Kertomuksemme tekee nyt pitkän harppauksen, jättäen taakseen lähes
seitsemäntoista vuoden taipaleen. Niiden kuluessa ei tapahtunut mitään
tarinamme kehitykselle erityisen tärkeätä. Aukko on laaja; mutta
jos lukijalla riittää elämänkokemusta hänen kyetäkseen katsahtamaan
taaksepäin noin moneen vuoteen, niin se aika tuskin tuntuu hänen
muistissaan pitemmältä kuin näiden lehtien selailemiseen tarvitaan.
Marraskuulla siis, seitsemisentoista vuotta viime luvussa kuvaillun
onnettomuuden jälkeen, oli kolkkona ja myrskyisenä iltana tuttavallinen
pakinapiiri kertynyt Kippletringaniin Gordonin Vaakunan keittiöön
takkatulen lähettyville; tätä pientä, mutta kodikasta majataloa
piti mrs. Mac-Candlish samaisesta kauppalasta. Heidän keskustelunsa
säästää minulta niiden harvojen tapausten mainitsemisen vaivan, jotka
kertomuksemme lomakaudelta ovat lukijan tietoon saatettavat.
Mrs. Mac-Candlish, valtaistuimenansa mukava mustalla nahalla
päällystetty nojatuoli, kestitsi itseään ja paria puhekumppania
kupillisella oikeata puhdasta teetä, samalla pitäen tiukasti
silmällä palvelijattariansa, näiden häilyessä edes takaisin kukin
omia velvollisuuksiaan ja tehtäviään suorittamassa. Pitäjän
vastaveisaaja ja esilaulaja virkisteli mieltänsä pikku matkan päässä
lauvantai-iltapiipullisellaan ja tuolloin tällöin avitteli sen
armasta suitsutusta kuumaan veteen sekotetun konjakin siemauksella.
Diakoni Bearcliff, kylän arvohenkilöitä, yhdisti molempien puolueiden
nautinnot; hänellä oli piippunsa ja teekuppinsa, jälkimäinen hiukan
väkevillä höystettynä. Syrjemmällä istui pari moukkaa särpimässä kahden
pennyn oluthaarikkaansa.
"Onko vierashuone varmasti valmiina heille -- palaako pystyvalkea
kirkkaasti ja vetääkö savutorvi?" kysyi emäntä eräältä sisäköltä.
Hän sai myöntävän vastauksen. "Ei tee mieli olla epäkohtelias niille,
ahdinkonsa aikana etenkään", jatkoi hän diakoniin kääntyen.
"Eihän suinkaan, mrs. Mac-Candlish, eihän suinkaan. Olen varmakin
siitä, että mitä hyvänsä pikku tavaraa sattuisivat tarvitsemaan minun
puodistani, seitsemään, kahdeksaan tai kymmeneenkin puntaan asti,
kirjaan minä veisin yhtä auliisti kuin seudun varakkaimpienkin otot.
Tulevatko ne niissä vanhoissa kääseissä?"
"Eivätpä kaiketikaan", puuttui puheeseen esilaulaja, "sillä miss
Bertram tulee valkealla ponylla joka päivä kirkkoon -- vakinainen
on hän kirkossakävijä -- ja oikein sydäntä hivelee kuulla hänen
veisuutaan, viehkeän tyttösen".
"Niin, ja Hazlewoodin nuori lairdi ratsastaa puolet kotimatkaa hänen
rinnallaan saarnan jälkeen", tokaistiin teepöydästä; "mitenkähän ukko
Hazlewood siitä pitänee".
"Ties hänet nyt", vastasi toinen teenjuoja; "mutta on ollut päivä,
jolloin Ellangowan ei olisi yhtään mielellään nähnyt tytärtään hänen
poikansa kumppanina".
"Kyllä, _on ollut_", sanoi siihen edellinen puhuja hiukan painavasti.
