V. Brown -- en täydellisesti mainitse hänen kolminkertaisesti onnetonta
nimeään -- oli lapsuudestaan asti kierinyt kohtalon potkimana pallona,
mutta luonto oli hänelle antanut sen mielen joustavuuden, joka
kimmahuttaa putouksesta vain korkeammalle.
Hän oli varttansa kookas, miehekäs ja notkea, ja kasvonpiirteet
vastasivat ryhtiä: läheskään säännölliset ne eivät olleet, mutta
niissä päilyi älykkyyden ja hyväntuulisuuden ilme, ja hänen puhuessaan
tai kiihtyessään ne saattoi ehdottomasti väittää mielenkiintoisiksi.
Hänen sävynsä ilmaisi sotilasta, ja tällä urallaan hän oli nyt ylennyt
kapteenin arvoon. Eversti Manneringin seuraaja rykmentin päällikkönä
oli nimittäin koettanut korvata kohtuuttomuutta, jota Brown oli kokenut
mainitun herrasmiehen ennakkoluuloisuudesta häntä vastaan.
Tämä kohoaminen, kuten hänen vankeudesta vapautumisensakin, oli
tapahtunut Manneringin lähdettyä Intiasta. Brown tuli jokseenkin pian
perässä, hänen rykmenttinsä kun kutsuttiin kotimaahan. Ensi työkseen
tiedusteli hän Manneringin perhettä, sai helposti selon sen matkatiestä
pohjoiseen päin ja seurasi sitä, päästäkseen jälleen lähenemään Juliaa.
Hänen isäänsä ei hänen mielestään tarvinnut ottaa mihinkään lukuun;
hänhän ei tiennyt everstin mieleen johdatetusta myrkyllisemmästä
käsityksestä, vaan katsoi hänet sorronhaluiseksi ylimykseksi, joka oli
käyttänyt päällikkövaltaansa riistääkseen häneltä käyttäytymisellä
ansaitun arvoylennyksen ja pakottanut hänet henkilökohtaiseen riitaan
pelkästään sellaisesta syystä, että hän oli sievää nuorta naista
kohtaan osottanut huomaavaisuutta, joka oli tälle itselleen mieluisa
sekä tytön äidin sallima ja suosima.
Sen vuoksi oli hän päättänyt olla välittämättä mistään hylkimisestä,
ellei nuori nainen itse työntäisi häntä luotansa. Sellaiset raskaat
koettelemukset kuin tuskallinen haava ja pitkällinen vankeus olivat
hänen käsittääkseen suoranaisia isän tuottamia vääryyksiä, jotka
vapauttivat hänet paljoakaan kursailemasta entistä päällikköään
kohtaan. Lukijamme jo tietävät, miten pitkälle hänen suunnitelmansa oli
edistynyt, kun mr. Mervyn sai ilmi hänen yöllisen vierailunsa.
Tuon epämieluisan yllätyksen jälkeen kapteeni Brown poistui
majatalosta, jossa oli Dawsonin nimisenä asustanut, joten eversti
Manneringin yritykset hänen esille etsimisekseen olivat hyödyttömät.
Kuitenkin päätti hän, etteivät mitkään vaikeudet estäisi häntä
pitkittämästä yritystään niin kauvan kuin Julia jätti hänelle
hitusenkaan toivoa. Nuoren tytön oli ollut mahdoton salata
kiintymystänsä häneen, ja kaikella haaveellisen ritaruuden urheudella
tahtoi hän ponnistella edelleen.
Mutta luulemme lukijan yhtä mielellään tutustuvan hänen ajatustapaansa
ja aikeisiinsa hänen omasta selostuksestaan erityiselle ystävälleen ja
uskotulleen, kapteeni Delaserrelle, eräälle sveitsiläiselle soturille,
jolla oli komppania hänen rykmentissään.
"Annahan pian kuulua itsestäsi, hyvä Delaserre. Muista, etten
saa mitään tietoja rykmenttimme asioista muuta kautta kuin sinun
ystävällisellä välitykselläsi, ja mieleni tekee tietää, miten on
Ayrelle käynyt sotaoikeudessa, saako Elliot ylennysoikeutensa,
missä mitassa värväys menestyy ja mitä nuoret upseerit pitävät
piiristänsä. Kelpo ystävästämme everstiluutnantista ei minun
tarvitse mitään kysyä; näin hänet tullessani Nottinghamin kautta,
onnellisena perheensä hoimissa.
