Brown nousi aikaisin aamulla ja asteli ulos katselemaan uuden ystävänsä
paikkoja. Kaikki oli talon ympärillä muokkaamatonta ja laiminlyötyä --
puutarha mitätön, ei mitään tehtynä lähistön saattamiseksi kuivilleen
tai mukavaksi, poissa kaikki ne pikku somistukset, jotka viehättävät
silmää englantilaista maataloa katsellessa. Silti oli näkyvissä
selviä merkkejä siitä, että tämä johtui vain hyvän aistin puutteesta
tai tietämättömyydestä, ei köyhyydestä eikä siihen liittyvästä
laimeudesta. Uljas, hyvillä lypsylehmillä asustettu navettarakennus,
syöttövaja, jossa kymmenen jalorotuista sonnia seisoskeli, kahden
oivallisen hevosvaljakon talli, uutterana hyörivä ja nähtävästi
osaansa tyytyväinen palvelusväki -- sanalla sanoen auliin, joskin
siistimättömän runsauden tuntu päin vastoin ilmaisi varakasta
talonpoikaa.
Asuinrakennus oli joelle viettävällä loivalla rinteellä, ja se seikka
poisti varsinaista törkyä keräytymästä ympärille. Pikku matkan päässä
peuhaili koko lapsiliuta turvemajoja rakennellen suunnattoman,
sälöilleen tammen juurella, jonka nimenä oli Kaarlon pensas jonkun
aikoinaan paikalla asustaneen sissin muistoksi. Asuinrakennuksen ja
mäkilaidunten välillä oli syvä noro; se oli aikoinaan ollut pikku
varustuksen vallihautana. Varustuksesta ei enää näkynyt jälkiäkään,
mutta sen kertoi perintätaru olleen edellämainitun uroon asuntona.
Brown yritti solmia tuttavuutta lasten kanssa, mutta "ne vekarat
luisuivat elohopeana hänen käsistään", vaikka kaksi vanhinta jäikin
kurkistelemaan turvallisen matkan päähän päästyään. Matkamies suuntasi
sitte kulkunsa ylämäkeen, astellen noron yli pitkin astumakivien jonoa,
jotka eivät olleet kaikkein leveimpiä ja tukevimpia. Kauvan ei hän
ollut kavunnut, kun näki miehen tulevan vastaansa alamäkeä.
Pian tunsi hän arvoisan isäntänsä, vaikka ratsastuskauhtana oli
vaihtunut harmajaksi paimenviitaksi ja villikissan taljalla reunustettu
lakki päässyt mukavammin peittelemään sideltyä päätä kuin hattu olisi
kyennyt. Hänen ilmestyessään aamun usmasta ei miehiä jäntäreitten ja
lihaksien puolesta arvostelemaan tottunut Brown voinut olla ihailematta
hänen pitkää varttansa, hartiain leveyttä ja askelten joustavuutta.
Dinmont itsekseen osotti samaa kohteliaisuutta Brownille, jonka
voimallista olemusta hän nyt tarkkaili hiukan perusteellisemmin kuin
ennen. Tavanmukaisten aamutervehdysten jälkeen kysyi vieras, tunsiko
isäntä mitään haitallisia seurauksia edellisen illan nujakasta.
"Melkein jo olin sen unohtanut", vastasi riuska rajalainen; "mutta
luulenpa, että jos tänä aamuna, nyt kun olen vereksenä ja selvänä,
te ja minä olisimme Withershinin Säpillä, kumpaisellakin tukeva
tammikarttu kourassamme, niin takaisin emme pyörtäisi puolen
tusinankaan roikaleen tieltä. Minun sitäpaitsi täytyikin kömpiä
jalkeille aikaisin, katsellakseni mitä paimenet puuhailivat -- ne ovat
toisen poissaollessa taipuisia leväperäisyyteen potkupalloleikeiltään
ja markkinoiltaan ja talkoiltaan. Ja tapasinpa Kettuviidan Tuomon ja
muutamia muita vesikansan nuoria miehiä ketunmetsästykseen menossa,
-- tulettehan mukaan? Minä annan teille Päistärikön, ja itse otan
emätamman."
"Mutta kait minun on tänä aamuna jo talosta lähteminen, mr. Dinmont",
vastasi Brown.
"Kas siitäpä ei tule mitään", huudahti rajalainen. "En millään ehdolla
teistä ainakaan pariin viikkoon erkane. Ei, ei; emme me teidänlaisianne
ystäviä joka ilta Bewcastlen nevalla tapaa."
