Innokkaimpia tavottelemaan sitä henkilöä, joka oli väijynyt ja
haavottanut nuorta Charles Hazlewoodia, oli squire Gilbert Glossin,
entinen käräjäkirjuri, nykyään Ellangowanin lairdi ja hänen
arvoisuutensa rauhantuomari. Hänen siinä osottamansa uutteruuden
vaikuttimet olivat moninaiset; mutta oletamme lukijaimme jo sen
verran tuntevan tätä herrasmiestä, etteivät katso hänen olleen siinä
puuhassaan syypää mihinkään aatosperäisen oikeuden kiihkoilevaan tai
hillittömään rakkauteen.
Totuus on se, että tämä kunnioitettava kansalainen huomasi olonsa
vähemmän mukavaksi kuin oli odottanut, juoniteltuansa itselleen
hyväntekijänsä maaomaisuuden. Menestyneen keinottelun itseonnitteluja
eivät aina olleet hänen ajatuksensa kotona, missä kovin paljon esiintyi
entisaikoja muistuttelevaa. Ja ulos päin tarkastellessaan ei hän voinut
olla tajuamatta, että hän pysyi suljettuna piirikunnan säätyhenkilöiden
seurasta, joiden tasalle oli mielestään kohottautunut.
Häntä ei hyväksytty heidän klubeihinsa, ja julkisissa kokouksissa,
joista häntä ei voitu kokonaan pitää erossa, huomasi hän olevansa
syrjitty sekä saavansa kylmäkiskoisia ja halveksivia silmäyksiä. Tätä
vastenmielisyyttä pitivät yllä sekä periaate että ennakkoluuloisuus,
sillä seudun herrasmiehet vihasivat häntä niiden keinojen takia,
joilla hän oli asemansa anastanut, samalla kun halveksivat hänen
alhaista sukuperäänsä. Alemmissa kansankerroksissa oli hän vieläkin
kehnommassa maineessa. Ne eivät tahtoneet hänelle myöntää paikallista
Ellangowanin lisänimeä eivätkä tavanmukaista mr.-puhuttelusanaa. Sillä
taholla hän oli pelkkä Glossin, ja niin uskomattomasti kiinnitti hänen
turhamaisuuttaan tämä mitätön seikka, että hänen tiedettiin antaneen
puolikruunusen kerjäläiselle, syystä että tämä oli pennyä pyydellessään
kolmasti puhutellut häntä Ellangowaniksi.
Kipeästi hän siis tunsi yleisen kunnioituksen puutteen, etenkin
verratessaan omaa asemaansa ja vastaanottoansa seurapiireissä mr.
Mac-Morlanille suotuun kohteluun. Tämä oli maallisessa suhteessa paljoa
alempana, mutta häntä rakasti ja kunnioitti sekä rikas että köyhä, ja
hitaasti mutta varmasti oli hän laskemassa perustusta kohtuulliselle
varallisuudelle, saaden osakseen hyvänsuopaisuutta ja arvonantoa
kaikkien taholta, jotka hänet tunsivat.
Sisäisesti kirveli Glossinin mieltä kohtelu, jota hänen olisi tehnyt
mieli sanoa seudun väestön ennakkoluuloisuudeksi ja joutavoimiseksi,
mutta hän oli liian viisas välittääkseen julkisesti. Hän oivalsi
kohoamisensa siksi verekseksi, ettei se aivan pian unohtuisi, ja
nousunsa välikappaleet siksi ilkeiksi, ettei niitä hevillä annettaisi
anteeksi. Mutta aika, ajatteli hän, vähentää ihmetystä ja lieventää
vihattua käyttäytymistä.
Hän oli asemansa saavuttanut tutkiskelemalla ihmisluonteen heikkoja
kohtia, ja samalla taidokkuudella päätti hän siis vaania tilaisuuksia,
joissa pääsisi osottautumaan avulliseksi niillekin, jotka häntä
vähimmin sietivät. Hän luotti siihen, että hänen oma kyvykkäisyytensä,
maalaisherrasmiesten alttius riitaantumisiin, jolloin lakimiehen
neuvo käy kallisarvoiseksi, ja lukemattomat muut kärsivällisyydellä
ja näppäryydellä hoideltavat sattumat piankin saattaisivat hänet
merkitsevämpään ja kunnioitetumpaan asemaan naapuriensa kesken.
