Mannering, mr. Sampson kumppaninaan, ei menettänyt aikaa matkallaan
Edinburghiin. He matkustivat everstin huvivaunuissa, hän kun
seuralaisensa hajamielisyyden tuntien ei katsonut hyväksi kadottaa
koulumestaria näkyvistään, vielä vähemmin antaa hänen yrittää
ratsain, jolloin varmaankin joku koirankurinen tallipoika olisi pikku
nokkeluudella saattanut toimittaa hänet satulaan kasvot häntäpuolelle
päin. Niinpä hän, apunaan ratsain mukana kulkeva kamaripalvelija, sai
mr. Sampsonin turvallisesti tuoduksi Edinburghiin erääseen majataloon
-- sillä hotelleja ei siihen aikaan ollut -- ilman mitään muuta
sattumaa kuin mitä johtui hänen kahdesti poikettuaan harhailemaan
kävelylle.
Ensimäisellä kerralla hänet peri hänen taipumuksensa tunteva Barnes
tiukasta keskustelemuksesta Moffatin koulumestarin kanssa. Väittely
oli alkanut kiistan-alaisen tavun laajuudesta Horatiuksen II kirjan
7. oodissa ja johtanut toiseen erimielisyyttä herättäneeseen
kohtaan, joka koski samaisessa lyyrillisessä purkauksessa esiintyvän
_malobathro_-sanan täsmällistä tulkintaa. Toisen harharetkensä hän teki
Rullion-niityn lakealla käydäkseen, se kun oli hänen presbyteerisille
mieltymyksilleen rakas. Kotvaseksi vaunuista maahan laskeuduttuaan
hän näki kaatuneiden hautapatsaan noin penikulman päässä ja oli
taivaltamassa ylös Pentlandin kunnaita, kun Barnes hänet pidätti.
Molemmilla kerroilla oli hän unohtanut ystävänsä, isäntänsä ja
matkatoverinsa yhtä täydellisesti kuin olisi toinen Itä-Intiassa ollut.
Saadessaan muistutuksen, että eversti Mannering odotteli, hän äänsi
tavallisen huudahduksensa: "Tavatonta! Minä unehutin", ja sitte
harppaili paikalleen.
Barnesia kummastutti isäntänsä kärsivällisyys kumpaisellakin kerralla,
hän kun kokemuksesta tiesi, kuinka vähän tämä suvaitsi laiminlyöntiä
tai vitkastelua; mutta koulumestari oli joka suhteessa erioikeutettu
henkilö. Hänen isäntänsä ja hän eivät koskaan olleet hetkeäkään toinen
toisensa tiellä, ja näytti päivänselvältä, että he olivat omiaan
elinaikaisiksi kumppanuksiksi. Jos Mannering tarvitsi määrättyä kirjaa,
niin koulumestari kykeni tuomaan sen; jos hän halusi tilejä summatuiksi
tai tarkistetuiksi, niin oli toisen apu yhtä valmiina; jos hänen teki
mieli johtaa muistiinsa erityinen klassillisen kirjallisuuden kohta,
niin hän sai turvautua koulumestariin kuin sanakirjaan; ja kaiken
aikaa oli tämä kävelevä patsas vaatimaton, milloin häntä huomattiin,
ja itsekseen viihtyvä, kun hänet jätettiin yksikseen. Ylpeälle,
herkkäluontoiselle, sulkeutuneelle miehelle, jollainen monessa
suhteessa oli Mannering, oli tämänlaisella elävällä luettelolla ja
hengen saaneella itsestään liikkuvalla koneella kaikki kirjallisen
kääntöpöydän edut.
Heti heidän saavuttuaan Edinburghiin ja asetuttuaan lähelle
Bristo-satamaa George-majataloon, jota silloin piti vanha Cockburn
(mieleni tekee olla tarkka), pyysi eversti tarjoilijaa hankkimaan
hänelle oppaan mr. Pleydellin luo, sen asianajajan, jolle hän oli
saanut esittelykirjelmän mr. Mac-Morlanilta. Hän käski sitte Barnesin
pitää silmällä koulumestaria ja läksi astelemaan kantajan kanssa, jonka
piti johtaa hänet lakimiehen puheille.
