Ajaksi kuvitelkoon lukija mielessään seestä, kuuraista marraskuun aamua
ja näyttämöksi aukeata nummea, taustana se jättiläismoinen vuorijono,
jossa Skiddaw ja Satulaselkä ovat vallitsevina suuruuksina. Katselkoon
hän sitä "sokkopolkua" myöten, jolla tarkotan matkamiesten askeleiden
niin heikosti merkitsemää latua, että sen erottaa tummemmasta
kanervikosta vain hienoinen vehmauden vivahdus, senkin pistäessä
silmään ainoastaan jonkun matkan päästä katseltaessa eikä enää jalan
sitä jo polkiessa -- pitkin tätä epäselvää uraa etenee nyt seuraamamme
henkilö.
Lujilla askeleilla ja suoralla, ripeällä ryhdillä on sotilaallinen
sävy, joka hyvin suhtautuu terverakenteisiin raajoihin ja kuuden jalan
mittaiseen runkoon. Puku on niin jokapäiväinen ja yksinkertainen,
ettei se anna mitään vihiä matkamiehen asemasta -- se soveltuu
herrasmiehelle, joka tähän tapaan matkailee huvikseen, mutta
saattaa myös ilmaista tavanmukaista vaatetustansa käyttävää alempaa
henkilöä. Matkavarukset ovat mahdollisimman niukat. Nide Shakespearea
kumpaisessakin taskussa, pikku mytty liinavaatteita heitettynä olalle,
tamminen karttu kädessä -- siinä asussa hänet lukijalle esittelemme.
Brown oli sinä aamuna eronnut ystävästään, Dudleystä, ja alottanut
yksinäisen kävelynsä kohti Skotlantia.
Ensimäiset pari kolme penikulmaa kuluivat hieman apeasti, hän kun
oli viime aikoina tottunut seuraan. Mutta tämä harvinainen mieliala
väistyi piankin hänen luontaisen hyväntuulisuutensa johdosta, jota
elvytti liikunta ja kirpeän ilman piristävä vaikutus. Hän vihelteli
astellessaan, ei "aatosten puutteessa",[28] vaan purkaakseen niitä
kevennyksen tunteita, joiden ilmaisemiseksi hänellä ei muutakaan muotoa
ollut. Jokaiselle tapaamallensa talonpojalle oli hänellä ystävällinen
tervehdys tai säveä leikkisana; terästyneet cumbrialaiset irvistelivät
ohitse mennessään, huomautellen: "Siinäpä hyvä sydän, Herra
siunatkoon!" ja markkinoille kulkeva tyttö silmäili useaankin kertaan
olkansa takaa voimallista vartaloa, joka niin hyvin vastasi muukalaisen
avointa ja säyseätä puhuttelua.
Pörhöinen rottakoira, hänen alituinen toverinsa, kilpaili isäntänsä
kanssa riemastuksissaan. Se karkaili tuhansissa polvekkeissa
pitkin nummea ja palatessaan aina hypähteli kohoksi häntä vastaan,
vakuuttaakseen olevansa aivan yhtä huvitettu matkasta kuin toinenkin.
T:ri Johnson[29] arveli elämän tarjoavan harvoja parempia aistimuksia
kuin kiihtymyksen, jota tuottaa vinha kiidätys kyytikärryissä;
mutta ken on nuoruudessaan kokenut vanhan jalkamiehen varmuutta ja
itsenäisyyttä mieltäkiinnittävällä seudulla ja oivallisella säällä, hän
pitää suuren siveystieteilijän makua siinä kohden halpana.
Valitessaan tuon harvoin kuljetun tienoon, joka johtaa Cumberlandin
itäisten muurien kautta Skotlantiin, oli Brown osaksi noudattanut
haluansa nähdä kuuluisan roomalaisen muurin jäännöksiä, jotka ovat
paremmin näkyvissä sillä suunnalla kuin missään muualla alueellansa.