Onpa se onni meille poloisille, Filip, että meillä on pikku
leposija leirin ja haudan välillä, jos saamme pelastuneiksi
taudilta, teräkseltä ja lyijyltä, sekä työlään elannon
seurauksilta. Lepoon vetäytynyt vanha soturi on aina puoleensa
vetävä ja kunnioitettava kansalainen. Hän silloin tällöin napisee
hiukan, mutta hänen on luvallista nurkumista. Jos lakimies,
lääkäri tai pappi henkäisisikään valitusta kovasta onnesta tai
puutteellisesta virankorotusjärjestelmästä, niin sadat kielet
moittisivat syyksi hänen omaa kykenemättömyyttänsä. Mutta
typerintäkin äijänkähnystä, mikä milloinkaan höpisi vatvottua
piiritysjuttua tai urotarua, kuunnellaan myötätunnolla ja
arvonannolla, kun hän ravistelee ohuita suortuviaan ja äkäisenä
puhelee pojista, joita on koroteltu hänen ylitseen.
Ja sinä ja minä, Delaserre, olemme muukalaisia kumpainenkin, --
sillä mitä olen minä parempi skotlantilaisesta alkuperästäni,
koskapa englantilaiset minua tuskin maanmiehekseen tunnustaisivat,
vaikka saisin sukujuureni todistetuksikin? -- ja me voimme kerskata
taistelleemme itsellemme ylennyksemme sekä voittaneemme miekoin
sen, mitä muulla tavoin hankkiaksemme meiltä puuttui rahaa.
Englantilaiset ovat viisasta kansaa. Ylistellessään itseänsä
ja ollessaan alakärsiksi asettavinaan kaikki muut kansat, he
jättävät onneksi meille laskuluukkuja ja takaovia auki, joista me
luonnon vähemmin suosimat muukalaiset voimme päästä osallisiksi
heidän etuihinsa. Ja siten he muutamissa suhteissa ovat kuin
pöyhkeilevä isäntä, joka ylistelee kuusivuotiaspöystiänsä
samalla kun on halukas jakamaan osuuden siitä koko seurueelle.
Sanalla sanoen, sinut teki ylpeä suku, ja minut kova kohtalo
ammattisotureiksi, ja meillä on siten se mieluisa muisto, että
pysähdymmepä brittiläisessä palveluksessa mihin uramme kohtaan
tahansa, on syynä ainoastaan puute rahasta, millä maksaa valtatie,
eikä syrjätien käyttämisen kielto. Jos siis voimme suostutella
pikku Weischelin meidän joukkoomme, niin hän kaikin mokomin
ostakoon vänrikinarvonsa, eläköön ymmärtävästi, pitäköön huolta
velvollisuuksistaan ja ylennyksensä uskokoon kohtalon haltuun.
Toivoakseni nyt olet äärimäisillesi jännittynyt kuulemaan
haaveseikkailuni lopun. Mainitsinhan katsoneeni mukavaksi lähteä
muutamien päivien jalkamatkalle Westmorelandin vuoristoon Dudleyn
kanssa; hän on nuori englantilainen taiteilija, johon olen jonkun
verran tutustunut. Oiva mies, sen sanon, Delaserre -- hän maalailee
mukiinmenevästi, piirtää kauniisti, keskustelee henkevästi ja
huilua puhaltelee viehättävästi, ja vaikka onkin siten oikeutettu
neropatiksi, on hän itse asiassa vaatimaton ja kaino nuori
mies. Palatessamme kierrokseltamme kuulin vihollisen käyneen
tiedusteluretkellä. Isäntäni ilmotti mr. Mervynin huvipurren
saapuneen järven yli mukanaan squire itse ja joku vieras.
'Mitä lajia miestä, isäntä?'
