Glossin oli tehnyt tarkkoja muistiinpanoja näissä kuulusteluissa
heruneista tiedoista. Ne eivät paljoakaan valaisseet juttua, mikäli
hän sen vaiheita ymmärsi; mutta paremmin valmisteltu lukija on niistä
saanut selostuksen Brownin hommista siitä saakka kun jätimme hänet
kävelylleen kohti Kippletringania, siihen hetkeen asti, jolloin hän
mustasukkaisuuden jäytämänä niin hätäisesti ja onnettomasti ilmestyi
Julia Manneringin eteen ja oli kuolettavaan ratkaisuun johtaa
esiintymisensä aiheuttaman riidan.
Glossin ratsasti verkalleen takaisin Ellangowaniin, kuulemaansa pohtien
ja yhä enemmän vakuutettuna siitä, että tämän salajuonen toimelias ja
menestyksellinen seulominen oli sellainen tilaisuus Hazlewoodin ja
Manneringin suosioon pääsemiselle, ettei sitä sopinut millään muotoa
jättää harrastamatta. Kenties myöskin innostutti hänen ammatillinen
terävyytensä häntä saattamaan ongelmansa onnelliseen päätökseen.
Hyvillä mielinpä hän siis Kippletringanista kotiuduttuaan kuuli
palvelijainsa hätäisesti julistavan, että "varkaanottaja Mac-Guffogilla
ja parilla kolmella hänen kaverillaan on käsissään mies keittiössä
odottamassa teidän arvoisuuttanne".
Hän hyppäsi heti ratsailta ja riensi taloon. "Lähettäkää kirjurini
oitis tänne; tapaatte hänet pienessä vihreässä vierashuoneessa talon
karttaa laatimassa. Asettakaa kaikki paikoilleen työhuoneessani ja
työntäkää se iso nahkapäällyksinen lepotuoli kirjotuspöydän ääreen --
asettakaa tuoli mr. Scrow'lle. -- Scrow" (kirjurille, tämän tullessa
vastaanottohuoneeseen), "ottakaahan esille Sir George Mackenzien
'Rikoksista', selatkaa auki osasto _Vis Publico et Privata_ ja
taittakaa lehdestä kulma 'laittomien aseiden kantamisen' kohdalta.
Auttakaahan nyt tätä päällystakkia yltäni, ripustakaa se porstuaan ja
käskekää tuoda vanki tänne -- kyllä minä hänestä tolkun otan -- mutta
laittakaahan, lähettäkääkin Mac-Guffog edellä. -- No, Mac-Guffog, mistä
sen veikaleen löysitte?"
Mac-Guffog, vanttera vääräsäärinen mies, jolla oli niska vankka kuin
härän, kasvot paistoivat tulipalona ja vasen silmä vilhui kamalasti
kieroon, kiemurtelihe tervehdykseksi tuomarille ja alkoi suoltaa
tarinaansa, selvennellen sitä erinäisillä viekkailla nyökkäyksillä ja
merkitsevillä silmäniskuilla, jotka näyttivät ilmaisevan hyvin likeistä
ajatusten sopusointua kertojan ja kuulijan välillä.
"Nähkääs, teidän arvoisuutenne, sinnehän minä menin siihen paikkaan,
mistä teidän arvoisuutenne puhui -- jota se muija pitää, minkä
teidän arvoisuutenne tietää, rantaan. 'Katos vain', hän sanoo,
'mitäs te täältä haette? Taitaakin taskussanne olla linnanlupakirja
Ellangowanista?' -- 'Älkää nyt höpiskö', minä sanon, 'lemmonkos
lupakirjaa sieltä ripoo, sillä tiedättehän', minä sanon, 'että hänen
arvoisuutensa Ellangowan itse ennen vanhaan --'"
"No, no", tokaisi Glossin, "ei mitään syytä mennä yksityisseikkoihin;
lyhyimmästä tärkeimpään kertokaa".
"No, siinä me sitten istuttiin ja tinkiä natisteltiin konjakista, jota
minä sanoin tarvitsevani, kunnes hän tuli sisälle."
"Kuka?"