Kenties hän vielä ylenisi sillekin huipulle, jonka toisinaan saavuttaa
ovela, maailmallinen, hommakas liikekyky, kun hän maalaisherrasmiesten
keskessä asuvana joutuu Burnsin sanoilla olemaan:
kaikille kielenä räikän.
Eversti Manneringin taloa vastaan tehty rynnäkkö ja sitä seurannut
Hazlewoodin haavottuminen näyttivät Glossinista oivalliselta
tilaisuudelta saattaa suuri yleisö käsittämään, mitä hyötyä pystyy
tuottamaan toimelias oikeuden edustaja (hän oli jonkun aikaa takaperin
saanut valtuutuksensa rauhantuomariksi), joka tuntee hyvin sekä lain
että laittomien kaupankävijäin tyyssijat ja tavat. Viimeksi mainitulla
alalla hän oli saanut asiantuntemuksensa entisistä likeisistä
väleistään muutamiin etevimpiin salakuljettajiin. Niiden perusteella
oli hän tuolloin tällöin toiminut noiden henkilöiden lainopillisena
neuvonantajana, toisin ajoin taasen heidän yritystensä osakkaana.
Mutta tämä yhteys oli lakannut jo vuosia sitten; ja ottaen huomioon,
kuinka lyhyt on ura tuollaisilla suurmiehillä ja kuinka lukuisat ovat
ne seikat, jotka saavat heidät vetäytymään pois erinäisiltä toimintansa
näyttämöiltä, ei hänellä ollut vähintäkään syytä ajatella, että hänen
nykyiset tutkistelunsa voisivat mahdollisesti vaarantaa ketään vanhaa
ystävää, jolla sattuisi vuorostaan olemaan kostokeinoja häntä vastaan.
Entinen aatteellinen osanotto tuollaisiin lainrikkomuksiin oli hänen
nähdäkseen seikka, jonka ei tarvinnut missään suhteessa ehkäistä
häntä nyt käyttämästä kokemustaan yleisön hyväksi tai oikeammin omien
yksityispyyteittensä edistämiseksi.
Eversti Manneringin suotuisan mielipiteen ja kannatuksen voittaminen
puolelleen ei ollut vähäarvoinen tavoteltava miehelle, jonka teki
kovasti mieli päästä pannastaan, ja vielä tärkeämpää oli saavuttaa
vanhan Hazlewoodin suosio, tämä kun oli piirikunnan johtomiehiä. Ja
lopuksi, jos hänen onnistuisi keksiä, pidättää ja saattaa syyhyn
rikolliset, olisi hänellä se tyydytys, että Mac-Morlan nolaantuisi
ja jossain määrin joutuisi häpeäänkin. Tällehän piirikunnan
sijaissheriffinä varsinaisesti kuului tämänlainen tutkinta, joten
hänen maineensa varmastikin kärsisi yleisön silmissä, jos Glossinin
vapaaehtoiset ponnistukset menestyisivät paremmin kuin hänen
virkatoimintansa.
Noin elähyttävien vaikuttimien innostamana ja hyvin tutustuneena
alempiin oikeudenpalvelijoihin pani Glossin kaikki joustimet käyntiin
saadakseen ilmi ja mahdollisuutta myöten otattaakseen kiinni joitakuita
siitä joukkiosta, joka oli ahdistanut Woodbournea, erittäinkin haluten
saada käsiinsä sen henkilön, joka oli ampunut Charles Hazlewoodia.
Hän lupaili suuria palkintoja, esitti taitavia suunnitelmia ja käytti
henkilökohtaisia välejänsä vanhojen salakuljetuskauppaa kannattavien
tuttaviensa keskuudessa, selitellen heille paremmaksi uhrata kätyri tai
kaksikin kuin joutua epäillyksi moisten katalien hommien suosimisesta.
Mutta jonkun aikaa pysyivät kaikki nämä ponnistukset tehottomina.
Alempi kansa joko suosi tai pelkäsi salakuljettajia liiaksi, antaakseen
mitään todistusta heitä vastaan. Viimein sai vireä tuomari tietoonsa,
että Hazlewoodin haavottajan tuntomerkkeihin soveltuva mies oli
kohtauksen edellisen yön asunut Gordonin Vaakunassa Kippletringanissa.
