Heti kun oli kuullut tuskallisen ja viime päiviltä odottamattoman
sanoman ryhtyi miss Bertram jatkamaan jo alottamiansa valmistuksia,
viipymättä poistuakseen kartanosta. Mr. Mac-Morlan autteli häntä
tässä järjestelyssä ja tarjoili hänelle niin ystävällisesti kotinsa
vieraanvaraisuutta ja suojaa, kunnes hän saisi serkultaan vastauksen
tai ennättäisi omaksua jonkun vakinaisen suunnitelman vastaisuuttansa
varten, että hänestä tuntui tylyltä hyljätä noin hartaasti suositeltua
kutsua. Mrs. Mac-Morlan oli sivistynyt nainen, synnyltään ja tavoiltaan
hyvin sopiva vastaanottamaan sellaisen vierailun ja tekemään miss
Bertramin oleskelun mieluisaksi. Koti ja sydämellinen kohtelu olivat
hänelle siten varatut, ja keveämmin mielin kävi hän maksamaan palkkoja
isänsä talouden harvoille palkollisille ja heitä hyvästelemään.
Missä on arvossapidettäviä ominaisuuksia molemmin puolin, siellä on
tämä tehtävä aina sydämelle käypää, ja silloiset olosuhteet saattoivat
sen kaksin verroin liikuttavaksi. Kaikki saivat saatavansa ja hiukan
ylikin, ja he lausuivat jäähyväisensä nuorelle emännälleen kiitoksin ja
hyvin toivotuksin, toiset kyynelsilmin. Vierashuoneeseen jäivät lopuksi
vain mr. Mac-Morlan, joka oli tullut noutamaan vierastansa asuntoonsa,
mestari Sampson ja miss Bertram.
"Ja nyt", virkkoi tyttö-poloinen, "täytyy minun jättää hyvästi
yhdelle vanhimpia ja parhaita ystäviäni. Jumala teitä siunatkoon, mr.
Sampson, ja palkitkoon teille kaiken sen sydämellisyyden, jolla olette
oppilas-parkaanne ohjaillut, ja ystävyytenne vainajaa kohtaan; toivon
usein kuulevani teistä." Hän sujautti opettajansa käteen muutamia
kultakolikolta sisältävän käärön ja nousi kuin lähteäkseen huoneesta.
Mestari Sampsonkin nousi, mutta vain seisoakseen ällistellen kuin
puusta pudonnut. Hänen yksinkertaiseen ymmärrykseensä ei ollut
kertaakaan juolahtanut ajatus erota miss Lucysta, menipä tämä minne
tahansa. Hän laski rahaerän pöydälle.
"Se on kylläkin riittämätön", sanoi Mac-Morlan, väärin ymmärtäen hänen
tarkotuksensa, "mutta olosuhteet --"
Mr. Sampson heilautti kättään kärsimättömästi. "En minä palkasta --
en minä palkasta -- mutta että minä, joka olen syönyt hänen isänsä
leipää ja juonut hänen maljastaan kaksikymmentä vuotta ja enemmänkin
-- ajatellakin, että minä nyt jättäisin hänet -- ja jättäisin
turvattomaksi ja murheeseen -- ei, miss Lucy, sitä ei teidän ikinä käy
ajatteleminen! Ette suostunut häätämään isänne koira-parkaa, ja minua
kohtelisitte pahemmin kuin hurttaa? Ei, miss Lucy Bertram, niin kauvan
kuin elän, en teistä erkane. Minusta ei tule mitään rasitusta -- olen
ajatellut millä sen estää. Mutta, kuten Ruth lausui Naomille: 'Älä
minulle sitä puhu, että minä luovun sinusta ja palajan pois tyköäs,
sillä kuhunka sinä menet, sinne myös minä menen, ja kussa sinä yödyt,
siellä tahdon myös minä yötä olla: sinun kansas on minun kansani, ja
sinun Jumalas on minun Jumalani. Kussa sinä kuolet, siellä myös minä
tahdon kuolla ja sinne tahdon haudattaa. Herra tehköön minulle sen ja
sen, jos ei ainoastansa kuolema eroita meitä!'"
Tämän puheen aikana, pisimmän mitä mestari Sampsonilta oli konsanaan
kuultu, valui lämminsydämisen miehen silmistä kyyneliä virtanaan,
eivätkä Lucy ja Mac-Morlankaan voineet olla tunteettomia tälle
odottamattomalle tunteen ja kiintymyksen purkaukselle.