Hänen kasvatuksensa oli ollut vaillinainen ja hajallinen; mutta
hänen ammattinsa levoton hyörinä, nuoruuden huvitukset tai asiainsa
epävakainen tila eivät olleet vierottaneet häntä henkisen kehityksensä
harrastamisesta.
"Ja tämä siis on se roomalainen muuri", puheli hän kavutessaan
ylänteelle, jolta näki tuon kuulun muinaisrakennelman kulun.
"Olipa se kansaa! Tässäkin valtakuntansa äärimäisessä kolkassa se
omaksui ponnistuksilleen noin suuren alan ja suoritti ne tuollaisen
suurenmoisuuden mittakaavassa! Kuinka vähän jääkään jälkiä Vaubanin ja
Coehornin töistä tulevaisina aikoina, kun sotatiede on saanut toisen
suunnan; mutta tuon ihmeellisen kansan muistomerkit vielä silloinkin
herättävät jälkipolvissa mielenkiintoa ja hämmästystä! Heidän
linnotuksensa, vesijohtonsa, teatterinsa, kaikki julkiset rakennuksensa
puhuvat samaa vakavuutta, vankkuutta ja majesteettisuutta kuin heidän
kielensäkin, kun taasen meidän nykyaikaiset työmme, kuten uudet
kieletkin, tuntuvat vain heidän sirpaleistansa kyhätyiltä."
Näistä mietiskelyistä herätti hänet nälkä, minkä vuoksi hän pitkitti
kävelyään pikku vierasmajaan, jossa aikoi saada jotakin suuhun pantavaa.
Krouvi, sillä sen parempi ei se ollut, sijaitsi ourun pohjalla,
jota myöten lirisi pikku puro. Sitä siimesti tuuhea saarni, jota
vasten talliksi tarkotettu savivaja oli kyhätty ja näytti osittain
nojautuvankin. Vajassa seisoi satuloittu hevonen jyviänsä rouskutellen.
Asumukset ovat näillä seuduin Cumberlandia yhtä tökeröitä kuin
Skotlanninkin puolella. Talon ulkonäkö ei sisäpuolesta suuria
lupaillut, vaikka oven yllä komeilikin kyltti, jossa oluthaarikka
itsellään valui juomalasiin ja alareunassa yritettiin variksenvarpailla
ilmaista lupaus "hyvästä ylöspidosta miehelle ja hevoselle". Brown ei
ollut mikään nirsu matkustaja -- hän kumartui ja astui oluttupaan.
Ensimäisenä pisti hänen silmäänsä keittiössä kookas, vanttera,
maalaisen näköinen väljään ratsastus viittaan verhoutunut mies,
vajassa odottelevan hevosen omistaja, joka uutterasti pienenteli
valtavia kylmän keittolihan viipaleita ja tuon tuostakin ikkunasta
vilkaisi, miten hänen ratsulleen ape kelpasi. Lautasen vieressä
oli iso olutsarkka, jota hän väliajoin kallisteli. Emäntä hyöri
leipomishommissa. Tuli roihusi maan tavan mukaan kivisellä liedellä
suunnattoman laajan hormin keskessä, jossa räppänän kohdalla oli
alhaalla kaksi lavitsaa. Toisella näistä istui harvinaisen kookas
nainen, yllään punainen kauhtana ja lerppalierinen hattu; hän näytti
kattilanpaikkurilta tai kerjäläiseltä, ja veteli ahkerasti haikuja
mustasta piippunysästä.
Brownin pyytäessä jotakin ruokaa pyyhki emäntä jauhoisella
esiliinallaan honkapöydästä kulman, asetti matkamiehen eteen
puulautasen, veitsen ja haarukan, viittasi pöystiin, suositti mr.
Dinmontin hyvää esimerkkiä ja lopuksi täytti ruukun kotitekoisellansa.
Brown kävi kursastelematta omistamaan huomiotansa molemmille. Jonkun
aikaa olivat naapurukset liiaksi kiinni aherruksessaan, ottaakseen
paljoakaan huomatakseen toinen toistansa, paitsi hyvänsävyisin
nyökkäyksin, vuoron jälkeen kohottaessaan sarkan huulilleen. Vihdoin
jalkamiehemme alkaessa tyydytellä pikku Vaapsahaisen tarpeita näki
skotlantilainen karjankasvattaja -- sillä sellainen oli mr. Dinmont
miehiään -- joutavansa alottelemaan keskustelua.
