Matkailijamme läksi kyytikärryillä kohti Kippletringania, missä
aikoi tehdä tiedustuksia Woodbournen oloista, ennen kuin uskaltaisi
saattaa maassaoleskelunsa miss Manneringin tietoon. Kyytiväli oli
pitkä, kahdeksastatoista kahteenkymmeneen penikulmaan, ja tie kulki
poikkimaitse. Matkan epämukavuuksien lisäksi alkoi sataa tupruutella
lunta.
Mutta mitään epäilyä tai epäröimistä osottamatta pitkitti kyytipoika
matkaa penikulmittain. Vasta päivän kokonaan iltaannuttua hän
huomautteli arveloimisiansa, oltiinko oikealla tolalla. Tuiskulumen
yltyvä ryöppyäminen teki vihjaukset jonkun verran huolestuttaviksi,
sillä piesten nuorukaisen kasvoja ja verhoten valkeaan vaippaansa koko
seudun sekaannutti se kaksin tavoin hänen paikallista tuntemustaan ja
vähensi yhä mahdollisuutta, että hän löytäisi jälleen oikean ladun.
Brown astui maahan ja tähysti ympärilleen, ei luonnollisesti sen
enempää toivoillen kuin nähdäkseen jotakin asumusta, josta saisi tietä
kysellyksi. Mutta autiota oli tienoo -- hänen ei auttanut muu kuin
käskeä kyyditsijän vain vakaasti ajaa edelleen. Tien varrella oli
melkoisia istutusmetsiä, mistä matkamiehemme päätteli, että jossakin
likitienoilla varmasti oli herraskartano. Puskettiin uupuneesti
eteenpäin penikulman verran, kunnes kyytipoika vihdoin pysähdytti
väittäen, etteivät hevoset tahtoneet enää tikahtaakaan paikaltaan;
mutta hän sanoi puiden lomasta pilkottavan valoa. Siellä kai oli talo,
josta oli kysyttävä tietä.
Hän laskeusi istuimeltaan raskaassa päällystakissaan, säärissään
saappaat, joiden paksuus olisi saattanut vetää vertoja Ajaxin
seitsenkertaiselle nahkakilvelle. Hänen lähtiessään tässä asussa astua
jönkäilemään löytöretkelleen, pääsi Brownin kärsimättömyys voitolle;
kärryistä hypäten hän käski pojan jäädä hevosia pitelemään, sanoen itse
lähtevänsä talolle -- ja mieluisa käsky se ajajalle olikin.
Matkustajamme hapuili pitkin aitoviertä, jonka sisäpuolelta tuikutus
pilkotti, löytääkseen jonkun pääsyn sille suunnalle. Kappaleen matkaa
samottuaan hän tapasi pensasaidasta jalkaportaat ja polun, joka johti
laajaan istutusmetsään. Sen saattoi päätellä valonkin luokse vievän,
joten Brown poikkesi sitä kulkemaan, mutta puiden sekaan tultuaan
kadottikin tuikkeen kokonaan näkyvistään. Polku oli ensin näyttänyt
leveältä ja selvään viitotulta puistikon avautuessa sen polvittelulle;
mutta piankin oli sitä työläämpi erottaa, vaikka lumen valkoisuus
heijasti hiukan häämyä hänen etsinnälleen.
Mahdollisuutta myöten ohjaillen kulkuansa puistometsän avoimempia
kohtia pitkin eteni hän melkein penikulman, enää saamatta näkyviinsä
valoa tai mitään asutuksen merkkiä havaitsematta. Kuitenkin hän yhä
katsoi parhaaksi kulkea samaan suuntaan. Varmastikin oli tuli tuikkinut
jostakin metsänvartijan töllistä, sillä noin vakaasti ei virvaliekki
olisi palanut. Maaperä kävi lopulta epätasaiseksi ja alkoi nopeasti
aleta, ja vaikka Brown tunsi vieläkin samoavansa ainakin joskus
polkuna ollutta latua, oli se nyt kovin kompastuttelevaa, niin että
vaeltaja pariin kertaan tuiskahti kumoonkin, kun lumi peitti kuoppia
ja korokkeita. Hänen alkoi tehdä mieli pyörtää takaisin, erittäinkin
kun tuisku, jota hän ei tähän asti ollut kärsimättömyydessään ottanut
huomatakseen, yhä yltyi ja sakeni.
Tahtoen sentään tehdä vielä viimeisen ponnistuksen tunkeusi hän yhä
kappaleen matkaa eteenpäin, jolloin suureksi riemukseen näki valon
vastassaan hyvinkin lyhyen välimatkan päässä ja näköjään tasallaan.
