Jätämme sikseen parin välipäivän puuhat; ne olivat tavallisia
metsämiehen ampumis- ja ajohuvitteluja eivätkä missään suhteessa
riittävän mielenkiintoisia pidättelemään lukijaa. Siirrymme
eräänlaiseen lohenmetsästykseen, joka on jossain määrin erikoinen
Skotlannille.
Tätä pyyntitapaa, jossa heittäen isketään kalaa väkäpäisillä ahinkailla
tai pistäen kolminirkkoisilla pitkävartisilla tuulaksilla, käytetään
paljon Eskin suulla ja muiden Skotlannin lohijokien varsilla.
Urheilua harjotetaan päivin ja öin, mutta enimmäkseen jälkimäiseen
vuorokauden-aikaan, jolloin kaloja vaanitaan soihtujen valolla tai
tuliristikoille ladottujen roihuavien tervatynnyrin sirpaleiden
loimossa, joka luopi veteen voimakkaan, vaikkakin vain määräkohtiin
sattuvan hohteen.
Tällä kertaa pääseurue liikkui haperalla veneellä sellaisessa virran
kohdassa, missä sen oli myllypato laajentanut ja syventänyt, kun
taasen muut hyppyjään tekevien muinaisten Bacchusjuhlijain tavoin
juoksentelivat äyräitä pitkin, heiluttaen soihtujaan ja keihäitään,
ahdistellessaan lohia, joista toiset yrittivät paeta ylös virtaa,
toiset taasen pyrkivät pyytäjien väijyviltä katseilta piiloon
puunjuurien, kivenjärkäleiden ja isojen paasien koloihin. Näitä
venejoukkue sai ilmi vähimmästäkin vihistä; evän välkähdys, nouseva
pore riitti näille nokkelille urheilijoille ilmaisemaan, mihin ase oli
suunnattava.
Näyttämö oli sanomattoman elvyttävä siihen tottuneille; mutta kun Brown
ei ollut keihästykseen harjaantunut, väsyi hän piankin ponnistuksiin,
joista ei ollut mitään muuta tulosta kuin kelpo täräys käsivarteen
pohjakivistä, joihin hän lohta mieliessään useinkin kalautti iskunsa.
Myöskään ei häntä miellyttänyt olla niin lähellä kuolonkamppailussaan
verisinä veneen pohjalla sätkiviä lohia, vaikka hän salasi tunteet,
joita ei olisi ymmärretty.
Senvuoksi pyysi hän päästä maihin ja nautti näystä paljoa paremmin
erään äyräännyppylän laelta. Usein ajatteli hän Dudley-ystäväänsä,
taitelijaa, silmäillessään punaisena hehkuvan loimun kajastelua
kauneille äyräille, joiden juurella vene lipui. Toisin ajoin pieneni
hohde etäiseksi tähdeksi, joka näytti tuikkivan veden kalvossa kuten
se pilkahtelu, jolla maan tarujen mukaan vetehinen ilmaisee uhriensa
märkää hautaa. Sitte se taas lähetessään suureni ja kirkastui, kunnes
leveällä vipatteleva lieska ohi kulkiessaan loihti näkyviin äyrään,
kummun ja puun, värjäten ne omalla hämäränpunaisella leimullaan
ja loitotessaan luovuttaen ne vähitellen pimeydelle tai valjulle
kuutamolle. Tässä hehkussa venemiehetkin kuvastuivat milloin pidellen
aseitansa korkealla, milloin kumartuen iskemään tai suoristautuen
samaisen roihun silaamiksi vaskenkarvaisiksi hornanhengiksi.
Tätä valon ja varjon kuvasarjaa jonkun aikaa ihailtuaan Brown läksi
hiljalleen kävelemään kotiin päin, matkallaan tähystellen pyyntimiehiä,
joita tavallisesti on pari kolme yhdessä, yksi Sainiota pidellen,
toiset keihäineen valmiina sen valossa iskemään saaliiseensa.
