Kun Mannering palasi Englantiin, oli hänen ensi toimiansa asettaa
tyttärensä erääseen vakiintuneen maineen saaneeseen tyttöopistoon.
Mutta huomatessaan tyttären edistyvän isän haluamissa taidoissa
hitaammin kuin hän kärsimättömyydessään odotti, oli hän ottanut miss
Manneringin pois koulusta ensimäisen lukukauden lopussa. Siksi oli
hänellä vain aikaa solmia ijäisen ystävyyden liitto miss Matilda
Marchmontin kanssa, joka oli hänen ikätovereitaan, siis lähes
kahdeksantoista vanha. Hänen uskolliselle silmälleen osotettiin
ne valtavat pinot kirjearkkeja, joita postin siivillä liihotteli
Mervyn Hallista miss Manneringin siellä vieraillessa. Muutamien
lyhyiden otteiden silmäileminen näistä voipi olla tarpeellista, jotta
kertomuksemme kävisi ymmärrettäväksi.
"Voi, rakkahin Matilda, surkeapa on kertoa minun
kohtaloni! Onnettomuus on kehdosta asti painanut leimansa
ystävätär-poloiseesi. Pitikin erottaa meidät toinen toisestamme
niin mitättömästä syystä -- säännönvastaisesta puheentavasta
italialaisessa ainekirjotuksessani ja kolmesta väärästä nuotista
Paesiellon sonaatissa! Mutta se kuuluu isäni luonteeseen, ja
minun on mahdoton sanoa, enemmänkö häntä rakastan, ihailen vai
pelkään. Hänen menestyksensä elämässä ja sodassa -- hänen tapansa
panna jokainen vastus väistymään tarmonsa tieltä silloinkin kun
ne näyttävät voittamattomilta -- ovat luoneet hänen luonteeseensa
äkkipikaisen ja jyrkän vivahduksen, joka ei voi sietää
vastaväitettä eikä antaa anteeksi vajavuuksia.
Ja sitten on hän itse niin peräti monilahjainen. Tiedätkös, oli
liikkeellä supinaa, jota muutamat äiti-paraltani pujahtaneet
salamyhkäiset sanat puolittain vahvistivat, että hän on kehittynyt
maailmalta jo kadonneissakin tieteissä, joiden harjottaja kykenee
loihtimaan eteensä tulevaisten tapausten häämyisiä varjokuvia!
Eikö tuollaisen vallan pelkkä ajatteleminenkin -- tai vaikkapa sen
etevän lahjakkuudenkin ja hallitsevan älyllisyyden, jota maailma
saattaa siten tulkita -- eikö se, Matilda rakas, anna salaperäistä
suuruutta omistajalleen?
Sanonet tätä haaveelliseksi: mutta ajattelehan, että minä olen
syntynyt talismaanin ja taian maassa, ja lapsuuteni ajan tuuditeltu
taruissa, joista sinä saat nauttia ainoastaan ranskalaisen
käännöksen harsun hahmoilun välityksellä. Oi Matilda, soisinpa
sinun nähneen intialaisten hoitajieni tummat kasvot vakavassa
hartaudessa kumartuneina tenhoisen kertomuksen kuunteluun, joka
puolittain runona, puolittain suorasanaisena virtasi saduntietäjän
huulilta! Ei ole ihme, että europalainen sepittely kuulostaa
kalsealta ja nuivalta, nähtyäni Idän tarujen ihmeellisiä
vaikutuksia kuulijoihinsa.
