Seuraavana aamuna varhain nousi Mannering ratsunsa selkään ja läksi
palvelijansa saattamana Ellangowania kohti. Ei tarvinnut hänen kysellä
tietä. Maalaishuutokauppa on yleinen yhtymys- ja huvitilaisuus, ja
kansaa kaikenkarvaista tulvi sinne joka suunnalta.
Tuntikauden miellyttävä ratsastusmatka nosti maisemasta näkyviin
raunioiden vanhat tornit. Matkamiehen mielessä liikkuivat ajatukset,
miten erilaisin tuntein hän oli ne viimeksi kadottanut näkyvistään
niin monta vuotta takaperin. Sama oli maisema, mutta katsojan tunteet,
toiveet ja mielipiteet kuinka muuttuneet! Silloin oli elämä ja rakkaus
uutta, ja niiden säteet kultasivat vastaisuutta. Ja nyt, pettymysten
synkistämänä, maineella ja maailmallisella menestyksellä kyllästettynä,
mieli katkeraa ja katuvaa muistoa karvastelevana, hän tunsi parhaan
toivonsa olevan löytää syrjäinen sija, missä saisi vaalia sitä raskasta
mielialaa, joka seuraisi häntä hautaan asti.
"Miksi yksilö kuitenkaan murehtisi toiveittensa epävakaisuutta ja
suunnitelmiensa turhuutta? Olisivatko ne muinaiset päälliköt, jotka
rakensivat nuo valtavan jyhkeät tornit sukukuntansa linnotukseksi ja
valtasijaksi, voineet uneksiakaan sen päivän koittavan, jona heidän
viimeinen jälkeläisensä karkotettaisiin häviön omana harhailijana
maaltansa! Mutta luonnon annit ovat muuttumattomat. Aurinko helottaa
noille raunioille yhtä armaasti, olipa omistajana vieraskin tai väärin
täytetyn lain alhainen ja ahnas koukkuilija, kuin silloinkin kun
perustajan viirit ensi kertaa hulmusivat niiden muureilla."
Näissä mietteissä Mannering saapui päärakennuksen ovelle, joka
sen päivää oli kaikille avoinna. Hän astui sisälle muiden mukana,
jotka kuljeskelivat huoneesta toiseen, mitkä ostaakseen valikoiden
esineitä, mitkä uteliaisuuttansa tyydyttääkseen. Tuollaisissa
näyissä on olosuhteiden suotuisimmillaankin ollessa jotakin apealta
vaikuttavaa. Silmälle vastenmielinen on huonekalujen epäjärjestys,
kun ne on siirretty mukavasti katseltaviksi ja pois kuljetettaviksi.
Kehnoilta ja viheliäisiltä näyttävät silloin esineet, jotka sievästi
paikoilleen aseteltuina ovat kunnollisia ja miellyttäviä, ja kaikesta
mukavuudestaan ja kaunistuksestaan paljaiksi riistetyt huoneet saavat
häviön ja rappeutumisen leiman.
Tympäisevää niinikään on nähdä kotoisen seurustelun ja rauhan näyttämöt
avattuina uteliaiden ja sivistymättömien tuijoteltaviksi, kuulla
heidän karkeita tuumittelujansa ja raakoja pilapuheitansa heille
oudoista kuoseista ja huonekaluista, sellaista kujeellista ilvettä
suuresti edistää whisky, joka Skotlannissa aina pannaan tuollaisissa
tilaisuuksissa kiertämään. Kaikki nuo ovat tavallisia vaikutelmia
sellaisesta kohtauksesta kuin nyt oli Ellangowanille sattunut; mutta
niille antoi kolminkertaista painoa ja pontta se siveellinen tunne,
että ne tässä tapauksessa merkitsivät ikivanhan ja arvokkaan suvun
täydellistä häviötä.
