Lyö kello yksi. -- Emme aikaa huomaa,
pait menekistään. Sille antaa kieli
viisasta siis on. Niinkuin enkel' ääntäis,
ma tunnen jylhän soinnun --,
lausuu Young. Se opetus, jonka runoilija on hieman oudosti johtanut
välttämättömästä ajan mittaamistavasta, voidaan hyvin sovelluttaa
sitä ajan osaa koskeviin tunteisiimme, joka on ihmiselämä. Me näemme
iäkkäiden, potevien ja jokahetkiselle hengenvaaralle alttiisiin toimiin
antautuneiden ikäänkuin horjuvan ihan olemattomuuden partaalla, mutta
me emme ota opiksemme heidän pidäkkeensä epävakaisuutta ennen kuin se
on kerrassaan pettänyt. Silloin kyllä, ainakin tuokioksi:
toiveemme, pelkäilymme hätkähtäin
silmäävät alas elon kapealta
kaltaalta -- mihin? -- kuiluun pohjattomaan,
ijäiseen häämyyn, -- kerran niiden omaan!
Ellangowaniin keräytyneiden katselijain ja vetelehtijäin joukko oli
noudattanut huvinhaluaan, eli omien sanojensa mukaan asioitansa
toimitellut, suuriakaan välittämättä niiden tunteista, joille tämä
tilaisuus tuotti kärsimystä. Harvat tosin mitään tiesivätkään
perheestä. Yksinäisyys, vastoinkäymiset ja tylsyys olivat vuosia
takaperin saaneet isän ikäänkuin ajautumaan pois aikalaistensa
huomiosta; tytärtä he taasen eivät olleet koskaan tunteneet. Mutta
kun yleinen sorina ilmotti, että ponnistus esi-isiensä sukutalosta
muuttamiseksi oli särkenyt onnettoman mr. Bertramin sydämen, tulvi
myötätuntoisuus kaikkialla kuin vedet profeetan sauvan iskemästä
kalliosta. Kunnioituksella muisteltiin suvun ikivanhaa syntyperää ja
tahratonta rehellisyyttä; ja onnettomuudelle kuuluva pyhä kunniassa
pitäminen, joka Skotlannissa harvoin kysyy veroansa turhaan, vaati sitä
ennen kaikkea nyt ja sai.
Mr. Mac-Morlan julisti kiireisesti keskeyttävänsä kaikki enemmät
toimenpiteet tilan ja muun omaisuuden myynnissä ja luovuttavansa
talon takaisin nuoren neidin huostaan, kunnes hän saisi neuvotelluksi
ystäviensä kanssa ja huolehdituksi isänsä hautaamisesta.
Glossin oli kotvan luimistellut yleisen myötätunnon purkautuessa
kuuluviin, kunnes paatui huomatessaan, ettei yleisö ollenkaan alkanut
häntä kohtaan äkäillä. Tällöin hän julkesi vaatia huutokauppaa
jatkettavaksi.
"Minä otan omalla valtuudellani lykätäkseni sen", vastasi
sijaissheriffi, "ja minä vastaan seurauksista. Annan myöskin
asianmukaisesti tiedoksi, milloin se jälleen alotetaan. On kaikille
asianosaisille hyödyksi, että tilukset tuottavat mahdollisimman korkean
hinnan, ja tämä hetki ei suinkaan saa sitä odottamaan. Otan asian
vastuulleni."
Glossin livahti huoneesta ja talostakin, salakähmäisesti ja
kiireissään; ja sen hän luultavasti teki omaksi hyväkseen, koskapa
ystävämme Jaakko Jabos jo piti puhetta lukuisan paljasjalkaisen
poikaliudan kanssa siitä, olisiko paikallaan kivittää hänet pois
kartanon alueelta.
Joitakuita huoneita järjestettiin hätäisesti nuorta neitiä ja hänen
isänsä ruumista varten. Mannering näki nyt enemmän sekaantumisen
tarpeettomaksi ja helposti johtavan vääriin käsityksiin. Niinikään
havaitsi hän, että useat Ellangowanin sukuun liittyvät perheet,
jotka todella juonsivatkin siitä sukulaissuhteesta pääasiallisesti
aatelisväittämyksensä, olivat nyt taipuisia osottamaan sukupuullensa
kunnioitusta, jota esille saamaan ei heidän luultujen sukulaistensa
kovaonnisuus ollut riittänyt. Godfrey Bertram-vainajan hautausmenojen
ohjaajan kunniasta näkyi joutuvan kiistasille -- kuten Homeroksen
syntymäkaupungista kilvattiin -- seitsemän arvokasta ja varakasta
herrasmiestä, joista yksikään ei ollut hänelle hänen eläessään
tarjonnut suojaa. Sen vuoksi hän päätti, koska saapuvillaolonsa oli
hyödytön, matkustaa lyhyelle kierrokselle parin viikon ajaksi; tämän
välikauden loputtua piti Ellangowanin omaisuuden lykätyn huutokaupan
jatkua.
