"Kuinka voitkaan soimata, rakkahin Matilda, ystävyyttäni ehtyväksi
ja kiintymystäni epävakaiseksi? Onko minun mahdollinen unohtaa,
että sinä olet sydämeni valittu, jonka uskolliseen poveen
olen tallentanut jokaisen tunteen mitä Julia-parkasi rohkenee
itselleenkään tunnustaa? Ja sinä teet minulle yhtä suurta
vääryyttä, soimatessasi minun vaihtaneen sinun ystävyytesi sijalle
Lucy Bertramin.
Vakuutan sinulle, ettei hänessä ole niitä aineksia, joita minun
täytyy sydämen uskotusta hakea. Hän on ihastuttava tyttö kylläkin,
ja minä pidän hänestä paljon. Ja tunnustan, että meidän
aamupäivä- ja iltahommailumme on suonut minulle vähemmän aikaa
kynäni käyttelyyn kuin kirjeenvaihtomme aiottu säännöllisyys vaatii.
Mutta hän on kerrassaan vailla hienoja taitoja, paitsi ranskan- ja
italiankieliä, jotka hän oppi hullunkurisemmalta kuvatukselta kuin
olet konsanaan nähnyt. Tämän on isäni ottanut jonkunlaiseksi
kirjastonhoitajakseen, suosien häntä luullakseni osottaakseen
uhmaansa maailman mielipiteelle.
Eversti Mannering näkyy päättäneen, että mitään ei saa pitää
naurettavana niin kauvan kuin se kuuluu hänelle tai hänen
piiriinsä. Intiassa hän oli jostakin löytänyt pienen sekarotuisen
koiranpenikan, jolla oli väärät koivet, pitkä selkä ja suunnattomat
luppakorvat. Tämän eriskummallisen ilmiön hän suvaitsi tehdä
suosikikseen vastoin yleistä hyvää aistia ja kaikkien mielipiteitä;
ja muistan hänen kerrankin käyttäneen muka esimerkkinä Brownin
nenäkkyydestä sitä, että hän oli ankarasti arvostellut Bingon
käyriä koipia ja lerppuvia korvia. Toden totta, Matilda, luulenpa
hänen perustavan samalle pohjalle korkean käsityksensä tuosta
kaikkien pedanttien kömpelöimmästä oliosta. Hän toimittaa tuon
olennon istumaan pöytään, missä hän järäyttelee ruokarukouksen,
joka kuuluu torinkulmassa makrilleja tarjoilevan kaupustelijan
rääkäyksiltä, mättää sitte annoksensa kurkkuunsa lapiokaupalla
kuin työntökärryjänsä täyttelevä kadunlakaisija, ja näköjään
hämärästikään aistimatta mitä hänen nielustaan kulloinkin soluu, --
lopuksi mylvii toisen luonnottoman ääniasteikon kiitokseksi ruualta
noustessa, harppailee ulos huoneesta ja hautautuu pinolliseen
suunnattomia toukansyömiä niteitä, jotka ovat yhtä jyhkeitä kuin
hän itsekin!
Voisin oliota sietää hyvin kylläkin, jos minulla olisi kenen
kanssa hänelle nauraa; mutta jos vain lähestynkin pilan rajaa
tähän samaiseen mr. Sampsoniin nähden -- sellainen on hirmuisen
miehen hirmuinen nimi --, niin Lucy Bertram nuuruu niin surkean
näköiseksi, että minulta jäähtyy kaikki jatkamisen into, ja isäni
rypistää kulmiansa, sinkauttelee salamoita silmistään, puree
huultansa ja sanoo jotakin tunteilleni kovin töykeätä ja tukalaa.
