Woodbourne, jonka Mannering oli toistaiseksi vuokrannut itselleen mr.
Mac-Morlanin välityksellä, oli laaja, mukava maahovi. Se sijaitsi
hauskasti metsäkunnaan juurella, joka suojasi päärakennusta pohjoisesta
ja idästä. Julkipuolen edustalla oli pikku nurmikko, jota vanhat puut
reunustivat; taampana ulottui muutamia viljelyspalstoja alas joelle
asti, joka näkyi talon ikkunoihin. Välttävä, vaikka vanhanaikainen
puutarha, hyvin varustettu kyyhkyslakka ja niin suuri maa-ala, kuin
perheen tarvis ja mukavuus saattoi vaatia, tekivät paikan "joka
suhteessa sopivaksi säätyläisperheelle", kuten ilmotuksissa kuvaillaan.
Sinne siis päätti Mannering ainakin joksikin aikaa lepokautensa
esikunnan majoittaa. Vaikka olikin Itä-Intian oloissa elänyt, ei
hänellä ollut halua loisteliaasti näytellä varallisuuttaan. Hän
olikin itse asiassa liian ylpeä mies olemaan turhamainen. Sen
vuoksi hän tahtoi asettua mukavasti eleskelevän maalaisherrasmiehen
kannalle, omaksumatta tai sallimatta huonekuntansa omaksua mitään
sellaista prameutta, jota siihen aikaan katsottiin nabobille[26]
luonteenomaiseksi.
Hänellä oli yhäti mielessään Ellangowanin osto. Mac-Morlanin
käsityksen mukaan täytyi nimittäin Glossinin piankin luopua tilasta,
kun muutamat velkojat kiistivät hänen oikeuttaan pidättää niin suurta
osaa kauppasummasta omassa hallussaan ja suuresti epäiltiin hänen
maksukykyään riidanalaiseen erään nähden. Siinä tapauksessa uskoi
Mac-Morlan varmasti hänen mielelläänkin siirtyvän omistuksestaan, jos
häntä houkuteltaisiin jonkun verran isommalla hinnalla kuin hän oli
sitoutunut maksamaan.
Saattaa tuntua oudolta, että Mannering oli niin kovin kiintynyt
paikkaan, jonka oli vain kerran nähnyt, silloinkin pikimältään,
uransa alussa. Mutta siellä sattuneet seikat olivat saaneet vankan
sijan hänen mielikuvituksessaan. Tuntui olevan kohtalo olemassa, joka
yhdisti hänen oman perhehistoriansa merkittävät vaiheet Ellangowanin
asukasten merkkitapauksiin, ja hän tunsi salaperäistä halua saada
sanoa omakseen linnan pengermää. Siitähän hän oli taivaan kirjasta
lukenut ihmiskohtalon, joka oli ihmeellisesti täyttynyt tuon suvun
lapsiperillisen vaiheissa ja joka kulki niin yhtärinnan hänen omassa
perheessään täsmälleen toteenkäyneen ennustuksen kanssa. Kun sitä
paitsi hänen haaveksintansa kerran oli saanut valtaa ajatuksissa, ei
hän voinut suurta vastahakoisuutta tuntematta niellä sitä aatosta,
että hänen suunnitelmansa raukeaisi ja vielä Glossinin laisen miehen
kukistamana. Ylpeys siten tuli haaveen avuksi lujentamaan hänen
päätöstänsä maatilan ostamisesta mikäli mahdollista.
Tehkäämme Manneringille oikeutta. Hänen päätökseensä vaikutti osaltaan
myöskin halu tukea turvattomiksi joutuneita, hän oli mietiskellyt,
mitä kaikkea etua Julialle koituisi Lucy Bertramin seurasta, jonka
luontaiseen järkevyyteen ja käytännölliseen älyyn voitiin varmasti
luottaa. Tämä ajatus oli saanut paljon vahviketta Mac-Morlanin
kertoessa hänelle juhlallisesti taattuna salaisuutena, millä tavoin
nuori neiti oli käyttäytynyt Charles Hazlewoodia kohtaan alusta loppuun
asti. Vähemmän hienotunteista olisi ollut ehdottaa hänelle, että hän
siirtyisi Manneringin perheeseen asumaan, jos hän täten olisi joutunut
kauvas nuoruutensa näkymöiltä ja niistä harvoista, joita hän katsoi
ystävikseen. Mutta Woodbourneen hän saattoi helposti suostua vieraaksi,
vaipumatta alamaisen seuranaisen asemaan.
Lucy Bertram myöntyi hiukan empien kutsumukseen tulla muutamiksi
viikoiksi miss Manneringin kumppanina asumaan. Hän tunsi varsin hyvin,
että peittelipä everstin hienotuntoisuus totuutta miten tahansa, oli
hänen päävaikuttimenaan jalomielinen halu suoda orvolle kannatuksensa
ja suojeluksensa, joille hänen arvokkaat välinsä ja vielä korkeammalle
arvosteltu kuntonsa kaiketi antaisivat suurta vaikutusvaltaa
seutukunnalla.