Oltiin lähellä Pohjois-Amerikan sodan loppua. Tilan, ilman ja siistin
mukavuuden halu ei vielä silloin ollut suurestikaan edistynyt
Skotlannin pääkaupungissa. Joitakuita yrityksiä oli kaupungin
eteläosassa tehty talojen rakentamiseksi "omille pihamailleen",
kuten niitä määriteltiin; ja pohjoispuolella oli sittemmin suuresti
laajennettu Uusikaupunki vasta alullaan. Mutta säätyhenkilöiden
ja etenkin lakialalla toimivien suuri enemmistö asusti vielä
Vanhankaupungin ahtaissa huoneustoissa.
Muutamien vanhempien lakiurhojen tavatkaan eivät vielä olleet
uudistuksiin taipuneet. Jokunen kuulu asianajaja otti yhä yleisönsä
vastaan ravintoloissa, kuten oli viittäkymmentä vuotta aikaisemmin
ollut yleisenä tapana. Nuoremmat lainoppineet kyllä jo pitivät heidän
menetelmiään vanhanaikaisina, mutta viinin ja remun yhdistämistä
vakavaan toimintaan suosivat vielä ne arvokkaat neuvonantajat, jotka
olivat kiintyneet vanhaan latuun joko sen itsensä vuoksi tai siihen
liiaksi totuttautuneina, kulkeaksensa enää toista uraa. Noita menneen
ajan ylistäjiä, jotka julistelevan itsepintaisesti mukailivat entisen
sukupolven oloja, oli tämä samainen squire Paulus Pleydell, oppinut
mies muuten, oivallinen laintuntija ja arvossa pidettävä kansalainen.
Uskollisen saattajansa opastuksella eversti Mannering parin pimeän
kujan läpi mutkiteltuaan saapui High Streetille, jolla pahimmoillaan
pauhasi ostronikaupustelijattarien huikkailu ja piirakkamiesten
kellojen moike, sillä vastikään oli oppaan vakuutuksen mukaan "tornissa
kahdeksan kalahtanut". Pitkään aikaan ei Mannering ollut osunut
vilkasliikkeisen pääkaupungin kadulle, jonka kohu ja melu, liikenteen,
remun ja vallattomuuden tuoksina, valojen vaihtelu ja alituiseen
muuttelehtiva satojen ryhmien vilske etenkin iltasin esittää näytelmän
sellaisen, että se erikseen ajatellen mitä halvimmista aineksista
kertyneenä kuitenkin kokoomuksena tehoaa mielikuvitukseen voimakkaasti
ja mieleen painuvasti.
Rakennusten tavatonta korkeutta osottamassa olivat valot, jotka pitkin
julkipuolia epäsäännöllisinä kimallellen kohosivat niin korkealle
ullakkokertoihin, että viimein näyttivät taivaalta tuikkailevan. Tämä
näköerhe on vieläkin jossain määrin olemassa, mutta silloin sen teki
vaikuttavammaksi molemmin puolin ulottuva keskeytymätön rakennusrivi.
Ainoana aukkonansa pohjoissillan ja pääkadun yhtymäkohta, kulki uhkea
ja yhdenmukainen väylä Luukkuvajain edustalta Canongaten päähän asti,
leveydeltään ja pituudeltaan vastaten talojen harvinaista korkeutta.
Manneringilla ei ollut paljoakaan aikaa katsellakseen ja ihaillakseen.
Saattaja kiirehdytti hänet tämän muistettavan näyttämön poikki ja
sukelsi hänen kanssaan äkkiä hyvin jyrkkään kivettyyn kujaan. Oikealle
kääntyen he astuivat niin sanotulle porrassillalle, jonka tila eräällä
aistilla koettuna melkoisesti koetteli Manneringin hienostunutta
olemusta. Varovasti noustuaan jokseenkin korkealle kuulivat he raskasta
jyskytystä ovelta, joka oli vielä kahta huonekertaa ylempänä heitä.
