"Minä nousen sairasvuoteelta, rakkahin Matilda, ilmottamaan
vastikään sattuneet kummalliset ja hirvittävät tapaukset. Voi,
kuinka vähän saisimmekaan laskea leikkiä tulevaisuudesta! Päätin
viime kirjeeni sinulle vallattomalla tuulella, hiukan ilkamoiden
sinun viehättymisellesi romaanien haaveelliseen ja harvinaiseen
puoleen. Saatoinko aavistaakaan joutuvani muutamien päivien
kuluttua näkemään sellaisia kohtauksia! Ja yhtä erilaista on
olla kauhutapausten katselijana tai niiden kuvailujen lukijana,
rakkahin Matilda, kuin kumartua kuilun partaan yli hentojuurisesta
närtteestä kiinni pidellen tai ihailla samaa kuilua Salvatorin
maisemataulussa esitettynä. Mutta kerronpa kaikki järjestyksessään.
Kertomukseni edellinen osa on jo kylläkin kamala, vaikkei siinä
ollut mitään tunteisiini kuuluvaa. Tiedäkin, että tämä seutu on
erityisen suotuisa kauppa-alueeksi joukolle hurjimuksia, jotka
pujahtelevat melkein vastapäätä olevalta Man-saarelta. Näitä
salakuljettajia on luvultaan paljon, päättäväisiä ja peljättäviä,
ja aika-ajoin ovat he pitäneet ympäristöä kauhun vallassa, milloin
joku on sekaantunut heidän luvattomiin hommiinsa. Arkuudesta tai
kehnommista vaikuttimista ovat paikalliset viranomaiset käyneet
pelokkaiksi toimimaan heitä vastaan, ja rankaisemattomuus on tehnyt
heistä villejä uskalikkoja.
Tuon kaiken kanssa, luulisi, ei ollut mitään tekemistä minun
isälläni, muukalaisella, jolla ei mitään virallista asemaa ollut.
Mutta täytyy tunnustaa, että hän omia sanojansa käyttääkseni syntyi
Marsin ollessa huippuasemassaan, ja että kiista ja verenvuodatus
löytävät hänet syrjäisimmistäkin ja rauhallisimmista oloista.
Kello yhdentoista tienoissa tiistaina aamupäivällä olivat Hazlewood
ja isäni juuri aikeissa lähteä jalkaisin eräälle pienelle järvelle
noin kolmen penikulman päähän sorsia ampumaan. Lucy ja minä taasen
järjestelimme senpäiväistä työ- ja opintosuunnitelmaamme. Silloin
hälytti meidät huimaa vauhtia pitkin puistokujaa lähenevä kavioiden
kapse. Kireä pakkanen oli routaannuttanut maan, joten töminä
kuului sitä selvempänä ja kipakampana. Tuotapikaa ilmestyi talon
edustalle pari kolme aseestettua ratsumiestä, joista kukin talutti
kuormitettua hevosta perässään. Pysymättä tiellä, joka tekee pikku
käänteen, karauttivat he suoraan pääovelle. Heidän asunsa oli aivan
epäjärjestyksessä ja esiintymisensä hätäistä; usein he vilkaisivat
taakseen kuin peljäten kuolettavaa takaa-ajoa kintereillään.
Isä ja Hazlewood riensivät etuovelle kysymään, ketä he olivat ja
millä asialla. He ilmottivat olevansa tullivirkamiehiä, jotka
olivat kolmisen penikulman päässä ottaneet takavarikkoon nuo
salakuljetustavaroilla sälytetyt hevoset. Mutta salakuljettajat
olivat saaneet lisäväkeä ja ajoivat nyt heitä takaa, vannottuaan
vallottavansa takaisin tavarat ja ottavansa hengiltä miehet, jotka
olivat juljenneet täyttää velvollisuutensa. Kuormahevosten heitä
hidastuttaessa olivat vainolaiset päässeet lähenemään, joten he
olivat paenneet Woodbourneen siinä mielessä, että koska isäni oli
palvellut kuningasta, ei hän kieltäytyisi suojelemasta hallituksen
palvelijoita, kun näitä uhattiin murhalla heidän toimiessaan
velvollisuuksissaan.
