Vieraanvaraisen maamiehen vihjaus ei mennyt Brownilta hukkaan. Mutta
laskuansa maksaessaan ei hän voinut olla tuon tuostakin tähystämättä
Meg Merriliesiä. Tämä oli joka suhteessa sama velhomainen olento
kuin hänet ensi kertaa Ellangowanin Sijalla esitellessämme. Aika oli
harmaannuttanut sysimustia suortuvia ja uurtanut vakoja hurjamielisiin
kasvonpiirteisiin, mutta varsi oli säilynyt suorana ja eloisuus
entisellään. Tästä naisesta oli havaittavana, kuten muistakin
hänenlaisistaan, että toimelias, vaikkei työteliäs elämä antoi hänelle
raajojensa ja ryhtinsä täydellisen hallinnan, niin että ne asennot,
joihin hän luontaisimmin heittäysi, olivat vapaita, sulavia ja
taiteellisia.
Nyt hän seisoi ikkunan ääressä, vartalo suoristautuneena parhaiten
näyttämään hänen miesmäisen ryhtinsä, ja pää hiukan taaksepäin
taivutettuna, jottei leveä hattu, joka hänen kasvajaan varjosti,
olisi häirinnyt häntä vakaasti tuijottelemasta Browniin. Tämän
jokainen liikahdus ja äännähdys tuntui häntä miltei huomaamattomasti
säpsähdyttelevän. Toinen puolestaan ei kummakseen voinut omituista
olentoa katsella tuntematta jotakin liikkuvan sydämessään.
"Olenko nähnyt unta tuollaisesta ilmestyksestä?" ihmetteli hän
itsekseen; "vai johtaako tuo inha ja oudon näköinen vaimo muistiini
jonkun niistä omituisista olennoista, joita olen intialaisissa
pagodeissa katsellut?"
Hänen pulaillessaan näissä mietteissä ja emännän kaivellessa
kätköistään hopealantteja puolen guinean vaihtamiseksi astui
mustalainen äkkiä kahdella harppauksella esiin ja tarttui Brownia
käteen. Tämä luonnollisesti odotti hänen näyttävän taitoansa käsistä
ennustajana, mutta toisella näyttikin olevan muuta mielessä.
"Sanokaa", pyysi hän, "sanokaa Jumalan nimessä, nuori mies, mikä on
nimenne ja mistä tulette?"
"Nimeni on Brown, muoriseni, ja Itä-Intiasta minä tulen."
"Itä-Intiasta!" huoahtaen laski hän käden putoamaan; "sitten on
mahdotonta -- minä olen semmoinen vanha hupakko, että kaikki, mitä
katselen, tuntuu siltä, mitä hartaimmin haluaisin nähdä. Mutta
Itä-Intiasta! ei sovi yhteen. No, olkaahan mitä tahansa, teillä on
kasvot ja kieli, jotka johdattavat mieleeni vanhoja aikoja. Hyvästi
jääkää -- kiiruhtakaa tietänne, ja jos meidän väkeämme näette, niin ne
eivät teille mitään vahinkoa tee, kunhan ette puutu ettekä pukahda."
Brown oli saanut kultarahansa vaihdetuksi; hän pisti eukon käteen
shillingin, lausui jäähyväisensä emännälleen ja lähti maamiehen
edellänsä alottamalle taipaleelle, kävellen rivakasti eteenpäin,
opastuksenansa kun olivat äskeisen seuralaisensa ratsun verekset
kavionjäljet. Meg Merrilies katseli jonkun aikaa hänen jälkeensä ja
jupisi sitten itsekseen:
"Minun täytyy vielä saada tuo poika nähdäkseni -- ja Ellangowaniinkin
on minun palattava. Lairdi kuollut -- niin, niin, kuolema maksaa kaikki
velat -- hyvä oli hän mies aikoinaan. Sheriffi siis on muuttanut, ja
minä voin pysytellä sievästi pensaikoissa -- eipä siis ole paljoa
vaaraa rautavitjoihin joutumisesta. Haluaisin nähdä kaunoisen
Ellangowanin vielä ennen kuolemaani."