Ovi aukeni, ja paikalla tohahti kuuluviin koiran kimakka ärhentely,
naisen kirkuna, ahdistetun kissan rääkäisy ja miehen kumea ääni, joka
huusi mitä käskevimpään tapaan: "Seis, Sinappi, seisotkos siinä? Alas,
kuuletko! istu siinä!"
"Kies armahda ja auta!" päivitteli naisääni; "jos se olisi repinyt
meidän kissaamme, niin ei mr. Pleydell olisi minulle ikinä antanut
anteeksi!"
"No, kas, kyyhkyseni, eihän katilta ole karvaakaan katkennut. Hän ei
siis ole sisällä, sanotte?"
"Ei, mr. Pleydell ei koskaan ole lauvantai-iltojaan talossa", vastasi
naisääni.
"Ja huomenna vielä on sapattikin", pahotteli kysyjä; "enpä tiedä, mitä
tehdä".
Mannering päätyi nyt paikalle ja tapasi pitkän, tukevan maalaisen
puhelemassa homsuisen naikkosen kanssa, jolla oli toisessa kädessään
oven ripa ja toisessa sangollinen veteensekotettua kalkkivalaistetta
-- lauvantai-illan tunnus Edinburghissa; miehellä oli yllään pippurin
ja suolan kirjava pitkätakki, jossa hohteli suunnattoman isoja
metallinappeja, kiillotettu hattu ja kiiltosaappaat, ja kainalossaan
vankka ratsupiiska.
"Mr. Pleydell ei siis olekaan kotona, tyttöseni?" sanoi Mannering.
"On kyllä, sir, kotona hän on, mutta ei ole talossa: hän on
lauvantai-iltasin aina ulkona."
"Mutta, tyttöseni, minä olen muukalainen, ja asiani kiireellinen --
sanoisitteko, mistä hänet tapaan?"
"Hänen arvoisuutensa", neuvoi kantaja, "on nyt tällä hetkellä
arvatenkin Clerihughilla -- sen olisi hän aiemminkin tiennyt sanoa,
mutta luuli teidän tahtovan hänen asuntonsa nähdä".
"No, saattakaahan minut sitte tuohon ravintolaan -- kai hän ottaa minut
puheilleen, kun tulen jokseenkin tärkeissä toimissa?"
"Enpä osaa sanoa, sir", vastasi tyttö, "hän ei halua lauvantaisin
häiriintyä liikeasioilla -- mutta aina hän on vieraille höyli".
"Lähdenpä sinne ravintolaan minäkin", virkahti Dinmont ystävämme,
"sillä minä myös olen vieras ja asialla samaan tapaan".
"Ka", huomautti palvelustyttö, "jos hän ottaa puheilleen herran, niin
ottaa hän alhaisenkin -- mutta älkää nyt Herran tähden sanoko, että
minä teidät sinne lähetin!"
"Niinpä niin, alhainen minä olen, se on tosi, piikaseni, mutta en minä
ole tullut hänen taitoansa ilman edestä kehveltämään", sanoi maamies
rehellisen ylpeänä ja käydä keikisteli alas portaita, Manneringin
seuratessa opastajansa kanssa. Mannering ei voinut olla ihailematta
sitä päättäväistä astuntaa, jolla vieras heidän edellään viilsi
tungosta, sysäten pelkällä vauhtinsa painolla ja voimalla syrjään sekä
juopuneet että selvät jalkamiehet. "Tuo lienee Teviotdalen kolloja",
huomautti kantaja, "joka tuolla lailla katukäytävän itselleen anastaa
-- hän ei kulje kauvas ennen kuin saa jonkun niskahaiveniinsa".
Hänen nokkela ennustuksensa ei kuitenkaan täyttynyt. Ne, jotka
Dinmontin jyhkeän painon kimmahuttamina kohottivat katseensa hänen
mittaansa ja hartevuuteensa, nähtävästi katsoivat hänet liian rotevaksi
riitakumppaniksi ja antoivat hänen rauhassa mennä menojaan. Tämän
kiilan suojassa eteni Mannering, kunnes lampuoti seisahtui ja kantajaan
taaksensa katsahtaen virkahti: "Taidammekin olla kattokujalla, ystävä?"