"Hän!" peukalollaan viitaten alikertaan, missä puutokasta keittiössä
vartioitiin. "Mekko hänellä oli kääräisty tiukasti ympärilleen, ja minä
päättelin, ettei hän kulkenut tyhjin nyrkein -- arvelin siis paraaksi
puhua mielinkielin, ja hän uskoi olevani Man-saarelta, ja minä alati
pysyin muijan ja hänen välissään, peljäten akan pahuksen kielivän. Ja
sitte me rupesimme ryyppäämään, ja sitte minä löin veikkaa, ettei hän
hengähtämättä tyhjentäisi neljännespulloa katajaviinaa -- ja sitte
hän yritti -- ja juuri silloin säntäsivät sisälle Lentävä Jaakko ja
Vainu-Riku, ja me napsautimme käsiraudat ranteisiin, otimme hänet
koreasti kuin karitsan -- ja nyt hän on pikkusen nukahtanut ja _on_
veres kuin toukokuun piennar vastailemaan mitä teidän arvoisuutenne
suvaitsee kysyä."
Ihmeellisen runsaasti elkeillä ja virnistyksillä höystetty selonteko
sai kertojansa odottamat kiitokset ja kehaisut palkinnokseen.
"Eikö hänellä ollut aseita?" kysyi tuomari.
"Oli, oli, eiväthän ne koskaan rätisijöittä ja huitojitta liiku."
"Papereita?"
"Tämä mytty", ojentaen likaisen lompakon.
"Menkäähän sitten alikertaan, Mac-Guffog, ja odotelkaa siellä."
Oikeudenpalvelija poistui huoneesta.
Heti jälkeenpäin kuului portaista kahleiden kilkettä ja tuotapikaa
tuotiin sisälle mies käsi- ja jalkarautoihin kytkettynä. Hän oli
harteva, jäntäreinen ja tanakka, ja vaikka harmahtava takkutukka osotti
hieman pitkälle joutunutta ikää ja varsi oli matalahko, näytti hän
kuitenkin henkilöltä, jonka kanssa ei monikaan olisi mielinyt voimien
mittelyyn. Raa'at ja tuimat kasvonpiirteet olivat vielä tulistuneina
ja silmät hätärinä lujan juomingin vaikutuksesta, joka oli hänen
kiinnisaamisensa mahdolliseksi tehnyt. Mutta Mac-Guffogin hänelle suoma
lyhytkin uni ja vielä enemmän vaaransa tajunta olivat palauttaneet
hänelle aistiensa täydellisen hallinnan.
Arvoisa tuomari ja yhtä arvollinen vanki tähystelivät tovin tiukasti
toinen toistansa vaiti. Glossin nähtävästi tunsi saaliinsa, mutta
tuntui olevan ymmällä, miten käydä kuulustelemaan. Vihdoin hän
keskeytti äänettömyyden.
"Vai niin, kapteeni, tekö tässä? Olettekin ollut vieras tälle
rannikolle joitakuita vuosia."
"Vierasko?" vastasi toinen; "vieraspa kylliksi, luulemma, kun jeeveli
minut korjatkoon, jos olen täällä vielä kertaakaan käynyt".
"Tuo ei kelpaa, hra kapteeni."
"Sen _pitää_ kelvata, hra tuomari -- sapperment!"
"Ja keneksi siis suvaitsettekaan nimittää itseänne tätänykyä", kysyi
Glossin, "siksi asti vain kunnes toimitan joitakuita muita virkistämään
muistianne siinä kohden, kuka olette tai ainakin olette ollut?"
"Kukako bin minä? -- donner und blitzen! Minä bin Jans Hanson,
Cuxhavenista -- mitäs minä mukamas bin?"
Glossin otti huoneessa olevasta kotelosta parin pikku taskupistooleja
ja latasi ne julkisen huolellisesti. "Voitte vetäytyä poikkeen", hän
huomautti kirjurilleen, "ja ottakaa miehet mukaanne, Scrow -- mutta
odotelkaa porstuassa kuulon kantamilla".
Kirjuri yritti tehdä isännälleen vastaväitteitä vaarallisesta
antautumisesta noin hurjaluontoisen miehen kahdenkeskiseen seuraan,
vaikka hän olikin kahlehdittu jäseniänsä hievauttelemattomaksi. Mutta
Glossin kärsimättömästi viittasi hänet poistumaan.
Tuomari mitteli sitte pariin kertaan lattiaa, veti istuimensa
vastapäätä vankia, voidakseen tuijottaa häntä suoraan kasvoihin, laski
pistoolit eteensä valmiiksi ja sanoi jämeällä äänellä:
"Te olette Dirk Hatteraick Flushingista, niinhän?"
Vanki vaistomaisesti vilkaisi ovelle, kuin peljäten jonkun kuuntelevan.