"Mr. Sampson", sanoi Mac-Morlan, vuorotellen turvauduttuaan
nuuskarasiaansa ja nenäliinaansa, "asuntoni on kylliksi avara, ja
jos suostutte ottamaan yösijanne sieltä siksi aikaa kun miss Bertram
meitä asumisellaan kunnioittaa, niin katson itseni hyvin onnelliseksi
ja kotini saaneen suuren suosionosotuksen vastaanottaessaan teidän
arvoisenne uskollisen miehen kattonsa alle". Hienotuntoisesti
poistaakseen mitä vastaväitteitä miss Bertram saattaisi nähdä tämän
odottamattoman seurakumppanin tuomiselle mukanaan lisäsi hän sitte:
"Liikeasiani tekevät minulle useasti tarpeelliseksi käyttää parempaa
tilimiestä kuin ainoakaan nykyinen kirjurini on, ja mielihyvällä
turvautuisin siinä suhteessa tuolloin tällöin teidän apuunne."
"Tietenkin, niin oikein", vahvisti Sampson innokkaasti; "minä osaan
kaksinkertaisen kirjanpidon ja italialaisen järjestelmän".
Kyytimiehemme oli työntäytynyt huoneeseen ilmottamaan kääsiensä ja
hevostensa saapumisen. Kenenkään huomaamatta viivyskeli hän syrjässä
tämän tavattoman kohtauksen aikana ja vakuutti mrs. Mac-Candlishille,
että se oli liikuttavinta mitä hän oli eläissään nähnyt; "harmajan
tamman kuolema, heporukan, ei siihen verraten ollut mitään".
Tästä mitättömästä seikasta oli jälkeenpäin tärkeämpiä seurauksia
koulumestarille.
Vieraat toivotti herttaisesti tervetulleiksi mrs. Mac-Morlan, jolle
hänen miehensä vihjasi, kuten muillekin, palkanneensa mestari
Sampsonin avukseen muutamien sekavien tilien selvittämiseksi;
siinä työskennellessään hän mukavuussyistä asuisi perheessä. Mr.
Mac-Morlanin maailmantuntemus sai hänet antamaan asialle tämän
värityksen, hän kun tiesi, että olipa koulumestarin uskollinen
kiintymys miten kunniakas tahansa sekä hänen omalle sydämelleen että
Ellangowanin suvulle, kelpasi hän ulkonaisesti peräti vähän naisten
seuralaiseksi ja oli ylimalkaan jokseenkin naurettava lisäke kauniille
seitsentoistavuotiaalle immelle.
Mestari Sampson teeskeli suurella innolla sellaisia toimituksia, mitä
mr. Mac-Morlan näki hyväksi hänen haltuunsa uskoa; mutta piankin
huomattiin, että hän säännöllisesti katosi määrättynä hetkenä
aamiaisen jälkeen ja palasi taas päivällisen aikaan. Illat hän
käytti konttorityöhön. Lauvantaina hän ilmestyi voitokkain katsein
Mac-Morlanin eteen ja laski pöydälle kaksi kultarahaa.
"Mitä varten tämä, mestari?" kummastui Mac-Morlan.
"Ensinnäkin korvatakseni kulujanne minusta, arvoisa herra -- ja jäännös
miss Lucy Bertramin käytettäväksi."
"Mutta, mr. Sampson, teidän työskentelynne toimistossani korvaa
elantonne enemmän kuin kylliksi -- minähän olen teille velkaa, hyvä
ystävä."
"Olkoon se sitte kaikki", sanoi koulumestari kättään heilauttaen, "miss
Lucy Bertramin tarpeisiin".
"No, mutta, mestari, tämä raha --"
"Se on rehellisesti saatua, mr. Mac-Morlan. Se on erään nuoren
herrasmiehen ylellinen palkkio kielten opetuksesta; me luemme kolme
tuntia päivässä."
Moniaat lisäkyselyt saivat koulumestarilta heltiämään, että tuo
antelias oppilas oli nuori Hazlewood. Hän tapasi opettajansa joka päivä
mrs. Mac-Candlishin talossa; emännän julistelut Sampsonin etuansa
katsomattomasta kiintymyksestä nuoreen neitiin olivat hankkineet
hänelle tämän väsymättömiin ja avokätisen opiskelijan.
