Brown kykeni nyt lukemaan vihollisensa -- heitä oli viisi luvultaan.
Kaksi oli hyvin vantteraa miestä, jotka näyttivät olevan joko
todellisia merimiehiä tai sen aseman omaksuneita kulkureita; muut
kolme, ukko ja kaksi nuorukaista, olivat hentorakenteisempia sekä
mustasta tukastaan ja tummasta ihostaan päättäen Megin rotuun kuuluvia.
He siirtelivät toinen toisilleen pikaria, josta kulauttelivat
ryyppyjään.
"Hyvää reisua hänelle!" virkkoi merimiehistä toinen, kumoten ryypyn;
"mutta puuskaisenpa saikin yön ajelehtaakseen läpi pilvien".
Jätämme tässä mainitsematta eri sadatukset, joilla nämä kunnon
herrasmiehet puheluansa koristelivat, ja säilytämme vain vähimmin
loukkaavat täytteet.
"Ei hän tuulesta ja säästä piittaa. Monta koillispuhuria on hän
eläissään kokenut."
"Viimeisensä koki eilen", sanoi toinen töykeästi; "ja nyt Meg muori saa
rukoilla hänelle viimeistä myötätuulta kuten on usein ennen tehnyt".
"En rukoile hituistakaan hänelle", vastasi Meg, "enkä sen paremmin
sinullekaan, mokomalle koiralle. Pahasti ovat ajat muuttuneet siitä
saakka kun minä kassapäänä heiluin. Miehet olivat silloin miehiä, ja
kävivät taisteluun avoimilla kentillä, eikä ollut mitään yön turvissa
nitistelyä. Ja vallassäätyläisillä oli ystävällinen sydän, ja valmiita
olivat antamaan sekä ilolientä että jauhettavaa kelle hyvänsä köyhälle
mustalaiselle, eikä ollut ainuttakaan, joukonjohtaja Johnnie Faasta
pikku Ristoon asti, joka olisi heiltä riepuakaan kähmäissyt. Mutta
kaikki olette muuttuneita vanhoista hyvistä säännöistä, eikä olekaan
kumma, että jouduttekin niin usein kiikkiin ja rautapulttien taakse
jäätte. Niin, muuttuneita olette kaikki -- syötte isännän ruokaa,
juotte hänen juomaansa, hänen latonsa oljilla lojutte, ja palkaksi
murtaudutte hänen taloonsa ja katkaisette häneltä kurkun! Teidänkin
käsiänne tahraa veri, senkin epatot -- viljempi kuin konsanaan
säällisestä tappelusta niille valunut. Katsokaahan vain, kuinka sitte
kuolette -- kauvan kesti, ennen kuin hän henkensä heitti -- hän
rimpuili ja lujasti rimpuilikin, eikä voinut kuolla eikä elää. Mutta te
-- puolet piirikuntaa saa katsella, kuinka te kuollessanne sätkitte."
Joukkue remahti käreään nauruun Megin ennustuksesta.
"Mikä sinut sai tulemaan tänne takaisin, mummo-pahan?" kysyi eräs
mustalaisista; "etkö olisi voinut pysyä missä olitkin ja povailla
kohtaloita Cumberlandin pökkelöille? Laputa ja vaani, vanha rumahinen,
onko kukaan vainunnut; ethän enää muuhunkaan kelpaa."
"Enkö enää muuhun kelpaa?" kivahti eukko. "Kelpasin minä sentään
johonkin meikäläisten ja Patrico Salmonin isossa rytäkässä; jollen
olisi sinua näillä samaisilla näpeilläni avitellut" (kätensä
kohottaen), "olisi Jean Baillie sinut vätyksen hengiltä likistänyt!"
Naurunrähäkkä remahti taas, tällä kertaa sen sankarin kustannuksella,
joka oli saanut amatsoonin pelastajakseen.
"Tässä, muoriseni", sanoi merimiehistä toinen, "on pikarillinen oikeata
ainetta sinulle, äläkä tuosta öykkäristä välitä".
Meg nautti annoksensa ja keskustelusta syrjään vetäytyen istuutui
Brownin piilopaikan eteen sellaiseen asentoon, että sitä olisi ollut
vaikea kenenkään lähestyä hänen nousemattansa. Miehillä ei kuitenkaan
näyttänyt olevan mitään halua häiritä häntä.
