"Teidän majesteettinne", sanoi Mannering, "on juhlallistuttanut
hallituksesta-luopumisenne laupeuden ja armeliaisuuden teolla. Tuo mies
tuskin ryhtyy käräjöimään."
"Ei, siinä te erehdytte kerrassaan", vastasi kokenut lakimies. "Ainoana
erotuksena on, että minä olen menettänyt päämieheni ja palkkioni. Hän
ei lepää ennenkuin löytää jonkun rohkaisijakseen ennakolta päättämäänsä
hupsuuteen. Ei, ei! Minä olen vain näyttänyt teille toisenkin heikon
kohtani -- minä aina lauvantai-iltasin puhun totta."
"Ja joskus viikollakin, luulisin", huomautti Mannering samaan sävyyn.
"No, kyllähän, mikäli kutsumukseni sallii. Minä olen, kuten Hamlet
sanoo, välttävän rehellinen, kun päämieheni ja heidän neuvojansa
eivät tee minua välineeksi viemään heidän kahteen kertaan tilattuja
valheitansa tuomarin pöytään. Mutta oportet vivere![42] surullinen
seikka. -- Ja nyt asiaamme. Minua ilahuttaa, että vanha ystäväni
Mac-Morlan on lähettänyt teidät minun luokseni; hän on toimelias,
rehellinen ja älykäs mies, kauvan ollut sijaissheriffinä silloisessa
minun piirissäni ja vielä samassa virassa. Hän tietää minun kiintyneen
tuohon onnettomaan Ellangowanin perheeseen ja Lucy-parkaan. En ole
tyttöä nähnyt sitte kun hän oli kahdentoista vanha, ja olipa hän
silloin suloinen ja kaunis tyttönen hyvin hupelon isän hoidossa.
Mutta harrastukseni Lucyyn polveutuu aikaisemmalta ajalta. Minut
kutsuttiin, mr. Mannering, silloisena piirikunnan sheriffinä
tutkimaan murhaa, joka oli tehty Ellangowanin lähellä samana päivänä,
jona tämä lapsi-parka syntyi. Samaiseen verityöhön sisältyi hänen
ainoan veljensä, noin viisivuotiaan pojan kuolema tai ryöstö, minun
valitettavasti kykenemättäni saamaan selville, mikä kummallinen
yhteys näillä kahdella tapauksella oli. Hohoi, eversti, en eläissäni
unohda sen aamun surkeutta Ellangowanin perheessä! -- isä suunniltaan
tuskasta -- äiti ennenaikaiseen synnytykseen menehtyneenä -- avuton
lapsi melkein ihan hoitajattomaksi ilmestyneenä kitisten ja poraten
tähän kurjaan maailmaan moisella sanomattoman surkeuden hetkellä.
Me lakimiehet emme ole rautaa, sir, tai messinkiä, yhtä vähän kuin
te soturit olette terästä. Me olemme siviiliyhteiskunnan rikoksille
ja ahdingoille tutut, kuten te sotatilan surullisille tapauksille,
ja kumpaisillekin on kenties joku erä paatumusta tarpeellinen
velvollisuutensa täyttämiseksi. Mutta paholainen vieköön soturin, jonka
sydän voi olla yhtä kova kuin miekkakin, ja hänen akkansa siepatkoon
lakimiehen, joka otsansa sijasta silaa povensa vaskella! -- Mutta
hei, minähän menetän lauvantai-iltani -- uskotteko ystävällisesti
minulle nämä miss Bertramin asiata koskevat paperit? Ja malttakaahan --
huomenna te syötte nuorenmiehen päivällisen vanhan lakimiehen parissa,
-- minä vaadin, täsmälleen kolmelta -- ja tulkaa tuntia aikaisemmin.