Brown sillävälin talsi aimo vauhtia pohjoiseen päin pitkin Cumberlandin
aroksi nimitettyä nevaperäistä kangasta. Hän sivuutti yksinäisen
talon, jota kohti edeltä mennyt ratsumies oli kavion jäljistä päättäen
kääntynyt. Hiukan etäämpänä hän näkyi poikenneen takaisin tielle. Mr.
Dinmont oli todennäköisesti käväissyt siellä joko liikeasioilla tai
huvin vuoksi. Soisinpa, ajatteli Brown, että tuo kelpo maamies olisi
viivähtänyt kunnes minä kohdalle ennätin; mielelläni olisin kysellyt
joitakuita selityksiä tiestä, joka tuntuu käyvän kolkommaksi ja
kolkommaksi.
Tuntuu tosiaan siltä, kuin olisi luonto tarkottanut tätä seutua kahden
vihamielisen kansan suluksi, niin karua ja autiota se on. Kunnaat eivät
ole korkeita eivätkä kallioisia, mutta maa on pelkkää kanervikkoa ja
rämettä, mökit köyhiä ja viheliäisiä sekä pitkien välimatkojen päässä
toisistaan, ihan niiden seinävierillä on yleensä jotakin viljelystä
hiukan yritelty; mutta sekarotuinen varsa tai pari, kompuroimassa
jalkavitjat aitojen säästämiseksi takakoipiin kahlittuina, ilmaisee
asukkaan pääelinkeinoksi hevoshoidon.
Väestökin on töykeämpää ja jurompaa kuin muualla Cumberlandissa, osaksi
omien tapojensa takia, osaksi kulkurien ja rikollisten elämisestä
heidän keskuudessaan, ne kun käyttävät tuota harvaan asuttua tienoota
turvapaikakseen viranomaisilta. Niin suuresti olivat näiden seutujen
asujamet entisinä aikoina epäiltäviä ja vastenmielisiä sivistyneemmille
naapureillensa, että Bewcastlen ammattikunnan säännöissä oli ja kenties
vieläkin on pykälä, joka kielsi ketään kaupungin porvaria ottamasta
oppiin muutamien nimeltään lueteltujen laaksojen nuorukaisia.
Ytimekkäästi sanotaan: "Anna koiralle paha nimi ja hirtä"; ja lisätä
voipi, että jos annat ihmiselle tai ihmispiirille pahan nimen, niin
he hyvin luultavasti tekevät jotakin hirsipuun ansaitsevaa. Tästä oli
Brown jotakin kuullut ja epäili emännän, Dinmontin ja mustalaisen
puheista lisää; mutta hän oli peloton luonteeltaan, ei kuljettanut
mitään saaliinhimoa houkuttelevaa mukanaan ja uskoi vielä päivänvalolla
ehtivänsä aron yli. Tässä viime seikassa hän kuitenkin näytti pettyvän.
Taival osottausi pitemmäksi kuin hän oli olettanut, ja taivaanranta
alkoi tummua juuri hänen astuessaan avaralle nevalle.
Huolella ja harkinnalla askeleensa valiten eteni nuori upseeri pitkin
polkua, joka milloin vajosi kahden katkonaisen, mustan mutaäyrään
lomaan, milloin kulki kapeitten, mutta syvien liejurotkojen poikki,
toisin ajoin taasen kohtaili somerikkoa ja vierinkiviröykkiöitä,
joita oli pyyhkiellyt koolle joku ympäristön ylängöiltä rämeelle
tulvinut rajusade-syöksy. Hän alkoi aprikoida, miten ratsumies saattoi
samota noin epätasaista taivalta. Kavioiden jäljet olivat kuitenkin
vielä näkyvissä, ja olipa hän etäältä kuulevinaan niiden töminääkin.
Vakuututtuna siitä, että mr. Dinmontin kulun täytyi rämeellä olla
vielä hitaampaa kuin hänen omansa, päätti hän ponnistella rivakasti,
toivoen ehättävänsä hänet ja saavansa käyttää hyväkseen hänen
paikallistuntemustaan.