"Näpsä rottakoira tuo, sir -- ja varma vahinkoelävien tuho, sen takaan
-- jos nimittäin on kunnolleen opetettu, sillä siitähän kaikki riippuu."
"Tosiaan, sir", vastasi Brown, "on sen kasvatus ollut niin ja näin, ja
sen pääominaisuutena on olla miellyttävä toveri".
"Niinkö vain? Sepä vahinko, suokaa anteeksi -- aika vahinko se --
elukka tai ihminen, kasvatusta ei saisi koskaan jättää sikseen. Minulla
on kuusi rottakoiraa kotona, sekä kaksi paria verikoiria, viisi
susikoiraa ja moniahta muukin hurtta lisäksi. On vanha Pippuri ja vanha
Sinappi, ja nuori Pippuri ja nuori Sinappi, ja pikku Pippuri ja pikku
Sinappi -- kaikki ne harjaannutin juurtajaksain -- ensin rotilla, sitte
portimoilla eli kärpillä -- ja sitte ketuilla ja mäyrillä -- ja nyt ne
eivät pelkää mitään karvaselkäistä."
"Kaiketikin ne täysin koulittuja ovat, sir -- mutta noin monien koirien
omistajaksi näyttää teillä olevan kovin suppea nimivarasto niille?"
"Hoo, se on vain minun päähänpistojani, merkitäkseni rodun, sir. Itse
herttua on Kaarlolasta asti lähettänyt noutamaan Dandie Dinmontin
Pippuri- ja Sinappi-rodun koiria. Niin, ystävä, metsänvartija Tam
Hudsonin[30] hän lähetti, ja juhlallinen olikin meillä päivä hillerien
ja kettujen parissa, ja osasimmepa iltammekin hauskaksi saada! Totta
tosiaan, se se oli yö!"
"Ympäristönne lienee rikaskin riistasta?"
"Rikasko! Uskonpa olevan maillani jäniksiä enemmän kuin lampaita, ja
metsänlintuja on tiheässä kuin kyyhkysiä lakassa. Oletteko teirtä
milloinkaan ampunut?"
"En todella ole sellaista edes nähdäkseni saanut, paitsi Keswickin
museossa."
"Kas siinä -- sen saatoin arvatakin eteläisestä puheentavastanne.
Kumma paikka se on, että niin harvat täällä käyvät englantilaiset ovat
nähneet teirtä! Kuulkaahan nyt -- te näytte olevan reilu poika, ja jos
pistäytte minun luokseni käymään -- Dandie Dinmontin -- Kaarlolaan --
niin saattepa nähdä teirtä, ja ampua teirtä, ja syödä teirtä myöskin,
veikkonen."
"Niin, syöminenhän sen asian lopullisesti vahvistaisi, sir; ja
mielihyvällä noudatan kutsuanne, jos saan aikaa."
"Aikaa, veikkonen? Mikä estää lähtemästä nyt minun mukaani? Millä
tavoin matkustatte?"
"Jalkaisin, sir; ja jos tuo sievä pony on teidän, niin minulle kävisi
mahdottomaksi pysyä tasallanne."
"Kävisi vainkin, ellette pysty pistelemään neljääntoista penikulmaan
asti tunnissa. Mutta te voitte tulla yöksi asti Riccarteniin saakka,
missä on majatalo -- tai jos haluatte pysähtyä Jockey Grievelle,
Kummulle, niin ne teidät herttaisesti ottaisivat vastaan. Minä olenkin
aikeissa viivähtää tyhjentämään pikarillisen hänen ovellaan ja sanoisin
hänelle, että te olette tulossa -- tai malttakaas -- emäntä, voisitteko
antaa tälle herralle isännän hepoa lainaksi, niin minä pojan mukana
palautan sen aamulla aron yli?"