Isälleni olisi sotilaallisen alamaisuuden innostuksessa koirakin
tärkeä olento, jos se saapuisi kuninkaan nimessä. Hän käski heti
säilyttää tavarat eteiseen, aseestaa palvelijat ja puolustaa
taloa, jos tarvis tulisi. Hazlewood säesti häntä hyvin uljaasti,
ja tuo kummallinen Sampsoniksi nimitetty otuskin tulla tömisteli
luolastaan ja sieppasi haulikon, jonka isäni oli laskenut syrjään
ottaakseen niin sanotun rihlapyssyn, jolla Idässä ammutaan
tiikereitä y.m. Luikku laukesi pappipahan kankeissa käsissä ja
oli erään tullimiehen tärvellä. Aseensa siten aavistamattaan
pamahtaessa mestari -- kuten häntä nimitetään -- huudahti
'Tavatonta!' mikä on hänen tavallinen hämmästyksenilmauksensa.
Mutta millään voimalla ei miestä olisi saatu panoksettomasta
pyssystään luopumaan, joten hänen oli annettava se pitää,
varovaisuuden vuoksi kuitenkaan uskomatta hänelle mitään
ampumavaroja. Ymmärräthän, että tämä kaikki vältti silloin minun
huomioni, paitsi että laukausta säikähdin; mutta jälkeenpäin
puhellessaan kohtauksesta Hazlewood sai meidät makeasti nauramaan
mestarin tietämätöntä, mutta intoilevaa urheutta.
Saatuaan kaikki kuntoon puolustautumista varten ja asetettuaan
väkensä ikkunoihin, ampuma-aseet valmiina, tahtoi isäni käskeä
meidät syrjään vaaran tieltä -- kellariin, luullakseni -- mutta
meitäpä ei saatu tikahtamaankaan. Vaikka olin kauhuun kuolla, on
minulla niin paljon hänen luontoaan, että mieluummin katselen
vaaran uhkaa kuin kuulen sen riehuvan ympärilläni tietämättä sen
laatua tai vaiheita. Lucy oli valju kuin marmoripatsas ja tähysti
kiinteästi Hazlewoodiin, näköjään kuulemattakaan rukouksia, joilla
tämä vannotti häntä poistumaan rakennuksen julkipuolelta. Mutta
totta puhuen oli vaaramme vähäinen, ellei etuovea murrettaisi
rynnäköllä. Ikkunat oli melkein tukittu patjoilla ja pieluksilla
sekä mestarin mielihaikeaksi kaksitaitteisilla niteillä, joita oli
kiireisesti kanniskeltu kirjastosta. Aukkoja oli jätetty ainoastaan
puolustajien käytettäväksi, mistä ampua ahdistajia.
Isä oli nyt saanut valmistelunsa kuntoon. Istuimme
hengähtämättöminä odotellen hämäräksi käyneessä huoneessa, miesten
pysyessä vaiteliaina paikoillaan, varmaankin huolestuneesti
miettien lähenevää vaaraa. Isä oli tuollaisessa kohtauksessa kuin
kotonaan; hän asteli miehestä mieheen ja kertaili ohjeitaan, ettei
kukaan vain ampuisi ennen kuin hän antaisi käskyn. Hazlewood
tuntui saavan miehuullisuutta hänen katseestaan; hän toimi
ajutanttina ja osotti mallikelpoista valppautta hänen määräystensä
viemisessä paikasta paikkaan ja niiden asianmukaisen toimeenpanon
valvomisessa. Voimanamme oli suunnilleen kaksitoista miestä,
vieraat mukaan laskettuina.
Vihdoin keskeytti tämän kaamean odotusloman hiljaisuuden kumea
tohu, joka etäämpää kuului virran kohinalta, mutta lähetessään
selveni hyvin nopeasti nelistävien ratsujen kiivaaksi töminäksi.