Vanha neiti haudataan maanantaina; meillä on orvon asia ja lainaammekin
sunnuntailta tunnin puhellaksemme tästä hommasta -- vaikka pelkäänkin,
ettei mitään ole tehtävissä, jos hän on muuttanut perintömääräystänsä
-- ellei se kenties ole tapahtunut näiden kuudenkymmenen päivän
kuluessa, ja silloin, jos miss Bertram pystyy osottamaan olevansa
lain mukaan perillisen asemassa, niin -- Mutta sielläpä vasallini jo
kuulostavat kärsimättömiltä _interregnumiinsa_[43] -- en kehota teitä
yhtymään jälleen seuraamme, eversti; se olisi suopeutenne kiusaamista,
paitsi jos olisitte alottanutkin päivänne meidän kanssamme, vähitellen
lipuen viisaudesta hilpeyteen ja hilpeydestä -- tuota -- tuota noin --
huikenteluun. Hyvää yötä -- Harry, saattakaahan mr. Manneringia hänen
asuntoonsa -- eversti, odotan teitä hiukan yli kello kahdelta huomenna."
Eversti palasi majataloonsa, yhtä suuresti kummastellen niitä
lapsellisia kujeita, joista oli oppineen neuvonantajansa tavannut,
suoruutta ja tervettä järkeä, jotka hän oli silmänräpäyksessä saanut
ammattinsa vaatimusten tarpeiksi, ja tunteellista sävyä, jolla hän
puheli ystävättömästä orvosta.
Kun eversti ja seuralaisista mahdollisimman hiljainen ja harvasanainen
mestari Sampson seuraavana päivänä lopettivat aamiaistaan, jonka teen
Barnes oli valmistanut ja laseihin kaatanut, sitte kun koulumestari
oli yrityksessään hyppysensä polttanut, osotettiin äkkiä huoneeseen
mr. Pleydell. Sievästi suittu lyhykäinen valetukka, jonka jokaiselle
hiuskarvalle oli innokas ja huolellinen parturi jakanut oikean
osuutensa tukkajauhoa; hyvin harjattu musta puku, peräti puhtaat
kultasolkiset kengät ja kultapää keppi; pikemmin pidättynyt ja
muodollinen kuin tunkeutuva sävy, joka silti ilmaisi vain omaksuttua
tapaa, eikä suinkaan kömpelyyttä; kasvot, joiden ilmehikkäät ja hieman
leikkisät piirteet olivat täydellisessä levossa -- kaikki ilmaisi
edellisen illan huvittelijaan verraten aivan eri olentoa. Silmän
oveluutta ja terävyyttä säihkyvä välähdys oli ainoana huomattavana
ilmeenä, joka muistutti "lauvantai-illan miestä".
"Olen saapunut", hän sanoi hyvin kohteliaana esiintyen, "käyttämään
kuninkaallista vaikutusvaltaani teidän hyväksenne hengellisissä kuten
ajallisissakin asioissa -- saanko saattaa teitä presbyteeriseen
kirkkoon tai episkopaaliseen rukoushuoneeseen? _Tros Tyriusve_,
lakimies, tiedättehän, on molempia uskontoja, tai minun tulisi
paremminkin sanoa molempia muotoja. Vai saanko auttaa teitä muulla
tavoin viettämään aamupäiväänne? Suonette anteeksi vanhanaikaisen
tyrkyttelyni -- synnyin aikaan, jolloin skotlantilaista syytettiin
vieraanvaraisuuden puutteesta, jos hän tuokioksi jätti vieraansa
yksikseen muulloin kuin hänen nukkuessaan -- mutta toivoakseni sanotte
minulle heti, jos epäaikaisesti tulen."
"Ette laisinkaan, hyvä hra Pleydell", vastasi eversti Mannering;
"mielihyvällä asetun luotsattavaksenne. Sydämestäni soisin kuulevani
jotakuta skotlantilaista saarnamiestänne, joiden lahjat ovat
tuottaneet suurta kunniaa maallenne -- Blairianne, Robertsonianne tai
Henryänne; ja kiitollisesti otan ystävällisen tarjouksenne vastaan.
Mutta", vetäen lakimiehen hiukan syrjään ja katsahtaen Sampsoniin,
"tuossa mietteisiinsä vaipunut arvoisa ystäväni on hieman avuton
ja hajamielinen, ja palvelijani Barnes, joka on hänen vakituinen
luotsinsa, ei oikein voi autella häntä täällä, varsinkin kun hän
on ilmaissut päättäneensä mennä muutamiin tuntemattomampiin ja
syrjäisempiin hartauspaikkoihinne".