Samaan aikaan sai orpotyttö kirjeen miss Margaret Bertramilta, siltä
sukulaiselta, jolle hän oli asemastaan kirjottanut, -- kirjeen niin
kylmän ja lohduttoman kuin kuvitella voipi. Pikku rahasumman se kyllä
sisälsi, mutta suositteli ankaraa säästäväisyyttä ja esitti, että miss
Bertram asettuisi täysihoitoon johonkin hiljaiseen perheeseen joko
Kippletringaniin tai sen lähistölle, vakuuttaen ettei hän omilta kovin
niukoiltakaan tuloiltaan antaisi omaisensa nähdä puutetta. Miss Bertram
vuodatti muutamia vilpittömiä kyyneliä tämän kylmäkiskoisen vastauksen
johdosta. Hänen äitinsä eläessä oli nimittäin tuo kelpo nainen
asustanut vieraana Ellangowanissa lähes kolme vuotta, ja ainoastaan
perittyään noin 400 puntaa vuotuisia tuloja tuottavan omaisuuden oli
hän jättänyt jäähyväiset vieraanvaraiselle kartanolle, jolla muutoin
olisi saattanut olla kunnia suojata häntä omistajansa kuolemaan asti.
Lucy Bertramilla oli harras halu palauttaa vaivainen lahjotus,
jonka ylpeys oli itaruuden kanssa taisteltuaan kiristänyt vanhalta
neidiltä. Mutta lähemmin harkitessaan hän tyytyi kirjottamaan ottavansa
sen vastaan lainana, jonka toivoi piankin saavansa maksetuksi, ja
neuvotteli sukulaisensa kanssa kutsusta, jonka oli eversti ja miss
Manneringilta saanut. Tällä kertaa saapui vastaus ensimäisessä
postissa, niin pelkäsi vanha neiti, että joku joutavanpäiväinen
herkkätuntoisuus tai hullaannus, kuten hän sitä nimitti, voisi saada
hänen serkkunsa hylkäämään noin edullisen tarjouksen ja siten samalla
jättäytymään yhä taakaksi omaisillensa.
Lucylla ei sen vuoksi ollut valinnan varaa, ellei pitänyt mieluisempana
pysyä arvoisain Mac-Morlanien taakkana, jotka olivat liian anteliaita,
ollakseen rikkaita. Ne omaiset, jotka aikaisemmin olivat pyydelleet
hänen seuraansa, olivat viime aikoina vähitellen peräyttäneet
huomaavaisuutensa joko hiljaisesti tai pahotellen, että hän oli pitänyt
Mac-Morlanin kutsua hyväksyttävämpänä kuin heidän.
Mestari Sampsonin kohtalo olisi ollut säälittävä, jos se olisi ollut
riippuvainen kenestä hyvänsä muusta kuin Manneringista, joka oli
erikoisluonteiden ihailija, sillä Lucy Bertramista eroaminen olisi
varmasti särkenyt hänen sydämensä. Mac-Morlan oli täydellisesti
selittänyt hänen menettelynsä suojelijansa tytärtä kohtaan. Vastauksena
oli Manneringin tiedustus, vieläkö koulumestarilla oli se ihailtava
harvasanaisuuden hyve, jolla hän oli niin huomattavasti kunnostautunut
Ellangowanissa. Mac-Morlan vastasi myöntävästi. "Antakaa mr.
Sampsonille tiedoksi", sanottiin everstin seuraavassa kirjeissä, "että
minä tarvitsen hänen apuaan luetteloimassa ja järjestämässä setäni,
piispan, kirjastoa, jonka olen määrännyt meritse lähetettäväksi
sinne. Myöskin on minun käytettävä häntä eräitten paperieni
puhtaaksikirjottamiseen ja järjestämiseen. Sopikaa hänen palkakseen
mitä soveliaaksi katsotte. Puettakoon mies-parka kunnollisesti,
seuratakseen nuorta emäntäänsä Woodbourneen."
Kelpo Mac-Morlan oli kovin iloissaan tästä valtuutuksesta, mutta sai
paljon aprikoimista siitä osasta, joka koski arvoisan koulumestarin
uudelleen vaatettamista. Hän tähysti miestä tarkkailevin katsein, ja
oli ylen selvää, että hänen nykyinen asunsa päivä päivältä ränstyi yhä
enemmän. Jos olisi hänelle rahaa antanut ja kehottanut sonnustautumaan,
niin hän olisi vain saanut uuden tilaisuuden laittautuakseen
naurunalaiseksi, sillä kun mr. Sampsonille sattui sellainen harvinainen
tapaus kuin uusien vaatekappaleiden ostaminen, toimitti hän
tavallisesti kauppalan kaikki pojat päiväkausiksi kintereilleen niillä
lisillä, joita hän oman aistinsa johdannolla hankki vaatevarastoonsa.