Huomatessaan erään miehen rynnistelevän tuulastamansa hyvin painavan
lohen kanssa, jota hän ei saanut täydellisesti kohotetuksi vedestä,
astui Brown äyrään reunalle katselemaan yrityksen päättymistä. Tässä
hommassa oli sainion pitelijänä metsästysapulainen, jonka juro käytös
jo oli Brownia kummastuttanut. "Tulkaas tänne, sir! tulkaas tänne!
katsokaas tätä rötköä! Sillä on kylkeä kuin sialla", huutelivat apurit
nähdessään Brownin lähenevän.
"Suolluta ahrainta hyvin, mies! suolluta! Älä laske lempoa poukkoamaan
-- ei ole sinulla kissankaan sisua!" neuvottiin, rohkaistiin
ja nurkuiltiin rannasta pyyntimiehelle, joka seisoi vedessä
jäänsirpaleiden seassa vyötäisiään myöten, teutaroiden kalan ja virran
voimakkuutta vastaan, epätietoisena tavasta, jolla yrittäisi korjata
saaliinsa.
Äyrään partaalle päästessään Brown huusi: "Pidäppä toihtuasi
korkeammalla, ystävä!" sillä hän oli jo loimun heijastuksessa erottanut
tämän tummat kasvonpiirteet. Mutta tuskin oli mies kuullut äänen ja
siitä tulijan tuntenut, kun pudotti sainion ikäänkuin vahingossa
veteen, sen sijaan että olisi vieraalle tietä valaissut.
"Hittoko Kaaperia vaivaa!" sadatti tuulastaja, kun kipinöitsevät
sirut pihahdellen soluivat alas virtaa. "Mikä miestä riivaa! En
minä sitä pimeässä saa ylös -- ja pulskimpaa otusta ei ikinä olisi
savustuskoukussa killunut, jos sen vain maihin saisin!"
Jotkut syöksähtivät veteen auttamaan, ja onnellisesti kiskottiin
rantaan kala, joka painoi kolmekymmentä naulaa.
Metsästysapulaisen käytös oudoksutti Brownia. Miehen kasvoissa ei
hänelle ollut mitään tuttua, eikä hän voinut käsittää, miksi tämä
karttelisi hänen huomiotaan, kuten kuitenkin näytti tekevän. Saattoiko
hän olla muutamia päiviä takaperin esiintyneitä rosvoja? Oletus ei
ollut aivan mahdoton, vaikkei siihen ollut mitään takeita miehen
ulkomuodossa. Mutta olivathan konnat pitäneetkin hattujensa röytäitä
alas painettuina, käyttäneet väljiä viittoja ja kooltaan olleet siksi
keskisuhtaisia, ettei hän siitäkään voinut mitään päätellä. Hän päätti
puhua asiasta isännälleen, mutta arveli hyvillä syillä viisaimmaksi
lykätä selittelyn selkeään aamuhetkeen.
Pyyntimiehet palasivat raskain kantamuksin; satakunta kalaa oli
hommassa surmansa saanut. Parhaat valikoittiin varakkaammille
talollisille, toiset jaettiin paimenten, mökkiläisten, alustalaisten ja
muiden alempien osallisten kesken. Nämä kalat olivat heidän hökkeliensä
turvesavussa säilytettyinä maukas lisä sipulin seassa valmistetuille
perunoille, jotka olivat heidän talviravintonsa pääosana.
Sillävälin tarjoiltiin kaikille anteliaasti olutta ja whiskyä sekä
isosta kattilasta lohikeittoa. Brown meni iloisen isäntänsä ja muiden
ystäviensä mukana tilavaan ja savuiseen väentupaan, missä tuo kelpo
rokka höyrysi pitkällä tammipöydällä. Seinät kajahtelivat rattoa ja
remua, leikinlaskua ja naurunrähäkkää, lomassa vuoroin kerskuntaa ja
naljailua. Vakaasti etsiskeli matkamiehemme katse ketun metsästäjän
tummia piirteitä, mutta niitäpä ei missään näkynyt.