Lakimies vilkaisi mestari Sampsoniin. "Tallettamisen arvoinen
harvinaisuus -- ja minä toimitan sopivan kaitsijan. Kuulkaahan, sir"
(tarjoilijalle), "menkää matami Finlaysonille Cowgateen kysymään apuri
Miles Macfinia; hän on siellä jokseenkin tähän aikaan. Sanokaa hänelle,
että haluan häntä puhutella."
Odotettu henkilö saapui pian. "Luovutan ystävänne tämän miehen
hoimiin", sanoi Pleydell; "hän saattaa tai johtaa ystäväänne minne
tahansa tämän mieli tekee, vähääkään välittämättä siitä, onko
kysymyksessä kirkonmenot tai markkinat, kokous tai käräjät, tai --
mikä hyvänsä paikka -- ja tuopi hänet turvallisesti kotiin millä
tunnilla määräätte, joten mr. Barnes tuossa voipi seurata omaa vapaata
tahtoansa".
Asia järjestyi siis helposti, ja eversti jätti koulumestarin tuon
miehen kaittavaksi siksi aikaa kun he Edinburghissa viipyisivät.
"Ja nyt, sir, jos suvaitsette, menemme Harmaidenmunkkien kirkkoon
kuulemaan meikäläistä Skotlannin, Mannermaan ja Amerikan
historioitsijaa."
He pettyivät -- hän ei saarnannut sinä päivänä. "Eipä hätää", tuumi
asianajaja, "hetkinen kärsivällisyyttä, niin menestymmepä hyvinkin".
T:ri Robertsonin virkaveli nousi saarnastuoliin.[44] Ulkonaisesti hän
ei tehnyt edullista vaikutusta. Vieraan silmään pistivät ensimäisinä
kummallisen vaalea hipiä, jolle oli outona vastakohtana musta tekotukka
ilman hiusjauhon rahtuakaan; ahdas rinta ja kumarainen ryhti; pönkkien
tapaan molemmin puolin saarnastuolia asetetut kädet, jotka näyttivät
paremmin tarpeellisilta kannattelemaan saarnaajaa kuin auttelemaan
hänen liikehtimistään, -- kaavun puute, rypistynyt papinkaulus ja
tuskin vapaaehtoiselta tuntuva asento. "Saarnaaja näyttää hyvin
jyrkeältä henkilöltä", kuiskasi Mannering uudelle ystävälleen.
"Älkää hätäilkö; hän on mainion skotlantilaisen lakimiehen poika[45] --
kyllä hän sukuunsa tulee, sen takaan."
Oppinut lakimies ennusti oikein. Sananselitys saatiin uusista, mieleen
painuvista ja valaisevista raamatunhistorian näkökohdista runsas,
-- saarna, jossa Skotlannin kirkon kalvinilaisuutta lahjakkaasti
kannatettiin, mutta samalla se tehtiin perustaksi käytännöllisten
siveyssääntöjen terveelle järjestelmälle, joka ei suojannut syntistä
ihannoidun uskon eikä yksilöllisen erikoisuuden viitalla, eikä myöskään
jättänyt häntä epäuskon ja lahkolaisuuden aalloille ajelehtimaan.
Jotakin vanhentunutta todistelutapaa ja vertauskuvallisuutta siinä
oli, mutta se vain antoi erityistä painoa ja pontta kaunopuheiselle
tyylille. Saarnaa ei luettu -- tuolloin tällöin joutui avuksi
paperisuikale, jolle oli tutkistelemuksen otsikot merkitty, ja
alussa vajanaiselta ja hämmentyneeltä tuntuva lausunta kävi
saarnaajan lämmetessä vilkkaaksi ja selkeäksi. Vaikka sananselitystä
ei olisi voinut sanoa mallikelpoiseksi näytteeksi kirkollisesta
kaunopuheisuudesta, oli Mannering kuitenkaan harvoin kuullut niin
paljoa oppia, järkeilevää terävyyttä ja tarmokasta todistelua
kristinuskon palveluksessa käytettynä.
"Tuollaisia", sanoi hän kirkosta poistuessaan, "lienevät olleet ne
saarnaajat, joiden pelottomuutta ja teräviä, vaikka joskus järeästi
käytettyjä lahjoja me saamme kiittää uskonpuhdistuksesta".
