Tuli se päivä, jona eversti ja miss Manneringia odotettiin
saapuviksi Woodbourneen. Määrätty hetki lähestyi nopeasti, ja
talossa asustavien pikku piirissä oli omat huolenaiheensa kullakin.
Mac-Morlan luonnollisesti halusi saada puolelleen niin varakkaan ja
vaikutusvaltaisen henkilön suosion ja kannatuksen kuin Mannering
oli. Ihmistuntemuksensa avulla oivalsi hän, että Manneringilla
jalomielisenä ja hyväntahtoisenakin oli oikkunaan se, että odotti
ja vaati ohjeittensa perinjuurista noudattamista. Siksipä hänen
valtuutettunsa nyt vaivasi muistiansa varmistuakseen siitä, että
kaikki oli everstin toivomusten ja määräysten mukaisesti järjestettyä;
tässä epätietoisuudessaan hän moneenkin kertaan tarkasteli talon
läpikotaisin ullakolta ulkorakennuksiin asti. Mrs. Mac-Morlan kiersi
pienemmässä kehässä, joka käsitti ruokahuoneen, emännöitsijän kamarin
ja keittiön. Hän vain pelkäsi, että päivällinen saattaisi tärveltyä,
hänen emännöimistaitonsa tahraksi. Koulumestarinkin tavanmukainen
tyvenyys häiriintyi sikäli, että hän kahdesti astui puistokujan
puoleiseen ikkunaan ja kahdesti huudahti: "Miksi viipyvät heidän
vaunujensa pyörät?" Lucylla, odottavista hiljaisimmalla, oli omat
kaihomieliset mietteensä. Hän oli nyt joutumassa vieraiden hoitoon,
melkein hyväntekeväisyyden varaan sellaisten, joiden luonnetta hän
vasta vaillinaisesti tunsi, niin herttaisena kuin se tähän asti oli
näyttäytynytkin.
Vihdoin kuului kavioiden kopsetta ja pyörien ratinaa. Palvelijat
olivat saapuneet ennakolta ja järjestyivät nyt riviksi eteiskäytävään
vastaanottamaan isäntäänsä ja emäntäänsä niin tärkeinä ja
mahtipontisina, että herättivät levottomuutta Lucyssa, joka ei ollut
seuraelämään perehtynyt eikä nähnyt niin sanottujen isoisten tapoja.
Mac-Morlan meni ovelle vastaan, ja muutaman minuutin kuluttua olivat
tulijat vierashuoneessa.
Mannering oli tapansa mukaan matkustanut ratsain ja astui huoneeseen
tytär käsikynkässään. Jälkimäinen oli keskikokoa tai hiukan
lyhyempikin, mutta hyvin sirovartaloinen; tummat silmät säihkyivät
läpitunkevina ja pikimusta tukka valui hyvin pitkälle alas; kasvojen
eloisassa älykkyydessä oli yhteisenä vivahduksena hiukan korskeutta
ja hiukan ujoutta, kelpo määrä nokkeluutta ja jonkun verran leikkisää
ivailukykyä. "Minä en tule hänestä pitämään", oli Lucy Bertramin ensi
katsahduksen tuloksena; "ja tulenpa luullakseni sentäänkin", oli toisen
herättämä ajatus.
Miss Mannering oli kolealta säältä suojattuna turkiksilla leukaa
myöten, eversti sotilasviittaansa verhoutuneena. Jälkimäinen
kumarsi ensin mrs. Mac-Morlanille, jolle hänen tyttärensäkin omisti
muodinmukaisen niiauksen, siksi kevyen, ettei se vähääkään rasittanut
hänen rentoa ryhtiänsä. Eversti vei sitte tyttärensä miss Bertramin
luo, tarttui jälkimäistä käteen hyvin ystävällisesti, melkein isällisen
hellästi, ja sanoi:
"Julia, tässä on se nuori neiti, jonka hyvät ystäväni toivoakseni ovat
suostuttaneet kunnioittamaan kotiamme pitkäaikaisella vierailulla. Olen
todella kovin kiitollinen, jos voit tehdä Woodbournen yhtä mieluisaksi
miss Bertramille kuin Ellangowan oli minulle ensi kertaa vaeltajana
tullessani tähän maahan."