Pian huomasi hän jälkimäisessä käsityksessään erehtyneensä, sillä
kamara painui edelleen niin nopeasti, että hänen ja määränpään
välissä oli ilmeisesti syvä notko tai kuilu. Kaikella varovaisuudella
säilytellen jalansijaansa hän laskeusi laskeutumistaan, kunnes pääsi
hyvin jyrkän ja ahtaan rotkon pohjalle, missä polveili lumisohjun
miltei tukkima puronen.
Nyt huomasi hän saaneensa vastuksikseen hökkelinraunioita, joiden
mustat päädyt valkeasta pinnasta kuvastuvina vielä törröttivät
pystyssä. Sivuseinät oli aika ammoin luhistanut; muodottomiksi
läjiksi kasautuneina ne lumen verhossa esiintyivät hankalina esteinä
matkamiehen kululle. Kuitenkin uurasti hän uppiniskaisesti, ponnistausi
puron yli ja kapusi vaivalloisesti ja vaaraankin antautuen ylös
vastapäistä ja hyvin rosoista seinämää, kunnes pääsi sen rakennuksen
tasalle, josta tuike pilkotti.
Rakennuksen laatua oli vaikea oivaltaa etenkään noin vaillinaisella
valolla, mutta se näytti pieneltä neliömäiseltä talolta, jonka yläosa
oli kokonaan rappeutunut. Se oli kenties aikoinaan ollut jonkun
pienehkön tilan omistajan asumuksena tai jonkun isoisemman varustuksena
ja tarpeen tullen kätköpaikkana. Mutta ainoastaan alempi holvaus oli
jäljellä; sen kaari oli rakennuksen kattona tämän nykyisellään ollessa.
Brown läheni paikkaa ensin valon suunnalta; se tunkeusi pitkästä,
kapeasta raosta eli ampumareiästä, jollaisia vanhoissa linnoissa
tavallisesti näkee. Uteliaisuuden houkuttelemana tähystämään tuon
oudon rakennuksen sisäpuolta ennen kuin astuisi sisälle, kurkisti
Brown tuosta reiästä. Suuremman auliuden näkyä ei voisi kuvitella.
Lattialaaoilla paloi nuotio, jonka savu suojamassa kierreltyään kohosi
ylös holvikaareen murrettuun aukkoon. Tuossa tunkaisessa valaistuksessa
oli seinillä vähintään kolme vuosisataa vanhan raunion jyrkeä ja
rapistunut näkö. Suojamassa oli huiskin haiskin pari nassakkaa sekä
muutamia särjettyjä laatikoita ja kääröjä.
Mutta enimmin käänsivät Brownin huomiota puoleensa asukkaat.
Olkialusella, jonka yli oli vaippa heitetty, virui ihmisolento niin
alallaan, että Brown sen olisi ruumiiksi päätellyt, jos se olisi muuten
ollut haudan tavanmukaiseen asuun puetettu. Lähemmin tarkatessaan hän
huomasi sen vain olevan siksi juuri tulemaisillaan, sillä hän kuuli
parikin tuollaista kumeaa ja raskasta huokaisua, joita käy lopun
edellä, kun runko on sitkeästi kiinni elämässä. Pitkään kauhtanaan
verhoutunut naisolento istui kivellä tuon viheliäisen vuoteen vierellä;
kyynärpäät nojasivat polviin ja lähellä olevan rautaisen lampun
valosta poispäin kääntyneet kasvot olivat kumartuneina kuolevan yli.
Hän kostutteli kärsivän huulia tuon tuostakin jollakin nesteellä,
ja välillä hymisi yksitoikkoiseen tapaan tuollaista rukousta tai
oikeammin loitsua, joita tietämättömät ihmiset muutamilla Skotlannin
ja pohjois-Englannin seuduilla käyttävät erkanevan hengen lähdön
huojentamiseksi, kuten katolilaisina aikoina kelloja kumahuteltiin.
Tätä oneata hyräilyä hän säesti hitaasti huojuttamalla vartaloaan edes
takaisin kuin laulantansa tahdiksi. Sanat olivat seuraavaan tapaan:
Riudut, voivut, viivyttää
miksi tahdot elämää?
Liekki lekkuu, karsta jää --
lähtömessu pauhaa.
Riisu tomuverho tuo,
Pyhä Neitsyt armon suo,
hyvät henget tulkoot luo, --
kellot kaikuu rauhaa.
Taivalt' ällös pelkää laajaa,
räntää, rakeit', ukonvaajaa,
ei ne käärinliinan saajaa
saata vahingoittaa.