"Ja kuitenkaan ei tuossa kunnianarvoisassa hengenmiehessä", sanoi
Pleydell, "josta minä sydämellisesti pidän hänen isänsä ja itsensä
tähden, ole jälkeäkään siitä yrmeästä tai farisealaisesta ylpeydestä,
josta on syytetty muutamia aikaisempia Skotlannin kalvinistisia
kirkkoisiä. Hänen virkaveljensä ja hän ovat eri kannalla ja johtavat
eri puolueita seurakunnassa, muutamiin erityisiin kirkkokurin
kohtiin nähden, mutta hetkeksikään menettämättä henkilökohtaista
ystävällisyyttä tai arvonantoa toisiansa kohtaan, tai sallimatta
häijyyden sekaantua vastustukseen, joka on kumpaiseltakin puolelta
vakaata, heltymätöntä ja nähtävästi tunnollista."
"Ja te, mr. Pleydell, mitä te ajattelette heidän erimielisyyksistään?"
"No, toivonpa, eversti, että yksinkertainen ihminen pääsee taivaaseen
mitäänkään niistä ajattelematta. Sitä paitsi, _inter nos_,[46] minä
kuulun Skotlannin kärsivään ja episkopaaliseen kirkkoon -- varjon
rahtuseen nykyään, ja onneksi niin -- mutta minulle on rakasta
rukoilla missä isäni rukoilivat ennen minua, ajattelematta huonompaa
presbyteerisistä muodoista, joskaan ne eivät vaikuta minuun samoin
aatosyhtymin." Ja he erosivat päivällisaikaan asti.
Lakimiehen talon hankalasta pääsytiestä johtui Mannering hyvin
kohtuullisin odotuksin menemään kestitykseensä. Paikka näytti vielä
koleammalta päivänvalolla kuin edellisenä iltana. Rakennukset
olivat molemmin puolin kujaa niin likekkäin, että vastapäiset
naapurukset olisivat voineet tervehtiä toisiaan kädenpuristuksella,
ja paikka-paikoin oli väli kokonaan suljettukin puisilla lehtereillä.
Askelmatie eli porrassilta ei ollut kunnollisesti siistitty, ja taloon
tultuaan Mannering kummasteli paneilatun käytävän kaitaisuutta ja
halpaa näköä.
Mutta kirjastohuone, johon hänet opasti vanhahkonpuoleinen arvokkaan
näköinen miespalvelija, oli täydellisenä vastakohtana noille vähän
luvanneille vihjeille. Se oli sopusuhtainen suojama, jonka seinillä
riippui moniaita skotlantilaisten suurmiesten muotokuvia, Jamiesonin,
kaledonialaisen Vandyken käsialaa; yltympärillä oli kirjoja, parhaitten
tekijäin parhaita painoksia, ja etenkin mitä oivallisin kokoelma
klassillista kirjallisuutta.
"Nämä", sanoi Pleydell, "ovat ammattini työkaluja. Lakimies vailla
historian tai kirjallisuuden tuntemusta on käsityöläinen, pelkkä
muuraaja; jos hänellä on jonkun verran tietoja noilta aloilta, niin hän
voipi rohjeta arkkitehdiksi itseään sanoa."
Mutta Manneringia viehätti enimmin näköala ikkunoista, joista näki
Edinburghin ja meren välisen verrattoman alueen, Firth of Forthin
saarinensa, Pohjois-Berwickin matalaan päättyvän lahden ja Fifen
pohjoiseen päin polvittelevan, vaihtelevan rannikon, jonka ylänteet
kuvastuivat pykäleisenä ääriviivana selkeän sinistä taivaanrantaa
vasten.