En sinulle kuitenkaan tuosta olennosta puhua aikonut. Mainitsen
vain, että hän uusien kuten vanhojenkin kielten taiturina on saanut
Lucy Bertramin hallitsemaan edellisiä, ja Lucy saa luullakseni
ainoastaan omaa tervettä järkeään tai uppiniskaisuuttaan kiittää
siitä, ettei hänen saavutuksiinsa lisätty kreikkaa ja latinaa,
mitäpä hepreaakin. Ja siten on Lucy todella tietorikas nainen, ja
tosiaan täytyy minun joka päivä ihmetellä sitä kykyä, joka hänellä
näkyy olevan huvituksekseen muistella ja järjestellä entisen
lueskelunsa aineita. Me luemme yhdessä joka aamu, ja minä alan
pitää italiankielestä paljoa paremmin kuin siihen aikaan, kun meitä
kiusasi suuriluuloinen Cicipici; -- tällä tavoin on hänen nimensä
kirjotettava, eikä Chichipichi -- näet minusta jo asiantuntijan
sukeutuvan.
Mutta kenties pidän miss Bertramista enemmän häneltä puuttuvien
kykyjen kuin hänen omistamiensa tietojen vuoksi. Hän ei tiedä
tuon taivaallista soitannosta, eikä tanssimisesta sen enempää
kuin täällä on yleistä alhaisonkin keskuudessa, joka muuten
tanssiikin hyvin ahkeraan ja vilkkaasti. Niillä iloilla olen
siis minä vuorostani ohjailijana. Hyvin kiitollisena ottaa hän
minulta klaveerinsoiton opetusta; niinikään olen hänelle opettanut
joitakuita La Piquen askeleita, ja sinä tiedät, että tuo miekkonen
piti minua lupaavana oppilaana.
Iltasin isä usein lausuilee, ja takaanpa, että hän on parempi
runonlausuja kuin sinä olet koskaan kuullut -- ei sen näyttelijän
kaltainen, joka viskeli sikin sokin lausuntaa ja näyttelemistä,
tuijottelua, otsansa rypistelyä, kasvojensa vääntelyä ja
käsillään seuhtomista kuin olisi näyttämöllä täydelliseen asuunsa
pukeutuneena seissyt. Isäni sävy on ihan toisenlainen -- se on
herrasmiehen lausuntaa, joka tehoaa tunteella, aistilla ja äänen
suhtailulla, eikä toiminnalla tai naamioimisella.
Lucy Bertram ratsastaa aika hyvin, ja esimerkistä rohkaistuneena
voin minä nyt saatella häntä ratsain. Kävelemmekin me hyvän joukon,
kylmästä huolimatta. Kaiken kaikkiaan ei minulle siten jää niin
paljoa aikaa kirjottamiseen kuin minulla ennen oli.
Paitsi sitä, rakkaani, täytyy minun käyttää kaikkien typerien
kirjeenvaihtajien puolustelua, ettei ole mistä kirjottaa. Toiveeni,
pelkäilyni, huoleni Brownista ovat vähemmän mielenkiintoista laatua
sitte kun tiedän hänen olevan vapaana ja terveenä. Ja täytyypä
minun lisäksi tunnustaa ajattelevani, että tähän mennessä olisi tuo
herrasmies jo saattanut antaa minulle jotakin vihiä hommistaan.
Seurustelumme saattaa olla epäviisas, mutta minulle ei ole kovin
imartelevaa, että mr. Vanbeest Brown ensimäisenä sen siksi huomaa
ja katkaisee välit. Voin vakuuttaa hänelle, ettemme kenties ole
suurestikaan eriävällä kannalla, jos tuo sattuisi olemaan hänen
mielipiteensä, sillä toisinaan olen ajatellut käyttäytyneeni siinä
asiassa tavattoman hupsusti. Kuitenkin on minulla Brown-parasta
siksi hyvä käsitys, etten voi olla arvelematta jotakin merkillistä
piilevän hänen vaitiolossaan.
Lucy Bertramiin palatakseni: Ei, rakkahin Matilda, hän ei koskaan,
koskaan voi kilpailla sinun kanssasi minun ajatuksissani, joten
kaikki hellä kademielisyytesi sillä taholla on perää vailla.
Hän on tosin hyvin sievä, hyvin järkevä, hyvin helläsydäminen
tyttö, ja luullakseni on harvoja henkilöitä, joiden lohduttavaan
ystävyyteen voisin vapaammin turvautua elämän niin sanotuissa
_todellisissa vastuksissa_. Mutta noitahan niin harvoin sattuu
ihmisen tielle, ja tarpeellinen on ystävä, joka osottaa myötätuntoa
mielen ahdingossa yhtä hyvin kuin oloperäisessä onnettomuudessa.