"Totisesti, naapuri Ovens", virkkoi emäntä, "vaikka Hazlewoodin
Hazlewoodit ovat varsin hyvää ja vanhaa juurta näillä main, niin
eivätpä he varmastikaan ole koskaan ajatelleet pyrkiä Ellangowanien
tasalle ennen kuin nyt viime polvesta alkaen. Hohoi, emäntäiseni,
Ellangowanin Bertramit ovat ammoisia Dingawaieja -- laulukin on heistä
erään menosta naimisiin Manin kuninkaan tyttären kanssa; se alkaa:
"'Yli viiletti Bertram toiseen rantaan,
kotimatkalle tuomaan morsiantaan --'
"Mr. Skreigh sen meille varmaankin osaa laulaa."
"Emäntä hyvä", epäsi Skreigh suutansa mutistaen ja hyvin juhlallisesti
siemaisten konjakkivettään, "lahjamme annettiin meille toisin
käytettäväksi kuin vanhojen hupsujen renkutusten hoilottamiseen näin
lähellä sapattipäivää".
"Hävetkääs nyt, mr. Skreigh; tokihan olen ennenkin kuullut teidän
vetävän iloista laulua lauvantai-iltana. Mutta mitä kääseihin tulee,
diakoni, niin ne eivät ole olleet vaunuvajasta ulkona aina mrs.
Bertramin kuolemasta asti, ja siitä on kuusi- tai seitsemäntoista
ajastaikaa. Jaakko Jabos on minun kääseilläni heitä noutamassa; kumma
kun ei jo ole palannut. Pilkkosen pimeätä siellä on -- mutta ei ole
tielläkään yhtään pahaa käännettä muuta kuin kaksi, ja Warrochin
siltarumpu on turvallinen kyllä, jos pysyy oikealla sivulla. Mutta
sitten on Heaviesiden ahde, se on ihan hukka kyytijuhdille -- mutta
tunteehan Jaakko tien hyvästi."
Luja kolkutus kuului ovelta.
"He siellä eivät ole. En kuullut pyörien ratinaa. Grizzel, leuhkana
siinä, mene ovelle."
"Siellä on yksinäinen herrasmies", inui Grizzel; "vierashuoneeseenko
hänet vien?"
"Vai sen tässä tekisit! Tietenkin joku englantilainen maankiertäjä.
Tuleekin ilman palvelijaa tällaiseen aikaan yöstä! Onko tallirenki
korjannut hevosen? -- Voit pistää pikkusen tulta punaiseen kamariin."
"Haluaisin, rouva", sanoi matkustaja keittiöön astuen, "että sallisitte
minun lämmitellä täällä, sillä ilta on hyvin kolea".
Hänen asunsa, äänensä ja sävynsä teki heti suotuisan vaikutuksen. Hän
oli kaunismuotoinen, vartaloltaan pitkä ja solakka, yllään musta puku,
kuten ilmeni hänen riisuessaan ratsastusviittansa. Hän saattoi olla
iältään neljän- ja viidenkymmenen välillä; kasvojen piirteet olivat
vakavat ja mielenkiintoiset, ryhti hiukan sotilaallinen. Ulkomuoto
ja käytös ilmaisi joka suhteessa herrasmiestä. Pitkäaikainen kokemus
oli suonut mrs. Mac-Candlishille herkän tunnon vieraittensa laadun
toteamisessa ja kohtelunsa suhtaamisessa sen mukaan:
kukin vieras sanasen sai ansionsa mukaisesti,
miestä myöten eriteltiin hyvää tahtoa ja työtä,
kunnioittain, kepeästi, sievään, suorasukaisesti --
"Korkeutenne palvelija! -- Mister Smith, ka, hyvää yötä."
Nyt hän niiaili syvään ja kursasteli ylenmäärin. Vieras pyysi hoitoa
hevoselleen -- emäntä meni itse neuvomaan tallirenkiä.