"Oikein on", vastasi Donald, "kattokujalle tultiin".
Dinmont astui luottavasti alas portaita, kääntyi pimeään
porttikäytävään -- sitte nousi ylös pimeitä portaita ja astui
avoimesta ovesta sisälle. Hänen kimeästi viheltäessään tarjoilijaa
kuin koiraansa kutsuen, Mannering silmäili ympärilleen ja pystyi
vaivoin käsittämään, miten saattoikaan oppineella alalla toimiva ja
hyvään seurapiiriin kuuluva herrasmies valita sellaisen näyttämön
kestailulleen. Viheliäisestä ympäristöstä puhumattakaan näytti
itse talokin kurjalta ja puoleksi rapistuneelta. Käytävässä,
jossa he seisoivat, oli pihatolle päin ikkuna, josta tuli valon
häivää päiväsaikaan ja ilkeätä lemujen yhtymää kaikin ajoin, mutta
erinomattain ehtoopäivisin. Tätä ikkunaa vastaamassa oli käytävän
toisella puolella jäljitelty ikkuna-aukko keittiöön päin, joka ei
ollut missään suoranaisessa yhteydessä ulkoilman kanssa, vaan sai
päivällä toisessa sijassa sellaista satunnaista häämyä, mitä solasta
vastapäisen ikkunan kautta liikeni. Tällähaavaa oli keittiön sisusta
näkyvissä omin jättiläistulinsa -- pienoishorna, missä miehet ja naiset
puolipukeissaan puuhasivat leipoen, hiilostaen, paahtaen ostroneja
ja rietilällä kärvennellen pippuroituja hanhenreisiä. Lättäkenkäinen
emäntä, jonka hiukset töpökorvaisen hilkan alta tunkeusivat porholleen
kuin Megairalla, näytti tuon jylhän ja tulihohteisen olosijan
johtavalta tenhottarelta, hyöriessään, toruessaan, ottaessaan käskyjä,
antaessaan niitä ja noudattaessaan niitä yhtaikaa.
Tuon tuostakin ilmaisivat eri suunnilta taloa kajahtelevat naurun
remahdukset, että hänen hommansa saavuttivat tunnustustansa jakelevan
yleisön suosiota. Hiukan työläästi saatiin eräs tarjoilija osottamaan
eversti Manneringille ja Dinmontille se huone, missä heidän lainoppinut
ystävänsä piti jokaviikkoisia kemujaan. Sen esittämä näky ja etenkin
sen päähenkilönä esiintyvän asianajajan oma asento sai hänen molemmat
puheillepyrkijänsä ällistyksiin.
Mr. Pleydell oli vilkas, terävän näköinen herrasmies, jolla
ammatillinen oveluus pilkisti silmistä ja ammatillinen muodollisuus
kuvastui yleensä sävystä. Mutta tämän hän kuten kolmipalmikkoisen
tekotukkansakin ja mustan takkinsa saattoi sujauttaa yltään
lauvantai-iltoina, ollessaan iloisten kumppanien keskessä ja halullinen
lentoihinsa, kuten sanoi. Tällä kertaa oli mässäystä kestänyt
kello neljästä asti, ja vihdoin oli muuan kunnianarvoisa kolmen
sukupolven kisoihin ja juhlimisiin osaa ottanut juomaveikko käynyt
johtamaan kujeilevaa seuruetta ikivanhan ja nyttemmin unohtuneen
_High-Jinks_'iksi nimitetyn ajanvietteen harjottamisessa.
Tätä peliä käytiin useammin eri tavoin. Tavallisimmin määrättiin
arpanappuloilla henkilö, jonka tuli määräajaksi omaksua ja pitää yllä
erityinen näyteltävä osa tai lausua määräerä huvitilaisuussäkeitä
erityisessä järjestyksessä. Jos esiintyjät poikkesivat osistaan tai jos
heidän muistinsa petti kertauksissaan, niin he menettivät uhkapanoksia,
jotka sovitettiin joko kulauttamalla ylimääräinen kolpakollinen tai
maksamalla pikku erä laskun lyhennykseen. Tässä leikissä remusi
hupainen seura parhaillaan, kun Mannering astui huoneeseen.