He keräytyivät nuotion ympärille ja pitivät harrasta neuvottelua
keskenään; mutta he puhelivat hyvin matalalla äänellä ja käyttivät
ammattinsa outoja puheentapoja, joten Brown ei heidän haastetustaan
paljoakaan ymmärtänyt. Ylimalkaan käsitti hän heidän ilmaisevan syvää
suuttumusta jotakuta henkilöä vastaan.
"Hänen pitää saada appeensa", huomautti eräs ja kuiskasi sitte jotakin
toverinsa korvaan.
"Siihen minä en puutu", vastasi toinen.
"Onko sinusta tullut jänishousu, Jaska?"
"Ei, lempo soikoon, enempää kuin itsestäsikään, -- mutta en vain
muuten. Tuollainen se pysäytti kaiken kaupan viisitoista tai
kaksikymmentä vuotta takaperin -- oletko Hypystä kuullut?"
"Olen kuullut _hänen_" (päänsä nytkähdyksellä osottaen ruumista) "siitä
kepposesta kertovan. Voi turkanen, kuinka hänellä oli tapana nauraa
näyttäessään meille, millä kurin kiskaisi hänet maahan."
"Niin, mutta se tukkesi pitkäksi aikaa kaupan", sanoi Jaska.
"Mitenkä niin?" kysyi yrmeä merimies.
"No, ihmiset alkoivat sen takia vikurrella eivätkä tahtoneet ostella,
ja linnan lupakirjoja lenteli satamalla --."
"Siitä minä viisi", intti toinen; "minun mielestäni pitäisi vain
jonakuna pimeänä yönä karata niskaan ja iskeä osuvasti".
"Mutta vanha Meg nukkuu nyt", sanoi toinen joukosta; "hän alkaa käydä
höpsyksi ja arkailee omaa varjoaan. Hän veisaa vielä julki joskus
pinteeseen jouduttuaan, ellette pidä varaanne."
"Ei ole siitä pelkoa", tokaisi mustalais-ukko; "Meg on oikeata juurta.
Hän on joukosta viimeinen höllääntymään -- mutta hänellä on omituisia
tapoja vain ja kummaa puhetta."
Tällaisella solkkauksella he pitkittivät keskusteluaan, saaden sen
siten toisillensakin hämäräperäiseksi murteeksi, jota selvenneltiin
merkitsevillä nyökkäyksillä ja viittauksilla, kartellen suorin sanoin
ilmaisemasta käsitteitä. Vihdoin eräs joukosta, huomatessaan Megin yhä
nukkuvan sikeästi, näköjään ainakin, käski nuorinta jäsentä "käymään
sisälle mustan Pietarin, jotta saisivat kangottaa sen auki".
Poika astui ovelle ja toi sisälle matkalaukun, jonka Brown oitis tunsi
omakseen. Hänen ajatuksensa kääntyivät heti onnettomaan kyyditsijään,
jonka hän oli jättänyt hevosia pitelemään. Olivatko roistot murhanneet
hänet? välähti kamalana epäilyksenä hänen mieleensä. Hänen tuskallinen
tarkkailunsa herkkeni yhä terävämmäksi, ja konnien kiskoessa hänen
pito- ja alusvaatteitaan ihasteltavakseen kuunteli hän kiihkeästi,
eikö kyytipojan kohtalosta tulisi mitään vihjausta viritetyksi. Mutta
rosvot olivat niin innoissaan saaliistaan ja niin kovassa touhussa sen
pengostamiseksi, etteivät ollenkaan haastelleet tavasta, millä se oli
saatu.
Matkalaukussa oli kaikenlaista vaatetavaraa, pistoolipari, joitakuita
papereita sisältävä nahkasalkku, jonkun verran rahaa, ja sen sellaista.
Milloin tahansa muulloin olisi Brownia tavattomasti sisuttanut katsella
mutkatonta tapaa, millä varkaat hänen omaisuuttansa tasailivat,
omistajasta kompasanoja lasketellen. Mutta hetki oli liian vaarallinen
sallimaan mitään muita ajatuksia kuin välittömästi omaa turvallisuutta
koskevia.