* * * * *
Sinulla on, rakas Matilda, sieluni sisin salaisuus,
tietäessäsi millä tuntein ajattelen Brownia. En sano hänen
muistoansa. Olen vakuutettu siitä, että hän elää ja on
uskollinen. Hänen huomaavaisuuttansa minua kohtaan suosi
äiti-vainajani, varomattomasti ehkä kylläkin, kun ajattelee isäni
ennakkoluuloisesti syntyperälle ja arvoasemalle antamaa ratkaisevaa
merkitystä. Mutta eihän varmaankaan odotettane minun, silloin
melkein tyttösen, voineen olla ymmärtäväisempi äitiäni, jonka
hoitoon luonto oli minut sijottanut. Isäni työskenteli alituiseen
sotilaallisissa velvollisuuksissaan; näin häntä vain harvoina
lomahetkinä ja opin katsomaan häntä enemmin pelonsekaisella
kunnioituksella kuin luottamuksella. Olisipa taivas suonut suhteen
toiseksi! Se olisi voinut tänä päivänä olla meille kaikille
parempaa!
* * * * *
Kysyt minulta, miksi en anna isälleni tiedoksi, että Brown
vielä elää, että hän ainakin jäi henkiin siitä haavasta, jonka
onnettomassa kaksintaistelussaan sai, ja kirjotti äidilleni,
ilmottaen olevansa täydellisesti parantumassa ja toivovansa
pikaista pääsyä vankeudestaan. Soturi, joka 'on ammatikseen
monta surmannut', ei luultavasti tunne mitään rauhattomuutta
ajatellessaan tuota luuloteltua tihutyötä, joka miltei vereni
jähmetytti. Ja jos näyttäisin hänelle kirjeen, niin eikö ole
selvää, että Brown elossa ja itsepintaisesti edelleenkin
tavottelemassa ystävätär-parkasi hellimpiä tunteita, josta syystä
isäni ennen tapaili hänen henkeänsä, olisi pelottavampi eversti
Manneringin mielenrauhan häiritsijä kuin hänen luultu ruumiinsa?
Jos hän pääsee pakenemaan noiden rosvojen käsistä, niin olen
vakuutettu siitä, että hän piankin on Englannissa, ja silloin on
aika miettiä, millä tavoin ilmaista hänen olemassaolonsa isälleni.
Mutta voi! jos harras ja luottavainen toivoni pettää, niin mitä
hyödyttäisi repiä auki salaisuus, johon niin monia tuskallisia
muistoja liittyy? Rakas äitini pelkäsi niin kamalasti sen
ilmituloa, että hän luullakseni antoi isänikin epäillä Brownin
huomaavaisuuden kohdistuneen häneen itseensä, mieluummin kuin salli
hänen tietää, ketä se todellisuudessa tähtäsi; ja oi, Matilda, mitä
tahansa kunnioitusta olen velkaa kuolleen vanhempani muistolle,
tulee minun ennen kaikkea olla oikeamielinen elävää kohtaan. En
voi olla tuomitsematta äitini omaksumaa epävarmaa menettelyä
kohtuuttomaksi isääni kohtaan sekä peräti vaaralliseksi hänelle
itselleen ja minulle. Mutta rauha hänen tomulleen! Hänen toimiansa
ohjaili enemmän sydän kuin pää; ja olisiko hänen tyttärensä, joka
perii hänen kaiken heikkoutensa, ensimäisenä paljastamassa hänen
puutteitansa?"
* * * * *
Mervyn Hallissa.
Jos on Intia loihdun maa, niin tämäpä maa, Matilda rakkahin,
on haaveen. Maisema on sellaista kuin luonto ylevimpinä
hetkinänsä sommittelee: pauhaavia putouksia -- tuntureita, jotka
kohottelevat resuisia huippujansa taivaalle -- järviä, jotka
katveisissa laaksoissa polvitellen johtavat joka käänteessään
yhä viehättävämpiin lokeroihin -- kallioita, jotka pilviä
kannattelevat. Täällä kaikki Salvatorin jylhyys, tuolla Clauden
keijukaisnäyttämöt.