Hra neuvos Pleydell, sellaisena kuin olemme hänet kuvanneet, oli saanut
valtaistuimen kuten hallitsija, päivällispöydälle nostetun nojaistuimen
nimittäin, valliten siellä lyhykäinen valetukka viistossa, päässä
pullosäiliö kruununa, vilkutellen silmiään puolittain leikillään,
puolittain viinin vaikutuksesta, hovipiirin ympärillään hihkaillessa
moisia leikki-loppusointuja kuin:
miss' onkaan nyt Gerunto? meni miehen kunto,
kun uimatiellään nukkui ja auttamatta hukkui.
Sellaisia, oi Themis, olivat entiseen aikaan skotlantilaisten lastesi
karkelot!
Dinmont pääsi ensimäisenä sisälle. Hän seisoi kotvan kuin puusta
pudonneena, ja huudahti sitte: "Hän se totisesti on -- no, jo on eto
elävä!"
Kuullessaan tarjoilijan julistavan: "Mr. Dinmont ja eversti Mannering
haluavat teitä puhutella, sir", Pleydell käänsi päätänsä ja hiukan
punehtui nähdessään hienon englantilaisen vieraan. Hän oli kuitenkin
Falstaffin mieltä: "Tiehesi, konna! Kappale näytellään loppuun",[40]
viisaasti harkiten paremmaksi tekeytyä ihan huolettomaksi.
"Missä ovat vartiosoturimme?" huudahti tämä toinen Justinianus;[41]
"ettekö näe muukalaisritarin vierailta mailta saapuneen tähän
Holyroodin hoviimme, -- mukanaan urhea talonpoikamme Andrew Dinmont,
joka on saanut haltuunsa kuninkaallisten katraittemme valvonnan
Jedwoodin metsätienoolla, missä ne oikeudenkäyttömme kuninkaallisen
huolenpidon ansiosta käyvät laitumillaan yhtä turvallisina kuin Fifen
rajojen sisäpuolella olisivat? Missä ovatkaan airuemme, sanantuojamme,
missä Lyonimme, Marchmountimme, Garrickimme, Snowdownimme? Asetettakoot
vieraat pöytämme ääreen ja kestitettäkööt kuten heidän arvonsa ja tämä
meidän korkea juhlapäivämme ansaitsee -- huomenna me heidän viestinsä
kuulemme."
"Suvaitkaa, esivaltiaani, huomenna on sunnuntai", huomautti eräs
seurueesta.
"Sunnuntai, onko? Sitten emme tahdo loukata kirkon rahvasta --
maanantaiksi määräämme heidän puheillepääsynsä."
Mannering oli ensimältä seisonut kahden vaiheilla, astuako lähemmä
vai peräytyäkö. Hän päätti nyt hetkellisesti lyöttäytyä kohtauksen
päähänpistoon, vaikkakin itsekseen äkäili Mac-Morlanille, jouduttuansa
tämän lähettämänä neuvottelemaan löylynlyömän ilvehtijän kanssa.
Kolmasti hyvin syvään kumartaen läheni hän siis ja anoi lupaa saada
laskea suosituskirjeensä Skotlannin yksinvaltiaan jalkojen juureen,
jotta hän sen armossa tarkastaisi, milloin aika sallii. Totisuus, jolla
hän sopeutui hetken leikinlaskuun, ja syvä nöyryys, jolla hän ensin
epäsi ja sitten otti vastaan juhlamenojen ohjaajan tarjoaman istuimen,
toimittivat hänelle kolminkertaiset kättentaputukset.
"Hiisi minut vieköön, jolleivät ole järjiltään jok'ainoa!" kummaili
Dinmont, vähemmän kursaillen asettuessaan pöydän alipäähän
istumaan; "tai sitten ovat ottaneet joulun ennen aikojaan ja nyt jo
Hiiva-Nuutiksi naamioituneet".
Iso lasillinen punaviiniä tarjottiin Manneringille, joka sen tyhjensi
hallitsevan prinssin terveydeksi.