Kesti jonkun aikaa ennenkuin eversti Mannering keksi ketään vastaamaan
halukasta, tiedustellessaan Ellangowania itseänsä. Vihdoin muuan
vanha palvelijatar kertoi hänelle, pidellen esiliinaansa silmiensä
edessä, että "lairdi voipi hiukan paremmin ja hänen toivotaan pystyvän
muuttamaan talosta tänään. Miss Lucy odottaa kääsejä joka hetki
saapuviksi, ja kun päivä on tälle vuodenajalle kaunis, niin on hänet
nojatuolissaan kannettu ylös nurmikolle vanhan linnan edustalle,
ollakseen tästä mylläkästä poikessa."
Sinne läksi eversti Mannering häntä etsimään ja tuli piankin pikku
ryhmän näkösälle, johon kuului neljä henkilöä. Nousu oli jyrkkä, joten
hänellä oli lähetessään aikaa tähystellä heitä ja pohtia, miten alottaa
puheensa.
Halvattuna ja miltei kykenemättömänä liikkumaan istui mr. Bertram
nojatuolissa, yömyssy päässään, väljä kamlottiviitta yllään ja jalat
vaippoihin peitettyinä. Hänen takanaan seisoi ristikkäin asetetuilla
käsillään sauvaansa nojaten mestari Sampson, jonka Mannering heti
tunsi. Aika ei ollut häneen mitään muutosta vaikuttanut, paitsi että
musta takki oli kulunut ruskahtavaksi ja laihat posket vajonneet
enemmän kuopalle kuin Manneringin viime kerralla hänet nähdessä.
Vanhuksen toisella puolella oli keijukaista muistuttava olento --
noin seitsentoistavuotias neitonen, jonka eversti päätteli hänen
tyttärekseen. Hän vilkaisi tuon tuostakin puistokujaa kohti, kuin
odottaen kyytikärryjä, ja väliaikoina kohenteli peitteitä, suojatakseen
isäänsä kylmältä, tai vastaili kyselyihin, joita tämä näytti tekevän
närkkääseen ja nureksivaan tapaan. Tyttö ei rohjennut katsahtaakaan
Sijalle päin, vaikka kokoontuneen väkijoukon sorina luonnollisesti
kohdisti hänen huomiotansa sille taholle. Ryhmän neljäs henkilö oli
sorea ja sävyisä nuori mies, joka näytti ottavan osaa miss Bertramin
huolestukseen ja hänen huolehtimiseensa vanhempansa viihdytyksestä ja
mukavuudesta.
Tuo nuori mies se ensimäisenä huomasi eversti Manneringin. Hän astui
heti tulijaa vastaan, ikäänkuin kohteliaasti estääkseen tätä tulemasta
lähemmä murheellista ryhmää. Mannering heti pysähtyi selittämään.
Hän sanoi olevansa vieras, jolle mr. Bertram oli aikoinaan osottanut
ystävällisyyttä ja vieraanvaraisuutta. Hän ei olisi tunkeutunut tämän
seuraan tuollaisena hädän hetkenä, ellei se olisi näyttänyt jossakin
määrin hylkäyksenkin hetkeltä. Hänen teki vain mieli tarjota mitä
palvelusta kykenisi tekemään mr. Bertramille ja nuorelle neidille.
Hän seisahtui sitte pikku matkan päähän nojatuolista. Hänen vanha
tuttavansa tuijotti häneen kiillottomin silmin, jotka eivät osottaneet
mitään tuntemisen merkkiä. Koulumestari näkyi vaipuneen niin syvään
murheeseen, ettei edes huomannut hänen läsnäoloaan. Nuori mies
kuiskaili miss Bertramille, joka läheni arastellen ja kiitti eversti
Manneringia hänen hyväntahtoisuudestaan, mutta sanoi kyynelten
tulvahtaessa silmiinsä pelkäävänsä, ettei hänen isänsä ollut kylliksi
entisellään, kyetäkseen tulijaa muistamaan.
Hän peräytyi sitte everstin seuraamana nojatuolin luo. "Isä", sanoi
hän, "tässä on mr. Mannering, vanha ystävä, joka on tullut tiedustamaan
sinua".