"Ei ole koskaan ollut Gordonin Vaakunan tallissa sen pulskimpaa
hevosta", huomautti mies. Tämä tieto lisäsi emännän kunnioitusta
tulijaa kohtaan. Kun vieras hänen palatessaan ei tahtonut siirtyä
toiseen huoneeseen, jonka hän itsekin myönsi koleaksi ja tunkaiseksi,
kunnes tuli kunnolleen viriäisi, sijotti emäntä vieraansa kohteliaasti
takkavalkean ääreen ja tarjosi mitä virkistyksiä talossa oli.
"Kupillinen teetänne, rouva, jos suvaitsette."
Mrs. Mac-Candlish hääräsi, ripotteli teekannuun uutta hysonia ja
emännöitsi herttaisimmillansa. "Meillä on hyvin sievä vierashuone, sir,
ja siellä kaikkinaisia mukavuuksia herrasväille. Mutta se on täksi
yötä tilattu eräälle herrasmiehelle ja hänen tyttärelleen, jotka ovat
muuttamassa pois näiltä main -- kääseistäni ovat yhdet heitä noutamassa
ja palaavat tuotapikaa -- he eivät ole niin varoissaan kuin ovat
olleet; mutta kaikkikinhan olemme elämässämme alttiina mullistuksille,
kuten teidän arvoisuutenne luonnollisesti tietää -- mutta eikö tupakan
katku ole teidän arvoisuudellenne vastenmielistä?"
"Ei ollenkaan, rouva, minä olen vanha sotilas ja siihen ihan tottunut.
Saisinko tehdä muutamia kysymyksiä eräästä lähiseudun perheestä?"
Nyt kuului pyörien ratinaa, ja emäntä kiirehti ovelle odottamiansa
vieraita vastaan, mutta palasi oitis kyytimiehen keralla. "Ei",
selitteli tämä, "eivät ne voi mitenkään tulla, kun lairdi on niin
sairaana".
"Mutta, Jumala heitä auttakoon", säälitteli emäntä, "huomenna on
määräpäivä -- viho viimeinen päivä, minkä saavat talossa viipyä --
kaikkihan myydään".
"Niinpä niin, mutta tulla eivät vain voi, tietäkää se -- mr. Bertramia
ei voi siirrellä."
"Ketä mr. Bertramia?" kysäisi vieras; "eihän toivoakseni Ellangowanin?"
"Samaapa juuri, sir; ja jos olette hänen ystäviänsä, niin olette tullut
aikaan, jolloin hän on huonossa tilassa."
"Olen ollut monia vuosia ulkomailla -- onko hänen terveytensä niin
riutunut?"
"On, ja asiansa ja kaikki", puuttui puheeseen diakoni; "saamamiehet
ovat ottaneet tilan haltuunsa ja se on myytävänä; ja jotkut, jotka
ovat hänestä enimmin hyötyneet -- mitään nimiä en mainitse, mutta mrs.
Mac-Candlish tietää, mitä tarkotan --" (emäntä huojutteli merkitsevästi
päätänsä) -- "ne nyt ovat häntä pahimmin syömässä. On minullakin pikku
saaminen, mutta mielukkaammin olisin sen menettänyt, kuin lähtenyt
häätämään vanhaa miestä talostaan, vieläpä hänen ollessaan kuoleman
kielissä."
"Niin, mutta", huomautti vastaveisaaja, "toimitsija Glossin tahtoo
suoriutua vanhasta lairdista ja jouduttaa myyntiä, peljäten
miespuolisen perillisen vielä ilmestyvän heidän niskaansa; sillä olen
kuullut sanottavan, että jos olisi miespuolinen perillinen, niin he
eivät voisi myyttää tilaa vanhan Ellangowanin velasta".
"Hänelle syntyi poika monia vuosia takaperin", virkahti vieras; "hän on
kai kuollut?"