"Te olette arvatakseni", sanoi hallitsija, "se kuuluisa Sir Miles
Mannering, joka on niin paljon mainetta Ranskan sodissa niittänyt,
joten pystytte hyvin lausumaan meille, menettävätkö Gascognen viinit
erityistä makuansa meidän pohjoisessa valtakunnassamme".
Manneringia mieluisesti imarteli viittaus hänen kuuluisaan esi-isäänsä.
Hän vastasi olevansa vain etäinen sukulainen mainehikkaalle ritarille
ja lisäsi viinin olevan käsittääkseen verratonta.
"Liian kylmää se minun vatsalleni on", sanoi Dinmont, laskien lasinsa
alas (tyhjänä kuitenkin).
"Me korjaamme sen ominaisuuden", vastasi kuningas Paulus, ensimäinen
sen niminen; "emme ole unohtaneet, että Liddelin laaksomme kostea
ilma kehottaa voimallisempiin virkistyksiin. Juomanlaskija, antakaa
uskollisen maamiehemme saada pikarillinen konjakkia; se ajaa asiansa
paremmin."
"Ja nyt", huomautti Mannering, "koska olemme tietämättöminä häirinneet
teidän majesteettianne rattoisana lepohetkenä, suvaitkaa sanoa, milloin
sallitte muukalaisen päästä puheillenne noista painavista asioista,
jotka ovat hänet toimittaneet pohjoiseen pääkaupunkiinne".
Hallitsija avasi Mac-Morlanin kirjeen, silmäsi sen kiireisesti ja
huudahti luonnollisella äänellään ja sävyllään: "Ellangowanin Lucy
Bertram, rakastettava tyttö-parka!"
"Uhkapanos! uhkapanos!" huudahti kymmenkunta ääntä, "hänen
majesteettinsa on unohtanut kuninkaallisen osansa".
"En vähääkään! en vähääkään!" väitti kuningas; "minä annan tämän jalon
ritarin ratkaista. Eikö hallitsija saata rakastaa alhaisarvoista
neitoa? Eikö kuningas Kofetua ja kerjäläistyttö ole tätä kohtaa koskeva
ennakkotulkinta?"
"Ammatillista! ammatillista! -- toinen uhkapanos", huudahteli meluava
ylimystö.
"Eikö kuninkaallisilla edeltäjillämme", jatkoi hallitsija, korottaen
kuninkaallisen äänensä kajahtelemaan yli napisevan hälyn, "eikö heillä
ollut Jean Logiensa, Bessie Carmichaelinsa, Oliphantinsa, Sandilandinsa
ja Weirinsä, ja meillekö olisi kiellettyä edes nimeltään mainita
neitoa, jota ihastuen kunnioitamme? Ei, siispä vajotkoon valtio
ja kukistukoon kuninkuus! Toisen Kaarlo V:nnen tavoin me luovumme
hallituksesta ja etsimme elämän yksityisistä siimeksistä niitä huveja,
jotka valtaistuimelta evätään."
Niin sanoen hän paiskasi seinään kruununsa ja hypähti korkealta
asemaltaan ketterämmin kuin olisi osannut hänen ikäiseltään odottaa,
määräsi toiseen huoneeseen tuotavaksi kynttilöitä, pesuastian ja
pyyhkeen sekä kupillisen vehreää teetä, ja viittasi Manneringia
tulemaan mukaansa. Parissa minuutissa peseytyi hän, asetti tekotukkansa
kuvastimen edessä suoraan ja Manneringin suureksi ihmeeksi näytti
kokonaan toiselta mieheltä kuin hänen hetkeä aikaisemmin näkemänsä
lapsellinen kujeilija.
"Niitä on ihmisiä", hän puheli, "mr. Mannering, joiden edessä on
varoen hulluteltava -- syystä että heillä on joko viljalti häijyyttä
tai niukalti älyä, kuten runoilija sanoo. Paras kohteliaisuus,
mitä voin eversti Manneringille osottaa, on häpeilemättömyys hänen
edessään esiintyä -- ja totisesti luulen, etten ole suopeuttanne
siitä kohteliaisuudesta tänä iltana säästellyt. Mutta mitä tuo iso
miekkosemme on vailla?"