"Toivotan sydämestäni tervetulleeksi", vastasi vanhus, kohottautuen
tuolissaan ja koettaen tehdä kohteliaan liikkeen, samalla kun
vieraanvaraisen tyydytyksen välähdys näytti sävähtävän hänen
riutuneille kasvonpiirteilleen. "Mutta Lucy rakas, lähtekäämme alas
taloon; ethän saa pidätellä herraa täällä kylmässä. Mestari, ottakaahan
viininjäähdyttäjän avain. Mr. äh-äh -- herra varmaankin maistaa jotain
ratsastuksensa jälkeen."
Manneringiin vaikutti tärisyttävästi vastakohta, joka hänen muistissaan
kuvastui tämän vastaanoton ja sen välillä, jolla häntä oli sama mies
tervehtinyt heidän viimeksi tavatessaan toisensa. Hän ei voinut
pidättää kyyneliään, ja hänen ilmeinen liikutuksensa heti voitti
hänelle ystävättömän neitosen luottamuksen.
"Voi!" huoahti tämä; "surkeata on tämä vieraallekin. Mutta saattaa
olla isälleni parempi tämä tila, kuin että hän tietäisi ja pystyisi
tuntemaan kaiken."
Livreijapukuinen palvelija kapusi nyt ylös polkua ja puhutteli
matalalla äänellä nuorta herrasmiestä: "Mr. Charles, armollinen rouva
kipeästi kaipaa teitä tuolla, jotta hänen puolestaan huutaisitte
mustapuu-kaappia; ja lady Jean Devorgoil on hänen seurassaan ja kaikki
-- teidän on oitis tultava."
"Sano niille, ettet löytänyt minua, Tom; tai maltas, sano olevani
katselemassa hevosia."
"Ei, ei, ei", sanoi Lucy Bertram vakavasti; "jos ette tahdo lisätä
tämän kurjuuden katkeruutta, niin liittykää heti seurueeseen. Tämä
herrasmies varmaankin saattaa meidät kääseihin."
"Ehdottomasti, hyvä neiti", vakuutti Mannering; "nuori ystävänne saa
luottaa apuuni".
"Hyvästi sitte", virkkoi nuori Hazlewood, kuiskasi pari sanaa neitosen
korvaan ja juoksi sen jälkeen kiireisesti alas vierua, ikäänkuin ei
olisi luottanut päättäväisyyteensä hitaammin vauhdein.
"Minne Charles Hazlewood juoksee?" kysyi potilas, joka oli nähtävästi
tottunut hänen saapuvilla oloonsa ja hoiteluunsa; "minne Charles
Hazlewood juoksee? -- mikä hänet nyt vaatii pois?"
"Hän palaa piammiten", vastasi Lucy leppeästi.
Raunioista kuului nyt äänekästä puheen sorinaa. Lukijamme muistanee,
että linnasta johti porraspolku rantaan, ja sitä myöten olivat puhujat
kavunneet.
"Niin, raakkuja ja meriajokkaita on yltäkyllin lannotukseen, kuten
näette -- ja jos tahtoisi rakennuttaa uuden rakennuksen, joka saattaa
tosiaan käydä tarpeelliseksi, niin onpa tätä hyvän, hakatun kiven
paljoutta tässä vanhassa hornantyrmän röykkiössä --"
"Hyvä Jumala!" virkahti miss Bertram hätäisesti Sampsonille, "se on
tuon katalan Glossinin ääni! Jos isäni hänet huomaa, niin se näky
tappaa hänet siihen paikkaan!"
Sampson kiepahti seipäänä raunioita kohti ja asteli pitkin harppauksin
toimitusmiestä vastaan tämän ilmestyessä näkyviin rauniolinnan
holvikaaren alta. "Pakene pois!" hän käski. "Pakene pois! tahtoisitko
tappaa ja anastaa?"
"So soh, herra mestari Sampson", vastasi Glossin röyhkeästi, "jos ette
osaa pöntössä saarnata, niin emme saarnaanne täälläkään kuuntele. Me
käytämme lakia, hyvä ystävä; evankeliumin me jätämme teille."
Tuon miehen pelkkä nimeltään mainitseminen oli viime aikoina mitä
rajuimmin ärsyttänyt onnetonta potilasta. Hänen äänensä tehosi
nyt heti. Mr. Bertram kavahti ilman apua jaloilleen ja käännähti
häntä kohti; hänen kasvonpiirteittensä aaveellisuus oli omituisena
vastakohtana huudahtelujen hurjalle voimalle.