Viimein hän jo rohkeni tiedustella. "Hankala sattuma tuo, pojat, kun
eräs teistä pudotti soihtunsa veteen toisen juuri rynnistäessä niin
ison otuksen kanssa."
"Sattuma!" vastasi häneen katsahtaen eräs paimen, sama jäntevä nuori
mies, joka oli lohen saalistanut; "selkäänsä olisi sietänyt, kun
sammutti tulen, toisen vängätessä kala parahiksi nirkossa! Olen
varmakin siitä, että Kaaperi tipautti tervakset tahallaan veteen -- hän
ei mielellään näe kenenkään yrittävän itseänsä paremmin."
"Niin", lisäsi toinen, "kovasti hän on häpeissään; muutoin olisi hän
nyt iltansa täällä --. Kaaperille kyllä kelpaa hyvä kuten meillekin."
"Onko hän täkäläisiä?" kysyi Brown.
"Ei, ei, hän on ollut toimessaan vasta vähän aikaa, mutta tuima
metsämies kyllä. Alamaasta hän on, jostakin Dumfriesin puolelta."
"Ja mikä on hänen nimensä?"
"Gabriel."
"Mutta Gabriel mikä?"
"Sen tietköön Luoja; me emme täällä paljoakaan välitä ihmisten
jälkinimistä, ne kun heimoissa ovat niin yhtä ja samaa."
"Katsokaas, sir", selitti muuan vanha paimen, nousten seinälle ja
puhuen hyvin verkalleen, "ihmiset ovat täällä päin kaikki Armstrongeja
ja Ellioteja ja sellaisia -- joitakuita harvoja nimiä vain -- ja niinpä
lairdit ja talonpojat selvyyden vuoksi käyttävät asuinpaikkojensa
nimiä -- kuten Kettuviidan Tuomo, Tasamaan Ville, Pihlajiston Hobbie
ja tämäkin hyvä Kaarlolan isäntä. Niin, sir, ja sitte alempi kansa,
nähkääs, useastikin tunnetaan kaikenlaisilla lisänimillä, niinkuin
Kaihi-Risto, Herttuan Taavetti tai ammattinsakin mukaan, kuten tämä
Kaaperi Kettu-Kaaperina. Hän ei ole ollut kauvaa aikaa näillä main,
sir, enkä luule kenenkään häntä muulla nimellä tuntevan. Mutta oikein
ei ole morkata miestä seljän takana, sillä hän on hanakka ketunpyytäjä,
jos kohta ei lienekään tuulakselle niin kätevä kuin jotkut täkäläiset."
Pakistiin yhtä ja toista, kunnes arvokkaammat pyyntimiehet vetäysivät
lopettamaan iltaansa omalla tavallaan, jättäen toiset huvitteleimaan
heidän läsnäolonsa pidättelemättöminä. Brownin kaikkien Kaarlolassa
viettämien iltojen tavoin kului nytkin aika viattomassa rattoisuudessa
ja seuranpidossa. Jälkimäinen olisi saattanut lähetä rähinän rajoja,
ellei olisi kelpo naisia ollut, sillä useita naapuriemäntiä oli
kerääntynyt Kaarlelaan katselemaan muistettavan illan tuloksia.
Nähdessään punssimaljaa täyteltävän niin tiheään, että oli vaaraa
heidän armollisen saapuvillaolonsa unohtumisesta, ryntäsivät
he urheasti luopiomässääjäin huoneeseen, etunenässään kelpo
Ailie-emäntämme, joten Venus väleen kukisti Bacchuksen. Tuossa paikassa
ilmestyivät viuluniekka ja pillinpuhaltaja esille, ja paras osa yötä
pantiin uljaaseen tanssintaan noiden soitannon tahdissa.