Kyllikseen nautittuaan vieraansa ihmettelystä käänsi mr. Pleydell hänen
huomionsa miss Bertramin asioihin. "Olin toivonut", hän sanoi, "joskin
heikosti, keksiväni joitakin keinoja, millä todistaa hänen vääjäämätön
oikeutensa tuohon Singlesiden maaomaisuuteen; mutta tutkimukseni ovat
olleet turhat. Vanhalla neidillä oli varmasti ehdoton määräysvalta ja
hän saattoi vapaasti siirtää tilan omistusoikeuden. Meille jää vain
toivo, ettei paholainen ole viekotellut häntä muuttamaan tätä varsin
soveliasta jälkisäädöstä. Teidän täytyy olla mukana vanhan neidin
hautauksessa huomenna; saatte tilaisuuteen kutsun, sillä minä olen
hänen asiamiehelleen ilmottanut teidän saapuneen tänne miss Bertramin
puolesta. Jälkeenpäin tapaan teidät suruhuoneella ja olen saapuvilla
valvomassa, että testamentin avaaminen tapahtuu rehellisesti. Vanhalla
kissalla oli pikku tyttö, joku orvoksi jäänyt sukulainen, joka asui
hänen luonaan jonkunlaisena orjuutettuna seuralaisena. Toivoakseni on
hänen omatuntonsa saanut hänet nyt toimittamaan tämän riippumattomaan
asemaan, korvaukseksi kärsimyksestä, johon hän tyttösen elinaikanansa
alisti."
Huoneeseen ilmestyi nyt kolme herrasmiestä, jotka esiteltiin vieraalle.
He olivat järkeviä, iloisia ja sivistyneitä miehiä, joten päivä kului
varsin hauskasti; ja kello kahdeksan seuduissa illalla avusti eversti
Mannering seuruetta suoriutumaan isännän pullosta, joka tietysti
oli isokokoisimpia. Majataloon palatessaan hän löysi pöydältään
kortin, jossa häntä pyydettiin saattamaan viimeiseen leposijaansa
Singlesiden edesmennyttä miss Margaret Bertramia; surusaatto lähtisi
vainajan asunnolta Harmaidenmunkkien kalmistoon kello yhdeltä jälkeen
puolenpäivän.
Määrähetkellä Mannering saapui pieneen etukaupunkitaloon kaupungin
etelälaidalle ja tapasi suruhuoneen osottajina skotlantilaisen tavan
mukaan kaksi murheellista oliota, yllään pitkät mustat kauhtanat,
valkeat harsot ja hattunauhat, ja -- käsissään kumpaisellakin salko,
joka oli koristeltu samanlaisilla kaihotuntuisilla viirikkeillä. Kaksi
muuta mykkää esiintyjää, jotka naamioistaan päättäen näyttivät kärsivän
jonkun kaamean onnettomuuden tuskaa, ohjasi hänet vainajan ruokasaliin,
jossa hautausväki oli koolla.
Skotlannissa on yleensä säilynyt tapana vainajan sukulaisien kutsuminen
maahanpaniaisiin; Englannissa se on hävinnyt käytännöstä. Useinkin
sillä on erityinen ja mieleen painuva vaikutus, mutta se kutistuu
pelkäksi tyhjäksi muodoksi ja teeskentelyksi, milloin vainaja
valitettavasti on elänyt rakkaudesta osattomana ja kuollut valituksia
herättämättä. Englantilaiset vainajain rukoukset, kirkonmenojen
kauneimpia ja enimmin sydäntä koskevia osia, saavat sellaisissa
tapauksissa kuulijakunnan huomion kiintymään sekä yhdistävät sen
ajatukset ja tunteet hartaudenharjotukseen, joka on niin erityisen
sovelias tuollaiseen tilaisuuteen. Mutta skotlantilainen tapa ei anna
mitään vajavuuden täyttämiseksi ja tarkkaavaisuuden kohottamiseksi tai
herättämiseksi, jos ei osanottajissa ole todellista tunnetta, ja siten
on ikävystyttävän muodollisuuden ja miltei ulkokultaisen väkinäisyyden
leima liiankin kerkeä painumaan surujuhlallisuuksiin kokoontuneeseen
seurueeseen. Mrs. Margaret Bertram oli kovaksi onneksi niitä, joiden
hyvät ominaisuudet eivät ole yleistä ystävyyttä luoneet. Hänellä
ei ollut ketään läheisiä sukulaisia, jotka olisivat voineet surra
luonnollisesta kiintymyksestä, ja sen vuoksi hänen hautauksensa osotti
pelkästään surun ulkonaisia koruja.