Glossin nousi, avasi oven, jotta vanki tuoliltaan sai varmuudekseen
nähdä, ettei ketään ollut kuuluvilla, sulki sen sitten, istuutui
jälleen ja kertasi kysymyksensä:
"Te olette Dirk Hatteraick, entiseen aikaan 'Jungfrauw Haagenslaapen'in
kapteeni, ettekö olekin?"
"Tuhannen jeeveliä! -- ja jos sen tiedätte, niin miksi kysytte?"
vastasi vanki.
"Siksi että minua kummastuttaa nähdä teidät viho viimeisessä paikassa,
missä saisitte olla, jos turvallisuudestanne piittaatte", huomautti
Glossin kylmäkiskoisesti.
"Jeeveli! Yksikään ei piittaa turvallisuudestaan, joka minulle tuolla
tavoin puhuu!"
"Mitä? Aseettomana ja raudoissa -- eivät suuret sanat suuta halkaise,
kapteeni!" vastasi Glossin ivallisesti. "Mutta pöyhkeily ei auta,
kapteeni -- tuskin te tästä maasta pääsette tekemättä selvää pikku
tapauksesta, joka aikoinaan sattui Warrochin kärjessä."
Hatteraickin katsanto synkkeni yöksi.
"Minulla puolestani", pitkitti Glossin, "minulla ei ole mitään
erityistä halua panna lujalle vanhaa tuttavaa -- mutta minun täytyy
tehdä velvollisuuteni -- lähetän teidät jo tänä päivänä parivaljakolla
Edinburghiin".
"Potz donner! ettehän toki sitä tehne?" sanoi Hatteraick hiljaisemmin
ja nöyremmin. "Tehän saitte puolen lastillisen arvon Vanbeest ja
Vanbruggenin maksettavaksi asetettuina vekseleinä."
"Siitä on niin pitkä aika, kapteeni Hatteraick", vastasi Glossin
suurellisesti, "etten tosiaankaan muista, mitä korvausta sain
vaivastani".
"Vaivastanne? Vaitiolostanne, tarkotatte."
"Se oli tavallinen liikeasia", selitteli Glossin, "ja minä olen joku
aika takaperin peräytynyt liikealalta".
"Vai niin, mutta semmoinen on minulla käsitys, että minä voisin saada
teidät tekemään käännöksen toistamiseen, ja jälleen koettamaan entistä
tolaa", vastasi Dirk Hatteraick. "Katsokaas, mies, jeeveli minut
korjatkoon, mutta olin kuin olinkin aikeissa pistäytyä pakeillenne ja
kertoa jotakin teihin kuuluvaa."
"Pojasta?" kysäisi Glossin kiihkeästi.
"Ja, mynheer", vastasi kapteeni tyynesti.
"Hän elää, niinkö?"
"Yhtä sitkeästi kuin te tai minä", takasi Hatteraick.
"Taivasten tekijä! Mutta Intiassahan?" huudahti Glossin.
"Ei, tuhannen jeeveliä, täällä! Tällä viheliäisellä rannikollanne",
selitti vanki.
"Mutta, Hatteraick, se -- jos se nimittäin on totta, mitä minä en usko
-- se syöksee meidät molemmat tuhoon, sillä täytyyhän hänen muistaa
teidän komea kolttosenne; ja mitä minuun tulee -- se tuottaa mitä
pahimpia seurauksia. Se syöksee tuhoon meidät molemmat, sen sanon
teille."
"Minä sanon teille", vastasi merikarhu, "ettei se tuhoa ketään muuta
kuin teidät -- sillä minä olen jo kiikissä, ja jos minun joutuu nahkani
siitä pantiksi, niin kaikki tulkoon julki".
"Perhana!" noitui tuomari kärsimättömästi, "mikä teidät hullaannuttikin
tälle rannikolle takaisin tulemaan?"
"No, kaikki geld oli mennyttä, ja kaupat eivät vedelleet, ja ajattelin
jutun homehtuneen ja hautautuneen", vastasi arvoisa laivuri.
"Malttakaas -- mitä onkaan tehtävissä?" tuumitteli Glossin
ahdistuneesti. "En uskalla laskea teitä vapaalle jalalle -- mutta eikö
teitä voitaisi matkalla pelastaa -- totta tosiaan -- sana luutnantti
Brownille -- ja minä lähettäisin saattueenne rantatietä myöten."