'Ka, tuollainenhan tuo oli mustantutku upseerilta näyttävä mies;
everstiksi sitä taisivat nimitellä. Squire Mervyn uteli minulta
niin tiukkaan kuin olisin käräjillä ollut -- kyllä minä osapuilleen
yskän ymmärsinkin, mr. Dawson' (sillä nimellähän olen jo maininnut
esiintyneeni). 'Mutta en minä sille mitään hiiskunut teidän
harhailuistanne ja yön selkään järvelle puikkimisestanne -- en maar
-- joll'en itse osaa pyydystää, niin en toisenkaan lankoja sotke
-- ja squire Mervyn sitte vielä ähmissään kuin hyvästäkin -- aina
se ruikuttelee, jos minun vieraani vain jalallaan astuvat hänen
tilansa rantaan. Ei, ei, nuuskikoot asiansa omilla nokillaan Joe
Hodgesin puolesta --'
Mikäpä tämän jälkeen muu eteen kuin maksaa kelpo Joe Hodgesin
lasku ja lähteä tieheni, ellen pitänyt parempana tehdä häntä
uskotukseni, mutta tähän en tuntenut vähintäkään halua. Sitä paitsi
kuulin everstimme olevankin peräytymismatkalla kohti Skotlantia,
vieden Julia-paran mukanaan. Raskaan kuormaston johtajien taholta
kuulostaa siltä, että hän asettuu talvileiriin Woodbourne-nimiselle
maatilalle. Juuri nykyään hän tietysti on valppaimmillansa, joten
minun täytyy antaa hänen vetäytyä varustukseensa ilman mitään uutta
hälytystä. Ja sitte, eversti hyvä, jolle olen niin monet kiitokset
velkaa, pitäkää huolta puolustuksestanne.
Vakuutanpa sinulle, Delaserre, että useinkin ajattelen
rynnistykseni kiihkoon jotakin ristiriitaa sekautuvan. Luullakseni
mieluummin toimittaisin tuolle korskealle, kopealle miehelle
välttämättömäksi nimittää tytärtään mrs. Browniksi, kuin naisin
hänet isänsä täydellä suostumuksella ja kuninkaan antamalla luvalla
nimeni muuttamiseen Manneringin aatelisnimeksi, vaikkapa sitä
seuraisi hänen koko omaisuutensa. Mutta siinä jäähdyttää mieltäni
yksi ainoa seikka: Julia on nuori ja haaveellinen. En mielelläni
jouduttaisi häntä askeleeseen, jota hän ei kypsyneemmällä iällä
kenties hyväksyisikään -- en; enkä soisi hänen vaikkapa vain
silmänsä katsahduksella soimaavan minua siitä, että olen tärvellyt
hänen tulevaisuutensa -- saati antavani hänelle syytä sanoa, kuten
jotkut ovat olleet kiireissään herroilleen vakuuttamaan, että jos
olisin myöntänyt hänelle harkinta-aikaa, niin hän olisi valinnut
viisaammin ja paremmin. Ei, Delaserre -- niin ei saa käydä.
Tuo mielikuva ahdistelee minua, kun tiedän, ettei tytöllä Julian
asemassa ole mitään selvää ja täsmällistä käsitystä tekemänsä
uhrauksen arvosta. Hän tuntee vaikeuksia vain nimeltään; ja jos
hän ajattelee rakkautta ja maalaismajaa, niin hänen mielessään
väikkyy _ferme ornée_,[27] jollainen on löydettävissä ainoastaan
runollisista kuvauksista tai kahdentoista tuhannen punnan
vuositulot saaneen herrasmiehen puistosta, hän olisi kehnosti
valmistautunut sen todellisen sveitsiläisen majan vajavuuksiin,
josta niin useasti olemme puhelleet, ja niihin vastuksiin, joita
meidän täytyisi kokea jo ennen siihenkään satamaan pääsyämme.
Tämä seikka on saatava selväksi. Vaikka Julian kauneus ja leikkisä
hellyys ovat häipymättömästi syöpyneet sydämeeni, täytyy minun
saada sisäinen varmuus siitä, että hän täydellisesti oivaltaa
menetettävät edut, ennen kuin ne uhraa minun tähteni.