Dinmont oli Manneringin perässä työntäytynyt huoneeseen; hän alkoi nyt
kuopia jalallaan ja ruopia korvallistaan samassa tahdissa. "Minä olen
Dandie Dinmont, sir, Kaarlolasta -- se Liddesdalen -- muistattehan? --
minulle te sen ison jutun voititte."
"Minkä jutun, jukuri?" sanoi lakimies; "luuletteko kykeneväni kaikki
hölmöt muistamaan, jotka minua kiusaamassa käyvät?"
"No, sen ison jutun Langtaen niemen laitumesta!" selitti lampuoti.
"Olkoon, siitä viisi; anna minulle selityspaperit ja tule luokseni
maanantaina kello kymmeneltä", vastasi lainoppinut.
"Mutta, sir, ei minulla mitään erikoisia selityspapereita ole."
"Eikö selityspapereita, mies?" sanoi Pleydell.
"Ei, sir, ei riviäkään", vastasi Dandie; "sillä teidän arvoisuutenne
sanoi viimeiskertana, mr. Pleydell, muistattehan, että te mieluimmin
kuulette meidän vuorikansan suusanallisesti esittävän asiamme".
"Kirottu olkoon kieleni, jolta se kirposi!" päivitteli asianajaja; "se
maksaa korvilleni kelpo pärpätyksen. No, lausuhan kahdella sanalla
puhuttavasi -- näet herrasmiehen odottavan."
"Hoo, sir, jos herra haluaa, niin laukaiskoon oman jousensa ensin,
yhtäkaikki se Dandielle on."
"Senkin tomppeli", sanoi lakimies, "etkö voi käsittää, että sinun
asiasi ei voi merkitä mitään eversti Manneringille, kun taasen hän
kenties ei pidä hyvänä kestitä noita sinun isoja korviasi omilla
selvityksillään?"
"No niin, sir, ihan kuin te ja hän haluatte -- kunhan otatte asiani",
puheli Dinmont, rahtuakaan hämmentymättä vastaanottonsa karkeudesta.
"Me olemme taas siinä vanhassa urakassa rajoista, Dawston-solan
Jaakko ja minä. Nähkääs, me olemme rajatusten Touthop-harjun laella
Pomoragrainsin takana; sillä Pomoragrains ja Slackenspool ja
Bloodylaws ne sattuvat siinä kohakkain, ja ne kuuluvat Peeliin; mutta
Pomoragrainsin sivuutettuanne tulette aika isolle tasalatvaiselle
kivelle, jota sanovat Kaarlon Kimpaleeksi, ja siinä Dawston-solan ja
Kaarlolan maat ovat rajakkain. Nyt minä sanon, että raja kulkee selän
harjaa pitkin, missä tuuli ja vesi jakoutuu; mutta Dawston-solan Jaakko
pulittaa vastaan, inttää sen käyvän alempaa pitkin vanhaa karjapolkua,
joka menee Sulkusolmusta Keeldarin alueelle -- ja se tekee suuren eron."
"Ja minkä eron se tekee, ystävä?" kysyi Pleydell. "Montako lammasta
sillä ruokittaisiin?"
"Ka, eipä monta", sanoi Dandie ohaustaan kynsien; "paikka on korkealla
ja tuulille alttiina -- ruokkii se sian, tai ehkäpä hyvänä vuonna
kaksi".
"Ja mokoman laitumen takia, joka kenties vastaa viittä shillingiä
vuodessa, sinä olet valmis haaskaamaan sata puntaa tai pari?"
"Ei, sir, en ruohon arvon takia", vastasi Dinmont, "vaan oikeuden
tähden".
"Hyvä ystävä", neuvoi Pleydell, "oikeuden kuten armeliaisuudenkin
tulisi alkaa kotoa. Tee sinä oikeutta vaimollesi ja perheellesi, äläkä
asiata sen enempää mielessäsi pidä."