Mac-Morlania kuulemansa kummastutti suurestikin. Mestari Sampson oli
epäilemättä varsin tietorikas ja oivallinen mies; olivatpa kieltämättä
myös klassikot erityisesti lukemisen arvoisia. Mutta että nuori mies,
kahdenkymmenen iässä, ratsastaa seitsemän penikulmaa jokaisena viikon
päivänä edes lakaisin pitämään tuollaista kolmen tunnin _tête-à-têteä_,
se oli lukukiihkoa, jota hän ei tahtonut ottaa täydellisesti
uskoakseen. Vähänpä tarvittiin viekkautta koulumestarin seulomiseen,
sillä tuon kelpo miehen päähän mahtui vain mitä suoranaisimpia ja
yksinkertaisimpia aatoksia.
"Tietääkö miss Bertram, miten käytätte aikaanne, hyvä ystävä?"
"Eihän tietenkään vielä -- mr. Charles esitti sitä salattavaksi
häneltä, jottei hän empisi ottaa vastaan siitä johtuvaa pikku
avustusta; mutta", lisäsi hän, "ei olisi mahdollista salata sitä
kauvan, koskapa mr. Charles aikoo toisin ajoin ottaa luentonsa tässä
talossa".
"Vai niin aikoo!" sanoi Mac-Morlan. "Niin, niin, kyllä ymmärrän,
ymmärrän kyllä. Ja käytetäänkö nuo kolme tuntia, mr. Sampson,
yksinomaan sananselityksiin ja kääntämiseen?"
"Epäilemättä ei -- meillä on myöskin kanssapuhelua lueskelun
maustamiseksi -- _neque semper arcum tendit Apollo_".[21]
Kyselijä kävi tältä Gallowayn Foibokselta urkkimaan, mitä heidän
keskustelemuksensa etupäässä koskivat.
"Menneitä kohtauksiamme Ellangowanissa -- ja tosiaan luullakseni
hyvinkin useasti haastelemme miss Lucysta -- sillä mr. Charles
Hazlewood muistuttaa minua siinä suhteessa, mr. Mac-Morlan. Alkaessani
hänestä puhua en koskaan tiedä mihin lopettaa -- ja, kuten tapaan sanoa
(leikillä), hän puijaa meiltä puolet luvuistamme."
Ohoo! ajatteli mr. Mac-Morlan, sieltäkö päin tuuli käy? Olen jotain
tällaista ennenkin kuullut.
Hän alkoi aprikoida, millainen käytös olisi turvallisin hänen
suojatilleen ja hänelle itselleenkin, sillä vanhempi mr. Hazlewood
oli mahtava, varakas, kunnianhimoinen ja kostonhaluinen, ja piti sekä
rikkautta että loistavaa nimeä ehdottomana edellytyksenä poikansa
vastaiselle liitolle. Arvostellen mitä korkeimmalle vieraansa
järkevyyden ja terävän älyn päätti hän viimein käyttää tilaisuutta
heidän sattuessaan olemaan kahden kesken, ilmaistakseen asian hänelle
tavallisena pikku tietona. Sen hän teki niin luonnollisella sävyllä
kuin osasi:
"Toivotan teille iloa ystävänne mr. Sampsonin hyvästä onnesta, miss
Bertram; hän on saanut oppilaan, joka maksaa hänelle kaksi guineaa
kahdestatoista kreikan ja latinan tunnista."
"Todellako! Olen yhtä ihastuksissani kuin hämmästyksissäni -- kuka voi
niin antelias olla? onko eversti Mannering palannut?"
"Ei, ei eversti Mannering; mutta mitä ajattelette tuttavastanne mr.
Charles Hazlewoodista? Hän puhelee ottavansa tuntejaan täälläkin --
toivoakseni saamme hänelle tilaa."
Lucy punehtui syvään. "Taivaan nimessä, ei, mr. Mac-Morlan -- älkää
antako sen tapahtua -- Charles Hazlewoodilla on siitä jo ollut kylliksi
kiusaa."
"Klassikkojen lueskelustako, hyvä neitiseni?" tahallaan ollen
käsittävinään hänet väärin. "Useimmilla nuorilla herrasmiehillä sitä
toden totta on jonakin elämänsä ajankohtana; mutta hänen nykyiset
opintonsa ovat vapaaehtoisia."