"Sitä ei osaa yksikään ihminen sanoa", selitti vastaveisaaja
salaperäisenä.
"Kuollut!" hymähti diakoni; "takaanpa hänen kuolleen jo aikaa sitte;
hänestä ei ole kuultu kahteenkymmeneen vuoteen tai niille vaihein."
"Tiedän hyvin, ettei siitä mitään kahtakymmentä vuotta ole", oikaisi
emäntä. "Korkeintaan on seitsemäntoista vuotta juuri tässä kuussa.
Se herättikin aikamoista hälinää koko maakunnassa -- lapsi katosi
samana päivänä kun tarkastaja Kennedy menetti henkensä. Jos kauvan
aikaa takaperin tunsitte näitä seutuja, niin teidän arvoisuutenne
ehkä tietääkin matkatarkastaja Frank Kennedyn. Hän oli riuska ja
höyli mies, kelpasi maakunnan parhaitten herrasmiesten seuraan ja
tässäkin talossa paljon iloa piti. Minä olin nuori silloin, sir, ja
juurikään mennyt naimisiin kylänvanhin Mac-Candlishin kanssa, joka
jo on kuollut ja mullattu --" (huokaus) -- "ja paljon hauskuutta me
tarkastajan kanssa pidettiin. Hän oli hupsu veitikka -- voi, jospa hän
olisi pysynyt hiukan loitommalla salakuljettajista -- mutta hän oli
sellainen uskalikko! Ja katsokaas, sitte, sir, oli Wigtonin lahdessa
sota-alus, ja hän kutsui sen ahdistamaan Dirk Hatteraickin lokerttia --
muistattehan Dirk Hatteraickin, diakoni? Saanenpa sanoa olleenne kai
asioissakin hänen kanssaan --" (diakoni nytkäytti myöntävään tapaan
päätänsä ja ynähti). "Hän oli hurja miekkonen ja taisteli laivallaan
kunnes se räjähti tuhansiksi sirpaleiksi. Frank Kennedy oli hyökkääjäin
etunenässä ja hän lennähti ehkäpä neljännespeninkuorman päähän ja
putosi veteen Warrochin kärjessä kallion juurelle, jota tänäkin päivänä
nimitetään Tullinuuskijan Hypyksi."
"Entä mr. Bertramin lapsi", kysyi vieras, "miten kuuluu hän tähän
kaikkeen?"
"No, sir, se lapsipa oli niin kovasti mielistynyt matkatarkastajaan;
yleiseen arveltiin hänen menneen alukseen mukana, niinkuin lapset aina
vallattomuuksiin pyrkivät."
"Ei, ei", korjasi diakoni, "siinä olette ihan väärällä tolalla,
matami -- sillä nuoren lairdin vei kätköönsä eräs mustalaismuijan
hurjimus, nimeltään Meg Merrilies, -- muistan hänen muotonsa hyvin,
-- kostaakseen Ellangowanille siitä, että hänet rummutettiin
Kippletringanin läpi hopealusikan varkaudesta".
"Suokaahan anteeksi, diakoni", huomautti esilaulaja vuorostaan, "te
olette yhtä etäällä oikeasta kuin emäntäkin".
"Ja mikä on teidän toisintonne tarinasta, sir?" kysyi vieras,
tarkkaavana kääntyen häneen.
"Sitä ei kenties ole niinkään hyvä kertoa", vastasi esilaulaja
juhlallisesti.
Mutta maaniteltuna puhumaan suunsa puhtaaksi hän alkusoitoksi tuprautti
pari kolme vankkaa tupakan pöllähdystä, ja näiden muodostamasta
haikuisesta pyhäköstä lausuili hän seuraavan tarinan, ensin parilla
kakaisulla äänensä kirkastettuaan ja kykynsä mukaan jäljitellen
sitä kaunopuheisuutta, mikä viikoittain jyrisi hänen päänsä yli
saarnastuolista.