Taivas tietää, ja sinä tiedät, rakkahin Matilda, että nämä sydämen
sairaudet kaipaavat osanoton ja hellyyden lievikettä yhtä suuresti
kuin ilmeisemmät ja tunnettavammat vauriot. Jälkeäkään tästä
ystävällisestä myötätunnosta ei ole Lucy Bertramissa -- ei vähän
vähääkään, rakkahin Matilda. Jos makaisin kuumeessa, niin hän
väsymättömän kärsivällisenä istuisi yön toisensa jälkeen minua
vaalimassa; mutta sydämen kuumeelle, jota Matildani on niin useasti
lievitellyt, ei hänellä ole sääliä sen enempää kuin hänen vanhalla
opettajallaan.
Ja se minua ärsyttää, että tällä säveällä hissuttelijalla kuitenkin
on todellinen oma rakastajansa, ja että heidän molemminpuolisessa
(sillä siksi sen uskon) tunteessaan on melko lailla mutkikasta
ja romanttista viehätystä. Hän oli aikoinaan, tiedätkös, suuri
perijätär, mutta hänet köyhdytti isänsä tuhlaavaisuus ja isän
inhottavan luottamusmiehen konnuus. Ja häneen on kiintynyt nuori
herrasmies piirikunnan pulskimpia; mutta kun kosija on suuren
maaomaisuuden perillinen, niin tyttö vieroo hänen lähentelyään
heidän varallisuutensa epäsuhtaisuuden vuoksi.
Mutta kaikessa tässä maltillisuudessaan, kieltäymyksessään,
kainoudessaan ja niin edelleen on Lucy ovela tyttö -- varmastikin
hän rakastaa nuorta Hazlewoodia, ja varmastikin arvaa tämä jotain
sellaista ja luultavasti saisi hänet sen tunnustamaankin, jos
isäni tai hän myöntäisi tilaisuuden siihen. Mutta tiedätkös,
eversti on aina itse tiellä osottamassa miss Bertramille noita
huomaavaisuuksia, jotka suovat parhaita välillisiä tilaisuuksia
Hazlewoodin asemassa olevalle nuorelle miehelle.
Soisinpa hyvän isäseni olevan varuillaan, ettei hänkin joudu
maksamaan sekaantujain sakkoa. Totisesti, jos minä olisin
Hazlewood, niin silmäilisinpä pikkuisen epäluuloisesti
hänen kohteliaisuuksiansa, kumarruksiansa, kaavutuksiansa,
shaalittamisiansa ja käteenantejansa; ja luulenkin huomanneeni
Hazlewoodin joskus niin tekevän. Kuvittelehan sitte, kuinka
ääliöltä Julia-parkasi tuollaisina hetkinä näyttää! Tässä isäni
mielistelee ystävätärtäni; tuossa nuori Hazlewood kärkkyy jokaista
sanaa ystävättäreni huulilta ja jokaista hänen silmänsä rävähdystä;
ja minulla ei ole sitä pientä tyydytystä, että herättäisin
inhimillisen olennon harrastusta -- edes inhan pappihirviönkään,
sillä hänkin suu auki töllistelee, valtaiset mulkosilmät
kivettyneinä ihailemaan 'mess Baartramia'!
Tällaisesta toisinaan hiukan hermostun ja väliin ilkikuriseksikin
yllyn. Tässä äsken minua niin äkäännytti nähdä isäni ja
rakastajaparin kokonaan syrjäyttävän minut ajatuksistaan ja
seurastaan, että alotin Hazlewoodin kimppuun rynnäkön, josta hänen
oli mahdoton tavanmukaista säädyllisyyttä noudattaen pelastua. Hän
huomaamattaan lämpeni puolustautumisessaan -- saat uskoa, Matilda,
että hän on hyvin nerokas kuten hyvin sieväkin nuori mies, enkä
liene koskaan nähnyt hänen niin edukseen esiintyvän -- kun, katso,
vilkkaan keskustelumme ollessa parhaassa vauhdissaan miss Lucyn
hyvin hiljainen huoahdus saapui korviini, jotka eivät suinkaan
olleet tätä kuulemaan vastahakoiset.
