän täräyksensä kestettyään
jalomielisesti selitti, luultavasti tajuamatta sitä ääneensä
lausuneensa: "No -- veri on vettä sakeampaa -- yhtä kernaasti silti
suon hänen saaneen ne juustot ja kinkut." Mutta uskotunmiehen tehtyä
yllämainitun huomautuksensa murehtijain hajaantumiseksi kavahti kelpo
Dinmont jaloilleen ja hölmistytti seurueen kysyä töksähdyttämällä:
"Ja mihin sitte joutuu tämä tyttö-parka, Jenny Gibson? Tottahan
keskenämme voimme tehdä jotakin hänen hyväkseen me kaikki, jotka
katsoimme olevamme sukua perheelle omaisuuden jaossa."
Tämä ehdotus näytti kiirehdyttävän useimmat joukosta oitis poistumaan
paikalta, vaikka he mr. Protocolin huomautusten jälkeen olivat
viivyskelleet ikäänkuin pettyneiden toiveittensa haudan äärellä.
Drumquag sanoi eli oikeammin mutisi jotakin omasta perheestään ja
säätyläisverensä perusteella katsoi oikeudekseen asettua lähtijöistä
ensimäiseksi. Tupakkakauppias astui hanakasti esille ja kehnoksui
ehdotusta: "Tuollainen pikku letukka on jo saanut kylliksi, ja mr.
Protocol ainakin on asianomainen henkilö ottamaan hänet hoitoonsa,
koska hänelle annettua lahjotustakin holhoaa"; vakaalla ja
päättäväisellä äänellä sen mielipiteekseen lausuttuaan hänkin asteli
tiehensä. Keikari teki typerän ja raa'an yrityksen laskea leikkiä miss
Bertramin suosituksesta, että tyttö-paralle opetettaisiin jotakin
kunniallista ammattia, mutta hyvän seuran sävyä tuntematta haki
katseellaan hyväksymistä eversti Manneringilta ja sai häneltä niin
synkeän tuiman silmäyksen, että se kirveli häntä selkäpiihin asti. Hän
laaposteli sen vuoksi kiireen kautta alikertaan.
Protocol, joka pohjaltaan oli hyvänlainen mies, lausui sitten aikovansa
ottaa toistaiseksi hoitoonsa nuoren tytön, sillä nimenomaisella
edellytyksellä, että tämä hänen toimenpiteensä katsottaisiin pelkäksi
almuksi. Mutta Dinmont suoristausi täyteen mittaansa, puistalsi
valtavaa vedenpitävää päällystakkiansa kuin newfoundlandilainen koira
pörhöistä turkkiaan vedestä noustessaan ja huudahti:
"Hei, hitto minut sitte periköön, jos hän teidän vaivoiksenne
tulee, mr. Protocol, jos hän nimittäin haluaa lähteä kotiin minun
kanssani. Nähkääs, Ailie ja minä olemme vähän niinkuin varoissamme,
ja mielemme tekisi antaa tyttöjen saada pikkaraisen enemmän edistystä
kuin itsellämme on, ja seuraa -- sitä mielemme tekisi. Ja katsokaas,
arvatenkinhan Jenny tuntee tapoja ja on lueskellut kirjoja, ja
ompelutöitä neuloskellut -- niin kauvan eleltyään tuollaisen isoisen
naisen parissa: tai jollei hän semmoisista mitään tiedä, niin
taitavatpa mukulamme vain pitääkin hänestä sen paremmin. Ja minä otan
huoltaakseni vaatevähät ja mitä rahantarpeita hänellä sattuu olemaan,
niin että se sata puntaa saa kasota teidän käsissänne, mr. Protocol,
ja jotakin minä siihen lisäänkin, kunnes hän ehkä saapi jonkun
Liddesdalen pojan, joka tarvitsee vähän apua ostaakseen lammaskarjan
kannan. Mitäs siihen sanot, tyttöseni? Minä sinulle ostan matkalipun
pikavaunuihin Jethartiin päästäksesi -- kas, mutta sieltä sinun
täytyykin ottaa pony Limestane-selän yli -- pyörillä ei vielä yksikään
ole Liddesdaleen tullut.[48] Ja olenpa iloissani, jos mrs. Rebecca
tulee mukaasi, tyttöseni, ja viipyy kuukauden tai pari sinun vielä
hiukan vierastaessasi olojasi."
Mrs. Rebecca niiaili ja yritteli saada orpotyttöäkin itkemisen asemesta
niiaamaan; Dandie karkealla tavallaan rohkaisi heitä molempia, ja
Pleydell turvausi nuuskarasiaansa. "Minullepa on ruokaa ja juomaa,
eversti", hän huomautti toinnuttuaan, "tällaisen moukan näkeminen.
Täytyypä palkita häntä omalla tavallaan -- auttaa häntä hävittämään
itseänsä -- ei ole muuta keinoa. Hei, sinä Liddesdale -- Dandie --
Kaarlola -- mikä oletkaan!"
Lampuoti kääntyi erinomaisen tyytyväisenä tällaisestakin huomiosta,
sillä sydämessään hän isäntäänsä lähinnä kunnioitti mainiota lakimiestä.
"Et siis ota viisastuaksesi neuvostani noihin rajoihin nähden?"
"En -- en, sir -- kenenkään ei tee mieli oikeuttansa menettää ja
itseänsä naurunalaiseksi saattaa. Mutta kun ei teidän arvoisuutenne
suostu ja onkin kukaties vastapuolen ystäviä, niin pitänee meidän
yrittää jotakuta muuta ajamaan asiaamme."
"Siinäpä se -- sanoinhan teille, eversti Mannering! No, sir, jos
sinun ehdottomasti täytyy hullutella, niin on minun asiani toimittaa
sinulle oikeusjutun ylellisyys mahdollisimman vähillä kuluilla ja
tehdä sinusta voittopuoli, jos vain päinsä käypi. Lähettäköön mr.
Protocol minulle paperisi, niin autan häntä juttusi ohjailussa. Enpä
lopultakaan näe syytä, miksei teikäläisillä olisi riitajuttunne ja
kiistanne käräjillä yhtä hyvin kuin esi-isillänne oli miestapponsa ja
tulellahävittämisensä."
"Varsin luonnollista, niin oikein, sir. Mekin yhtä valmiita olisimme
vanhoille tavoille, ellei lakia olisi. Ja koska laki meitä sitoo, niin
lain tulisi meitä vapahtaakin. Sitä paitsi pidetään meillä päin aina
parempana miestä, joka on Viiteentoista vedonnut."
"Oivallisesti todisteltu, ystäväni! Lähtekäähän nyt, ja sinä lähetä
minulle paperit. Tulkaa, eversti, meillä ei enää ole täällä tekemistä."
"Hitto vieköön, pehmitämme me nyt lopultakin Dawston-solan Jaakon!"
kehaisi Dinmont, riemuissaan mäjäyttäen reittänsä.