"Pois näkyvistäni, kyykäärme! -- luihu kyykäärme, jota lämmittelin
kunnes minua pistit! Etkö pelkää, että isieni asumuksen seinät kaatuvat
päällesi ja rusentavat luusi? Etkö pelkää, että Ellangowanin linnan
kynnyskin aukeaa sinut nielemään? Etkö ollut ystävätön, -- koditon,
-- pennitön, kun otin sinut suojellakseni -- ja etkö nyt karkota
minua -- minua ja tuota viatonta tyttöä -- ystävättömänä, kodittomana
ja pennittömänä siitä huoneuksesta, joka on suonut suojaa meille ja
suvullemme tuhannen vuotta?"
Jos Glossin olisi ollut yksinään, niin hän olisi luultavasti luikkinut
tiehensä; mutta kun saapuvilla oli vieras, paitsi hänen omaa
seuralaistansa, jonkunlaista maanmittaria, niin hän päätti turvautua
häpeämättömyyteen. Tehtävä oli kuitenkin melkein liian työläs hänenkin
julkeudelleen: "Sir -- Sir -- mr. Bertram -- Sir, te ette saisi moittia
minua, vaan omaa varomattomuuttanne, sir --"
Manneringin suuttumus alkoi yltyä hyvin tuliseksi. "Sir", hän sanoi
Glossinille, "tahtomatta sekaantua tähän väittelyyn, täytyy minun
ilmottaa teille, että olette sille valinnut varsin sopimattoman paikan,
ajan ja seuran. Olkaa hyvä ja poistukaa sen enemmittä puheitta."
Glossin, kookas ja vanttera mies, ei ollut vastahakoinen mieluummin
kääntymään vierasta vastaan, jota toivoi tyrmistyttävänsä, kuin
pitämään katalassa asiassaan puoliansa vääryydellä kohtelemansa
hyväntekijän edessä.
"En tiedä, kuka te olette, sir", sanoi hän, "enkä siedä yhdenkään
miehen kohtelevan minua noin helkkarin vapaasti".
Mannering oli luontaisesti kuumaverinen. Hänen silmänsä välähtivät
synkästi, hän puraisi alahuultansa niin kiukkuisesti, että verta
tiukkui, ja puheli Glossinia lähestyen:
"Kuulkaapas, sir, sillä ei ole suurtakaan väliä, että te ette minua
tunne. _Minä tunnen teidät;_ ja jollette heti paikalla laskeudu tuota
törmää alas, ainoatakaan tavua hisahtamatta, niin kautta taivaan
pääsettekin yhdellä ainoalla askeleella laelta juurelle asti!"
Oikeutetun vimmastuksen käskevä sävy vaimensi heti öykkärin rehentelyn.
Hän epäröitsi, käännähti kantapäällään, jupisi hampaittensa välissä
jotakin vastahakoisuudestaan häiritä neitiä ja vapautti heidät
vihatusta seurastaan.
Mrs. Mac-Candlishin kyytimies oli ehtinyt paikalle ajoissa, kuullakseen
tämän sananvaihdon; hän sanoi nyt ääneensä: "Jos hän olisi takertunut
tien varteen, niin olisinpa minä sille kapiselle ilkiölle antanut
pyörähdyksen yhtä halukkaasti kuin iässäni olen lanttia ilmaan
nakellut."
Hän astui sitten esille ilmottamaan, että valjakko oli valmiina
potilasta ja hänen tytärtään varten.
Mutta sitä ei enää tarvittu. Mr. Bertramin riutunut ruumis oli
lopen uupunut viimeiseen suuttumuksen ponnistukseen, ja vaipuessaan
takaisin tuoliinsa hän veti viimeisen hengähdyksensä vavahtamatta tai
voihkaisematta. Niin vähäisen muutti elonkipinän sammuminen hänen
muotoansa, että katsojille ilmaisivat hänen kuolemansa vasta tyttären
kirahdukset, kun tämä näki hänen silmiensä jäykistyvän ja tunsi
valtimon pysähtyvän.