Brown ei ollut suunnitellutkaan matkaansa kiireiseksi; senvuoksi hän
mielelläänkin taipui puolitiehen tätä sydämellistä kutsua, suostuen
viettämään Kaarlolassa viikon.
Heidän palatessaan taloon, missä emäntä oli hommannut vankan aamiaisen,
ei tämä tosin ketunmetsästyksen hanketta kuullut hyväksyvin mielin,
vaan ei myöskään kummastunut eikä säikkynyt. "Dand, sinä olet vielä se
sama -- mikään ei saa sinua ottamaan opiksesi, kunnes sinut jonakuna
päivänä tuodaan kotiin jalat edellä."
"Mitäs tyhjää, muijaseni!" vastasi Dandie; "tiedäthän, etten koskaan
rahtuakaan raihnaannu retkistäni".
Niin sanoen hän kehotti Brownia joutuin suoriutumaan eineestään, koska
"nyt pakkasen helpottaessa on aamupuhteella vainu parhaimmillaan".
Matkaan he sitte läksivät Otterscopescaureille; talonpoika näytti
tietä. Pian jättivät he taakseen pikku laakson ja painausivat
vuoristoon niin jyrkkähuippuiseen, että rinteet melkein seinäminä
kohoilivat. Kupeissa näkyi monin paikoin kouruja, joita myöten
talvikausina kovien sateiden jälkeen tulvapurot suurella pauhinalla
syöksähtelivät alas. Muutamia usmapälviä leijui vielä viistellen
huippuja, aamupilvien jäännöksinä, sillä pakkanen oli särkynyt
vuolaaksi sadekuuroksi. Noiden huhtuvaisten verhojen läpi kuulsi satoja
tilapäisiä pikku purosia, jotka hopealankoina laskeutuivat pitkin
vuorten kylkiä.
Mitä pelottomimmalla varmuudella lasketteli Dinmont kapeita
lammaspolkuja pitkin näillä vieruilla. Viimein he lähenivät urheilun
näyttämöä ja alkoivat nähdä muitakin miehiä sekä ratsain että jalkaisin
kiirehtimässä kohtauspaikalle. Brown oli ymmällä koettaessaan käsittää,
miten ketunajo voisi käydä päinsä vuoristossa, missä pony maaperään
tottuneena töin tuskin kykeni hölköttelemään, mutta puoli kyynärääkin
ladulta poikkeava ratsumies voisi joko upota suonsilmäkkeeseen tai
suistua alas äyrästä. Tämä ihmetys ei toimintapaikalle tultaessa
vähentynyt.
He olivat vähitellen nousseet hyvin korkealle ja saapuivat nyt
selänteelle, joka kohosi hyvin syvän, mutta aivan soukan notkon yli.
Harjulle olivat urheilumiehet kokoontuneet varustuksin, jotka olisivat
hienon metsästysseuran jäsentä kammoksuttaneet, sillä tarkotuksena kun
oli vahingollisen otuksen vähentäminen ja pyynnin huvi, myönnettiin
Repolais-rukalle paljoa vähemmin tasaväkisyyden mahdollisuuksia kuin
sitä avoimella maalla urheilumaisesti ahdisteltaessa. Mutta sen
asumuksen lujuus ja ympäristön laatu korvasivat mitä hätyyttäjien
kohteliaisuudesta puuttui.
Rotkon seinämät olivat soraröykkiöitä ja rapakivijärkäleitä, ja
vajosivat melkein kohtisuorina alhaalla polvittelevalle pikku
joelle, siellä täällä suoden sijaa vaivaiselle risukolle tai
kanervamättäikölle. Pitkin tämän ahtaan ja tavattoman syvän kuilun
kaltaita asettuivat riviin sekä ratsumiehet että jalankulkijat. Melkein
jok'ainoalla oli mukanaan ainakin pari isoja ja äkäisiä susikoiria,
niiden hirvikoirien rotua, joita maassa aikoinaan käytettiin, mutta
ristisiitoksesta tavallisen rodun kanssa paljon pienentyneitä kooltaan.