Olenko liian ylpeä, Delaserre, kun luotan siihen, että tämäkin
koetus saattaa päättyä toivomuksilleni suotuisasti? Olenko liian
turhamainen olettaessani, että harvat suositeltavat ominaisuuteni,
kohtuullisen toimeentulon antavan asemani ohella, tukenaan päätös
koko elämäni pyhittämisestä hänen onnelleen, saattaa korvata
kaiken, mikä minun täytyy vaatia häntä itseltään kieltämään? Vai
painaako puvun, palvelemisen, elintapojen eroavaisuus, valta mielin
määrin vaihdella näkymöitä, joilta huvituksiansa etsii -- painaako
tuo kaikki hänen arvostuksessaan enemmän kuin kotoisen onnen kuva
ja väsymättömän hellyyden keskinäinen vaihto?
En sano mitään hänen isästään; tuon miehen hyvät ja pahat
ominaisuudet ovat niin omituisesti kiertyneet toisiinsa, että
edelliset menettävät jälkimäisten johdosta tehonsa. Mitä lemmittyni
täytyy tyttärenä kaivata, siihen on niin paljon sekaantunut
sellaista, mistä hän ilomielin vapautuisi, että pidän isän ja
tyttären eriämistä seikkana, jolla ei ole suurtakaan merkitystä
hänen erikoisessa asemassaan. Sillävälin pidän mieltäni niin
vireänä kuin voin. Olen kokenut liian monia pulia ja vaikeuksia,
ollakseni menestykseen nähden vaatelias tai varmatoiveinen, ja
liian usein ja ihmeellisesti olen niistä suoriutunut, antautuakseni
alakuloisuuteen.
Soisinpa näkeväsi tämän maan. Maisemat varmaankin ihastuttaisivat
sinua. Ainakin ne monasti johtavat mieleen sinun hehkuvia
kuvauksiasi synnyinmaastasi. Skotlantilaisista tuntureista on
minulla vain hämärä muisto, vaikka olen niiden keskessä syntynyt,
kuten minulle on aina vakuutettu. Oikeastaan painui mieleeni
kaikkia edellisiä vaikutelmia paremmin se hämmästys, jota nuorekas
mieleni tunsi tuijotellessani Zeelandin saaren tasangoille.
Mutta olen tuon aistimuksen johdosta varma siitä, että tunturit
ja kalliot ovat olleet minulle tuttuja aikaisina vuosinani ja
että niiden on täytynyt häipymättömästi juurtua lapsekkaaseen
mielikuvitukseeni, vaikka ne nyt kajastivat sielussani vain
vastakohdan vaikutuksesta ja sen ällistyksen takia, jota tunsin
turhaan tähystellessäni niitä ympäriltäni.
Muistan ensi kertaa noustessamme tuon kuulun solan kynnykselle
Mysoren maakunnassa, kun useimmat muut vain tunsivat juhlallista ja
hämmästynyttä kunnioitusta maiseman korkeutta ja suuruutta kohtaan,
pikemmin yhtyneeni sinun ja Cameronin tunteisiin. Te ihailitte
tuollaisia jylhiä tuntureita, mutta ihailuunne liittyi varhaisista
muistoista johtunutta tutunomaista rakkautta. Hollantilaisesta
kasvatuksestani huolimatta kuvastuu pilvirajassa sinertävä
vuorenhuippu minulle kuin ystävänä, ja pauhaava rotkopuro taasen
kuuluu lapsuuttani viihdytelleeltä kotoiselta laululta.
En ole tuota tunnelmaa milloinkaan niin voimakkaaksi kokenut kuin
tässä järvien ja vuorten maassa, eikä minua mikään niin suuresti
sureta kuin sinun estymisesi sotilasvelvollisuuksiltasi olemasta
kumppaninani lukuisilla retkeilyilläni sen lymyihin. Joitakuita
piirustuksia olen yritellyt, mutta onnistun viheliäisesti. Dudley
sitä vastoin piirtelee erinomaisia luonnoksia tuollaisella kepeällä
koskettelulla, joka tuntuu taikuudelta, minun pulaillessani
ja tuhrustaessani, tehden tuon liian raskaaksi, tämän liian
keveäksi, kunnes tuloksena on kehno irvikuva. Minun täytyy pysyä
flageoletissani, sillä soitanto on taiteista ainoa, joka suvaitsee
tunnustaa minut lapsekseen.