"Mitä nyt aijomme tiettäväksi saattaa, rakkaat veljet, hm -- hm, --
tarkotan, hyvät ystävät, -- ei tapahtunut missään sopessa, ja kelpaa
vastaukseksi noitiensuosijoille, ateisteille ja kaikenkaltaisille
uskottomille. Teidän tulee tietää, että arvoisa Ellangowanin lairdi ei
ollut oikein tarkka maansa puhdistamisessa noidista (joista sanottu
on: 'Sinun ei pidä sallia noidan jäädä eloon') ja niistä, joilla oli
senkaltainen ammatti, että he ennustustaitoa ja taikuutta ja arpapeliä
harjottivat, niinkuin egyptiläisillä, kuten he itseänsä kutsuvat, ja
muilla kurjilla olennoilla tässä meidän maassamme tapana on. Ja lairdi
oli kolme vuotta avioliitossa ilman perillistä -- ja hän oli niin
yksikseen jääneenä, että arveltiin hänen liiaksi paljon asioivan ja
puuhailevan tuon Meg Merriliesin kanssa, joka oli julkisin velho sekä
Gallowayssa että Dumfriesshiressa."
"Hyvinpä tiedän siinä jotakin perää olevan", sanoi mrs. Mac-Candlish;
"olen nähnyt lairdin tilaavan hänelle kaksi lasillista konjakkia tässä
samaisessa talossa".
"No niin, emäntä, sitäpä vähemmin valehtelen. Kantoi sitte viimein
armollinen rouva lasta, ja synnytysyönä tulee kartanon ovelle --
Ellangowanin Sijaksi sitä sanotaan -- vanha ukko, kummallisesti puettu,
ja pyytää yösijaa. Pää, sääret ja käsivarret ovat paljaat, vaikka on
talvinen aika, ja harmaja parta on kolmea korttelia pitkä. No, sisälle
hänet laskettiin, ja kun synnytys tapahtui, niin hän vaati täsmälleen
tietoonsa hetken ja meni ulos ottamaan osviittaa tähdistä. Ja takaisin
tullessaan hän julisti lairdille, että Pahalla oli valtaa poikalapseen,
joka sinä yönä syntynyt oli, ja vannotti kasvattamaan lasta Herran
pelvossa ja aina pitämään hänen lähellään jumalista pappia, joka
rukoilisi lapsen _kanssa_ ja _edestä_. Ja vanhus hävisi pois, eikä
yksikään maakunnan asukas ole häntä sen koommin nähnyt."
"Hei, tuo ei kelpaa", huomautti kyytimies, joka kunnioittavan matkan
päässä kuunteli keskustelua; "pyydän mr. Skroighiä ja arvoisaa
seuruetta suomaan anteeksi, mutta sen taikurin leuassa ei ollut senkään
vertaa karvoja kuin on kanttorin omassa tänä hetkenäkin, ja saappaita
oli hänellä yhtä vahva pari kuin miehen konsanaan tarvitsee koipiinsa
kiskaista, ja kintaatkin; ja kyllä minun pitäisi nähdäkseni jo tällä
ijällä ymmärtää arvostella saappaita".
"Hiljaa, Jaakko", varotti emäntä.
"Hoo? Ja mitä _sinä_ asiasta tiedät, Jabos ystävä?" kysyi esilaulaja
halveksivasti.
"En kyllä paljoakaan, mr. Skreigh -- asuinhan vain kivenheiton
matkalla Ellangowanin puistokujan päästä, kun eräs mies tuli oveamme
rämisyttelemään samana yönä kun nuori lairdi syntyi. Äitini lähetti
minut puolikasvuisen nulikan näyttämään vieraalle tietä Sijalle,
jonka luulisi hänen kyenneen itsekin tietämään, jos hän kerran olisi
semmoinen taikuri ollut -- ja hän oli nuori, pulska, hyvin puettu mies,
englantilainen näköjään. Ja sanonpa teille, että hänellä oli yhtä hyvä
hattu ja saappaat ja hansikkaat kuin yksikään herrasmies tarvitsee.