Aika kiitää eelleen ain',
riennä, joudu, lähde vain
viime kerran huoahtain --
kohta päivä koittaa.
Laulaja pysähtyi ja sai vastauksekseen pari korahtelevaa huokaisua,
jotka tuntuivat äärimäisen kuolonkamppailun tuskan pusertamilta. "Ei se
käy", jupisi hän, "hän ei saa lähdetyksi tuon painaessa mieltään -- se
kytkee häntä tänne --
"'Taivas ei sitä siedä,
maa ei kätkeä tiedä'.
"Minun on avattava ovi"; ja jaloilleen nousten hän käänsi kasvonsa
suojaman ovea kohti, tarkoin ollen taakseen katsahtamatta, veti auki
telkeet -- sillä paikan kurjasta kunnosta huolimatta oli ovi vankasti
salvattu --, ja nosti säpin, sanoen:
"Auki lukko -- loppuu taisto,
kuoloon viihtyy elonvaisto."
Brown oli tällaikaa siirtynyt tähystyspaikastaan ja seisoi hänen
edessään oven auetessa. Hän astahti taaksepäin, ja vaeltaja tuli
sisälle, heti huomaten hänet, vaikkei suinkaan huojennuksekseen,
samaksi mustalaisvaimoksi, jonka oli Bewcastlessa kohdannut. Tämäkin
oitis tunsi tulijan, ja hänen asentonsa, ryhtinsä ja huolestuneet
kasvonsa saivat sadun suopealle tuulelle sattuneen syöjättären sävyn,
kun tämä varottaa muukalaista tunkeutumasta puolisonsa turmanlinnaan.
Moittivaan tapaan kohottaen kätensä hän virkkoi ensi sanoikseen:
"Enkö teille sanonut: älkää puuttuko älkääkä pukahtako? Varokaa
kolmannen korvapuustia! luonnollisen kuoleman taloon ette ole tullut!"
Hän nosti lamppua ja käänsi sen valon kuolevaan mieheen, jonka karkeat
ja tunnottomat kasvonpiirteet nyt vääntyivät viimeisissä henkitoreissa.
Pää oli kiedottu verisiin kääreisiin, ja veri oli kostuttanut peitteet
ja oljetkin. Ei onneton tosiaankaan luonnollista tautia potenut. Brown
hätkähti taaksepäin tuon kauhistavan katseltavan äärestä ja huudahti
mustalaiseen kääntyen: "Onneton vaimo, kuka tämän on tehnyt?"
"Ne joilla oli lupa", vastasi Meg Merrilies, tiukkaan ja terävästi
tutkiskellen kuolevan kasvoja. "Hänellä on ollut tuima taistelu --
mutta se on päättymässä -- tiesin hänen lähtevän teidän tullessanne.
Tuo oli kuolonkorahdus -- hän on kuollut."
Etäältä kuului ääniä. "Ne ovat tulossa", huomautti eukko Brownille;
"olette kuoleman oma, vaikkapa teillä olisi yhtä monta henkeä kuin
hiuskarvaakin".
Kiihkeästi hakivat Brownin katseet jotakin puolustusasetta. Mitään ei
ollut lähellä. Hän ryntäsi ovelle, aikoen syöstä puiden joukkoon ja
pakenemalla pelastua paikasta, jota hän nyt piti murhaajien luolana,
mutta Merrilies pidätti hänet miehekkäällä kouraisulla.
"Tänne", hän sanoi, "tänne -- olkaa alallanne, niin pysytte turvassa
-- älkää hievahtako, mitä tahansa näette tai kuulette, niin teille ei
mitään tapahdu".
Näissä epätoivoisissa olosuhteissa muisti Brown tuon vaimon edellisen
vihjauksen ja ajatteli, ettei hänellä ollut mitään muuta turvan
mahdollisuutta kuin totteleminen. Vaimo pani hänet kyyristymään
olkikasaan suojaman toiselle seinälle, peitti hänet huolellisesti
ja heitti vielä päällimäiseksi pari kolme vanhaa säkkiä. Halukkaana
pitämään tulijoita silmällä sai Brown mahdollisimman hiljaisesti
järjestetyksi itselleen pilkistysraon piilostaan ja odotteli
pamppailevin sydämin tämän omituisen ja varsin epämieluisan seikkailun
kehitystä.
Mustalaiseukko alkoi sillävälin huolitella ruumista, asetellen raajat
sopivasti. "Parasta tehdä tämä", mutisi hän, "ennen kuin jäykistyy".
Hän laski vainajan rinnalle puulautasen, jolle oli sirotellut suolaa,
pystytti pääpuoleen kynttilän ja jalkopäähän toisen, ja sytytti
molemmat. Sitte hän ryhtyi jälleen laulunhyminäänsä ja odotti niiden
tuloa, joiden ääniä oli kuulunut ulkoa.