Tiesitkö, että eversti Mannering on piirustajakin? Varmaankaan
et, sillä hän huonoksui lahjojensa saattamista alempiarvoisen
näkyviin. Mutta hän piirtää oivallisesti. Hänen ja Julian lähdettyä
Mervyn Hallista kutsuttiin sinne Dudley. Squire halusi teettää
kokoelman piirroksia, joista Mannering oli valmistanut ensimäiset
neljä, äkillisen lähtönsä takia keskeyttäen suunnitelmansa
täydellisentämisen. Dudley sanoo harvoin nähneensä mitään niin
mestarillista, vaikka aiheeltaan pientä, ja kuhunkin oli liitetty
lyhyt runollinen kuvaus. Kuuluuko Saul profeettoihin? kysynet.
Eversti Mannering runoilemassa! Totisesti on tämä mies nähtävästi
yhtä paljon ponnistellut taitojensa salaamiseksi kuin muut omiensa
näyttelemiseksi.
Kuinka sulkeutuneena ja yrmeänä hän esiintyikään meidän
keskuudessamme! Kuinka haluttomalta hän näytti puuttumaan mihinkään
puheluun, joka saattoi käydä kaikille mielenkiintoiseksi! Entäs
hänen kiintymyksensä tuohon arvottomaan Archeriin, joka oli niin
paljon joka suhteessa hänen alapuolellaan; niin ratkaisevasti
vaikutti häneen pelkästään se tieto, että toinen oli varakreivi
Archerfieldin, köyhän skotlantilaisen päärin veli! Jos Archer
olisi kauvemmin elänyt Cuddyboramin kahakassa saamiensa vammojen
jälkeen, niin hän olisi luullakseni kertonut jotakin, mikä olisi
valaissut tämän kummallisen miehen luonteen ristiriitaisuuksia.
Hän hoki minulle moneen kertaan: 'Minulla on sellaista sanottavaa,
mikä muuttaa ankaran käsityksesi entisestä everstistämme.' Mutta
kuolema ahdisti häntä liian rutosti; ja jos hänellä oli minulle
jotakin sovitettavaa, kuten jotkut hänen lauselmansa tuntuivat
edellyttävän, niin hän kuoli ennen kuin ehti toteuttaa aikomustaan.
Aion tehdä vieläkin retkeilyn tässä maassa tämän kirpeän kuurasään
kestäessä, ja Dudley taivaltaa jonkun matkaa kumppaninani,
ollen melkein yhtä terhakka kävelijä kuin minäkin. Me eroamme
Cumberlandin rajalla, hänen kun täytyy palata asuntoonsa Maryboneen
kolmien portaitten päähän työskentelemään ammattinsa liikeasioissa,
kuten sanoo. Ei voi olla, sanoo hän, niin suurta eroa kahden
olovaiheen välillä kuin työhönsä innostuneella taiteilijalla,
tämän ensin ollessa piirrostensa aiheita keräilemässä ja sitte
pakosta selailemassa salkkuansa, näytellen niitä muodikkaitten
taiteenharrastajain ärsyttävälle penseydelle tai vielä
ärsyttävämmälle arvostelulle.
'Vuoteni kesäpäivinä', puhelee Dudley, 'olen vapaa kuin villi
intiaani, mielin määrin riemuiten luonnon suurenmoisimpien
näkyjen keskellä. Talvinani ja keväinäni taasen en ainoastaan ole
kahlittu, sullottu ja salvattu viheliäiseen ullakkokomeroon, vaan
myöskin tuomittu niin sietämättömään muiden oikkujen alamaisuuteen
ja niin valitsemattomaan seuraan, kuin olisin täydellä todella
kaleeriorja.' Olen luvannut tutustuttaa hänet sinuun, Delaserre;
varmasti viehättää hänen taiteellinen tuotantonsa sinua, ja häntä
sinun sveitsiläinen intoilusi vuorista ja vaahtoavista puroista.
Dudleystä erottuani pääsen kuulemani mukaan helposti Skotlantiin,
oikaisemalla Cumberlandin karun pohjoiskulmakkeen halki. Sitä
suuntaa minä menen, antaakseni everstille aikaa leirinsä
pystyttämiseen ennen kuin tutkiskelen hänen asemaansa. Hyvästi,
Delaserre! Minä tuskin saan tilaisuutta kirjottaa sinulle ennen
Skotlantiin tuloani."