"Ei, ei! Sepä ei lyö leiville -- Brown on kylmänä -- ammuttu -- arkkuun
pantu, hyvä mies -- paholainen on korjannut hänen luunsa."
"Kuollut? -- ammuttu? Woodbournessa kai?" kysyi Glossin.
"Ja, mynheer."
Glossin vaikeni -- mielentuska herutteli hikikarpaloita hänen
otsalleen, vastapäätä istuvan kovapintaisen pahantekijän levollisesti
kierittäessä mälliä poskessaan, tuliristikolle mehua ruiskauttaen.
"Tulisi tuho", aprikoitsi Glossin itsekseen, "ehdoton tuho, jos
perillinen ilmestyisi esille -- ja mikä saattaisikaan sitten olla
seurauksena noiden miesten kanssa yksissä juonissa olemisesta? Mutta
on kovin niukasti aikaa toimenpiteisiin... Kuulkaahan, Hatteraick; en
voi päästää teitä vapaaksi -- mutta sellaiseen paikkaan voin teidät
sijottaa, missä voitte vapauttaa itsenne -- mielellänihän aina autan
vanhaa ystävää. Minä teljetän teidät vanhaan linnaan yöksi ja annan
noille miehille kaksinkertaisen annoksen grogia.[35] Mac-Guffog
suistuu satimeen, johon hän teidät pyydysti. Varushuoneessa, joksi
sitä nimitetään, ovat ikkunan kanget rapistuneet lahoiksi, eikä se ole
kahtatoista jalkaa korkeammalla maan pinnasta, ja lunta on paksulta."
"Mutta renkaat", sanoi Hatteraick kahleitansa katsellen.
"Kuulkaahan", sanoi Glossin, astuen työkalulaatikolleen ja ottaen
esille pienen viilan, "tuossa on teille ystävä, ja porraspolun tunnette
rantaan".
Hatteraick ravisteli kahleitaan haltioissaan, kuin olisi jo ollut
vapaudessaan, ja yritti ojentaa kytkettyjä käsiään suojelijaansa
kohden. Glossin laski sormensa huulilleen ja vilkaisi varovasti ovelle,
jatkaen sitten ohjeitaan:
"Paettuanne teidän on paras mennä Derncleughin Harjalle."
"Donner! Se kätkö meni pilalle."
"Lempo! No, varastakaa sitte rantahietiköltä minun veneeni, ja painakaa
selälle. Mutta jääpykää sitte hiljoilleen Warrochin kärkeen, kunnes
minä tulen teitä tapaamaan."
"Warrochin kärkeen?" kertasi Hatteraick, jälleen ähmissään. "Luolaanko,
hä? Mieluummin menisin minne hyvänsä muuanne -- es spuckt da! --
vakuuttavat hänen haamunsa varmasti kävelevän. Mutta, donner und
blitzen, enhän häntä elävänäkään kartellut enkä kuolleenakaan
pelkäämään rupea. Strafe mich die hölle! älköön ikinä sanottako, että
Dirk Hatteraick konsanaan säikkyi paholaista sen enempää kuin koiraa!
Minä siis värjötän siellä, kunnes näen teidät?"
"Niin juuri", vahvisti Glossin, "ja nyt minun pitää kutsua miehet
sisälle". Ja sen hän tekikin.
"En saa mitään tolkkua kapteeni Jansonista, joksi hän itseänsä sanoo,
Mac-Guffog, ja nyt on myöhä lähteä köryyttämään häntä piirikunnan
vankilaan. Eikö tuolla ylhäällä vanhassa linnassa olekin eräs
holvihuone?"
"On kyllä, sir; minun setäni, konstaapeli, kerran vanhan Ellangowanin
aikana piti muuatta miestä siellä kolme päivää. Mutta sitä nousi aika
häly -- asiaa käsiteltiin viidentoista oikeudessa."
"Tuon kaiken tiedän, mutta tämä mies ei siellä kovinkaan pitkää
aikaa viivy -- se kelvatkoon hätävaraksi yhtä yötä varten, pelkäksi
pidätyshuoneeksi tutkinnon lomassa. Siihen tullaan pienen kammion
kautta, johon te saatte sytyttää itsellenne tulen, ja minä lähetän
teille kyllälti tavaraa saadaksenne olonne mukavaksi. Mutta muistakaa
lukita vanki tyrmäänsä; ja kuulkaahan, antakaa hänenkin saada tuli
holvihuoneeseen, vuodenaika vaatii sitä. Kenties hän huomenna puhuu
suunsa puhtaaksi."