Nuori neiti niiasi myöntymykseksi ja tarttui uutta ystävätärtään
käteen. Mannering käänsi nyt katseensa koulumestariin, joka
hänen huoneeseen tulostaan asti oli kumarrellut sääri sojossa ja
selkä hetkuen kuin kone, joka kertailee samaa liikettä kunnes se
seisautetaan. "Hyvä ystäväni, mr. Sampson", virkkoi Mannering
esitellen hänet tyttärelleen ja samalla väläyttäen nuhtelevan katseen
impyeen, vaikka hänellä itselläänkin oli hiukan halua yhtyä hänen
ilmaiseen naurutuuleensa. "Tämä herrasmies, Julia, järjestelee kirjani
niiden tultua, ja odotan saavani suurta etua hänen laajaperäisistä
tiedoistaan."
"Olemme siitä varmaan kiitollisia arvoisalle herralle, isä, ja
papilliseen tapaan lausuakseni tunnustukseni siitä, en koskaan unohda
niitä erinomaisia kasvoja, jotka hän on suvainnut kääntää puoleemme.
-- Mutta, miss Bertram", jatkoi hän nopeasti, kun huomasi isänsä otsan
alkavan mennä pilveen, "olemme matkustaneet pitkänlaisen taipaleen, --
sallittehan minun vetäytyä huoneeseeni ennen päivällisen tuloa?"
Tämä vihjaus hajaannutti eri suunnille koko seurueen, paitsi
koulumestaria, jolla ei ollut aavistustakaan pukeutumisesta muulloin
kuin makuulta noustessaan eikä riisuutumisesta paitsi levolle
käydessään. Hän jäi yksikseen märehtimään jotakin matemaattista
todistelua, kunnes seurue jälleen keräysi vierashuoneeseen ja sieltä
siirtyi ruokapöytään.
Päivän lopulla Mannering otti tilaisuuden puhellakseen tyttärensä
kanssa hetkisen kahden kesken.
"Mitä pidät vieraistasi, Julia?"
"Ka, miss Bertramista pidän ennen kaikkia -- mutta tuopa on kerrassaan
eriskummallinen pappismies -- eihän, isä hyvä, yksikään inhimillinen
olento voi nauramatta katsella häntä."
"Hänen oleskellessaan minun kattoni alla, Julia, on jokaisen opittava
siihen."
"Hyväinen aika, isä, itse lakeijatkaan eivät kyenneet pysymään
totisina!"
"Riisukoot sitte minun livreijani yltään", sanoi eversti, "ja
naureskelkoot niin paljon kuin mieli tekee. Mr. Sampson on mies, jota
pidän arvossa yksinkertaisuutensa ja hyväsydämisyytensä tähden."
"Oi, olenpa vakuutettu hänen anteliaisuudestaankin", vahvisti vilkas
neitonen; "hän ei voi nostaa lusikallista lientä suuhunsa, jakelematta
siitäkin ympärilleen".
"Julia, sinä olet parantumaton. Mutta muistakin: minä odotan
hilpeytesi olevan tältä alalta niin hillittyä, ettei se loukkaa tuon
arvossapidettävän miehen tunteita eikä miss Bertraminkaan, joka saattaa
olla herkempituntoinen hänen puolestaan kuin hän omastaan. Ja hyvää
yötä nyt vain, rakkaani; sinun tulee ottaa huomioon, että vaikka mr.
Sampson ei suinkaan ole sulottarille uhrannut, maailmassa on monia
seikkoja paremmin naurua ansaitsevia kuin tapojen kömpelyys tai
luonteen yksinkertaisuus."