Samassa ryntäsi hänen pikku koiransa mitä raivokkaimmin haukkuen
eteenpäin. Brown vinhensi vauhtiaan ja näki pikku kumpareelle
päästessään koiran metelin syyn. Norossa noin pyssynkantaman päässä
hänen alapuolellaan rinnusteli mies, jonka hän helposti tunsi
Dinmontiksi, epätoivoisessa nujakassa kahden muun kanssa. Hän oli
maassa ja puolustausi parhaansa mukaan raskaan ratsupiiskansa tyvellä.
Matkamiehemme riensi apuun, mutta ennen kuin hän perille ehti oli tuima
isku suistanut maamiehen nurin, ja voittoansa parannellen mäjäytteli
rosvoista toinen häntä armottomasti päähän. Toinen konna kiirehti
Brownia vastaan ja hoilasi kumppaniansa mukaan, "sillä se jo tytyy",
nähtävästi tarkottaen ahdistetun jo olevan vastarintaan kykenemätön.
Toisella heittiöllä oli lyömämiekka, toisella lyhyt muhkurakalikka
aseenaan; mutta kun tie oli hyvinkin kaita, "kunhan ei ampuma-aseita
ole", ajatteli Brown, "niin ehkäpä hyvinkin suoriudun niistä". Niinpä
he kävivät rynnistämään, roistojen sadatellessa mitä verisimpiä
uhkauksia. Mutta pian huomasivat he uuden vastustajansa yhtä vankaksi
kuin päättäväiseksikin, ja muutamien iskujen jälkeen käski toinen
heistä hänen hornan nimessä taivaltaa tietänsä yli nummen, heillä kun
ei ollut hänelle mitään sanottavaa.
Brown hylkäsi moisen sovinnon, koska se olisi jättänyt heidän
armoilleen mies-poloisen, jota he olivat rosvoamassa, kukaties
murhakin mielessään; ja ottelu oli juuri alkanut uudestaan, kun
Dinmont odottamatta sai takaisin tajuntansa, kavahti jaloilleen,
sieppasi aseensa ja säntäsi taistelupaikalle. Hän ei ollut osottautunut
helpoksi vastapukariksi yllätettynäkään ja yksinäisenä, joten rosvot
eivät katsoneet hyväksi odottaa hänen liittymistään mieheen, joka oli
avuttakin ollut heidän molempien veroisensa. He pakenivat suon poikki
minkä käpälistä lähti, kintereillään Vaapsahainen, joka oli mellakassa
oivallisesti kunnostautunut, näykkiellen vihollisen kantapäitä ja tuon
tuostakin saaden aikaan hetkisen häiriön herransa eduksi.
"Perhana, mutta onpa nyt koiranne hyvin harjaannutettu vahinkoeläviin,
sir!" olivat reippaan maamiehen ensimäiset sanat, hänen saapuessaan
lähemmä, pää veren vallassa, ja tuntiessaan pelastajansa pikku
seuralaisineen.
"Toivoakseni ette ole vaarallisia vammoja saanut, sir?"
"Pyh, mitä vielä -- minun kalloni kestää aimo kalkutusta -- ei sentään
siedä kiittää heitä, ja paljon teitä. Mutta nyt, veikkonen, auttakaas
minua ottamaan heponi kiinni, ja saattekin nousta taakseni, sillä
meidän on vilistettävä liesuun kuin kärpät ennen kuin koko himphamppu
on niskassamme -- kaukanakaan ei joukon jatko liene."
Onneksi saatiin hepo huokeasti käsiin, mutta Brown hiukan empi rasittaa
ratsua liiaksi.
"Ei ole tarvis peljätä, hyvä mies", vakuutti omistaja, "Päistärikkö
pystyisi kantamaan kuusi miestä, jos seljällä pituutta piisaisi --
mutta kiirehtikää, Luojan tähden, nouskaa selkään, sillä näkyypä tuolta
suohaudasta tulla lappavan miehiä, joita kenties on parempi olla
odottelematta."