Ohjeensa annettuaan sekä määrättyään miehille runsaasti ruokavaroja ja
väkijuomia, tuomari lähetti vartionsa viettämään yötä vanhaan linnaan,
vahvasti toivoen ja uskoen, etteivät he käyttäisi aikaansa valvomiseen
eivätkä rukoilemiseen.
Ei tarvinnut peljätä, että Glossin itse sinä yönä nukkuisi
ylen sikeästi. Hänen asemansa oli äärimäisessä vaarassa, sillä
konnankoukuilla onnistuneen elämän suunnitelmat näyttivät yhtähaavaa
luhistuvan hänen yltään ja ympäriltään. Hän laskeusi levolle ja
heittelehti kauvan turhaan pieluksellaan.
Vihdoin hän nukahti, mutta ainoastaan nähdäkseen isäntänsä -- milloin
kalman kalpeus kasvoillaan, kuten viimeksi, milloin muuntuneena
nuoruuden täyttä voimaa uhkuvaksi kostajaksi, joka läheni karkottamaan
häntä isiensä maahovista. Sitte hän oli kauvan vaeltavinaan karua
nummea, kunnes viimein saapui majatalolle, josta kuului iloista
mellastusta, ja sisälle astuessaan hän ensimäiseksi kohtasi Frank
Kennedyn, musertuneena ja hurmeissaan kuten oli Warrochin kärjen
hietiköllä virunut, mutta höyryävä punssimalja kädessään. Sitte näkymö
vaihtui tyrmäksi, missä jo kuolemaan tuomittu Dirk Hatteraick tunnusti
rikoksiaan papille.
"Verityön jälkeen", puheli katuva, "me vetäydyimme lähellä olevaan
luolaan, jonka tiesi vain yksi mies koko piirikunnassa. Väittelimme
mitä tehdä lapselle ja ajattelimme luovuttaa sen mustalaisille, kun
kuulimme takaa-ajajien huhuilevan toisilleen. Yksi mies vain tuli
suoraan luolallemme, sama, joka sen salaisuuden tiesi -- mutta me
teimme hänet ystäväksemme, maksamalla puolet pelastamiemme tavarain
arvosta. Hänen neuvostaan veimme lapsen Hollantiin apulaivassamme, joka
seuraavana yönä saapui korjaamaan meidät rannikolta. Se mies oli --"
"Ei, minä kiellän sen! -- en se minä ollut!" sopersi Glossin, ja
tuskassaan ponnistellen lausuakseen epäyksensä selvemmin heräsi hän.
Omatunto se kuitenkin oli tämän näkysarjan tuottajana. Tuntien
salakuljettajien piilot paljoa paremmin kuin kukaan muu, oli hän
toisten eri suunnilta etsiskellessä mennyt suoraa päätä luolaan,
ennen kuin oli Kennedyn murhastakaan kuullut, odottaen tapaavansa
hänet heidän vankinaan. Hän tuli heidän luokseen jotakin välittelyä
ajatellen, mutta tapasikin heidät syyllisen kauhun valtaamina; murhaan
jouduttanut raivo alkoi kaikissa, paitsi Hatteraickissa, painua
katumukseksi ja peloksi.
Glossin oli silloin varaton ja kovin velkaantunut, mutta hän oli
jo saanut mr. Bertramin kallistamaan korvansa esityksilleen ja
hänen suopean mielenlaatunsa oivaltaen havainnut helpoksi rikastua
hänen kustannuksellaan, kunhan miesperillinen olisi poissa tieltä,
jolloin maaomaisuus joutuisi heikon ja tuhlaavaisen isän mielinmäärin
hallittavaksi. Hetkellisen voiton ja jatkuvan edun yllyttämänä hän otti
vastaan salakuljettajain kauhuissaan tarjoaman lahjuksen sekä autteli
ja rohkaisi heidän aikomustaan ryöstää pois hänen hyväntekijänsä lapsi,
joka jäljelle jätettynä olisi ollut kyllin vanha kuvailemaan näkemäänsä
veristä kohtausta.
