"Minun täytyy ryhtyä kertomukseeni jälleen siitä kohdasta, mihin
eilen keskeytin, rakkahin Matilda.
Pariin kolmeen päivään emme muusta puhuneet kuin piirityksestämme
ja sen luultavista seurauksista, ja hälisimme isäni vastahakoisiin
korviin ehdotusta, että lähtisimme Edinburghiin tai ainakin
Dumfriesiin, missä on harvinaisen hyvää seuraa, kunnes noiden
konnien suuttumus hälvenisi. Hän vastaili hyvin tyynesti, ettei
hänen tehnyt mieli antaa isäntänsä talon ja Woodbournessa olevan
irtaimistonsa tuhoutua. Hän pyysi saada luvallamme huomauttaa, että
häntä oli tavallisesti pidetty pätevänä ryhtymään toimenpiteisiin
perheensä turvaamiseksi tai suojelemiseksi. Jos hän pysyisi
rauhallisesti kotonaan, niin ei hänen käsittääkseen heittiöiden
saama vastaanotto ollut omiaan kehottamaan toiseen vierailuun,
mutta jos hän mitään arkailua ilmaisisi, niin se olisi varma keino
joutua juuri siihen vaaraan, jota me pelkäsimme.
Rohkaistuneina hänen todistelustaan ja siitä järkkymättömästä
välinpitämättömyydestä, jolla hän oletettua vaaraa kohteli,
aloimme me hiukan virkistyä ja tehdä kävelyjämme tavalliseen
tapaamme. Miesväki vain sai toisinaan kehotuksen ottaa pyssyt
mukaansa meitä saatellessaan, ja huomasin isän useana yönä pitävän
erityistä huolta talon kunnollisesta telkeemisestä sekä vaativan
palvelusväkeä pitämään aseensa valmiina tarpeen varalta.
Mutta kolme päivää takaperin sattui tapaus laatuaan sellainen, että
se säikytteli minua paljoa pahemmin kuin salakuljettajien hyökkäys.
Kerroin sinulle, että jonkun matkan päässä Woodbournesta on pieni
järvi, jonka rannoilla herrasmiehet toisinaan käyvät linnustamassa.
Satuin aamiaisella sanomaan, että mieleni tekisi nähdä se nykyisin
jäätyneenä, jolloin sillä hyörii luistelijoita ja kiemurtajia,
joiksi täällä nimitetään erään jäällä harjotettavan pelin
harrastajia. Maa on lumessa, mutta hanki niin kovettunutta, että
arvelin Lucyn ja minun uskaltautuvan tuolle matkalle, sinne kun vei
huvittelijain kovaksi tallaama polku.
Hazlewood oitis tarjoutui saattamaan, ja sovimme, että hän ottaisi
lintupyssynsä mukaansa. Hän naureskeli ampumaretkeilyllä oloa
lumen aikana, mutta arkailuamme hälventääkseen antoi eräälle
satunnaisesti aitausmetsäin vartijana käytetylle hevosrengille
toimeksi seurata meitä pyssy kädessä. Eversti Mannering taasen
ei pidä väkijoukoista eikä minkäänlaisista nähtävistä, joissa
ihmisolennot ovat katseltavina, ellei kerrassaan ole sotaväen
katselmus kysymyksessä. Hän siis kieltäysi liittymästä seurueeseen.
Läksimme liikkeelle tavallista aikaisemmin, kauniina,
reipastuttavana pakkasaamuna, ja puhtaan ilman joustavuus karaisi
mieliämme ja hermojamme. Kävelymatka järvelle oli riemastuttava,
tai ainakin olivat vastukset sellaisia, että ne meitä vain
hauskuttivat, kuten iljanteinen kaljama, tai eteen sattunut
jäätynyt viemärioja, jotka tekivät Hazlewoodin avun tuiki
välttämättömäksi. En luule Lucyn pitäneen kävelystään sen vähemmin
noiden pikku pulien takia.
Näköala järvelle päin oli ihana. Toisella sivulla reunustaa sitä
jyrkkä kallionhuippu, josta riippui tuhansia jättiläismoisia
jääpuikkoja auringon hohteessa välkähdellen. Toisella sivulla
taasen on metsikkö, jossa nyt männyt haaveellisina kantoivat
lumitaakkojansa oksillaan. Itse järven jäätyneellä povella
kirmaili liuta ihmisolentoja, toiset pääskysen vauhtia kiitäen,
toiset liitäen mitä soreimmissa kierukoissa tai viehättyneinä
vähemmän toimeliaaseen ajanvietteeseen, tunkeillen sen alan
ympärillä, missä kahden kilpailevan pitäjän asukkaat kiistasivat
kiemurtamispalkinnosta, -- tärkeästäkin kunniasta, jos sekä
pelaajien että katselijain hartaudesta sai päätellä. Me kävelimme
pikku järven ympäri, tukenamme Hazlewood, joka tarjosi käsivartensa
meille kumpaisellekin.