Olin sovittanut itselleni tirkistysreiän, josta sain tarkastelluksi
vihollisen lähestymistä. Jymy yltyi ja kaikui yhä lähempää, ja
viimein ryntäsi ainakin kolmekymmentä ratsumiestä yhtähaavaa
nurmikollemme.
Et ole konsanaan nähnyt niin kamalia roikaleita! Tuimasta säästä
huolimatta olivat useimmat paitahihasillaan, ilman liivejäkin,
silkkihuivit päähineiksi solmittuina, ja kaikki hyvin aseestettuja
ratsastuspyssyillä, pistooleilla ja lyömämiekoilla. Olen soturin
tytär ja lapsesta pitäen tottunut näkemään sotaa, mutta kuitenkaan
ei minua ole mikään eläissäni niin kauhistuttanut kuin noiden
ryövärien ilmestyminen, hevoset ponnistuksistaan höyryävinä ja
ratsastajat raivoisina ja pettyneinä uhitellen, kun näkivät
olevansa torjuttuja käymästä saaliiseensa käsiksi.
He pysähtyivät huomatessaan vastaanottoansa varten tehdyt
valmistukset ja näkyivät tovin neuvottelevan keskenään. Vihdoin
eräs, jonka kasvot oli valeasuksi noettu ruudilla, astui esille
valkea nenäliina ratsastuspyssynsä päässä ja pyysi saada
puhutella eversti Manneringia. Määrättömäksi kauhukseni isä avasi
vartiopaikaltaan ikkunan ja kysyi, mitä toinen tahtoi.
'Me tahdomme tavaramme, jotka nuo hait meiltä ryöstivät',
sanoi mies; 'ja luutnanttimme käskee minun sanoa, että jos ne
luovutetaan, niin me tähän otteeseen poistumme edes selvittämättä
tilejämme niiden ryökäleiden kanssa, jotka ne anastivat;
mutta jos ei, niin me poltamme talon ja vuodatamme jok'ikisen
asujamen sydänveren'. Tätä uhkaustaan hän hoki moneenkin
kertaan, koristellen sitä yhä uusilla valoilla ja kamalimmilla
julisteluilla, mitä julmuus saattoi mieleen johdattaa.
'Ja kuka on teidän luutnanttinne?' kysyi vastaan isäni.
'Tuo kimolla ratsastava herrasmies', selitti pahantekijä, 'jolla on
punainen nenäliina kiedottuna otsansa ympäri'.
'Olkaa siis hyvä ja sanokaa tuolle herrasmiehelle, että jollei
hän ja hänen mukanaan tulleet roistot heti paikalla poistu
nurmikoltani, niin ammun heihin siekailematta.'
Niin sanoen isäni sulki ikkunan ja keskeytti puhelun. Tuskin
oli mies palannut joukkoonsa, kun he huikeasti hurraten tai
oikeastaan ulvahtaen ampuivat yhteislaukauksen linnotustamme kohti.
Lasinsirpaleita sinkoili joka taholla ikkunoista, mutta ennakolta
noudatetut varokeinot suojelivat asukkaita. Kolme tuollaista
yhteislaukausta räjähti saamatta ainoatakaan laukausta talosta
vastaukseksi. Isäni näki heidän sitte hakevan kirveitä ja kankia,
nähtävästi hyökätäkseen etuovea murtamaan, ja huusi äänekkäästi:
'Älköön kukaan muu ampuko kuin Hazlewood ja minä. Hazlewood,
tähdätkää lähettiä!'
Hän itse tähtäsi kimon seljässä istuvaa miestä, joka putosi
laukauksen pamahtaessa. Hazlewoodia onnisti yhtä hyvin. Hän kaatoi
sanansaattajan, joka oli laskeutunut ratsailta ja lähestyi kirves
kädessään. Heidän kaatumisensa lannisti toiset, jotka alkoivat
kääntää ratsujansa pois päin, ja muutamat joukkoon ammutut
laukaukset saivat heidät lähtöön. Mukanaan he kantoivat surmansa
saaneet tai haavottuneet kumppaninsa. Sen enempää mieshukkaa emme
havainneet heidän kärsineen.