Brownkin oli sitä mieltä, että kursailua oli lyhennettävä noiden
viiden, kuuden miehen karauttaessa sammalikon yli heitä kohden ja
kahden edellisen vintiön näyttäessä heihin yhtyvän. Hän siis nousi
Päistärikön lautasille, ja reima virkku porhalsi lyhyeen laukkaan,
kantaen kahta vantteraa miestä kuin olisivat he olleet kuusivuotiaita
lapsia. Ratsastaja näkyi perinpohjin tuntevan tämän erämaan polut;
hän laski menemään vinhaa vauhtia, saaden hyvin taitavasti valituksi
turvallisimmat kulkupaikat. Siinä häntä autteli älykäs hepo, joka
erehtymättömästi kulki vaikeat paikat juuri oikeimmasta kohdasta ja
sillä erikoisella tavalla, mikä kulloinkin oli turvallisin. Mutta
näilläkään eduilla eivät he paljoa päässeet edelle takaa-ajajista, Kun
taival oli niin epätasaista ja monenlaiset esteet pakottivat tekemään
kaarroksia.
"Eipä hätää", puheli lannistumaton skotlantilainen kumppanilleen,
"pääsemmepä vain Withershinin Säpistä, niin ei ole tie läheskään näin
pehmeätä, ja silloin me annamme heidän laukata".
Pian saapuivatkin he hänen mainitsemaansa paikkaan, ahtaaseen kouruun,
jonka läpi pikemmin vieri kuin virtasi pieni helakanvihreiden sammalten
kattama suupunut joki. Dinmont ohjasi ratsunsa erääseen kohtaan, missä
vesi näytti vapaammin juoksevan kovemmalla pohjalla. Mutta Päistärikkö
peräysi aiotusta kaalamosta, laski päänsä riipuksiin, kuin tarkemmin
tutkiakseen suota, ja etukoivet sojossa seisahtui lujaan kuin kivestä
veistettynä.
"Eikö meidän olisi parempi", esitti Brown, "astua alas ja jättää
hevonen onnensa nojaan -- tai ettekö saa sitä pakotetuksi sammalikon
poikki?"
"Ei, ei", epäsi hänen luotsinsa, "meidän ei sovi millään muotoa
niskuroida Päistärikölle -- sillä on järkeä enemmän kuin monella
kristityllä". Niin sanoen hän höllensi ohjakset ja ravisteli niitä
irrallaan. "No nyt, poju, otahan oma tolasi -- katsotaanpa, mistä sinä
meidät viet."
Oman tahtonsa varaan jäätyään Päistärikkö vireästi ravasi toiseen osaan
"säppiä", Brownin mielestä vähemmän lupaavaan näöltään. Mutta elukan
äly tai kokemus suositteli sitä turvallisempana noista kahdesta; se
työntyi hetteeseen ja pääsi vähällä vaivalla yli.
"Olenpa hyvilläni, kun suoriusimme tuosta rämeestä", puheli Dinmont,
"missä on enemmän talleja hevosille kuin kyytiasemia ihmisille -- nyt
on meillä ainakin Immentie apunamme".
Väleen he ennättivätkin tuonnimiselle rosoiselle ajopenkereen
tapaiselle; se oli jäännöksenä vanhasta roomalaisesta tiestä, joka
kulkee suoraan pohjoista suuntaa noiden autiomaiden halki. Sitä myöten
he etenivät yhdeksän tai kymmenen penikulman nopeudella tunnissa,
Päistärikön tavottamatta muuta huojennusta kuin mitä sai askeltensa
muuttamisella laukasta raviksi. "Saisin sen paremminkin painaltamaan",
virkkoi sen isäntä, "mutta me olemme kaksi vahvaraajaista miestä
sentään, ja olisi sääli rasittaa Päistärikköä -- ei näkynyt sen
vertaista Staneshiebankin markkinoilla tänään".