Seuraava päivä hurahti saukonajoon, sitä seuraava mäyränhätistelyyn.
Toivoakseni ei matkamiehemme arvo alene lukijan silmissä, jos hän on
urheilumieskin, vaikka ilmotan hänelle, että Brown viimeksi mainitussa
tilaisuudessa, nuoren Pippurin menetettyä toisen etukäpälänsä ja
Sinappi Toisen oltua vähällä kuristua kuoliaaksi, pyysi erityisenä ja
henkilökohtaisena suosionosotuksena mr. Dinmontilta, että noin uljaasti
puolustautuneen mäyrä-paran sallittaisiin enemmättä ahdistelutta
peräytyä koloonsa.
Talonpoika olisi anomusta luultavasti kohdellut mitä syvimmällä
halveksimisella, jos sen olisi kukaan muu esittänyt, mutta Browniin
nähden hän tyytyi lausumaan äärimäisen ihmettelynsä. "No jo nyt
jotakin!" haastoi hän. "Mutta koska käytte otuksen puolelle, niin ei
sitä minun eläissäni saa enää ainoakaan hurtta härnätä -- vieläpä
merkitsemmekin sen ja nimitämme kapteenin karjuksi -- ja totisesti minä
mielihyvällä mitä tahansa teen mieliksenne -- mutta, taivasten tekijä,
metsäsiastako moinen surku!"
Maalaisurheiluissa vietetyn viikon jälkeen, jonka kelpo isäntä oli
vilpittömällä auliudellaan tehnyt mitä miellyttävimmäksi, Brown jätti
jäähyväiset Liddelin äyräille ja Kaarlolan vieraanvaraisuudelle. Hän
oli jo päässyt kaikkien lasten likeiseksi tuttavaksi ja suosikiksi,
ja nämä hartaasti hälisivät täyttä kurkkua hänen lähtiessään,
pakottaen hänet pariinkymmeneen kertaan lupaamaan pian palaavansa
ja soittelevansa taas heidän mielisäveliänsä flageoletilla, kunnes
he osaisivat ne ulkoa. "Tulkaa taas takaisin, kapteeni", sanoi
eräs tanakka poju, "niin Jenny rupeaa vaimoksenne". Jenny oli noin
yksitoistavuotias -- hän kirmasi maammonsa taakse piiloon.
"Kapteeni, tulkaa takaisin", kehotti kuusivuotias tytön tyllerö,
suipistaen suutansa suutelolle, "niin minä itse rupean vaimoksenne".
"Kovempaa täytyisi niiden olla rakennetta kuin minä", ajatteli Brown,
"jotka voisivat välinpitämättöminä eritä noin monista herttaisista
sydämistä".
Hyvänsävyinen emäntäkin äidillisen kainona ja vanhan ajan
yksinkertaisella herttaisuudella tarjosi poskensa lähtevän vieraan
suudella. "Vähänpä voivat meikäläiset tehdä", puheli hän, "vähänpä kyllä
-- mutta sentäänkin -- jos vain olisi mitään --"
"Rohkaisettepa minut erääseen pyyntöön, hyvä mrs. Dinmont --
kudottaisitteko tai valmistuttaisitteko minulle ihan sellaisen harmajan
ristiraitaisen sarkaviitan kuin isännälläkin on?" Hän oli lyhyenäkin
oloaikanaan perehtynyt maan puhe- ja ajatustapoihin, ja tiesi pyyntönsä
tuottavan vilpitöntä mielihyvää.
"Harvassa olisivatkin hahtuvat meillä päin", vastasi emäntä ilahtuen,
"jollette sitä saisi, ja niin hyvää neliniitistä kuin on syöstävästä
konsanaan kiehtynyt. Minä huomisaamuna puhun Johnnie Goodsirelle,
Castletownin kankurille. Hyvästi jääkää, sir! -- ja olkaakin itse
yhtä onnellinen kuin haluatte nähdä kaikkien muiden olevan -- ja
joillekuille se olisi tukala toivotus."