Mannering siis seisoi tässä kolmannen, neljännen, viidennen
ja kuudennen asteen serkkujen haikeassa ryhmässä, sopeuttaen
kasvonpiirteensä kaikkien ympärillänsä olijain säädylliseen
juhlallisuuteen ja näyttäen yhtä surevaiselta miss Margaret Bertramin
poismenon tähden, kuin olisi Singlesiden edesmennyt omistajatar ollut
hänen oma sisarensa tai äitinsä. Pitkällisen ja kaamean äänettömyyden
jälkeen alkoi saattoväki puhella syrjään -- hillitysti supattaen
kuitenkin ja kuin kuolevan henkilön huoneessa ollen.
"Ystävä-parkamme", sanoi muuan totinen herrasmies, hädin suutansa
avaten kasvonpiirteittensä välttämättömän juhlallisuuden epäkuntoon
joutumisen pelosta ja luisuttaen kuiskauksensa niin ahtaasta huulten
raosta kuin päinsä kävi, "ystävä-parkamme on kuollut melkoista
maallista hyvyyttä saaneena".
"Sanokaas muuta", vastasi puhuteltu henkilö, silmät puoliummessa; "miss
Margaret-parka oli aina tavaralle tyystä".
"Mitä uutta, eversti Mannering?" kysyi eräs niistä herrasmiehistä,
joiden kanssa hän oli edellisenä päivänä ollut päivällisellä, mutta
sellaisella äänenpainolla, että sen järkyttävä vakavuus olisi voinut
ilmottaa kokonaisen sukupolven surman.
"Ei mitään erityistä, luullakseni, sir", vastasi Mannering sillä
soinnulla, minkä huomasi olevan suruhuoneessa säädyllisen.
"Minusta kuulostaa siltä", jatkoi ensimäinen puhuja painavasti ja
tietävän näköisenä, "minusta kuulostaa siltä, että jälkisäädös _on_".
"Ja mitä saapi pikku Jenny Gibson?" tiedusti joku.
"Sata ja vanhan repeterikellon."
"Vähäinen on osuus, tyttö-poloiselle; kyllä hän oli vanhan neidin
kanssa lujilla. Mutta paha on kuolleiden kenkiä odotella."
"Pelkäänpä", puheli politikoitsija, joka seisoskeli likinnä
Manneringia, "ettemme ole vielä suoriutuneet vanhasta ystävästänne
Tippu Sahibista -- aavistan hänen tuottavan Yhtiölle[47] lisää kiusaa;
ja minulle kerrotaan, mutta teillähän siitä on varma tieto, että
Itä-Intian osakkeet eivät ole nousemassa."
"Luulen niiden nousevan, sir, piankin."
"Miss Margaretilla", huomautti keskusteluun tarttuen kolmas henkilö,
"oli joitakuita intialaisia arvopapereita. Minä tiedän sen, sillä minä
nostin korot hänelle -- olisi nyt suotavaa toimitsijain ja perikunnan
saada everstin neuvoa niiden rahaksimuuttamisen ajasta ja tavasta.
Minä puolestani arvelen -- mutta tuossapa mr. Mortcloke tulee meille
sanomaan, että aikovat nostaa."
Hautajaisten toimittaja mr. Mortcloke jakelikin ammatillisen
pitkiksi venynein ja mitä murheellisinta juhlallisuutta ilmaisevin
kasvoin kantoväelle pikku kortteja, jotka osottivat kullekin sijansa
kirstun kuljetuksessa. Kun tämä etusija oletetaan järjestyväksi
sukulaisuussuhteen likeisyydestä vainajaan, ei hautajaisten toimittaja
välttänyt joidenkuiden loukkaantumista, niin taitava tällaisten
murhemenojen ohjaaja kuin olikin. Miss Bertramin sukulaisuus oli
Singlesiden tiluksiin kuulumista, jollaisen suhteen läheisyys
tällähaavaa oli erityisen kateuden herättäjänä kaikille saapuvilla
oleville sukulaisille. Jotakin jupinaa kuului, ja Dinmont-ystävämme
tuotti julkisempaa pahennusta, ollen kykenemätön joko hillitsemään
tyytymättömyyttään tai lausumaan sitä juhlalliseen tilaisuuteen
kunnollisesti sovelletussa äänilajissa.