Tarkastuksen ja tasanjaon tapahduttua hylkiöt alkoivat hartaammin
verotella väkijuomanassakkaa, käyttäen uutteraan toimeensa isomman
osan yötä. Jonkun aikaa oli Brownilla hyviä toiveita siitä, että he
joisivat itsensä tajuttomiksi, jolloin hänen pakonsa olisi ollut
helppo tehtävä. Mutta heidän vaarallinen ammattinsa vaati varomaan
noin määrätöntä halujensa täyttämistä, ja he pysähtyivät lähelle
äärimäisen päihtymyksen rajaa. Lopulta he asettuivat levolle, yhden
jäädessä vartioimaan. Kahden tunnin kuluttua hän herätti toimeensa
toisen. Jälkimäisen vuoron päättyessä herätti vartija koko joukkueen,
joka Brownin sanomattomaksi huojennukseksi alkoi nähtävästi valmistella
lähtöä, sidellen kukin mytyksi omaa osuuttansa anastetuista tavaroista.
Kuitenkin oli jotain vielä tekemättä. Kaksi heistä alkoi kopeloida
suojamassa, Brownia kelpo lailla säikytellen, kunnes löysivät
teräkuokan ja lapion, sillävälin kun kolmas sieppasi kärkikuokan
olkikuvon takaa, jolla ruumis makasi. Näillä työkaluilla varustettuina
läksi kaksi miestä ulos; muut kolme, joukossa molemmat merimiehet,
jäivät vielä varustukseen.
Puolisen tunnin kuluttua palasi toinen poissaolleista ja kuiskaili
kumppaneilleen. He käärivät ruumiin paariliinana käytettyyn levättiin
ja läksivät suojamasta, kantaen sen mukanaan. Iäkäs sibylla nousi
silloin unestaan, todellisesta tai teeskennellystä. Ensin hän astui
ovelle kuin tähyilemään miesten lähtöä, palasi sitte peremmälle ja
käski matalalla ja hillityllä äänellä Brownin heti tulla mukaansa.
Tämä totteli, mutta majasta poistuessaan olisi hän mielellään ottanut
takaisin rahansa tai edes paperinsa. Tätä esteli opas mitä jyrkimmällä
tavalla. Matkamiehen mieleen juolahtikin heti, että epäluulo minkään
rosvotun erän katoamisesta kohdistuisi vaimoon, joka oli kaiken
todennäköisyyden mukaan pelastanut hänen henkensä. Sen vuoksi hän
viipymättä luopui yrityksestään, tyytyen sieppaamaan lyömämiekan, jonka
eräs roistoista oli viskannut pehkujen sekaan. Jalkeille päässeenä
ja tämän aseen saatuaan hän jo tunsi olevansa puoleksi pelastunut
vaaroista, jotka häntä väijyivät. Kuitenkin olivat hänen raajansa
kangistuneet ja puutuneet sekä kylmästä että kaiken yötä kärsimästään
väkinäisestä ja liikahtamattomasta asennosta. Mutta hänen seurattuaan
mustalaista ulos, palautti raikas aamuilma ja kävely verenkierron ja
joustavuuden hänen jäseniinsä.
Talviaamun valjun kajastuksen teki kuulakammaksi lumi, jota kirpeä
pakkanen narskautteli jalan alla. Brown vilkaisi pikimmittäin
ympäristöönsä, kyetäkseen vastakertana tuntemaan paikan. Pikku torni,
josta yksi ainoa holvi oli jäänyt jäljelle hänen muistettavan yönsä
kolkoksi asunnoksi, törrötti puron yli ulottuvan kallionkielekkeen
kärjessä. Sinne pääsi vain yhdeltä taholta, nimittäin alapuolella
olevasta rotkosta. Toisilla kolmella sivulla oli seinämä äkkijyrkkä,
joten Brown oli edellisenä iltana välttänyt toisenkin kamalan vaaran;
sillä jos hän olisi yrittänyt kiertää rakennuksen, kuten jo kerran
aikoi, niin hän olisi ruhjoutunut mäsäksi.
Kuilu oli niin soukka, että eri seinämillä kasvavat puut paikka
paikoin koskivat toisiinsa. Niissä oli nyt kuuraa lehtien asemesta ja
ne muodostivat siten härmäisen kunniakatoksen puron yli, joka alla
kuulsi tummempana, liotellessaan uraansa lumikiehteiden läpi. Eräässä
kohden notko hiukan avartui, jättäen seinämän ja puron välille pikku
kappaleen tasaista maata, ja siinä sijaitsivat kylän rauniot, joissa
Brown oli harhaillut. Rapistuneet päädyt, joiden sisäseinät turvesavu
oli kiillottanut, näyttivät vieläkin mustemmilta, kuvastuessaan
seinustoille kasautuneita kinoksia vasten.