Sinne läksi kiireen kautta mr. Glossin, kuulustellakseen vanhaa
tuttavaamme mrs. Mac-Candlishia.
Lukija muistanee, ettei mr. Glossin tämän kelpo vaimon ajatuksissa
saanut suosiollista sijaa. Sen vuoksi hän tulijan kutsumana saapui
vierashuoneeseensa hitaasti ja vastahakoisesti ja sisälle tullessaan
tervehti mitä kylmäkiskoisimmasti. Kaksinpuhelu kävi sitte seuraavasti:
"Virkistävä pakkasaamu, mrs Mac-Candlish."
"Kyllä, sir; kelpaahan sää", vastasi emäntä nuivasti.
"Mrs. Mac-Candlish, haluaisin tietää, syövätkö tuomarit täällä
päivällistä tavallisuuden mukaan käräjien jälkeen tiistaina?"
"Luulen -- taitavat niin tehdä, sir -- tavallisuuden mukaan" --
(huoneesta lähtemäisillään).
"Malttakaahan hetkinen, mrs. Mac-Candlish -- kas, teilläpä on tuima
kiire, hyvä ystävä! Olen tässä ajatellut, ettei taitaisi olio
hullummaksi klubi täällä kerran kuussa päivällisellä."
"Ei kai, sir; _arvokkaiden_ herrasmiesten klubi."
"Niin, oikein", sanoi Glossin, "tarkotan maanomistajia ja piirikunnassa
jotakin merkitseviä herrasmiehiä; tekisi mieleni panna alulle sellainen
homma".
Kuiva yskähdys, jolla mrs. Mac-Candlish otti vastaan tämän esityksen,
ei suinkaan ilmaissut mitään vastenmielisyyttä itse hanketta kohtaan,
käsitteellisenä, mutta sisälsi suurta epäuskoisuutta, miten pitkälle se
menestyisi esittäjänsä hoimissa. Se ei ollut kieltoperäistä köhää, vaan
arveloitsevaa köhää, ja sellaiseksi sen Glossin tajusi; mutta hänen
aivoituksiinsa ei loukkaantuminen soveltunut.
"Onko taivallettu rivakasti tätä kautta, mrs. Mac-Candlish? Lienee
väkeä riittänyt?"
"Kyllähän, sir, -- mutta minua luulemma kaivataan tarjoilupuolella."
"Ei, ei, -- viivähtäkää silmänräpäys, senhän voinette tehdä, vanhan
tuttavuuden takia? Kuulkaahan, muistatteko huomattavan pitkää nuorta
miestä, joka oli talossanne viime viikolla yötä?"
"Tosiaankaan, sir, enpä osaa oikein sanoa -- en koskaan pidä sillä
lukua, ovatko vieraani pitkiä tai pätkiä, kunhan laskulle laittavat
mittaa."
"Ja jolleivät sitä tee, niin te voitte sen tehdä heidän puolestaan, hä,
mrs. Mac-Candlish? -- ha, ha, ha! Mutta tämä tiedustamani nuori mies
oli suunnilleen kuusi jalkaa mitaltaan, musta metallinappinen nuttu
yllään, vaaleanruskea tukka jauhottamaton, siniset silmät ja suora
nenä, matkusti jalkaisin, ilman palvelijaa tai tamineita -- tottahan
voitte muistaa sellaisen matkustavaisen nähneenne?"
"Hyväinen aika, sir", vastasi mrs. Mac-Candlish, luontuvana tekemään
turhiksi hänen tiedustelunsa, "en voi ruveta vaivaamaan päätäni
sellaisella asialla -- tällaisessa talossa on tietääkseni parempaakin
tehtävää kuin pitää muistissa matkustavaisten tukkaa tai silmiä
taikkapa neniäkään".
"Siinä tapauksessa, mrs. Mac-Candlish, minun täytyy suorin sanoin
huomauttaa teille, että tuota henkilöä epäillään rikoksesta. Näiden
epäluulojen johdosta minä tuomarina tätä teiltä kuulustan -- ja jos
kieltäydytte vastaamasta kysymyksiini, niin minun täytyy panna teidät
valalle."