Hepo oli laskettu laitumelle; sitä oli vaikea ottaa kiinni. "No niin,
sillepä ei sitte mitään mahda, mutta tulkaahan toki huomenna. Ja nyt,
emäntä, minun on lähteminen, päästäkseni Liddeliin ennen pimeän tuloa,
sillä tuo teidän aronne on hiukan epätietoinen kulkijalle, kuten
itsekin tiedätte."
"Hävetkääs nyt, mr. Dinmont, eihän ole teidän tapaistanne antaa
seudulle pahaa nimeä. Ei ole tietääkseni kuulunut arolta hivaustakaan
siitä maakauppias Sawney Cullochista asti, jonka takia Rowley Overdees
ja Jaakko Penny kaksi vuotta takaperin Carlislessa silmukan saivat. Ei
ole Bewcastlessa ketään, joka nykyään ryhtyisi tuollaiseen -- oikeata
väkeä olemme tätänykyä kaikki."
"Kyllä kai, Tib; se taitaa jäädä siksi, kun paholainen on sokea -- eikä
sillä vielä ole silmät kipeinäkään. Mutta kuulkaahan, emäntä, minä olen
kiertänyt enimmän osan Gallowayta ja Dumfriesshirea, ja Carlislessa
olen käväissyt, ja tänäpänä olin Staneshiebankin markkinoilla, eikä
tekisi mieleni joutua vorojen käsiin näin lähellä kotia, niin että
lähden minä nyt."
"Oletteko käynyt Dumfriesissa ja Gallowayssa?" kysyi vanha vaimo, joka
tupakoitsi pankon korvalla eikä ollut vielä sanaakaan hiiskunut.
"Olenpa kyllä, eukkoseni, ja väsyksiin asti sainkin siellä kierrellä."
"Sitte kenties tunnette Ellangowaniksi nimitetyn paikan?"
"Ellangowan, joka oli mr. Bertramin -- tunnen hyvinkin. Lairdi kuuluu
pari viikkoa takaperin kuolleen."
"Kuolleen!" huudahti vaimo piippunsa pudottaen, nousi seisaalleen ja
astahti lähemmä. "Kuollutko on? oletteko varma siitä?"
"Miksenkäs", sanoi Dinmont, "kun siitä joka paikassa pakistiin.
Kuolikin juuri karjansa ja kalustonsa huutokaupan aikaan; myynti
keskeytettiin ja monet ihmiset olivat pettyneellä mielellä. Sanovat
hänen olleenkin vanhaa sukua viimeisen, ja sitäkin toiset pahoilivat --
sillä jalo veri on Skotlannissa niukemmalla kuin se on ollut."
"Kuollut!" toisti vaimo, jonka lukijamme ovat jo tunteneet vanhaksi
tuttavakseen Meg Merriliesiksi; "kuollut! Se kuittaa kaikki tilit. Ja
sanoitteko hänen kuolleen ilman perillistä?"
"Sen teki, ja maatila myytiin samaisesta syystä; sillä sanovat, ettei
sitä olisi saatu vasaran alle, jos olisi ollut miespuolinen perillinen
olemassa."
"Myytiin!" kertasi mustalainen puolittain kirahtaen; "ja kuka rohkeni
ostaa Ellangowanin, olematta Bertramin verta? Ja kuka tiesi taata,
etteikö se herttainen poikalapsi voine palata vaatimaan omaansa! Kuka
rohkeni ostaa Ellangowanin maatilan ja linnan?"
"Häi tuollainenpahan vain kirjuriherra, jotka kaikkea osteskelevat --
Glossiniksi taisivat sanoa."
"Glossin! Gibbie Glossin, jota minä olen senkin sata kertaa helmoissani
kanniskellut, sillä hänen äitinsä ei ollut paljoa parempi kuin minäkään
-- hänkö julkesi ostaa Ellangowanin paroonikunnan! Herra armahtakoon --
on tämä oltava maailma! Toivotin hänelle pahaa -- mutta en sentään noin
suurta vaipumista -- sääli, sääli ajatellakin!"