Tähän talviseen ja koleaan maisemaan sai Brown nyt vain hätimiten
vilkaistuksi, sillä hänen oppaansa, seisahduttuaan hetkiseksi ikäänkuin
antaakseen hänen tyydyttää uteliaisuuttaan, lähti kiireisesti
astelemaan hänen edellään alas rotkoon johtavaa polkua. Hieman
epäluuloisesti pani Brown merkille, että hän valitsi jo tallatun
ladun, jonka askeleenjäljet kaiketikin saattoivat olla vain äsken
holvisuojamasta poistuneiden rosvojen. Tovin harkinta kuitenkin
vaimensi hänen epäilyksensä. Ei ollut ajateltavissa, että vaimo, joka
olisi voinut luovuttaa hänet joukkueelleen hänen ollessaan aivan
kykenemätön puolustautumaan, olisi lykännyt kavallustaan, kunnes hän
oli aseestettu, väljissä oltavissa ja valmiilla pakotiellä. Sen vuoksi
hän seurasi opastaan luottavaisena ja äänetönnä.
He menivät puron yli samalta kohdalta, mistä edellisetkin kulkijat
olivat käyneet. Jalanjäljet etenivät sitte rauniokylän halki ja
sieltä alas rotkoa myöten, joka jälleen soukkeni kuiluksi. Mutta
mustalainen ei enää seurannut samaa tolaa: hän kääntyi sivulle ja
opasti seuralaistaan hyvin rosoista polkua myöten ylös äyräälle,
joka kallistui kylän yli. Vaikka lumi monin paikoin peitti kamaran
ja teki astunnan epävarmaksi ja kompastelevaksi, kulki Meg lujin ja
päättäväisin askelin, jotka ilmaisivat perinpohjaista paikallista
tuntemusta. Vihdoin he pääsivät rotkon reunalle, vaikkakin niin jyrkkää
ja mutkikasta uraa myöten, että Brown nähtävästi samaa edellisenä
iltana laskeutuneena kummasteli, miten oli tehtävästään suoriutunut
taittamatta niskaansa. Ylhäällä oli seutu toisella puolella noin
penikulman matkalla avointa ja aitaamatonta, toisaalla taasen näkyi
verrattain laajoja, tuuheita istutusmetsiä.
Meg kuitenkin yhä johti pitkin rotkon reunaa, kunnes alapuoleltaan
kuuli äänten sorinaa. Sitte hän viittasi jonkun matkan päässä kohoavaan
tiuhaan istutusmetsään.
"Tie Kippletringaniin", neuvoi hän, "on noiden aitauksien tuolla
puolen. Menkää niin vinhaan kuin jaksatte; teidän hengestänne riippuu
enemmän kuin muiden ihmisten. Mutta te olette menettänyt kaiken --
malttakaahan." Hän kopeloitsi suunnattoman tilavaa taskua, josta kaivoi
rasvaisen kukkaron. "Monet on almut antanut teidän talonne Megille
ja hänen väilleen -- ja hän on elänyt maksaakseen vähässä mitassa
takaisin"; ja hän pisti kukkaron Brownin käteen.
"Vaimo on järjiltään", ajatteli Brown, mutta aikaa ei ollut intellä,
sillä alhaalta kuuluvat äänet olivat epäilemättä rosvojen. "Millä
tavoin maksan takaisin nämä rahat", kysyi hän, "tai palkitsen minulle
osottamanne hyvyyden?"
"Minulla on kaksi pyyntöä", vastasi noitavaimo, puhuen matalalla
äänellä ja kiireesti. "Ensimäinen, ettette milloinkaan puhu viime
yönä näkemästänne. Toinen, ettette poistu näiltä seuduilta ennen
kuin näette minut jälleen. Jättäkää Gordonin Vaakunaan tieto siitä,
mistä teitä voipi kuulustella, ja kun ensi kerralla teitä tavotan,
olipa kirkonmenot tai markkinat, häät tai hautajaiset, sunnuntai
tai lauvantai, arki tai paasto, jättäkää kaikki muu ja tulkaa minun
kanssani."
"No, siitäpä ette suuria kostu, muori."
"Mutta te paljonkin, ja se minulla mielessäni on. En minä ole hullu,
vaikka olenkin kylliksi kokenut siksi tullakseni -- en minä ole hullu,
enkä höperö, enkä humalassa -- tiedän minä, mitä pyydän, ja tiedän
Jumalan tahtoneen teidät säilyttää ihmeellisissä vaaroissa ja ottaneen
minut välikappaleeksi asettamaan teidät jälleen isänne asemaan. Antakaa
siis minulle lupauksenne, ja muistakaa, että tältä siunatulta yöltä
olette minulle velkaa hengestänne."