Kyllähän hän tosiaan _loi_ karmean katseen ylös vanhaan linnaan -- ja
jotakin ennustustyötä silloin _tehtiin_ -- sen kyllä kuulin; mutta mitä
hänen häviämiseensä tulee, niin minä itse pitelin jalustinta hänen
lähtiessään, ja hän antoi minulle ymmyrkäisen puolikruunusen -- hän
ratsasti Varsta-Samuliksi nimitetyllä vuokrahevosella -- sen omisti
Dumfriesin George-majatalo -- punaisenruskea elukka vielä olikin,
pahasti pattijalka -- olen sen nähnyt sekä ennen että jälkeen."
"No niin, Jaakko", vastasi mr. Skreigh lempeän juhlallisia sävyllä,
"meidän selontekomme eivät missään oleellisissa kohdissa eroa; mutta
minä en ollenkaan tiennyt, että sinä olit nähnyt miehen. Niinpä siis,
ystävät, kun tuo tietäjä oli ennustanut pojalle pahaa, palkkasi hänen
isänsä jumalisen papin olemaan hänen kanssaan aamusta iltaan."
"Niin, sen jota nimittivät mestari Sampsoniksi", tiesi kyytimies.
"Mykkähän se vain on ollakseen", huomautti diakoni; "olen kuullut,
ettei mies ole koskaan kyennyt saarnaamaan viittä sanaa peräkkäin, niin
kauvan kuin on saarnalupaa pitänyt".
"Niin, mutta", jatkoi esilaulaja kättään heilauttaen, kuin innokkaana
jälleen valtaamaan keskustelun johdon, "hän vaali nuorta lairdia yöt
päivät. Nyt sattui lapsen lähetessä viidettä ikävuottansa, että lairdi
näki erhetyksensä ja päätti karkottaa nuo egyptiläiset alueeltansa;
hän haki niitä vastaan tuomion ja lähetti niitä häätämään tuon
Frank Kennedyn, joka oli karkealuontoinen kirokielinen mies. Ja hän
sadatti ja sätti niitä, ja ne vastaan; ja tuo Meg Merrilies, joka oli
voimallisimmissa väleissä sielunviholliseen, hänpä melkein suoraan
sanoi omistavansa hänet ruumiineen sieluineen ennen kuin kolmeakaan
päivää on kulunut. Ja sen minä kuulin varmalta sanojalta, ja tämä näki
sen, John Wilson nimittäin, joka oli lairdin hevosrenki, että Meg
ilmestyi lairdille hänen ratsastaessaan kotiinsa päin Singlesidestä
Gibbien töyryn yli ja uhkasi mitä kaikkea tehdäkään hänen perheelleen;
mutta sitä ei John osannut sanoa, oliko siinä Meg tai jokin pahempi
hänen hahmossaan, sillä se näytti isommalta kuin ainoakaan kuolevainen
olento."
"Niinpä vain", virkkoi kyytimies, "suittaa niin olla -- minä en voi
vastaankaan sanoa, kun en siihen aikaan ollut seudulla; mutta se John
Wilson oli sellainen kerskurin tapainen, sydän aina kintaan peukalossa."
"Ja mikä oli kaiken tämän loppuna?" kysyi vieras hiukan kärsimättömänä.