Päivän tai parin kuluttua mr. ja mrs. Mac-Morlan läksivät
Woodbournesta, lausuttuaan hellät jäähyväiset entiselle vieraalleen.
Huonekunta oli nyt asettunut uusille oloilleen. Nuoret neitoset
opiskelivat ja huvittelehtivat yhdessä. Eversti Mannering huomasi
mieluisaksi kummakseen, että miss Bertram oli hyvin harjaantunut
ranskan- ja italiankieliin mestari Sampsonin uutteruuden ansiosta; tämä
ahkera mies oli kaikessa hiljaisuudessa hankkinut itselleen useiden
uusien kuten vanhojenkin kielten tuntemuksen. Säveltaiteesta tiesi miss
Bertram vähän tai ei ollenkaan, mutta hänen uusi ystävättärensä otti
antaakseen hänelle opastusta; vastavuoroon piti hänen oppia Lucyltä
kävelytapaa, ratsastustaitoa ja vuodenajan uhmaamiseen tarvittavaa
urheutta. Mannering valitsi huolellisesti heidän iltaratokseen
sellaisia teoksia, jotka huvin ohella edistäisivät tervettä tietoakin,
ja kun hän osasi lukea ääneen hyvin taidokkaasti ja tuntehikkaasti,
niin kuluivat talvi-illat hupaisesti.
Seuraa syntyi pian, missä houkuttimia oli niin paljon. Useimmat
lähiseudun perheet kävivät eversti Manneringin luona vieraisilla, joten
hän piankin pääsi heidän joukostaan valitsemaan ne, jotka parhaiten
soveltuivat hänen tapoihinsa ja taipumuksiinsa. Charles Hazlewood
oli etevällä sijalla hänen suosiossaan ja kävi ahkerana vieraana
talossa, vanhempiensa myönnytyksellä ja hyväksymyksellä, sillä eihän
voinut tietää, -- ajattelivat he -- mitä uuttera huomaavaisuus kykeni
saamaan aikaan. Olihan miss Mannering jalosukuisena ja intialaisen
omaisuuden perijättärenä hyvinkin tavoteltava aarre. Sellaisen toiveen
huikaisemina he eivät ollenkaan ajatelleet aikaisemmin pelkäämäänsä
vaaraa, että hänen poikamainen ja harkitsematon haaveilunsa voisi
kiintyä pennittömään Lucy Bertramiin, jolla ei maailmassa ollut mitään
muuta suositusta puolellaan kuin sievät kasvot, hyvä sukuperä ja mitä
herttaisin luonnonlaatu.
Mannering oli ymmärtäväisempi. Hän käsitti asemansa miss Bertramin
holhoojan kannalta, ja vaikkei katsonutkaan tehtäväkseen kokonaan
ehkäistä hänen seurusteluansa nuoren herrasmiehen kanssa, jonka
veroinen hän oli joka suhteessa paitsi varallisuudessa, sovitteli hän
sille sellaisia huomaamattomia pidäkkeitä, että nämä estäisivät mitään
kihlausta tai selvitystä tapahtumasta, kunnes nuori mies olisi hiukan
enemmälti nähnyt elämää ja maailmaa sekä päässyt siihen ikään, missä
hänet saattoi katsoa oikeutetuksi itsenäisesti ratkaisemaan etupäässä
omaa onneansa koskevassa asiassa.
Näiden asiain liikkuessa Woodbournen perheen muiden jäsenten
mielessä oli mestari Sampson ruumiineen ja sieluineen pengostamassa
järjestykseen piispa-vainajan kirjastoa, joka oli meritse lähetetty
Liverpoolista ja kuljetettu kolmena tai neljänäkymmenenä hevoskuormana
läheisimmästä satamapaikasta määränsä perille.