"Mutta, sir, minäpäs en ole vapaa vannomaan[33] -- me olemme aina
käyneet vapaakirkollisten sananselityksissä. Totta on kyllä, että me
kylänvanhin Mac-Candlishin aikaan (kelpo sielun) käytimme kirkkoa,
mikä oli säällisintä hänen asemassaan, kun hän kerran oli virassa --
mutta hänen tultuansa kutsutuksi Kippletringania parempaan paikkaan
olen minä palannut arvoisan mestari Mac-Grainerin kuulijoihin. Niinpä,
katsokaas, sir, minulla ei ole vapaisuutta vannoa puhumatta papille --
varsinkaan ketään viatonta nuorukaisparkaa vastaan, joka on vieraana ja
ystävättömänä kulkenut seutumme kautta."
"Kenties huojennan arveluksianne, vaivaamatta mr. Mac-Graineria, kun
ilmotan, että tiedustamani mies on sama, joka ampui nuorta ystäväänne
Charles Hazlewoodia."
"Siunaa ja varjele! Kukas olisi hänestä sellaista uskonut? Ei,
jos olisi ollut kysymyksessä velka tai vaikkapa pikku temmellys
tullinuuskijain kanssa, niin eipä olisi Nelly Mac-Candlishin kieleltä
sanaakaan kirvonnut häntä vastaan. Mutta jos hän tosiaankin ampui
nuorta Hazlewoodia -- mutta minä en voi sitä ajatellakaan, mr. Glossin!
Tämä on kai vain teidän metkujanne -- en voi sellaista ajatella
noin säveästä nuorukaisesta. Ei, ei, tämä on niitä teidän ainaisia
kepposianne. Jonkun saamamiehen usuttama tietenkin olette hänen
jäljilleen."
"Näen ettei teillä ole mitään luottamusta minuun, mrs. Mac-Candlish;
mutta silmätkääpä näitä todistuksia, rikoksen näkijäin allekirjottamia,
ja päättäkää itse, eivätkö konnan tuntomerkit kuvaile teidän
vierastanne."
Hän työnsi paperit emännän käteen, ja tämä lueskeli ne hyvin
huolellisesti, usein ottaen nenältään silmälasinsa, luodakseen
katseensa taivasta kohti tai kenties pyyhkäistäkseen silmästään
kyyneleen, sillä nuori Hazlewood oli kunnon emännän erityinen suosikki.
"No niin, niinpä niin", puheli hän lopetettuaan tarkastuksen, "koska
asia on tuolla tavoin, niin luovutan minä hänet puolestani, roiston!
Mutta hohoi, kylläpä me olemme erehtyviä kuolevaisia! En ole konsaan
nähnyt kasvoja, jotka enemmän olisivat minua miellyttäneet, enkä
säveämpää ja näpsempää nuorukaista -- ajattelin häntä johonkin pulaan
joutuneeksi herrasmieheksi. Mutta minä hylkään sen heittiön -- ampuakin
Charles Hazlewoodia -- ja nuorten neitosien nähden, viattomien
poloisten! Minä hylkään hänet."
"Myönnätte siis, että sellainen henkilö asui täällä juuri katalan teon
edellä?"
"Asui kyllä, sir, ja kaikki talon väki mielistyi häneen, hän oli
sellainen avomielinen, säyseä nuori mies. Ei hänen kulutuksensa tähden,
sen tiedän sanoa, sillä hän vain tilasi lampaankylkeä ja kännikän
olutta, ja ehkäpä lasillisen tai kaksi viiniä ja minä pyysin hänet
juomaan minun kanssani teetä enkä pannut sitä laskuun. Illallista
hän ei syönyt, vaan sanoi olevansa väsyksissään koko edellisen yön
matkustettuaan -- joissakin konnankoukuissa kai kuljeskellut, senhän
osaan nyt sanoa."
"Saitteko sattumalta hänen nimeään tietoonne?"