En saa unohtaa mainita, että matkamiehemme jätti uskollisen
seuralaisensa Vaapsahaisen toistaiseksi vierailemaan Kaarlolassa.
Hän oivalsi, että tällaisesta kumppanista voisi olla kiusaa, jos hän
joutuisi johonkin sellaiseen asemaan, missä salailu ja piilottelu
kävisi tarpeelliseksi. Koira uskottiin siis vanhimman pojan hoitoon,
joka vanhan laulun sanoilla lupasi sille antaa 'palan illallisestaan ja
vuoteestaan' ja pitää sen syrjässä niistä vaarallisista ajanvietteistä,
joissa Sinapin ja Pippurin heimo oli monia typistyksiä kärsinyt.
Jo vanhastaan suositaan tässä vuoristossa ratsastusta. Jokainen
talollinen ratsastaa hyvin ja kaiken päivää. Luultavasti johti tähän
tapaan ensin laiduntilojen laajuus ja laitumien nopean katsastamisen
tarvis. Hevosen seljässä he istuvat niin mielellään, että heidän on
työläs uskoa kenenkään vapaasta tahdostaan kulkevan jalkaisin. Niinpä
myös Dinmont pakotti vieraansa ratsaille ja lyöttäysi mukaan lähimpään
Dumfriesshiren kaupunkiin asti, minne Brown oli matkatavaransa
osottanut, sieltä jatkaakseen kulkuansa Woodbournen, Julia Manneringin
asuinpaikan lähettyville.
Taipaleella hän isännältään kyseli, mikä metsästysapulainen oikein
oli miehiänsä, mutta ei saanut paljoakaan valaistusta, mies
kun oli kutsuttu toimeensa Dinmontin tehdessä kiertomatkaansa
ylämaan markkinoilla. "Hän oli hiukan retkumainen mies", puheli
karjankasvattaja, "ja varmaankin on hänellä mustalaisverta suonissaan.
Mutta missään tapauksessa ei hän ole niitä hirtehisiä, jotka meitä
nevalla hätyyttelivät -- tuntisin minä ne hyvinkin, jos jälleen
näkisin. Eivät ole mustalaisetkaan järkiään kelvottomia", lisäsi hän;
"jos vielä sen hongankolistaja-akan kohtaan, niin annan minä sille
millä ostaa tupakkaa -- se taisi minulle tosiaankin pelkkää hyvää
tarkottaa".
Heidän ollessaan lopullisesti eroamassa puristi hyvänsävyinen maamies
pitkään Brownia kädestä ja sanoi viimein:
"Kapteeni, on ollut niin hyvä villavuosi, että kaikki ulosteot on
kuitattu, eikä meillä ole mitään käyttöä lopulle rahalle, kun nyt
Ailiekin on saanut uuden leninkinsä ja lapset helynsä. Ajattelinpa
tässä, kenen varmaan talteen sen toimittaisin, sillä liikaa se on
konjakkiin ja sokeriin pantavaksi. Olen kuullut, että te armeijan
herrat saatte toisinaan ostaa itsenne askelta ylemmälle, ja jos satanen
tai pari[32] avittaisi teitä sellaisessa tapauksessa, niin olisi
kynänne piirtäisy minulle sama kuin raha, ja saisitte sen ihan omalla
ajallanne sitte järjestää -- se olisi minulle hyvin mukavaa."
Brown osasi oikein arvostella hienotunteisuutta, joka tahtoi
suosionosotuksen pyynnöksi pukea omaa hyväsydämisyyttä. Hän kiitti
sydämensä pohjasta hyvämuistoista ystäväänsä ja vakuutti arvelematta
turvautuvansa hänen kukkaroonsa, jos olosuhteet tekisivät sen
käyttämisen hänelle mukavuutta tuottavaksi. Ja siten he erosivat
molemmin puolin lausuillen sydämellisiä välejään julki.