"Hänen sävyssään on tosin hurjamielisyyttä", ajatteli Brown; "mutta se
tuntuu kuitenkin pikemmin tarmoon kuin hulluuteen perustuvalta".
"No, muori, koska niin hyödytöntä pikku palvelusta pyydätte, niin
lupaanhan minä. Ainakin saan siten tilaisuuden maksaa rahanne lisän
kanssa takaisin. Olette epäilemättä harvinainen saarnamies, mutta --"
"Pois, pois siis!" käski hän kättänsä heilauttaen. "Älkää kultaa sen
enempää ajatelko; se on teidän omaanne; mutta muistakaa lupauksenne,
älkääkä millään muotoa seuratko minua tai taaksenne katselko."
Hän painautui takaisin rotkoon ja katosi alas hyvin ketterästi;
jääpuikot ja lumikiehteet vain ripsuivat hänen peräänsä. Kiellosta
huolimatta yritti Brown päästä sellaiselle kohdalle äyrästä, mistä
voisi näkymättömänä pilkistellä notkoon. Siinä hän onnistuikin
melkoisella vaivalla, kun hänen täytyi noudattaa äärimäistä
varovaisuutta. Hänen tuohon tarkotukseensa saavuttama kohta oli puiden
keskestä äkkijyrkästi kohoavan kallion kieleke. Lumelle polvistuen ja
päänsä varovasti eteenpäin kurottaen sai hän seuratuksi, mitä notkon
pohjalla puuhattiin.
Odotuksensa mukaan näki hän viimeöiset kumppaninsa, joihin nyt oli
liittynyt pari kolme muuta. He olivat luoneet kallion juurelta lumen ja
kaivaneet syvän kuopan, joka oli aiottu haudaksi. Sen ympärillä seisten
he nyt laskivat siihen jotakin merimieslevättiin käärittyä, minkä
Brown heti arvasi edellisenä iltana kuolleen miehen ruumiiksi. Sitte
he seisoivat tovin hievahtamattomina, kuin jonkun tunnesävähdyksen
vallassa kumppaninsa kuolemasta. Mutta jos heidän sydämessään jotakin
sellaista liikkui, niin eivät he sen vaikutettavina pitkää aikaa
olleet, sillä kaikki kävivät tuotapikaa luomaan hautaa umpeen.
Huomaten tehtävän piankin päättyvän katsoi Brown parhaaksi noudattaa
mustalaisvaimon kehotusta ja marssia tiehensä niin joutuin kuin
kykeni, kunnes pääsisi istutusmetsän suojaan. Puiden kätköön tultuaan
hän ennen muuta ajatteli mustalaisen kukkaroa. Hän oli ottanut sen
vastaan empimättä, vaikka tuntien jonkunlaista alennusta, joka
johtui häntä siten auttavan henkilön olemuksesta. Mutta se päästi
hänet hankalasta, joskin tilapäisestä pulasta. Joitakuita harvoja
shillingejä lukuunottamatta olivat hänen rahansa olleet matkalaukussa,
joka oli joutunut Megin ystävien haltuun. Jonkun aikaa veisi hänen
asiamiehelleen kirjottaminen tai vaikkapa Kaarlolankin suopeaan
isäntään vetoaminen, joka olisi häntä hyvillä mielin auttanut.
Sillävälin hän päätti käyttää Megin apurahaa, vakuutettuna siitä,
että saisi piankin tilaisuuden toimittaa sen takaisin, lisäämällä
siihen sievän korkomaksun. "Mitätönhän erä siinä luonnollisesti on",
virkahti hän itsekseen, "ja saaneepa tuo kelpo eukko sen sijaan osuuden
menneistä pankinseteleistänikin".
Näissä mietteissä hän avasi nahkakukkaron, odottaen löytävänsä
korkeintaan kolme tai neljä guineaa. Mutta ihan ihmeisiinsä joutui hän
nähdessään sen sisältävän melkoisen erän eri maiden kultakolikolta,
arviolta yhteensä sadan punnan vaiheille, sekä vielä lisäksi
useita kallisarvoisia sormuksia ja jalokivikoristeita, joiden hän
hätäiselläkin silmäyksellä huomasi vastaavan koko suurta summaa.