"Sainhan kuin sainkin", vastasi emäntä, nyt yhtä kiihkeänä julistamaan
tietojaan kuin äsken niitä salaamaan. "Hän sanoi olevansa Brown
nimeltään ja kertoi olevan luultavaa, että joku vanha vaimo,
mustalaisakan näköinen, saattaisi häntä tiedustaa -- niin, niin, sano
minulle seurasi, niin sanon kuka olet! Voi sitä lurjusta! No niin,
sir, aamulla hän lähtiessään maksoi laskunsa hyvin kunniallisesti
ja antoi jotakin siivoojattarelle kaiketikin, sillä Grizyllä ei ole
mitään minulta, paitsi kaksi uutta kenkäparia vuoteensa ja ehkä pikku
kehotuspalkkio kekrimaanantaina --"
Tässä näki Glossin tarpeelliseksi puuttua puheeseen ja toimittaa
kerkeän emännän takaisin tolalleen.
"Niin juuri, hän vain sanoi, että jos sellainen henkilö tulee
tiedustamaan Brownia, niin sanokaa menneeni katselemaan Loch
Creeraniksi nimittämänne järven luistelijoita ja palaavani tänne
päivälliselle. Mutta takaisin hän ei tullutkaan -- vaikka minä häntä
niin uskollisesti odotin, että itse pidin silmällä kananpoikien ja
kupukyyhkysen paistamista, ja sitä minä en tavalliseksi työkseni tee,
mr. Glossin -- ja vähänpä ajattelin, millainen luistelu hänellä liikkui
mielessään -- mr. Charles-poloisen ampuminen!"
Mr. Glossin oli viisaana tutkijana antanut todistajansa purkaa kaikkea
kummasteluansa ja suuttumustaan. Nyt hän alkoi udella, oliko epäilty
henkilö jättänyt majataloon mitään omaisuutta tai papereita.
"Totta tosiaan, hän antoi käärön -- pienen käärön minun talteeni, ja
hopearahaa hän minulle antoi ja pyysi minua hankkimaan hänelle puoli
tusinaa röyhyteltyjä paitoja, ja Peg Pasley on niitä puuhassa paraikaa
-- ne saattavat kelvata hänelle somistautuaksensa ylös Lawnmarketia[34]
marssimaan, riiviölle!"
Mr. Glossin pyysi kääröä nähdäkseen, mutta tässä viivytteli emäntä.
"Enpä tiedä -- tietenkinhän oikeuden täytyy kulkea tolaansa -- mutta
kun jotakin uskotaan jonkun tallennettavaksi, niin kai maar hän on
siitä vastuussa -- mutta minä huudankin sisälle diakoni Bearcliffin,
ja jos te, sir, haluatte kirjottaa luettelon käärön sisällöstä, mr.
Glossin, ja annatte minulle kuitin diakonin nähden -- tai vielä
parempana pitäisin, jos se sinetittäisiin ja jätettäisiin diakoni
Bearcliffin käsiin -- se tekisi mieleni keveäksi -- enhän minä mitään
muuta kaipaa kuin oikeutta puolelle kuten toisellekin."
Mrs. Mac-Candlishin luontainen terävyys ja kokemuksen kasvattama
epäluuloisuus olivat taipumattomat, joten Glossin kutsutti diakoni
Bearcliffin puhelemaan "siitä konnasta, joka oli ampunut mr.
Charles Hazlewoodia". Diakoni ilmestyi tekotukka viistossa, hän kun
tuomarin kutsun kuullessaan oli niin kiireisesti siihen vaihtanut
Kilmarnock-lakkinsa, jota hän tavallisesti piti päässään ostajiansa
palvellessaan.
Mrs. Mac-Candlish haki sitten esille Brownin hänelle jättämän käärön;
siinä oli mustalaisen kukkaro. Nähdessään sen monipuolisen sisällön
kallisarvoisuuden onnitteli mrs. Mac-Candlish ajatuksissaan itseään
niistä varokeinoista, joihin oli ryhtynyt ennen kuin luovutti
talletettavansa mr. Glossinille. Tämä taasen oli näköjään puolueettoman
vilpittömänä ensimäinen ehdottamaan, että kalleuksista laadittaisiin
tarkka luettelo, jotta ne sitten annettaisiin diakoni Bearcliffin
haltuun, kunnes ne lähetettäisiin kuninkaan oikeuston rikosasiain
osastoon. Hän ei halunnut, huomautti hän, omasta kohdastaan olla
vastuussa esineistä, joilla näytti olevan melkoisen suuri arvo ja jotka
epäilemättä oli mitä katalimmalla tavalla saatu.