Miss Bertram antoi puheenaineen jäädä silleen, eikä hänen isäntänsä
yrittänyt sitä uudistaa, koska toinen näytti pysähtyneen tekemään
jotakin päätöstä itsekseen.
Seuraavana päivänä miss Bertram otti puhutellakseen mr. Sampsonia. Mitä
ystävällisimmällä tavalla lausuen kiitoksensa tämän uhrautuvaisuudesta
ja ilonsa tuollaisen palkkion saannista vihjaili hän koulumestarille,
että hänen nykyinen tapansa ohjailla Charles Hazlewoodin opintoja
varmastikin oli kovin epämukava hänen oppilaalleen. Parempi siis oli
siksi aikaa kuin hommaa kesti mestarin suostua tilapäiseen eroon ja
joko asua oppilaansa kotona tai mahdollisimman lähellä häntä. Sampson
kieltäysi, kuten hän oli odottanutkin, ottamasta sellaista ehdotusta
kuullakseen -- ei Walesin prinssinkään kasvattajaksi mennäkseen hän
luopuisi neidistään. "Mutta minä näen", hän lisäsi, "että olette liian
ylpeä ottamaan osaa roposeeni; ja kukaties alan teitä kylläännyttää".
"Ette suinkaan -- te olitte isäni vanha, miltei ainoa ystävä -- enkä
minä ole ylpeä -- Jumala tietää, ettei ole minulla ylpeiltävääkään --
saatte tehdä parhaan harkintanne mukaan muissa asioissa, mutta tehkää
minulle tämä palvelus: Sanokaa mr. Charles Hazlewoodille, että teillä
oli minun kanssani jotakin puhetta hänen opinnoistaan ja että minä
arvelin aivan päinsä käymättömäksi ja mahdottomaksi ajatellakaan hänen
aikomustaan jatkaa niitä täällä."
Mestari Sampson lähti hänen luotansa ihan alla päin eikä ovea
sulkiessaan voinut olla jupisematta Vergiliuksen sanoja _"varium et
mutabile"_.[22] Seuraavana päivänä hän tuli kovin surkeissaan tuomaan
miss Bertramille kirjettä. "Mr. Hazlewood", hän sanoi, "keskeyttää
opintonsa, vaikka hän onkin jalomielisesti korvannut rahallisen
vahingon. Mutta millä korvaa hän itselleen sen tiedon, jota hän olisi
voinut minun ohjauksellani hankkia? Tuossakin yhdessä kirjotustyössä:
kokonaisen tunnin hän tuota lyhykäistä kirjelmää tuherteli, haaskaten
monta tulloa, neljä sulkaa ja aimo arkillisen hyvää valkeata paperia.
Kolmessa viikossa olisin minä hänelle harjaannuttanut vakaan, juohevan,
selkeän ja luettavan käsialan -- hänestä olisi kaunokirjottaja
sukeutunut -- mutta tapahtukoon Jumalan tahto."
Kirjelmä sisälsi vain moniaita rivejä, joissa syvästi pahoiltiin ja
nuruttiin miss Bertramin julmuutta, kun tämä ei ainoastaan kieltäytynyt
häntä näkemästä, vaan myöskin sallimasta hänen ihan välillisestikään
kuulustella hänen vointiansa ja autella hänen oloansa. Mutta se päättyi
vakuutuksiin, että miss Bertramin ankaruus oli turhaa ja ettei mikään
voinut horjuttaa Charles Hazlewoodin kiintymystä.
Mrs. Mac-Candlishin toimeliaan suosinnan avulla Sampson sai joitakuita
muita oppilaita -- arvoltaan tosiaan peräti toista kuin Charles
Hazlewood -- joiden tunneista ei paljoakaan tuloja herunut. Jotakinhan
hän kuitenkin ansaitsi, ja sykähtelipä hänen sydämensä riemukkaana, kun
hän viikoittain vei eränsä mr. Mac-Morlanille, vähentäen siitä vain
hivenen nuuskarasiansa ja tupakkakukkaronsa varustamiseen.
Ja tässä meidän täytyy jättää Kippletringan, silmätäksemme sankariamme,
jotteivät lukijamme pelkäisi menettävänsä häntä näkyvistään taaskin
neljännesvuosisadan ajaksi.