Mahdoton on yrittääkään kuvailla Sampsonin iloa hänen nähdessään
noiden kirstujen jykevät lastit ladottuina tilavan huoneen lattialle,
mistä hänen tuli siirrellä ne hyllyihin. Hän irvisteli kuin ihmissusi,
huiteli käsivarsillaan kuin tuulimyllyn siivin, huikkaili "Tavatonta"
jotta laipio remusi hänen riemuansa, Hän ei sanonut eläissään nähneensä
sellaista kirjojen paljoutta koolla, paitsi yliopiston kirjastossa; ja
nyt hänen arvokkuutensa ja ihastuksensa kokoelman hoitajana kohotti
hänet omassa mielessään melkein yliopiston-amanuenssin arvoon, jota
virkamiestä hän oli aina pitänyt maailman suurimpana ja onnellisimpana
kansalaisena.
Eikä hänen haltioitumistansa heikentänyt noiden niteiden sisällön
hätäinen selailu. Jotkut kaunokirjalliset teokset -- runoelmia,
näytelmiä, muistelmia -- hän kyllä äkäisenä sysäsi syrjään,
halveksivasti tuhahtaen "pyh" tai "joutavaa"; mutta kokoelman isompi
ja painavampi osa oli lajiansa kokonaan toista. Manalle muuttanut
kirkkoruhtinas, hengenmies vanhaa ja syvällisesti oppinutta lajia, oli
kuormittanut hyllynsä niteillä, jotka osottivat nykyaikaisen runoilijan
sattuvasti kertomia ikivanhoja ja kunnianarvoisia tunnusmerkkejä:
Puun vankan tuta nahan alta saat,
jyhkeinä louskuu metalliset haat,
kiinn' ammoin lehdet tiukkaan ollehet,
sivuissa reunat ruosteenpunaiset,
seljässä leveässä harjut kovat
himmenneen kultanimen suoja ovat.
Jumaluusopilliset käsikirjat ja kiistajulkaisut, selitykset ja
sanastot, kirkkoisien kootut teokset, saarnat, joista jokaisesta
lähtisi kymmenen nykyaikaista lyhyttä sananselitystä, vanhan ja uuden
ajan tieteelliset tutkimukset, klassilliset kirjailijat parhaissa
ja harvinaisimmissa muodoissaan -- sellaiset olivat piispa-vainajan
arvokkaan kirjaston pääosana, ja niitäkös mestari Sampsonin
silmä hehkuen ihasteli. Hän merkitsi ne luetteloon juohevimmalla
käsialallaan, piirustaen jokaisen kirjaimen lemmenkirjettä
kyhäävän rakastajan huolellisuudella, ja sijotti kunkin yksitellen
asianomaiselle hyllylle sellaisella hellävaraisuudella, jota olen
naisen nähnyt osottavan vanhalle kiinanposliini-ruukulle.
Kaikesta tästä innosta huolimatta edistyi hänen hommansa vitkallisesti.
Usein avasi hän niteen ollessaan puolitiessä kirjaston nostotikkailla,
osui johonkin mielenkiintoiseen kohtaan ja epämukavaa asentoansa
muuttamatta hautautui viehättävään luettavaansa, kunnes palvelija
nyki häntä liepeistä ja hoki päivällisen odottavan. Silloin hän lähti
ruokahuoneeseen, nakkeli annoksensa kolmen tuuman neliöinä tilavaan
kurkkuunsa, myönsi tai epäsi umpimähkään, kysyipä häneltä mitä tahansa,
ja riensi takaisin kirjastoon heti kun hänen ruokaliinansa oli
siirretty pois ja toisinaan roikotellen sitä rintalappunakin leukansa
alla...
Kuink' äkkiä ne jäivät,
Thalaban kirkkaat päivät!
Ja siten jätettyämme kertomuksemme päähenkilöt asemaan, joka
on riittävän mukava heille itselleen, ollakseen kaikkea
mielenkiintoisuutta vailla lukijalle, ryhdymme erään henkilön
historiaan, jota on vasta nimeltään mainittu ja jolla on puolellaan
kaikki epätietoisuuden ja vastoinkäymisen viehätys.