Brown oli sekä kummastuksissaan että kiusaantunut nykyisissä
olosuhteissaan. Hänellä oli hallussaan omaisuutta arvoltaan paljoa
enemmän kuin oli menettänyt, mutta kaiken todennäköisyyden mukaan
samalla laittomalla tavalla hankittua, millä hänetkin oli ryöstetty.
Hänen ensimäisenä ajatuksenaan oli tiedustaa lähintä rauhantuomaria
ja luovuttaa hänen säilyynsä aarre, jonka tallettajaksi hän oli näin
odottamattomasti joutunut, samalla kertoen oudon seikkailunsa. Mutta
sille menettelytavalle osotti hetken harkinta moniakin esteitä.
Ensinnäkin hän sillä teollaan rikkoisi vaitiolonsa lupauksen ja
luultavasti saattaisi vapauden, kenties hengenkin menetyksen vaaraan
tuon vaimon, joka oli vaarantanut omansa, varjellakseen hänen henkensä,
sekä vapaaehtoisesti lahjottanut hänelle tämän aarteen, -- mikä
jalomielisyys olisi siten voinut koitua hänen tuhokseen. Tätä ei käynyt
ajatteleminenkaan. Sitä paitsi hän oli muukalainen ja ainakin joksikin
aikaa vailla välineitä oman asemansa ja luottonsa todistamiseen
typerälle tai itsepintaiselle maalaisvirkamiehelle pätevästi.
"Ajattelenpahan asiaa tarkemmin", tuumiskeli hän. "Kenties sattuu
piirikunnan pääkaupungissa joku rykmentti majailemaan. Siinä
tapauksessa minun tietoni sotapalvelusta koskevista asioista ja
tuttavuuteni monien armeijan upseerien kanssa vääjäämättömästi
todentavat asemani ja maineeni tavalla, jota siviilituomari ei
voisi kylliksi arvostaa. Ja silloin saan päällikköupseerin avukseni
järjestämään asiat siten, että juttuun ei sekoteta tuota onnetonta
mielenvikaista, jonka erehdys tai ennakkoluuloisuus on ollut minulle
niin onnekas. Siviilituomari kaiketikin katsoisi olevansa pakotettu
määräämään hänet heti pidätettäväksi, ja kyllähän sen tietää, mitä
hänen kiinnijoutumisestaan seuraisi. Ei, hän on kaikella kunnialla
esiintynyt minua kohtaan, vaikkapa hän itse syöjätärkin olisi, ja
samaten tahdon minä kaikella kunnialla häntä kohdella -- hän saakoon
nauttia sotaoikeuden etuutta, missä kunniaseikka voipi lieventää lakia.
Saatanhan sitä paitsi tavata hänet tuolla Kipple -- Couple -- miksi
hän sitä nyt sanoikaan -- ja silloin voin luovuttaa kaikki hänelle
takaisin, antaakseni lain vaatia omansa sitte kun hänetkin haltuunsa
saapi. Mutta olenpa sillaikaa jokseenkin kiusallisessa asemassa
miehelle, jolla on kunnia kantaa hänen majesteettinsa upseerinpukua
ja joka nyt ei paljoakaan parempana esiinny kuin varastetun tavaran
kätkijänä."
Brown otti mustalaisen aarteesta kolme tai neljä guineaa lähimpiä
tarpeitaan varten ja sitoi kaiken muun kukkaroon, päättäen olla
avaamatta sitä kunnes saisi sen joko luovutetuksi antajalleen takaisin
tai talletetuksi jollekulle julkiselle viranomaiselle. Sitte hän mietti
mitä tehdä lyömämiekalla, ja aikoi ensin jättää sen istutusmetsään.
Mutta ajatellessaan mahdollisesti vieläkin osuvansa rosvojen tielle ei
hän saanut päätetyksi jättäytyä aseettomaksi. Hänen yksinkertaisessakin
asussaan oli sen verran sotilaallisuutta, että tuollaisen aseen
kantaminen ei hänellä oudoksuttanut. Sitä paitsi oli miekan kantaminen
vähitellen kylläkin käynyt vanhanaikaiseksi siviilipukuisilla
henkilöillä, mutta tämä tapa ei kuitenkaan ollut vielä niin tyyten
unohtunut, että sen omaksujat olisivat mitään huomautteluja saaneet.
Säilyttäen sen vuoksi puolustusaseensa ja sulloen mustalaisen kukkaron
sivutaskuunsa läksi matkamiehemme urheasti etsimään luvattua valtatietä.