Emäntä oli nyt yhä innokkaampi toimittamaan valaistusta asiaan, sillä
kukkaron sisältö todisteli hänelle tehokkaasti, ettei hänen vieraansa
voinut olla kelpo väkeä. Hän huomautti nyt Glossinille, että hänen
kyytimiehensä ja tallirenkinsä olivat kumpainenkin nähneet muukalaisen
jäällä sinä päivänä, jona nuori Hazlewood sai vammansa.
Lukijaimme vanha tuttava Jaakko Jabos kutsuttiin ensimäisenä
esille. Avoimesti myönsi hän nähneensä ja puhutelleensa sinä aamuna
muukalaista, joka hänen tietääkseen oli edellisen yönsä ollut Gordonin
Vaakunassa.
"Mille tolalle käännyitte puheissanne?" kysyi Glossin.
"Käännyimmekö? Häi eihän me siinä mihin käännytty, jäällä vain
painallettiin suoraan kohti rantaa."
"Mutta mistä te puhelitte?"
"Ka, kysymyksiähän tuo vain teki niinkuin vieras ainakin", vastasi
kyytimies, johon näkyi hänen emännästään siirtyneen vastaanhangotteleva
ja umpimielinen henki.
"Mutta mitä kysymyksiä?" tivasi Glossin.
"No, ihmisistähän vain, jotka pelasivat; Jaakko Stevensonista kanssa,
joka maalia piti, ja naikkosista, ja sen semmottoisesta."
"Mistä naisista? ja mitä hän heistä kyseli, Jaakko?" jatkoi
kuulustelija.
"Mistäkö naisista? Häi miss Julia Manneringista, ja miss Lucy
Bertramista, jonka itsekin hyvin tunnette, mr. Glossin -- ne nuoren
Hazlewoodin lairdin kanssa käyskentelivät jäällä."
"Ja mitä hänelle heistä kerroitte?" kysyi Glossin.
"Mitäs, me vain sanottiin, että siinä se on Ellangowanin miss Lucy
Bertram, jonka oli määrä saada iso maaomaisuus -- ja tuo toinen on
miss Julia Mannering, joka on menossa nuoren Hazlewoodin kanssa
naimisiin -- tämän käsivarressahan neiti riippuikin. Tuommoisia
maalaisrupatuksiammehan me vain -- hän oli kovasti suorasukainen mies."
"No, mitä sanoi hän vastaukseksi?"
"Ka, tirkistelihän vain neitokaisiin hyvin tiukanlaiseen ja kysyi, onko
naimakauppa varmasti miss Manneringin ja nuoren Hazlewoodin välille
solmiutumassa. Minä siihen vastasin, että se on varma ja totinen
tosi, niinkuin minulla olikin selvä oikeus sanoa, sillä minun kolmas
serkkuni Jean Clavers (hän on oma sukulaisenne, mr. Glossin, kaithan
Jeanin olette jo aikaa sitte tuntenut?) hän on sukua Woodbournen
emännöitsijälle, ja hän on minulle monastikin sanonut, ettei mikään voi
olla luultavampaa."
"Ja mitä sanoi vieras tuon kuultuaan?"
"Mitäkö?" kertasi kyytimies; "ei yhtikäs mitään hän sanonut --
tuijotteli vain noiden kävelyä pitkin jään reunaa ympäri kuin olisi
ne syödä aikonut, eikä hän niistä silmiänsä kääntänyt, ei halaistua
sanaa virkkanut, ei peliin vilkaissutkaan, vaikka kiemurtajat pitivät
mainiointa mekastusta mitä milloinkaan on nähty -- ja sitte hän
pyörähti pois ja läksi järveltä kirkkopolkua myöten Woodbournen
istutusmetsän läpi, eikä me häntä sen koommin nähty."
"Ajatelkaas", päivitteli mrs. Mac-Candlish, "kuinka kova sydän siinä
on täytynyt olla, että pyrkikin ampumaan nuorta herra-parkaa ihan sen
neidin nähden, jonka kanssa toinen oli naimisiin menossa!"