Olin kerrassaan liian jalomielinen, pitkittääkseni voittoani
sen edemmäs, vaikken olisi isää pelännytkään. Onnekseni oli hän
sillähaavaa viehättynyt laajasti kuvailemaan erään sisämaalaisen
hinduheimon omituisia käsityksiä ja tapoja, valaisten niitä
piirustelemalla miss Bertramin ompelukaavoihin, joista hän kolme
ihan tärveli sijottamalla mutkikkaaseen kaavailuun itämaalaisia
pukunäytteitänsä. Mutta luulenpa Lucyn sillä hetkellä yhtä
vähän ajatelleen omaa neulomustyötänsä kuin Intian turbaaneja
ja kummerbandoja. Oli hyvä, ettei isä nähnyt pikku sotatemppuni
onnistumista, sillä hän on teräväsilmäinen kuin haukka ja
vähimmänkin keimailun vivahduksen karsas vihollinen.
No niin, Matilda, Hazlewood kuuli tuon saman hiljaisen huoahduksen,
katui oitis, että oli tilapäisesti omistanut huomiotansa
niin arvottomalle olennolle kuin sinun Juliallesi, ja hyvin
hullunkurinen tietoisuuden ilme kasvoillaan vetäysi hän Lucyn
työpöydän ääreen. Hän teki jonkun pikku huomautuksen, ja Lucyn
vastauksessa saattoi ainoastaan rakastajan herkkä korva tai
minunlaiseni utelias tarkkaaja havaita mitään tavallista
kylmä- ja kuivakiskoisempaa. Mutta siihen sisältyi moitetta
itseänsä syyttelevää sankaria kohtaan, ja tämä värjötteli
häpeissään.
Myöntänet, että jalomielisyys vaati minua toimimaan välittäjänä.
Sekaannuin siis keskusteluun mitään huomaamattoman ja kaikesta
osattoman syrjäisen rauhallisella sävyllä, johdatin heidät
tavanmukaiseen kepeään jutteluunsa ja jonkun aikaa palveltuani
väylänä, jota myöten he suvaitsivat olla puheluväleissä
keskenään, toimitin heidät mietiskelevään shakkipeliin ja varsin
velvollisuudenmukaisesti menin kiusottelemaan isää, joka yhä
puuhasi piirustelussaan.
Shakinpelaajat, huomaa se, istuivat tulisijan sopessa pikku
työpöydän ääressä, jolle lauta ja nappulat oli asetettu,
eversti taasen jonkun matkan päässä kirjastopöydän luona, jota
kynttilät valaisivat, -- sillä huone on tilava ja vanhanaikainen,
monikomeroinen ja katettu jylhillä seinäverhoilla, jotka esittävät
jotakin, mitä selitellessään taiteilija itsekin joutuisi ymmälle.
'Onko shakki hyvin mieltäkiinnittävää peliä, isä?'
'Niin sanotaan', minulle suurtakaan huomiota suomatta.
'Sitä minäkin arvelisin, päättäen siitä tarkkaavaisuudesta, jota
mr. Hazlewood ja Lucy sille omistavat.'
Hän nosti nopeasti päätänsä ja piti kynäänsä hetkisen koholla.
Nähtävästi ei hän huomannut mitään epäilyjänsä herättävää, sillä
hän oli kaikella tyyneydellä jälleen ryhtymäisillään mahrattan
turbaanin poimuihin, kun minä hänet keskeytin: 'Kuinka vanha on
miss Bertram, sir?'
'Mistä minä tietäisin, miss? Suunnilleen sinun ikäisesi kai.'
'Vanhempi luullakseni, sir. Aina minulle huomauttelette, kuinka
paljoa säädyllisemmin hän emännöitsee teepöydässä... Isä hoi, entä
jos antaisittekin hänelle oikeuden emännöidä kerta kaikkiaan ja
aina!'