Olen myös onnellinen siitä, että nyt ainakin yhdellä alalla isäni
yhtyy innostukseeni. Hän on luonnon ihailija sekä taiteelliselta
että runolliselta kannalta, ja suunnatonta mielihyvää olen
kokenut huomautuksista, joilla hän selittelee näiden luonnon
mahdin loistavien näytteiden laatua ja vaikutusta. Soisinpa hänen
asettuvan tähän lumoavaan maahan asumaan. Mutta hänen mielihalunsa
tähtää vielä pohjoisemmaksi, ja hän on lähtenytkin kiertomatkalle
Skotlantiin, luullakseni haeskelemaan ostaakseen maatilaa, joka
soveltuisi hänen asuinsijakseen. Aikaiset muistot kiinnittävät
häntä siihen maahan. Niinpä täytyy minun, rakkahin Matilda, siirtyä
vielä kauvemmas sinusta ennen kuin saan vakinaisen kodin. Ja voi
kuinka riemastuksissani olenkaan saadessani sitte sanoa: Tule,
Matilda, uskollisen Juliasi vieraaksi!
Nykyään asun mr. ja mrs. Mervynin luona, jotka ovat isäni vanhoja
ystäviä. Jälkimäinen on juuri hyvää lajia naista -- säädyllinen
ja askartava, mutta mitä lahjoihin tai mielikuvitukseen tulee,
niin hyväinen aika, rakkahin Matilda, voisipa ystävättäresi yhtä
hyvin tavotella myötätuntoa rouva Pänttäriltä -- näet, etten ole
unohtanut koulunaikaisia lisänimiä.
Mervyn on toista -- ihan erilainen, olento kuin isäni; mutta
kuitenkin hän huvittaa ja suvaitsee minua. Hän on pönäkkä ja
suopea; hänellä on terävää käytännöllistä älyä ja jonkun verran
leikkisyyttäkin. Mutta oltuaan kai nuoruudessaan komea, yrittelee
hän vieläkin hieman olla esiintymisessään _beau garçon_ kuten
innostunut maanviljelijäkin. Minun riemujani on panna hänet
kömpimään kunnaiden kukkuloille ja vesiputousten juurelle, ja minun
on vuorostani pakko ihailla hänen turnipsiaan, kylvömailastaan ja
timoteitaan.
Hän varmaankin pitää minua yksinkertaisena haaveellisena neitosena,
jolla on jonkun verran -- (sana kirpoaa väkiseltä) kauneutta ja
samoin hyvänsuopaisuutta; minä taasen katson tällä herrasmiehellä
olevan hyvää aistia ulkonaisen naisen arvostelussa enkä odota
hänen edelleen tunteitanikin tajuavan. Niinpä hän naljailee,
auttelee ja onnahtelee (sillä hyvällä miekkosella on luuvalokin),
ja tarinoitsee vanhoja juttuja isoisten elämästä, jota hän on
nähnyt hyvinkin paljon; minä kuuntelen ja myhäilen ja tekeydyn niin
sieväksi, niin miellyttäväksi ja vaatimattomaksi kuin osaan, ja me
tulemme mainiosti toimeen keskenämme.
Mutta oi! rakkahin Matilda, kuinka kuluisi aika tässä romanttisessa
paratiisissakaan, sen asukkaina kun on niin huonosti ympäristöönsä
sulautuva pari, ellet sinä niin uskollisesti vastailisi
vähäpätöisiin piirrelmiini? Älähän unohda kirjottaa vähintään
kolmasti viikossa -- sanottavaa ei sinulta voi mihinkään puuttua.
* * * * *
Miten nyt ilmaisisinkaan, mitä minulla on kerrottavaa! Käteni ja
sydämeni vieläkin niin värisevät, että kirjottaminen on melkein
mahdotonta!
Enkö sanonut, että hän elää? Enkö sanonut, etten antaudu
epätoivoon? Miten saatoitkaan vihjata, rakas Matilda, että kun
olin erinnyt hänestä niin nuorena, johtuivat tunteeni pikemmin
mielikuvitukseni kuin sydämeni hehkusta? Oi, minä olin niin varma
niiden todellisuudesta, niin pettäviä kuin povemme juohtumat
useasti ovatkin. -- Mutta kertomukseeni -- olkoon se, ystäväni,
meidän ystävyytemme pyhimpänä kuten se on vilpittömimpänäkin
vakuutena.