"No, loppujen loppuna siitä oli, sir", jatkoi esilaulaja, "että
kaikkien tähystellessä sotalaivan viilettämistä salakuljettaja-aluksen
perässä tuo Kennedy äkkiä ilman mitään käsitettävää syytä tempausi
pois joukosta ja karautti Warrochin metsään minkä hevonen vain jaksoi
porhaltaa. Matkalla hän kohtasi nuoren lairdin opettajinensa ja
sieppasi satulaansa lapsen, vannoen että jos _hänet_ oli noiduttu,
niin saakoon lapsi saman osan kuin hänkin. Pappi juosta laukkasi
minkä kerkesi ja melkein pysyikin perässä, sillä hän oli ihmeellisen
nopsakoipinen -- ja hän näki Meg-noidan tai hänen herransa hänen
hahmossaan äkkiä nousevan maasta ja nykäisevän tullinuuskijan
sylistä lapsen. Toinenkos silloin riehahti ja sivalsi miekkansa --
sillä tiedättehän, ettei haltioittunut mies ja sadattelija pelkää
paholaistakaan."
"Sen uskon varsin todeksi", sanoi kyytimies.
"Niinpä, sir, velho tarrasikin vuorostaan häneen ja sinkosi hänet kuin
lingosta kiven Warrochin kärjen kallioiden yli, joiden juurelta hänet
samana iltana löydettiin -- mutta mihin lapsi joutui, sitä en totisesti
tiedä sanoa. Mutta silloinen kirkkoherramme, joka nyt on paremmassa
paikassa, lausui mielipiteenään, että lapsi vain joksikin aikaa vietiin
Keijukaismaille."
Vieras oli hienokseltaan myhäillyt muutamissa kertomuksen kohdissa,
mutta ennen kuin hän ehti mitään virkkaa, kuului ulkoa kavioiden
kopsetta ja komeasti puettu, kokardihattuinen, nokkela lakeija tulla
tuoksahti keittiöön: "Tehkääpä toki hiukan tilaa, hyvät ihmiset",
mutta samassa hän huomasi vieraan ja alentui oitis vaatimattomaksi
ja sävyisäksi palvelijaksi; hattu heilahti päästä, ja hän antoi
isännälleen käteen kirjeen. "Ellangowanin perheessä, sir, on raskasta
surua, eivätkä he voi ottaa vastaan mitään vieraskäyntejä."
"Minä tiedän sen", vastasi hänen isäntänsä. "Ja nyt, rouva,
jos suosiollisesti annatte minun ottaa haltuuni mainitsemanne
vierashuoneen, koska vieraanne eivät saapuneetkaan --"
"Mielelläni, sir", myöntyi mrs. Mac-Candlish ja kiirehti valaisemaan
tietä kaikella sillä käskevällä touhulla, jota toimellinen emäntä
haluaa sellaisissa tilaisuuksissa osottaa.
"Nuori mies", sanoi diakoni palvelijalle, täyttäen lasin, "tämä ei
tehne teille pahaa ratsastuksenne jälkeen".
"Eipä hituistakaan, sir, -- kiitos -- terveydeksenne, sir."
"Ja kuka mahtanee isäntänne olla, ystävä?"
"Niin, se herrasmieskö, joka oli täällä? Hän on kuuluisa eversti
Mannering, sir, Itä-Intiasta."
"Mitä, hänkö, josta on sanomalehdissäkin ollut?"
"Niin juuri, sama aivan. Hän se vapautti piirityksestä Cuddieburgin,
puolusti Chingalorea ja kukisti suuren mahratta-päällikön Ram Jolli
Bundlemanin -- minä olin mukana useimmissa hänen taisteluissaan."
"Siunaa ja varjele", sanoi emäntä, "minunpa täytyy mennä kuulustamaan,
mitä hän haluaisi illalliseksi -- että minä asetinkaan häntä tänne alas
istumaan!"
"Hoo, hän vain pitää sellaisesta, muori hyvä; ette ole ikinä nähnyt
vaatimattomampaa olentoa kuin meidän vanha everstimme on, ja sentään on
hänessä kelpo sivumakua lemmostakin."
Kun loppuillan puhelu alikerrassa ei ollut kovinkaan valistavaa laatua,
niin nousemmekin lukijan luvalla vierashuoneeseen.