Miksi mainitsen näitä pikku piirteitä? Enhän niihin voi nyt
mitään viehätystä tuntea, taivas sen tietää -- mutta haperaa
risua hapuilevan hukkuvan tavoin tarraan jokaiseen verukkeeseen
kertomukseni kamalan jatkon siirtämiseksi. Mutta ilmotettava
se on -- minun täytyy saada edes yhden ystävän osanotto tähän
sydäntäsärkevään onnettomuuteen.
Olimme kotimatkalla polkua pitkin, joka johti honkaistutusten
halki. Lucy oli irrottautunut Hazlewoodin käsivarresta --
ainoastaan ehdottoman välttämättömyyden perusteella suostuu
hän käyttämään rakastajansa apua. Minä vielä nojausin toiseen
käsivarteen. Lucy seurasi meitä hyvin lähellä ja palvelija tuli
pari kolme askelta taampana. Sellainen oli asemamme, kun yhtäkkiä
ja ikäänkuin maasta putkahtaneena seisoi Brown edessämme jyrkässä
tien polvekkeessa!
Hän oli pukeutunut hyvin yksinkertaisesti, voisinpa sanoa
karkeasti, ja hänen koko olemuksessaan oli jotakin rajua ja
kiihtynyttä. Minä kirkaisin hämmästyneenä ja säikähdyksissäni.
Hazlewood käsitti hätäilyni väärin, ja Brownin lähestyessä kuin
puhutellakseen minua käski saattajani korskeasti hänen peräytyä
neitiä säikyttelemästä. Brown vastasi yhtä yrmeästi, ettei hänellä
ollut mitään aihetta ottaa käskijältään opetusta, miten käyttäytyä
tuon tai tämän neidin nähden.
Hazlewood kaiketi ajatteli hänen kuuluvan salakuljettajain
joukkueeseen ja hautovan jotakin pahaa mielessään; tämän
vaikutelman alaisena hän luultavasti kuuli ja käsitti uhmaajaansa
vaillinaisesti. Hän sieppasi pyssyn palvelijalta, joka oli tullut
tasallemme, tähtäsi Brownia ja käski hänen henkensä uhalla
etääntyä. Kauhistukseni salpasi minulta sanat, ja kirahdukseni
vain jouduttivat turmaa. Tuolla tavoin uhattuna Brown ryntäsi
Hazlewoodin kimppuun, kävi rinnusteluun hänen kansaan ja oli jo
saada pyssyn väännetyksi hänen kouraisustaan, mutta silloin se
nujakassa laukesikin ja panos sattui Hazlewoodia hartioihin. Hän
kaatui paikalla.
En nähnyt enempää, sillä koko näkymö vilisi silmissäni, ja minä
pyörryin; mutta Lucyn kertoman mukaan tuijotteli tämän kolttosen
onneton tekijä tuokion eteensä syntynyttä näytelmää, kunnes Lucyn
kirkuminen alkoi hälyttää ihmisiä järveltä näkyviin. Silloin hän
ponnahti pensasaidan yli, joka erotti polun istutusmetsästä,
eikä ole sen koommin ilmestynyt kuuluviin. Renki ei yrittänyt
häntä pysähdyttää tai nujertaa, ja se selostus, minkä hän
apuun rientäneille antoi, sai heidät pikemmin ihmisrakkaasti
toinnuttelemaan minua kuin osottamaan urheuttansa ajamalla takaa
rosvoa, jota renki kuvaili pelottavan voimakkaaksi ja täysin
aseistetuksi mieheksi.
Hazlewood kannettiin kotiin, Woodbourneen nimittäin. Toivoakseni ei
hänen haavansa osottaudu missään suhteessa vaaralliseksi, vaikka
hänellä on kovia kärsimyksiä. Mutta Brownille täytyy seurausten
olla mitä turmiollisimmat. Isäni jo ennestään on häntä kohtaan
katkera, ja nyt hän lisäksi on saanut vastaansa maan lain ja
Hazlewoodin isän suuriäänisen kostonhavittelun; jälkimäinen uhkaa
mullistaa maat ja taivaat poikansa pahoinpitelijän tavottamiseksi.
Kuinka kykenee hän kätkeytymään takaa-ajon kostonhimoiselta
vireydeltä? Kiinni joutuneena kuinka puolustautumaan lakien
ankaruudelta, joka voipi kuulemani mukaan vaatia hänen henkensäkin?
Ja miten keksisin keinon hänen varottamisekseen vaarasta? Toisena
mielentuskan lähteenä minulle on Lucyn huonosti salattu murhe
rakastajansa haavottumisesta, ja kaikki tuntuu ympärilläni
todistavan sitä varomatonta suhdettani vastaan, joka on tämän
turman tuottanut.