"Luulenpa, että olisitte voinut minulle antaa edes jalan hänestä
kannettavakseni", huudahti hän melkoista äänekkäämmin kuin säädyllisyys
olisi sallinut; "hyvä Jumala, ellei olisi noita tiluksen tilkkuja
ollut, niin olisinpa saanut hänet kokonaan kantaakseni, niin monta kuin
täällä säätyläistä onkin".
Parikymmentä rypistyvää ja nuhtelevaa otsaa kääntyi häikäilemättömään
maalaiseen, joka mielipahaansa purettuaan asteli pönäkästi alikertaan
muiden mukana, olematta millänsäkään niiden mielipiteistä, joita hänen
huomautuksensa olivat pahottaneet.
Ja sitte hautaussaatto läksi liikkeelle, ruumisajurit sauvoineen ja
mustapilkkuisine valkeine silkkiharsoineen miss Margaret Bertramin
hyvin säilyneen neitseellisen maineen kunniaksi. Kuusi nälkiintynyttä
luuskaa, itse oikeita kuolevaisuuden tunnuskuvia, upeat loimet seljässä
ja komeat töyhdöt otsassa, hinasi kaamean prameita ruumisvaunuja,
laahautua jahnustellen kohti hautajaispaikkaa, edellään Jamie Duff,
hupelo, joka valkeasta paperista valmistaminensa suruseppelein ja
kaulahuivein lyöttäysi kaikkiin maahanpaniaisiin, ja perässään kuudet
saattojoukon täyttämät surukaleesit.
Monet saattajista antoivat nyt väljempää valtaa kielelleen ja
haastelivat pidättelemättömällä hartaudella perinnön suuruudesta
ja sen luultavasta jakautumisesta. Pääodottelijat sentään tosiaan
pysyivät viisaasti vaiti, ujostellen ilmaista toiveita, jotka voisivat
osottautua petollisiksi; ja asiamies eli toimitsija, joka yksinään
tiesi täsmälleen, miten asian laita oli, piti katsantonsa salaperäisen
mahtavana, kuin päättäneenä täyteen määrään asti säilyttää tuskan ja
jännityksen mielenkiintoa.
Vihdoin he saapuivat kirkkomaan portille ja sieltä lopuksi
Singleside-suvun hautasijalle, kuljettuaan parin-, kolmenkymmenen
lapset käsivarrellaan jouten ällistelevän vaimon keskitse, ja
saattueenaan pari tusinaa lapsia, jotka hypellen ja riekkuen
juoksentelivat murhepukuisen kulkueen vierellä. Hautuupaikka oli
nelikulmainen aituus Harmaidenmunkkien kalmistossa, toisella
puolella vartijanaan ikivanha nenätön ja siipi -- puoli enkeli,
joka oli ansiokkaasti seisonut asemillaan vuosisadan ajan, kun
taasen hänen vastaavalla jalustalla vartiopalvelustaan toimittanut
keruubikumppaninsa virui poikkioimena runkona katkojen, takkiaisten ja
nokkosien seassa, joita kasvoi jättiläismoisen rehevinä hautakammion
seinustoilla.
Sammaltunut ja rapistunut kirjotelma ilmotti lukijalle, että vuonna
1650 oli kapteeni Andrew Bertram, Singlesiden ensimäinen herra,
ikivanhaa ja kunnioitettavaa Ellangowanin sukua, pystyttänyt tämän
muistomerkin itselleen ja jälkeläisilleen. Kohtuullinen määrä
viikatteita, tiimalaseja sekä pääkalloja ja sääriluita reunusti
seuraavaa hautakammion rakennuttajan muistolle omistettua hautarunouden
versoa:
Nathanaelin sydäntä, Bezaleelin kättä
minä en muiltakaan epää,
mut hänellä oli ne epäilemättä,
joka nyt tässä lepää.
Tänne siis, muhevaan mustaan savimultaan, joksi hänen esi-isänsä nyt
olivat maatuneet, he kätkivät miss Margaret Bertramin ruumiin; ja
sotilaallisesta hautauksesta palaavien soturien tavoin pakottivat
läheisimmät sukulaiset, joilla saattoi olla osuutta vainajan perintöön,
vuokravaunujensa konit juoksemaan minkä jaksoivat, tehdäkseen lopun
enemmästä jännitystilasta tuossa mielenkiintoisessa asiassa.