Olemme aikaisia täällä -- aikaisempia kuin kaihon kalvama sydämeni
voipi lepoon tyyntyä. Sen vuoksi tavallisesti otankin jonkun kirjan
tunniksi tai pariksi lukeakseni, vetäydyttyäni omaan kamariini,
jonka lienen sinulle jo maininnutkin avautuvan pikku ulokkeelle.
Sieltä näkee sen kauniin järven, josta yritin antaa sinulle heikon
kuvauksen. Mervyn Hall on osittain ikivanha rakennus ja puolustusta
varten sijotettu järven partaalle. Ulokkeelta pudotettu kivi
lupsahtaa siksi syvään veteen, että siinä voi ruuhi kellua. Olin
jättänyt ikkunani osaksi telkeämättä, voidakseni ennen makuulle
menoani tapani mukaan katsella kuutamon kimmellystä järvellä.
Olin kokonaan vaipunut siihen 'Venetsian kauppiaan' kauniiseen
kohtaukseen, jossa kaksi lempivää kesäisen yön hiljaisuutta
kuvaillessaan loihtivat toinen toiselleen sen suloja. Kertomuksen
herättämän tunteen viehätyksissä kuulin järveltä flageoletin
säveliä. Olen sen sinulle maininnut Brownin mieluisimmaksi
soittimeksi. Ken saattoi sitä käsitellä yönä, joka tyvenenä ja
selkeenäkin oli liian kolea ja myöhäiseen vuodenaikaan kuuluva,
houkutellakseen ketään pelkän huvin tähden vaeltajaa?
Vetäysin vielä lähemmäksi ikkunaa ja kuuntelin hengitystäni
pidätellen. Soinnut pysähtyivät toviksi, helkkyivät taaskin
-- vaimenivat jälleen -- ja yhä uudestaan heläsivät korvaani,
lähenemistänsä läheten. Vihdoin erotin selvästi sen pikku
hindu-sävelmän, jota sanoit mielilaulukseni -- olen sinulle
kertonut, keltä sen opin. Soitin ja säveleet olivat hänen! -- oliko
se maallista soitantoa vai tuulenko kiidättämiä säveliä ilmotuksena
minulle hänen kuolemastaan?
Kesti jonkun aikaa ennen kuin sain miehuutta astuakseni ulokkeelle.
Mikään ei olisi saanut minua siihen rohkaistumaan, ellen olisi
ollut mielessäni niin varmasti vakuutettu siitä, että hän oli vielä
elossa ja että vielä kohtaisimme toisemme. Se usko antoi minulle
uskallusta siihen, mutta kylläpä pamppaili sydämeni. Järvellä
keijui pieni venonen ja siinä yksi henkilö -- oi Matilda, se oli
hän itse! Tunsin hänen ulkomuotonsa näin pitkällisen poissaolon
jälkeen ja iltahämyssä yhtä selvästi kuin olisimme eilen erinneet
ja taas päiväpaisteen hohteessa tulleet vastakkain!
Hän ohjasi veneensä ulokkeen alle ja puhutteli minua; tuskin
tiesin, mitä hän sanoi tai minä vastasin. Hädin sain puhutuksikaan
nyyhkytyksiltäni, mutta ilon ne olivat kyyneliä. Meitä häiritsi
koiran haukunta etäältä, mutta hän oli jo ehtinyt vannottaa minua
valmistautumaan samanlaiseen kohtaukseen tänä iltana.
Mutta minne ja mihin tämä kaikki tähtää? Voinko vastata siihen
kysymykseen? En voi. Taivas pelasti hänet kuolemasta ja vapahti
vankeudesta; taivas varjeli isänikin vuodattamasta sen miehen
veren, joka ei olisi hiuskarvaakaan hänen päästään vahingoittanut;
saman taivaan täytyy ohjata minut tästä sokkelosta. Minulle
on kylliksi se vakaa päätös, ettei Matildan tarvitse punehtua
ystävätärtään, isäni tytärtään eikä rakastajani olentoa, joka on
hänen tunteensa vallannut."