Mutta ennen lähtöään hän patisteli puheilleen koulumestarin.
Kuullessaan erään herrasmiehen haluavan häntä puhutella ilmestyi
mies-parka esille, jonkunlainen kummastuksen ilme laihoissa
kasvoissaan, joihin uusi suru oli painanut yhä kaameamman leiman. Hän
kumarsi pari kolme kertaa tavattoman syvään Manneringille, suoristausi
sitte jäykäksi ja odotti kärsivällisenä tietoa tämän asiasta.
"Teidän on luultavasti mahdoton arvata, mr. Sampson", alotti Mannering,
"mitä vieraalla voi olla teille sanottavaa?"
"Ellei se olisi pyyntö, että minä ottaisin kasvattaakseni jotakuta
nuorukaista kaunotieteiden ja oppineiden aineiden harjotteluun -- mutta
minä en voi -- en voi -- minulla on vielä eräs tehtävä suoritettavana."
"Ei, mr. Sampson, toivomukseni eivät tähtää niin korkealle. Poikaa ei
minulla ole, ettekä luullakseni katsoisi ainoata tytärtäni sopivaksi
oppilaaksi."
"En vainenkaan", vastasi suoraluontoinen Sampson. "Silti minä se miss
Lucylle kaikki hyödylliset tiedot opetin, -- joskin emännöitsijä
pänttäsi hänelle päähän nuo turhat pallistamisen ja leikkelyn
harjotukset."
"No niin, sir", vastasi Mannering, "miss Lucysta puhua aioinkin. Ette
kaiketi lainkaan muista minua?"
Sampson oli aina muulloinkin kelpo lailla hajamielinen. Mutta hänen
ystävänsä äkillinen kuolema oli niin sotkenut hänen aatoksensa, ettei
hän muistanut entistä tähtientietäjää eikä edes sitä vierasta, joka oli
käynyt suojelemaan hänen isäntäänsä Glossinilta.
"Eipä väliä", jatkoi eversti; "olen mr. Bertram-vainajan vanhoja
tuttavia ja halukas auttamaan hänen tytärtään nykyisissä
olosuhteissaan. Sitä paitsi olen ajatellut huutaa itselleni tämän
talon ja toivoisin kaiken sillaikaa pysyvän järjestyksessä. Otatteko
ystävällisesti käyttääksenne tämän pikku rahaerän tavallisiin
talousmenoihin?"
Hän pisti koulumestarin käteen kukkaron, joka sisälsi kultarahoja.
"Ta-va-ton-ta!" huudahti mestari Sampson. "Mutta jos teidän
arvoisuutenne viivähtäisi --"
"Mahdotonta, sir -- mahdotonta", epäsi Mannering, loitoten hänestä.
"Ta-va-ton-ta!" huudahti Sampson taas, kukkaro kädessään seuraten
portaitten päähän. "Mutta että minä tähän myntättyyn metalliin koskisin
--"
Mannering livahti alas portaita niin joutuin kuin pääsi.
"Ta-va-ton-ta!" huudahti mestari Sampson vielä kolmannen kerran, nyt
seisten alikerran ovella. "Mutta mitä tämän käyvän metalliin ottamiseen
tulee --"
Mutta Mannering istui jo ratsunsa seljässä ja äänen kantamattomissa.
Koulumestarilla ei ollut eläissään ollut omanansa tai toisenkaan
puolesta hallittavana neljättäosaakaan tästä summasta, vaikka sitä
ei ollut yli kahdenkymmenen guinean. Hän "otti opastusta siitä",
kuten sanoi, "millä tavoin hänen tulisi tähän komeaan kultaan
nähden menetellä". Onneksi sai hän omaa voittoansa pyytämättömäksi
neuvojakseen Mac-Morlanin, joka huomautteli parhaita tapoja sen
käyttämiselle miss Bertramin mukavuudeksi, tämä kun epäilemättä oli
lahjottajan sille ajattelema tarkotus.
Monet naapuriston säätyhenkilöt olivat nyt vilpittömän innokkaita
tyrkyttämään vieraanvaraisuuttaan ja ystävällisyyttään miss
Bertramille. Mutta hänelle oli luonnollisesti vastenmielistä mennä
mihinkään perheeseen ensi kertaa pikemmin hyväntekeväisyyttä kuin
vieraanvaraisuutta osakseen saamaan. Sen vuoksi päätti hän odottaa
isänsä lähimmän naissukulaisen mielipidettä ja neuvoa. Tämä oli
Singlesiden mrs. Margaret Bertram, vanha neiti, jolle hän kirjotti
selvityksen nykyisestä turvattomasta asemastaan.