Brown mielellään mukautui siihen, että ratsua oli koetettava säästellä,
ja lisäsi arvelevansa, että heidän nyt päästyään konnien ulottuvista
oli mr. Dinmontin paras sitoa huivi päänsä ympäri, jottei pakastava
ilma pahentaisi haavaa.
"Mitäs varten minä sitä?" vastasi sitkeä maamies; "paras tapa on antaa
veren kuoreutua haavan päälle -- laastaria sillä säästää, veikkonen".
Brown, joka oli sotilasurallaan nähnyt aimo lailla kovia iskuja
annettavan, ei voinut olla huomauttamatta, ettei hän ollut milloinkaan
havainnut noin pahoja kolhaisuja moisella välinpitämättömyydellä
otettavan vastaan.
"Mitäs tyhjää, hyvä mies -- en minä ikinä nostaisi rymyä naarmusta
nupissani -- mutta nyt olemmekin viiden minuutin kuluttua Skotlannissa,
ja teidän on tultava Kaarlolaan minun matkassani, se on selvää."
Brown mielellään otti käyttääkseen tarjottua vieraanvaraisuutta. Yön
hämärtäessä he saivat näkyviinsä kauniin, vehmasta tienoota uurtelevan
joen. Ylänteet olivat vihreämpiä ja jyrkempiä kuin Brownin aikaisemmin
sivuuttamat, painaen ruohoiset kupeensa äkillisesti jokeen. Niillä ei
yrittänytkään olla korkeuden suuruutta eikä jylhiä muotoja; niiden
vieruilla tasarinteillä ei myöskään näkynyt kallioita eikä metsikköjä.
Kuitenkin oli maisema alkuperäistä, eristettyä ja miellyttävää. Ei
aituuksia, ei teitä, tuskin kyntömaitakaan -- se näytti tienoolta,
minkä olisi patriarkka valinnut laumojensa laitumiksi. Sortuneitten
tornien jäännökset siellä täällä osottivat, että seudulla oli aikoinaan
asustanut aivan erilaista väkeä kuin nykyiset eläjät -- noita sissejä
nimittäin, joiden urotöistä Englannin ja Skotlannin väliset sodat ovat
todistuksena.
Polkua myöten laskeutuen tuttua kaalamoa kohti kahloi Päistärikkö pikku
joen yli, paransi sitte vauhtiaan, ravasi penikulman verran vireästi
sen äyrästä pitkin ja lähestyi paria kolmea olkikattoista rakennusta,
jotka olivat kaikkea säännöllisyyttä halveksien sijotetut kulmikkain.
Tämä oli Kaarlolan moisio. Hurjalla haukunnalla tervehti lähestyjiä
kaikki kolme Sinapin ja Pippurin sukupolvea sekä joukko nimeltään
tuntemattomia liittolaisia.
Maamies huikkaili tutulla äänellään järjestyksen palauttamiseksi, --
ovi avautui, ja tuon hyvän palveluksen tehnyt puoleksi riisuutunut
uuhenlypsäjä sulki sen heidän nenänsä edessä, juostakseen tupakamariin
huutamaan: "Emäntä, emäntä hoi, isäntä tuli ja toinen mies mukana."
Valtoimeksi päässyt Päistärikkö asteli omalle tallinovelleen kuopien ja
hirnahdellen sisäänpääsyä, tuttaviensa vastaillessa oven takaa. Tässä
hälinässä Brown hädin sai Vaapsahaisen turvaan toisilta koirilta, jotka
enemmän omia nimiänsä kuin omistajansa suopeutta vastaavalla innolla
olivat kerkeitä pitelemään tunkeutujaa lujalla.
Tuotapikaa oli vanttera renki taputtelemassa Päistärikköä taluttaessaan
sitä talliin, samalla kun mrs. Dinmont, pulska ja pyylevä emäntä,
teeskentelemättömällä ihastuksella tervehteli miestään. "Iltaa,
iltaa, miehet! Isäntäiseni, olet sinä viipynytkin väsyttävän kauvan
poissa!"[31]