Brown oli soturi, ja urhoollinen; mutta hän oli myöskin ihminen, ja
tällä hetkellä pelko lannisti hänen miehuutensa niin täydellisesti,
että kylmä hiki kihoili joka huokosesta. Häntä tukehdutti tunteittensa
karvaus, kun ajatteli laahautuvansa esille viheliäisestä kätköstään
konnien käsiin, joiden ammattina oli yöllinen murhaus, ilman aseita
tai vähimpiäkään puolustusneuvoja paitsi pyytelyitä, jotka heitä vain
hauskuttaisivat, ja avunhuutoja, jotka eivät voisi kajahdella muihin
kuin heidän omiin korviinsa -- turvallisuutensa uskottuna sellaisen
olennon täpärän säälin varaan, joka itse oli roistojen liittolaisia
ja jonka oli ammattimainen saalistus ja petos tietenkin paaduttanut
kaikilta inhimillisiltä tunteilta.
Hän yritti lampun hohteessa lukea vaimon kuihtuneista ja synkistä
kasvoista jotakin noita säälintunteita lupaavaa, joita alimmallekin
asteelle vajonneet naiset harvoin voivat lopen tukahuttaa. Mitään
sellaista inhimillisyyden vivahdusta ei tässä naisessa näkynyt. Mikä
tahansa olikaan se harrastus, joka hänet sai tuntematonta matkamiestä
suosimaan, säälin vaikutusta ei se ollut, vaan jotakin aavistamatonta
ja luultavasti oikullista mieleenjuohtumaa. Kenties se perustui
johonkin luuloteltuun yhdennäköisyyteen, jollaista lady Macbeth huomasi
isänsä ja nukkuvan hallitsijan välillä.
Tuollaisia mietteitä risteili nopeasti Brownin mielessä hänen
turvapaikastaan tuijotellessaan tuohon eriskummalliseen henkilöön.
Joukkiota ei sillävälin vielä kuulunutkaan, ja hän oli vähällä palata
alkuperäiseen aikeeseensa, yrittääkseen paeta talosta, sadatellen
jo omaa päättämättömyyttään, joka oli toimittanut hänet ahtaalle
kytkettynä kykenemättömäksi sekä vastustukseen että pakoon.
Meg Merrilies näytti samaten vuottelevan varuillaan. Hän kallisteli
korvaansa pienimmällekin vanhojen muurien rasahdukselle. Sitte
hän jälleen omisti huomiotansa ruumiille ja näki jotakin uutta
järjestettävää tai muutettavaa sen asennossa. "Komea onkin ruumis",
jupisi hän, "ja hyvästi oikomisen arvoinen". Ja tästä kolkosta
toimestaan hän näytti saavan jotakin ammatillista mielihyvää,
verkalleen käyden käsiksi pienimpäänkin piirteeseen ikäänkuin
erikoistuntijan taidoin ja tuntein. Pitkä, tumma merimiehen levätti,
jonka hän kiskoi esille eräästä sopesta, omistettiin paariliinaksi.
Kasvot hän jätti paljaiksi, suun ja silmät ummistettuaan, ja järjesteli
levätin kulmat siten, että veriset siteet peittyivät ja ruumis sai
"siistimmän näön", kuten hän mutisi.
Yhtäkkiä ryntäsi suojamaan kolme tai neljä miestä, roistoja näöltään
kuten asultaankin. "Meg, senkin ruoja, kuinka uskallat pitää ovea
avoinna?" oli joukkueen ensimäinen tervehdys.
"Ja kuka on koskaan kuullut, että ovi pidettäisiin kiinni, kun ihminen
on henkitoreissaan? Telkien läpikö sielu pujottelehtisi?"
"Onko hän sitte kuollut?" kysyi eräs, läheten ruumista katsomaan.
"Onpa vainkin -- hengetön on", sanoi toinen, "mutta tästä lähtee
hänelle uljaat peijaiset".
Niin sanoen hän nosti nurkasta väkijuomanassakan, Megin kiirehtiessä
asettamaan esille piippuja ja tupakkaa. Hänen puuhakas auttelunsa
elvytti Brownissa hyviä toiveita hänen uskollisuudestaan vierastansa
kohtaan. Oli ilmeistä, että hän halusi saada konnat ryhtymään
mässäykseensä, ehkäistäkseen ilmituloa, joka olisi ollut uhkaamassa,
jos joku heistä sattumalta astuisi liian lähelle Brownin piilopaikkaa.