Dinmont vielä viivyskeli, kieritellen hattua kädessään. "En minä sen
puolesta, sir -- mutta pahahan olisi minun antaa hänen pöyhkeillä --
hän vakuuttaa tuovansa kaksikinkymmentä todistajaa -- ja minä olen
varma siitä, että yhtä useat ovat valmiit vannomaan minun hyväkseni
kuin hänenkin, ihmisiä, jotka ovat ikänsä Kaarlolan maalla asuneet
eivätkä soisi maan menettävän mahtiansa."
"Perhana, hyvä mies, jos se on kunniakysymys", sanoi asianajaja, "niin
mikseivät omistajanne siihen ryhdy?"
"Enpä tiedä, sir" (jälleen raapien päätänsä), "ei ole viime aikoina
ollut vaaliotteluita, ja lairdit ovat kovin naapurillisia, ja Jaakko
ja minä emme saa niitä pannuksi ikeeseen siitä kaikesta, mitä niille
puhumme -- mutta jos luulette, että me voisimme pidättää veron --"
"Ei, ei! Sepä ei mitenkään käy päinsä", epäsi Pleydell. "Hitto teidät
periköön, miksette ota karttuja ja ratkaise keskenänne?"
"No, hei, sir", vastasi lampuoti, "sitäkin olemme jo kolmasti
yrittäneet -- kahdesti tilalla ja kolmannen kerran Lockerbyn
markkinoilla. Mutta miten ollakaan -- olemmepa molemmat aika terhakoita
karttusilla, eikä siitä oikein tolkkua tullut."
"No miekkasille sitte, kuten isänne ennen tekivät, ja horna teidät
nielköön", tokaisi lainoppinut.
"Ka, jollei se luullaksenne ole vastoin lakia, niin sopiipa tuota
yrittää."
"Maltas, maltas!" huudahti Pleydell, "muutoin sattuu toinen loordi
Soulisin erehdys. Kuulehan, hyvä mies, ymmärrä minua; kehotan sinua
harkitsemaan, kuinka peräti turhanaikaiseen ja hupsuun käräjöimiseen
haluat antautua."
"Niinkö, sir?" sanoi Dandie pettyneellä äänellä. "Ette sitte taidakaan
käydä puolelleni?"
"Minäkö! En -- mene kotiisi, mene kotiisi, ottakaa ryypyt ja sopikaa."
Dandie näytti vain puolittain tyytyväiseltä ja pysyi yhä paikoillaan.
"Mitään muuta, ystäväni?"
"Vain sen kuolleen neidin perimisestä, sir, Singlesiden vanhan miss
Margaret Bertramin."
"Kas, mitä hänestä?" kysyi neuvonantaja hiukan ihmeissään.
"No, ei meillä mitään sukusuhteita ole Bertrameihin laisinkaan",
selitti Dandie; "isoisiahan ne olivat ihmisiä meihin verraten. Mutta
Jean Liltup, joka oli vanhan Singlesiden emännöitsijä ja noiden kahden
edesmenneen neitokaisen äiti -- joista nyt jälkimäinen kuoli jo
mielestäni kypsyneellä ijällä -- Jean Liltup oli Liddelistä peräisin,
ja hän oli siksi läheistä sukua meille kuin minun äitini sisarpuolen
pikkuserkku. Hän lyöttäysi yhteen Singlesiden kanssa kieltämättä jo
emännöitsijänä, ja ikävä kiusa ja suru se oli hänen omaisilleen ja
sukulaisilleen. Mutta Singleside tunnusti avioliiton ja tyydytti kirkon
-- ja nyt minä tahtoisin teiltä tietää, eikö meillä lain mukaan ole
jotakin vaadittavaa?"
"Ei niin hiventäkään."
"No, siitä emme sen köyhemmiksi tule", puheli Dandie; "mutta hän on
saattanut meitä ajatella, jos tuli tehneeksi testamenttia. Niin, sir,
olenpa sanonut sanottavani -- toivotan teille vain hyvää yötä, ja --"
pistäen käden taskuunsa.
"Ei, ei, ystäväni; minä en milloinkaan ota palkkiota lauvantai-iltasin
tai kirjallista selitystä saamatta -- menehän, Dandie."
Ja Dandie kumarsi ja läksi.