Kaksi päivää makasin hyvinkin huonona sairaana. Jonkun verran
viihdytystä sain siitä sanomasta, että Hazlewood oli paranemassa ja
että hänen ampujansa oli teillä tietämättömillä; hänen tiedettiin
vain varmastikin olleen salakuljettaja-joukkueen johtajia.
Epäluulon ja takaa-ajon kohdistuminen noiden heittiöiden taholle
luonnollisesti helpottaa hänen pakoonpääsyään ja on toivoakseni
jo tähän mennessä tehnyt sen varmaksikin. Mutta partioita kulkee
ratsain ja jalkaisin ristiin rastiin seutukunnalla, ja minua
kiduttaa alituinen sekava ja vahvistumaton huhuilu pidätyksistä ja
huomioista.
Sillävälin on suurimpana lohdutuksenani Hazlewoodin jalomielinen
suoruus. Itsepintaisesti väittää hän, että lähestyipä hänen
haavottajansa seuruettamme missä aikeissa tahansa, laukesi hänen
varman vakaumuksensa mukaan pyssy rinnustelussa tapaturmaisesti,
joten hänen saamansa vamma ei ollut tahallinen. Hevosrenki toiselta
puolen inttää, että ase kiskaistiin Hazlewoodin käsistä ja täydellä
tarkotuksella suunnattiin häneen, ja Lucy kallistuu samaan
käsitykseen. En heitä epäile tahallisesta liiottelusta, mutta
tuollainenpa vain on inhimillisen todistuksen erehtyväisyys, sillä
ihan vääjäämättömästi pamahti onneton laukaus tarkotuksetta.
Kenties olisi parasta uskoa koko salaisuus Hazlewoodille -- mutta
hän on kovin nuori ja minulle on peräti vastenmielistä mennä
hänelle selittelemään hullutustani. Kerran ajattelin ilmaista asian
Lucylle, ja alotinkin kysymällä, mitä hän muisti noin kovaonnisella
tavalla kohtaamamme miehen olemuksesta ja ulkomuodosta. Mutta
hänkös niin kamalaksi kuvailemaan metsärosvoa, että minä
menetin kaiken rohkeuteni ja haluni tunnustaa kiintymystäni sen
näköiseen olentoon kuin hän kuvitteli. Minun täytyy sanoa, että
miss Bertram on kummallisen puolueellinen ennakkoluulojensa
tähden, sillä harvassa on komeampia miehiä kuin Brown-parka. En
ollut nähnyt häntä pitkään aikaan, ja oudossa ja äkillisessä
ilmestymisessäänkin tuona onnettomana kertana, kaikin puolin
epäsuotuisissa olosuhteissa, tuntui hän minusta voittaneen lisää
soreutta ja ilmehikästä kasvonpiirteiden arvokkuutta, nyt tarkemmin
muistellessani hänen esiintymistään. Vieläkö konsanaan kohtaamme
toinen toistamme? Kuka voi siihen kysymykseen vastata?
Kirjota minulle ystävällisesti, rakkahin Matilda -- mutta milloin
olet toisin tehnytkään? -- kuitenkin jälleen, kirjota minulle
pian ja kirjota ystävällisesti. En ole sellaisessa asemassa,
että neuvo tai nuhde hyödyttäisi, eikä ole minulla tavallista
vilkkauttani niiden torjumiseksi naljailulla. Tunnen lapsen
kauhuja, joka ajattelemattomassa kisailussaan on pannut liikkeeseen
jonkun voimallisen koneiston. Hän tarkkailee pyörien hurinaa,
ketjujen kalketta, lieriöiden kierimistä ympärillään ja on yhtä
suuresti ihmeissään heikon välityksensä toimimaan panemista
jättiläisvoimista, kuin kauhuissaan seurauksista, joita hänen on
pakko odottaa ilman mitään ehkäisyn mahdollisuuksia.
Minun tulee mainita, että isäni on hyvin leppeä ja hellä.
Kokemani säikähdys on riittävänä selityksenä hermostoni
häiriölle. Toivon Brownin päässeen pakenemaan Englantiin taikka
kenties Irlantiin tai Man-saarelle. Siinä tapauksessa hän saisi
turvassa odotella Hazlewoodin haavottumisen seurauksia, sillä
noiden maiden lainkäyttö-välit Skotlannin kanssa eivät, Jumalan
kiitos, ole kovinkaan likeiset. Tällähaavaa olisivat seuraukset
hänen kiinnijoutumisestaan hirveitä. Yritän vahvistaa mieltäni
todistelemalla itselleni sellaista vauriota mahdottomaksi.
Oi, kuinka väleen ovatkaan surut ja pelkäilyt, todelliset ja
ankarat, seuranneet sitä tasaista ja rauhallista olotilaa, johon
vielä äsken pyrin ikävystymään! Mutta en sinua enää pitemmälti
tahdo valituksillani rasittaa. Hyvästi, rakkahin Matilda!
_Julia Mannering_."