Piankin heidän lähdettyänsä saapui suunnattomaksi huojennuksekseni
osasto sotaväkeä. Nämä olivat olleet majoittuneina muutamien
penikulmain päässä sijaitsevaan kauppalaan ja lähteneet
pikamarssissa liikkeelle heti kun huhuttiin ottelusta.
Osa sotamiehiä saattoi säikytellyt tullivirkamiehet
takavarikkokuorminensa läheiseen satamapaikkaan turvaan, ja minun
vakaasta pyytelystäni jäi joitakuita meidän luoksemme siksi ja
seuraavaksi päivää, talon turvaamiseksi noiden rosvojen kostolta.
Sellainen, rakkahin Matilda, oli ensimäinen säikkyni. Muistaessani
lisään, että roistot jättivät erääseen mökkiin tien varteen sen
miehen, jonka kasvot olivat ruudilla noetut, nähtävästi syystä,
että hän ei kyennyt kestämään kuljettamista. Hän kuoli puolisen
tuntia jälkeenpäin. Ruumista tarkastettaessa todettiin se
erääksi ympäristön renttuilevaksi maalaiseksi, joka oli tunnettu
salametsästäjänä ja salakuljettajana.
Saimme lähiseudun perheiltä monia onnittelusanomia, ja yleensä
myönnettiin, että jotkutkin tuollaiset urhean vastarinnan näytteet
suuresti lannistaisivat noiden lainrikkojain julkeutta. Isäni
jakeli palkintoja palvelusväelleen ja ylisti Hazlewoodin miehuutta
ja kylmäverisyyttä maasta pilviin. Lucy ja minä saimme osamme hänen
kiittelystään, koska olimme ammunnan aikana pysyneet lujina emmekä
olleet häirinneet häntä kirahduksilla tai vaikerruksilla.
Mitä mestariin tulee, käytti isäni tilaisuutta pyytääkseen häntä
vaihtamaan nuuskarasiaa kanssaan. Kelpo miestä suuresti imarteli
ehdotus, ja ylenpalttisesti ylisteli hän uuden nuuskarasiansa
kauneutta. 'Se näyttää yhtä muhkealta', puheli hän, 'kuin olisi se
todellista Ophirin kultaa'. Ihmeellistä olisikin, ellei se siltä
näyttäisi, kun se toden teolla on juuri siitä metallista muovailtu;
mutta tehdäkseni tälle kunnon olennolle oikeutta on minun
lausuttava vakaumuksenani, että tieto sen todellisesta arvosta ei
korottaisi hänen käsitystään isäni hyväsydämisyydestä, vaikka hän
nyt uskookin sen olevan kullattua tompakkia.
Hänellä on ollut kova urakka sulkuihin käytettyjen
niteitten paikoilleen viemisessä, ryppyjen ja koirankorvien
oikomisessa ja muiden vammojen korjaamisessa, joita ne
kärsivät linnapalveluksessaan. Hän toi nähtäväksemme muutamia
lyijynkappaleita ja luoteja, joita nuo jyhkeät teokset olivat
ottelussa pysähdyttäneet. Hän oli suurella huolella kaivellut
ne irti; ja jos olisin oikealla tuulellani, niin voisin sinulle
antaa hullunkurisen kuvauksen hänen hämmästelystään sen tylsyyden
johdosta, jolla me kuuntelimme lueteltavan Thomas Aquinon tai
kunnianarvoisan Krysostomuksen saamia haavoja ja typistyksiä.
Mutta oikealla tuulellani en ole, ja minulla on vielä toinen ja
huomattavampi tapaus kerrottavana. Olen kuitenkin niin väsyksissäni
jo tästä ponnistuksesta, että voin vasta huomenna jatkaa. Pidätän
sentään tämänkin kirjeen siihen asti, jotta sinussa ei herätä
huolestumista oma ystävättäresi
_Julia Mannering_."