Metsästysapulainen, jonkunlainen piirikunnan toimimies, joka saa
määräerän jauhoja ja palkkion jokaisesta hävittämästään ketusta, oli jo
ourun pohjalla, mistä kajahteli parin kolmen kettukoiraparin vimmainen
ärhentely. Apujoukkona oli erään paimenen johdannolla kiistapaikalle
lähetettyjä rottakoiria, niissä kokonainen sukupolvi Pippuria ja
Sinappia. Sekarotua, penikkaa ja rakkia oli kööriä hoitelemassa. Rotkon
reunoilla kärkkyvät katselijat pitivät susikoiria kahlehihnassa,
valmiina päästämään ne kettua hätistelemään heti kun alhaalla hyörivä
partiojoukko pakottaisi sen lähtemään lymystään.
Vaikka näky olisi ammattiurheilijasta tuntunut jyrkeältä, oli siinä
jotakin jylhän tenhoisaa. Harjanteen äärillä häärivät olennot,
joilla oli taivas taustanaan, näyttivät liikehtivän ilmassa.
Pidätyksestään kärsimättömät ja alhaalta raikuvan haukunnan
hullaannuttamat koirat hypähtelivät pingotellen kaulaimiaan, jotka
niitä ehkäisivät kumppaneihinsa yhtymästä. Alas katsellessa oli näky
yhtä mieleenpainuva. Syvänteestä eivät ohuet huurut olleet tyyten
hälvenneet, niin että niiden harsun kerroksen läpi silmä useinkin
koetti tarkkailla alhaalla luimivien ajomiesten liikkeitä. Toisin
ajoin tuulahdus paljasti notkon näkyviin pohjiaan myöten, ja sinervä
puro kimmelsi vastaan, kierrellessään koleassa ja yksinäisessä
uomassaan. Silloin he näkivät paimenten pelottoman ketterinä hyppelevän
vaarakohdalta toiselle ja usuttelevan koiria jäljille, kaikki syvyyden
ja etäisyyden kutistamina kääpiöiksi. Jälleen sakenivat huurut ylle, ja
ainoiksi merkeiksi ponnistusten jatkumisesta jäivät miesten huhuilut ja
koirien mellakka kuin maan uumenista kohoutuvina.
Kun kettu siten toisesta turvapaikasta toiseen kaahattuna oli lopulta
pakotettu hylkäämään laaksonsa ja pinttämään etäisempää lymysijaa
kohti, laskivat ylhäältä tähystelleet irti susikoiransa, jotka kettua
nopeampina sekä villeydeltään ja sitkeydeltään sen vertaisina piankin
lopettivat rosvon päivät.
Täten sai aamupäivän aherruksessa neljä kettua surmansa ilman mitään
tavanmukaisten sääntöjen seuraamista ja urheilun säädyllisyyttä, mutta
näköjään yhtä suureksi tyydytykseksi sekä kaksi- että nelijalkaisille
kuin olisi kaikkia asianomaisia menoja noudatettu. Brown itsekin,
vaikka oli nähnyt Intian ruhtinaallista metsästysurheilua ja Areotin
nabobin kanssa ratsastanut elefantilla tiikerinmetsästyksessä,
myönsi saaneensa oivallisen aamuhuvin. Lopuksi useimmat metsämiehet
maan vakiintuneen vieraanvaraisuuden mukaisesti lähtivät Kaarlelaan
päivällisille.
Kotimatkalla Brown ratsasti tovin metsästysapulaisen rinnalla ja
tiedusteli häneltä yhtä ja toista hänen ammattiinsa kuuluvaa. Mies
oli ilmeisesti vastahakoinen kohtaamaan hänen katsettaan ja näytti
halukkaalta pääsemään eroon hänen seurastaan ja puhuttelustaan,
jollaista käytöstä Brownin oli vaikea ymmärtää. Hän oli laiha,
mustaverinen, ketterä mies, rakenteeltaan omiaan työteliääseen
toimeensa. Mutta hänen kasvonsa eivät kuvastaneet reippaan metsämiehen
avomielisyyttä; katse harhaili maassa, hän oli hämillään ja vältteli
tarkempaa tähystystä. Tehtyään muutamia vähäpätöisiä huomautuksia
päivän menestyksestä Brown antoi hänelle pikku palkkion ja ratsasti
edelle isäntänsä kanssa. He tapasivat emännän valmistautuneena
vastaanottoon -- lammaskarsina ja kanatarha varustivat kestityksen,
ja sydämelliset tervetulon toivotukset korvasivat kaikkia loiston ja
muodinmukaisuuden vajavuuksia.