Hän vaikeni tuokioksi, mutta vastusti yhä kätensä liikkeellä maamiehen
poistumista; tämä oli joka kysymyksen lomassa kääntämäisillään
selkänsä, mutta pysähtyi hyvänsävyisesti, huomatessaan vastaustensa
näköjään herättämän hartaan mielenkiinnon.
"Se tulee näkyviin ja kuuluviin -- maa ja meri eivät kauvemmin pysy
hiljaa! Voitteko sanoa, onko piirikunnan sheriffinä nyt sama mies, joka
on ollut joitakuita vuosia takaperinkin?"
"Ei, hänen sanovat saaneen jonkun muun paikan Edinburghissa -- mutta
hyvästi nyt, eukkoseni, minun on lähdettävä."
Vaimo seurasi häntä hevosen luo ja hänen kiristäessään satulavyötä,
sovitellessaan reppuaan ja asetellessaan suitsia teki hänelle yhäti
kysymyksiä mr. Bertramin kuolemasta ja hänen tyttärensä kohtalosta;
niihin hän kelpo maamieheltä sai kuitenkin vain niukasti valaistusta.
"Oletteko koskaan nähnyt Derncleughiksi nimitettyä paikkaa noin
peninkuorman paikkeilla Ellangowanin Sijalta?"
"Olen maar; kolkon näköinen notko se on rapistuneine
hökkelinjäännöksineen -- näin sen kiertäessäni maatilaa erään kanssa,
joka halusi ottaa viljelykset haltuunsa."
"Se oli sievä sija aikoinaan!" puheli Meg itsekseen. "Huomasitteko
siellä vanhaa halavaa, jonka on tuuli enimmältä osaltaan katkonut,
mutta juuret ovat vielä maassa ja se kallistuu pikku törmän yli --
monena päivänä toin kutimeni ja istuin rahillani tuon halavan juurella."
"Huh, lempo on eukossa halavineen ja raheineen ja Ellangowaneineen
-- Luojan nimessä, antakaa mun mennä -- tuosta saatte kuusi pennyä
ostaaksenne puoli tuopillista lämmikettä, sen sijaan että höpisette
kaikkia vanhojen aikain jaarituksia."
"Kiitoksia, isäntä -- ja kun nyt olette vastannut kaikkiin
kysymyksiini, kertaakaan utelematta miksi mitäkin tiedustin, niin
annanpa teille mukavan pikku neuvon, eikä teidän tarvitse senkään syytä
kaivata. Tib Mumps tulee tuossa paikassa ulos tuomaan lähtöryyppyä --
hän kysyy teiltä, menettekö Willien ahteen kautta vaiko Conscowthartin
aapaa myöten -- sanokaa hänelle kumpainen hyvänsä, mutta muistakaakin"
(äänensä alentaen ja sanojansa painostaen) "mennä sitä tietä, jota
hänelle _ette_ sanonut".
Maamies lupasi nauraen, ja mustalainen vetäysi pois.
"Aiotteko noudattaa hänen neuvoaan?" kysyi Brown, joka oli tarkkaavasti
kuunnellut tätä keskustelua.
"En toki -- mokoman ämmäleukun! Ei, paljoa mieluummin soisin Tib
Mumpsin tietävän matkasuuntani kuin hänen -- vaikkei Tibiinkään ole
liikoja luottaminen, ja neuvoisin teitä kaikin mokomin karttamaan
taloon jääpymistä yöksi."
Kotvan kuluttua ilmestyi Tib-emäntä lähtöryyppyä tarjoamaan, ja
kelpasikin se. Megin ennustuksen mukaan aivan kysyi hän sitte,
lähtisikö toinen mäkitietä vai nevan poikki. Tämä vastasi jälkimäisen
valitsevansa, lausui Brownille hyvästi, sanoi vielä kerran luottavansa
siihen, että nuori mies viimeistään seuraavana päivänä pistäytyisi
"Kaarlolaan" ja lähti ravakasti ratsastamaan.