"Hoo, mrs. Mac-Candlish", sanoi Glossin, "kyllä sellaisia tapauksia
tiedetään -- tietenkin hän etsi kostoa missä se iski syvimpään ja oli
suloisinta".
"Jumala meitä armahtakoon!" huokasi diakoni Bearcliff; "me olemme
heikkoja vaivaisia itseksemme jätettyinä! Niin, hän unohti, kuka sanoi:
'Kosto on minun, ja minä sen suoritan.'"
"Mutta kuulkaasta nyt, hyvät ihmiset", haastoi Jabos, jonka kovapäinen
ja kehittymätön arvostelukyky tuntui toisinaan osaavan naulaa kantaan
silloin kun muut harhaan hosuivat, "kuulkaasta nyt, kyllä te sentään
voitte olla erhetyksissä -- en minä ikinä usko, että mies hautoisi
toisen ampumista hänen omalla pyssyllään. Jumalavita, minäkin olin
metsänvartijan apulaisena Saarella, ja takaanpa, että Skotlannin
kookkain mies ei ota minulta pyssyä ennen kuin minä nalkitsen hänen
nahkaansa koko kudin, vaikka vain olenkin tällainen käiverä, joka ei
muuhun kelpaa kuin satulan sarvelle ja kyytikärryjen etulaudalle --
ei, ei, yksikään elollinen olento ei sitä uskaltaisi. Panenpa veikkaan
parhaat housuni, ja ne ovat juurikään Kirkcudbrightin markkinoilta
ostetut, että sattuman kauppaa se perältäkin on ollut. Mutta jos teillä
ei ole muuta mitään minulle sanottavana, niin menenkin hevosiani
ruokkimaan." Ja hän läksi.
Hänen mukanaan ollut tallirenki todisti samaan tapaan. Häneltä ja mrs.
Mac-Candlishilta tiedustettiin sitte vielä, eikö Brownilla ollut mitään
aseita mukanaan tuona onnettomana aamuna. "Ei mitään", vakuuttivat he,
"muuta kuin tavallinen lyömämiekka riippumassa kupeellaan".
"Todellakin", sanoi diakoni, ottaen Glossinia napista kiinni, sillä
tätä pulmallista asiaa aprikoidessaan oli hän unohtanut Glossinin
arvonnousun, "tämä on sentään vain epätietoinen juttu -- sillä eihän
ole niin peräti varmaa, että hän noin kehnosti varustettuna olisi
lähtenyt tappeluun".
Glossin irrottausi diakonin pitelystä ja väittelystä, vaikkeikaan
töykeästi, sillä hänen nykyinen etunsa vaati onkimaan suosiollisia
käsityksiä kaikenlaatuisilta ihmisiltä. Hän kysyi teen ja sokerin
hintoja, ja puheli hankkivansa vuoden tarpeet; hän antoi mrs.
Mac-Candlishille ohjeita sievistä kekkereistä viiden ystävän
kestitykseksi, jotka aikoi kutsua kanssaan päivälliselle Gordonin
Vaakunaan seuraavan viikon lauvantaiksi; ja lopuksi hän antoi
puolikruunusen Jaakko Jabosille, jonka tallirenki oli kuulustelun
lopulla hommannut sijaisekseen.
"Kas vain", virkkoi diakoni mrs. Mac-Candlishille, ottaessaan
tarjoiluhuoneessa vastaan tämän tyrkyttämän suunavauksen, "paha ei ole
niin musta kuin maalataan. On mieluisaa nähdä herrasmiehen osottavan
sellaista huolenpitoa seutukunnan kaupasta kuin mr. Glossin tekee."
"On, onpa vainenkin, diakoni", vastasi emäntä; "ja sentäänkin
ihmettelen, että meidän vallassäätymme jättää oman työnsä hänen
kaltaiselleen. Mutta niin kauvan kuin kolikko on käypää rahaa, diakoni,
ei meikäläisen kannata kovin nirsusti katsoa, minkä kuninkaan kuva
siihen on lyöty."
"Uumoilenpa Glossinin lopultakin vain tinaksi paljastuvan, emäntä",
sanoi Jabos tarjoiluhuoneen pikku eteisestä mennessään; "mutta tämä on
oikea puolikruununen kumminkin".