Toiselta puolen olisi otaksuttavasti tuntunut loukkaavalta luoda
räätäli ottamaan hänestä mittaa ja lähettämään vaatteet kotiin kuten
koulupojalle. Viimein Mac-Morlan päätti kysyä miss Bertramin neuvoa
ja välitystä. Tämä vakuutti hänelle, että vaikkei hän voinutkaan olla
kykenevinään herrasmiehen pukuvarastoa huolittelemaan, ei kuitenkaan
mikään ollut helpompaa kuin koulumestarille se palvelus tehdä.
"Ellangowanissa", hän selitti, "milloin isä-parkani katsoi
koulumestarin vaatekappaleista jonkun kaipaavan uusimista, sai
palvelija käskyn mennä yöllä hänen huoneeseensa, hän kun nukkuu
sikeästi kuin murmeli, ottaa pois vanha ja panna sijalle uusi. Kukaan
ei koskaan huomannut mestarin ilmaisevan hämärintäkään tietoisuutta
sellaisesta asunsa osittaisesta vaihdoksesta."
Tämänpä neuvon otti onkeensa Mac-Morlan. Hän hankki käsille taitavan
ompelijan, joka koulumestaria syrjästä silmämäärällä tarkoin
mittailtuaan otti valmistaakseen hänelle kaksi vaatekertaa, mustan ja
korpinharmaan, vieläpä takasi niiden sopivankin -- ainakin niin hyvin,
määritteli räätäli lähemmin urakkaansa, kuin noin erikoisrakenteiselle
miehelle saattoi pelkillä inhimillisillä neuloilla ja saksilla sopivaa
saada.
Käsityöläismestarin saatua työnsä valmiiksi ja tuotua puvut perille
päätti Mac-Morlan viisaasti kylläkin toteuttaa tarkotuksensa
asteettain. Ensimäisenä iltana hän kehvelsi hyvin tärkeän osan
koulumestarin vaatetuksesta ja pani sijalle sitä vastaavan
uuden vaatekappaleen. Nähtyään tuon tempun käyneen päinsä ihan
huomaamattomasti uskalsi hän seuraavalla kerralla puuttua liiveihin ja
lopuksi takkiin. Koulumestarin suoritettua täydellisen muodonvaihdoksen
ja ensi kertaa elämässään esiintyessä siistissä puvussa huomasivat he
hänellä kajastelevan jotakin epäselvää ja hämmennyttävää tietoisuutta
siitä, että hänen ulkonaisessa olemuksessaan oli muutos tapahtunut.
Tuon tuostakin keräytyi hänen kasvoilleen epätietoinen ilme. Hän
vilkaisi silloin takkinsa hihaan tai housujensa polviin, joista hän
varmaankin kaipasi muutamia ikivanhoja paikkauksia ja kursimisia;
sinisellä langalla mustalle pohjalle ommeltuina olisivat nämä melkein
käyneet kirjailutyöstä. Mutta tuollaisina hetkinä he aina käänsivät
hänen huomionsa muille urille, kunnes vaatekerta "käytännön jälkeen
muottiin kaavautui". Ainoa huomautus, minkä hänen tiedettiin tästä
aiheesta konsanaan tehneen, oli: "Kippletringanin kaltaisen kauppalan
ilma tuntuu suotuisalta pitovaatteille, sillä näyttääpä minusta
nyt takkini melkein yhtä uutukaiselta kuin ensimäistä päivää sitä
pitäessäni, silloin kun menin saarnalupatutkintoon".
Ensin kuullessaan eversti Manneringin auliista tarjouksesta loi
koulumestari huolekkaan ja epätietoisen katseen miss Bertramiin päin,
kuin peljäten tuon ehdotuksen merkitsevän heidän eroansa. Mutta kun
mr. Mac-Morlan kiirehti selittämään, että miss Bertram oleskelisi
vierailulla Woodbournessa jonkun aikaa, hykerteli hän leveitä
kämmeniään ja rämähti kauhistavaan hirnuntaan. Tällä tavattomalla
tyytyväisyyden räjähdyksellä kevennettyänsä tunteitaan jäi hän ihan
passiiviseksi koko muussa puuhassa.
Oli sovittu, että mr. ja mrs. Mac-Morlan ottaisivat talon haltuunsa
muutamia päiviä ennen Manneringin tuloa, sekä asetellakseen
kaikki täydelliseen järjestykseen että tehdäkseen miss Bertramin
asunnon muutoksen heidän luotansa everstin kotiin niin leveäksi
ja hellävaraiseksi kuin mahdollista. Niinpä sai seurue joulukuun
alkupuolella asettuneeksi Woodbourneen.