Mr. Bertram-vainajan hautaus toimitettiin säädyllisen hiljaisesti,
ja kovaonnisen nuoren naisen täytyi nyt katsoa itsensä vain
määräaikaiseksi asukkaaksi talossa, jossa oli syntynyt ja jossa hänen
kärsivällisyytensä ja viihdyttelevä huolenpitonsa olivat niin kauvan
"vanhuuden kätkyttä liekutelleet". Mr. Mac-Morlanin puhelut rohkaisivat
häntä kuitenkin toivomaan, ettei häneltä tätä turvapaikkaa riistettäisi
äkkiä eikä tylysti; mutta kohtalo oli määrännyt toisin.
Kahtena päivänä ennen Ellangowanin kiinteimistön ja irtaimen uudestaan
kuulutettua huutokauppaa odotteli Mac-Morlan kärsimättömästi eversti
Manneringia tulevaksi tai ainakin valtakirjaa toimia hänen puolestaan.
Mutta mitään ei kuulunut. Mr. Mac-Morlan heräsi aikaisin aamulla, --
käveli postikonttoriin, -- mitään kirjeitä ei ollut hänelle. Hän yritti
uskotella itselleen, että eversti Mannering kyllä ilmestyisi hänen
luokseen aamiaiselle, ja pyysi vaimoansa asettamaan pöydälle parhaat
posliiniastiat sekä valmistautumaan sikäli. Mutta turhiapa olivat
valmistukset.
"Jos olisin osannut tätä aavistaa", päivitteli hän, "niin olisin vaikka
koko Skotlannin kiertänyt ristiin rastiin ja etsinyt jonkun tarjoamaan
Glossinia vastaan". Valitettavasti olivat sellaiset ajatukset nyt
myöhäisiä.
Määrähetki saapui, ja asianomaiset kokoontuivat Kippletringanin
Vapaamuuraritalolle, jonne huutokauppa nyt oli siirretty.
Mac-Morlan käytti alkuhommiin niin paljon aikaa kuin sopivasti
päinsä kävi ja luetteli myyntiehdot yhtä verkalleen kuin olisi omaa
kuolemantuomiotansa lukenut. Hän katsahti ovelle joka kerta kun se
avautui, yhä heikommin ja heikommin toivein. Hän kuunteli jokaista
kauppalan kadulta tunkeutuvaa hälyä ja yritti siitä erottaa kavioiden
kopsetta tai rattaiden ratinaa. Kaikki oli turhaa.
Sitte juolahti hänen mieleensä se oivallinen aatos, että eversti
Mannering oli saattanut käyttää jotakuta muuta henkilö asiamiehenään;
hän ei olisi haaskannut silmänräpäyksenkään ajatusta siihen
luottamuksen puutteeseen, mitä tuollainen toimenpide olisi häntä
itseänsä kohtaan osottanut. Mutta tämäkin toive oli perätön.
Juhlallisen vaitiolon jälkeen mr. Glossin tarjosi Ellangowanin
tiluksista ja paroonikunnasta alkuperäisen huutohinnan. Mitään
vastausta ei tullut, ketään kilpailijaa ei ilmestynyt. Tarjooja esitti
asianmukaiset vakuudet, ja hietalasin juostua loppuun, vanhan tavan
mukaan, täytyi mr. Mac-Morlanin lakikielellä "katsoa ja julistaa kauppa
laillisesti tehdyksi ja vahvistaa sanottu Gilbert Glossin sanottujen
tiluksien ja maiden omistajaksi".
Kelpo kirjuri kieltäysi ottamasta osaa komeihin kekkereihin, jotka
muulle seurueelle kustansi Ellangowanin squire Gilbert Glossin. Hän
palasi kotiinsa mieli katkeruutta kuohuen, purkaen äkäänsä valituksina
noiden intialaisten pohattain huikentelevaisuudesta ja oikullisuudesta,
ne kun eivät koskaan kymmentä päivää peräkkäin tienneet mitä tahtoivat.
Kohtalo jalomielisesti päätti ottaa ikävyyden syykseen ja katkaisi
tämänkin kiukunpuuskan Mac-Morlanilta.
Kello kuuden seuduissa illalla nimittäin saapui pikalähetti, "kovin
erinomaisesti humalassa", sanoi sisäkkö, tuoden eversti Manneringilta
paperikääryn, joka oli päivätty neljää päivää aikaisemmin eräässä pikku
kauppalassa satakunnan penikulman päässä Kippletringanista. Se sisälsi
täydet valtuudet mr. Mac-Morlanille tahi hänen määräämällensä päättää
aijottu kauppa. Tärkeät perheasiat olivat vaatineet everstin itsensä
matkustamaan Westmorelandiin, minne hänelle voitaisiin kirjottaa squire
Arthur Mervynin luo, Mervyn Halliin.
Raivonsa riehahduksessa Mac-Morlan paiskasi valtakirjallaan viatonta
sisäkköä päähän, ja hänet saatiin vain väkivoimalla pidätetyksi
peittoamasta ratsuraipallaan sanansaattajan heittiötä, jonka
vitkallisuus ja juopottelu oli tämän pettymyksen tuottanut.