'Julia rakkaani', vastasi isä, 'sinä olet joko täydellinen hupelo
tai taipuisampi pahankurisuuteen kuin olisin osannut uskoakaan'.
'Voi, tulkitkaahan sitä parhain päin, sir -- minä en missään
nimessä haluaisi itseäni hupeloksi ajateltavan.'
'Miksi sitte puhut kuten hupelo?' virkahti isäni.
'Voi hyväinen, eihän toki liene mitään hupsua siinä mitä sanoin
-- jokainen tietää, että te olette hyvin komea mies' (huulilla
väikkyi hiukan hymyä), 'ollaksenne siinä ijässä' (päivänkoitto
meni pilveen), 'joka ei vielä lähenekään vanhuutta, enkä totisesti
tiedä, minkätähden ette menettelisi mielenne mukaan, jos teitä
haluttaa. Tajuanhan minä olevani vain ajattelematon tyttönen, ja
jos vakavampi kumppani voisi tehdä teidät onnellisemmaksi --'
Siinä tavassa, jolla isäni tarttui minua käteen, yhtyi mielipaha ja
vakava hellyyskin, tuntuen minusta ankaralta moitteelta siitä, että
leikittelin hänen tunteillaan.
'Julia', hän sanoi, 'minä siedän sinulta paljon häijyttelyä,
syystä että katson sitä jossain määrin ansainneenikin, kun
olen laiminlyönyt tarpeeksi huolellisesti valvoa kasvatustasi.
Mutta en kuitenkaan soisi sinun päästävän sitä valloilleen näin
arkaluontoisessa asiassa. Jollet pidä arvossa eloon jääneen
vanhempasi tunteita häntä kohtaan, jonka olet menettänyt, niin
pidä edes onnettomuuden vaatimuksia pyhinä, ja ota huomioosi,
että pieninkin tuollaisen pilan vihjaus miss Bertramin kuuluviin
tulleena saisi hänet heti jättämään nykyisen turvapaikkansa ja
ilman suojelijaa lähtemään ulos maailmalle, jonka tylyyttä hän jo
on kokenut.'
Mitä saatoin tähän sanoa, Matilda? Minä vain itkin sydämeni
pohjasta, rukoilin anteeksi ja lupasin olla hyvä tyttö. Ja niinpä
olen jälleen mitättömäksi tehty, sillä minä en voi kunnian tai
hyväsydämisyyden nimessä kiusotella Lucy-parkaa sekaantumalla
Hazlewoodin haasteluihin, vaikka Lucy niin vähän luottaakin
minuun, enkä myöskään noin vakavan vetoamisen jälkeen toistamiseen
hirviä härnätä isää arkaluontoisilla huomautuksilla. Polttelenhan
vain pieniä paperitulloja ja nokisella päällä luonnostelen
turkkilaispäitä nimikorteille -- sainkin totta tosiaan syntymään
oivallisen Hyder-Alin eilis-iltana -- ja rimputtelen onnetonta
klaveeriani tai alotan lukea vakavaa kirjaa loppupäästä alkuun päin.
Lopultakin alan aika lailla kiusaantua Brownin vaitiolosta. Jos
hänelle olisi käynyt pakolliseksi poistua maasta, niin tokihan
hän olisi edes kirjottanut minulle. Onko mahdollista, että isäni
on voinut siepata hänen kirjeitään? Mutta ei -- se olisi hänen
kaikkia periaatteitaan vastaan -- en luule, että hän avaisi minulle
osotettua kirjettä tänä iltana estääkseen minua hyppäämästä ulos
ikkunastani huomenna. -- Millaisen puheentavan olenkaan antanut
livahtaa kynästäni! Minä häpeäisin sellaista sinunkin edessäsi,
Matilda, ja laskin leikkiä.
Mutta minun ei tarvitse lukea suureksikaan ansiokseni, että teen
mitä minun tulee tehdä; tuo samainen mr. Vanbeest Brown ei suinkaan
ole niin kovin kiihkeä rakastaja, että jouduttaisi hellyytensä
esinettä moisiin harkitsemattomuuksiin. Hän antaa toiselle
yllinkyllin aikaa punnita, se on myönnettävä. En kuitenkaan tahdo
häntä kuulemattansa syyttää enkä sallia sydämeni epäillä sinulle
niin usein ylistelemäni luonteen miehuullista lujuutta. Jos hän
kykenisi epäröimään, pelkäämään, rahtuistakaan muuttumaan, niin
vähänpä olisi minulla pahoteltavaa.