Ainoa lieventävä seikka, jota Glossinin nokkeluus kykeni
omalletunnolleen hokemaan, oli kiusauksen suuruus ja äkillisyys, se kun
käsitti juuri ne edut, joita hän oli kauvan hautonut mielessään, ja
lupasi vapauttaa hänet ahdingosta, joka oli jo käymäisillään hänelle
ylivoimaiseksi. Sitä paitsi yritti hän ajatella, että hätävarjelus
määräsi hänen käyttäytymisensä. Hän oli jossakin määrin rosvojen
vallassa ja intteli kovasti omalletunnolleen, että jos hän olisi heidän
tarjouksensa evännyt, ei hän kenties olisi saanut huutamaansa apua
kylliksi ajoissa, vaikka läheltäkin tulevana, pelastuakseen miesten
käsistä, jotka vähemmästäkin yllykkeestä olivat vastikään tehneet
murhan.
Syyllisen tunnon tuskallisten aavistusten kalvamana Glossin nousi
nyt vuoteeltaan ja katseli ulos yöhön. Kertomuksemme kolmannessa
luvussa jo kuvailemaamme maisemaa peitti nyt lumi, ja maan kirkas
valkovaippa loi vastakohdalleen merelle mustansinervän vivahduksen.
Lumipeitteistä maisemaa voidaan käsitteellisesti sanoa kauniiksi, mutta
siihen ajatusyhtymänä liittyvä vilu ja autius sekä verrattain harva
liikenne antavat sille kolean, vieraan ja onean tunnun. Tavallisessa
tilassaan meille tutut esineet ovat joko huvenneet tai niin oudosti
muuntuneet, että luulemme tähystelevämme tuntematonta maailmaa. Mutta
sellaisissa ajatuksissa ei tämän pahan miehen mieli liikkunut. Hänen
katseensa tapaili vanhan linnan jättiIäismoisia ja jylhiä ääriviivoja.
Suunnattoman jyhkeästä kylkitornista kiilui kaksi valoa, toinen
holvihuoneesta, johon Hatteraick oli teljetty, toinen hänen vartijainsa
haltuun annetusta viereisestä kammiosta.
"Onko hän päässyt pakenemaan, vai päässeekö ollenkaan? Ovatko nuo
miehet vartioineet, jotka eivät koskaan ennen ole valppaita olleet,
täydentääksensä minun tuhoni? Jos hän aamullakin on tuolla, niin hänet
on lähetettävä vankilaan; Mac-Morlan tai joku toinen ryhtyy asiaan --
hän joutuu ilmi -- tuomitaan -- ja kostoksi kertoo kaikki! --"
Näiden kiduttavien ajatusten nopeasti pyöriessä Glossinin mielessä
näki hän valoista toisen pimenevän, kuin olisi tumma esine asettunut
ikkunaan. Sepä jännittävä hetki!
"Hän on suoriutunut kahleistaan! -- hän reutoo ikkunan kankia -- ne
ovat varmasti ihan mureiksi ruostuneet, niiden täytyy myödätä! Voi,
hyvä Jumala, ne ovat pudonneet ulospäin; kuulin niiden kalahtavan
kiviin! -- melu ei voi olla heitä herättämättä -- paha periköön hänen
hollantilaisen kömpelyytensä! Valo pilkottaa jälleen vapaasti -- ne
ovat temmanneet hänet ikkunasta ja sitovat häntä huoneessaan! Ei, hän
oli vain toviksi peräytynyt putoavien kankien säikäyttämänä -- hän on
taas ikkunassa -- nyt pimenee valo kokonaan -- hän on tunkeutumassa
ulos! --"
Raskas jysähdys ilmotti Hatteraickin pudottautuneen maahan, ja pian
jälkeenpäin näki Glossin varjomaisen haamun hiipailevan pitkin valkeata
rantaviirua ja saapuvan veneen kohdalle. Uusi pelon aihe!
"Hän ei omin voiminsa jaksa lykätä sitä vesille", jupisi Glossin
itsekseen; "minun täytyy rientää sen roiston avuksi. Mutta ei!
liikkeelle hän on sen saanut, ja nyt, Jumalan kiitos, sen purje
pullistuu kuutamossa -- niin, nyt se on tuulen vietävänä -- sallisipa
taivas sen riehua myrskynä, joka hänet pohjaan upottaisi!"
Tämän viimeisen sydämellisen toivotuksen jälkeen hän yhä tarkkaili
veneen kulkua Warrochin kärkeä kohti, kunnes häämyistä purjetta ei enää
erottanut synkistä aalloista, joiden harjoilla se lipui. Varmistuneena
siitä, että lähin vaara oli väistetty, hän hieman levollisempana palasi
syylliselle pielukselleen.