Ja miksi, sanonet, kun odotan moista vakaata ja vaihtumatonta
lujuutta rakastajalta, miksi noin välitän siitä, mitä Hazlewood
tekee tai kenelle hän huomaavaisuuttansa tarjoaa? Samaa kysyn
itseltäni sataankin kertaan päivässä, ja saan vain sen ylen typerän
vastauksen, ettei tee mieli olla syrjäytettynä, joskaan ei tahtoisi
edistää varsinaista huikentelevaisuutta.
Kirjottelen tällaisia mitättömyyksiä, koska sanot niiden itseäsi
huvittavan, ja ihmettelen kumminkin, mitä hauskaa niissä voipi
olla. Muistan varasretkeilyillämme mielikuvituksen maailmaan
sinun aina ihailleen suurta ja haaveellista -- taruja ritareista,
kääpiöistä, jättiläisistä ja hätään joutuneista impysistä,
tietäjistä, näyistä, viittovista aaveista ja verisistä käsistä --,
kun taasen minä miellyin yksityisen elämän mutkallisiin juoniin
tai korkeintaan vain sen vertaiseen yliluonnollisuuteen kuin
itämaalaisen haltian tai ystävällisen hengettären välitykseen
kuuluu.
_Sinä_ olisit halunnut suunnata elonurasi yli avaran valtameren,
joka läikkyy tyvenenä ja meuruaa myrskyn kuohuttelemana tai
kohoilee vuorenkorkuisina vyöryinä hirmusään raivotessa. Minä
taasen mieluummin pikku haahteni sovittelisin raikkaalle tuuloselle
johonkin sisäjärveen tai rauhalliseen poukamaan, missä olisi juuri
sen verran pulailua purjehtiessa, että mieli viehtyisi ja taitoa
tarvittaisiin, ilman mitään huomattavampaa vaaraa. Ylipäätänsäpä
siis arvelen, Matilda, että sinulla olisi pitänyt olla minun isäni
osottamassa esivanhempiensa ja aateluutensa ylpeyttä, ritarillista
kunniankäsitystään, korkeita lahjojaan sekä vaikeatajuisia ja
salaperäisiä opintojaan...
Olisi myöskin pitänyt olla sinulla ystävättärenäsi Lucy Bertram,
jonka esi-isät, nimiltään yhtä mahdottomia muistaa kuin
tavaillakin, hallitsivat tätä romanttista tienoota ja joka itse
syntyi hyvin kummallisissa ja erityistä mielenkiintoa herättävissä
olosuhteissa, kuten olen hiukan kuullut. Olisi sinulla pitänyt
skotlantilainen asumuksemmekin olla, vuorten ympäröimä, sekä
yksinäiset kävelytiemme aaveiden asumille raunioille.
Ja minulla olisi vuorostani ollut Pine Parkin nurmikot ja pensastot
kasvihuoneinensa, sinun sävyisä, hyvä, hemmotteleva tätisi, hänen
joka-aamuinen kappelissa käyntinsä, hänen päivällisuinahduksensa,
hänen whisti-istuntonsa iltasin, hänen lihavasta vaunuvaljakostaan
ja vielä lihavammasta ajomiehestään puhumattakaan. Ota sentään
huomioon, että tähän esitettyyn vaihtokauppaan ei Brown sisälly --
hänen hyvätuulisuutensa, eloisa puhelunsa ja avomielinen urheutensa
soveltuvat minun elämäni suunnitelmaan yhtä hyvin kuin hänen
voimallinen ryhtinsä, komea muotonsa ja ylväs mielensä olisivat
ritaruuden edustajalle omiaan. Kun emme siis voi kerta kaikkiaan
kaikin puolin vaihtaa, niin pitänee tyytyä kuten olemme."