Piirikunnan sheriffi saapui Ellangowaniin seuraavana aamuna varahin.
Tälle maakuntavirkamiehelle määrää Skotlannin laki melkoisen laajoja
tutkintotuomarin valtuuksia sekä kaikkien hänen oikeuspiirissään
tapahtuneiden rikoksien tutkinnan, epäluulon alaisten pidättämisen ja
tutkintovankilaan toimittamisen, ja niin edelleen.
Tämän kamalan tapauksen aikaan piirikunnan siinä asemassa toimiva
virkamies oli hyvää sukua ja hyvän kasvatuksen saanut. Vaikka olikin
esiintymisessään hieman muodollinen ja pikku piirteisiin kiintyvä,
kunnioitettiin häntä yleiseen toimeliaana ja älykkäänä viranomaisena.
Ensi työkseen hän kuulusteli kaikkia todistajia, joiden lausunnot
saattoivat salaperäistä tapausta valaista, ja laati sananmukaisen
pöytäkirjan, _procès verbal_'in, alustavasta tutkimuksesta, jota
Skotlannissa käytetään lääkintälaillisen tarkastuksen asemesta.
Sheriffin tarkka ja taitava tiedustelu sai ilmi montakin seikkaa,
jotka tuntuivat kumoavan alkujaan syntyneen oletuksen, että Kennedy
oli tapaturmaisesti pudonnut kallioilta. Lyhyesti mainitsemme niistä
muutamia.
Ruumis oli nostettu läheiseen kalastajanmökkiin, mutta muuten ihan
koskemattomana. Se oli sheriffin tutkimuksen ensimäisenä esineenä.
Vaikka ruumis noin korkealta pudotessaan olikin kamalasti ruhjoutunut,
havaittiin päässä syvä vihle, joka oli taitavan haavurin mielipiteen
mukaan ehdottomasti isketty lyömämiekalla. Jälkimäisen herrasmiehen
asiantuntemus keksi muitakin epäluulon aiheita. Kasvot olivat kovin
mustuneet, silmät pullistuneet ja kaulasuonet paisuneet. Kirjava huivi,
jota onneton mies oli käyttänyt kaulassaan, ei ollut tavallisessa
asennossaan, vaan paljon väljentynyt, solmu suljunut sijoiltaan ja
kiristynyt tavattoman piukkaan; poimut olivat niinikään rutistuneet,
kuin olisi vainajaan karattu käsiksi huivista ja siitä laahattu kenties
kuilun partaalle.
Toiselta puolen todettiin Kennedy-poloisen kukkaro koskemattomaksi,
ja vielä kummallisemmalta tuntui, että hänen taskuistansa löydettiin
ladattuina pistoolit, joita hänellä oli tapana pitää aina kun liikkui
vaarallisilla retkillä. Sitä ihmeteltävämpi oli tämä havainto, kun
hän oli salakuljettajien keskuudessa tunnettu ja peljätty yhtä
säikkymättömänä kuin ketteränäkin aseittensa käyttäjänä, annettuaan
taidostaan monia erinomaisia näytteitä. Sheriffi tiedusti, eikö
Kennedyllä ollut tapana pitää mitään muita aseita. Useimmat mr.
Bertramin palvelijat muistivat, että hänellä oli useimmiten ollut
_coutcau de chasse_ eli iso metsästyspuukko, mutta sellaista ei
vainajalta löytynyt, eivätkä nekään, jotka olivat onnettomuuspäivänä
hänet nähneet, voineet ottaa vakuuttaakseen, oliko hänellä silloin
ollut tuota asetta vai eikö.
Ruumis ei suonut mitään muuta vihjausta Kennedyn kohtalosta. Vaatteet
olivat kylläkin suuressa epäjärjestyksessä ja raajat kamalasti
rusentuneet, mutta edellinen näytti sellaisen putouksen luultavalta,
jälkimäinen varmalta seuraukselta. Kuolleen kädet olivat puristuneet
nyrkkiin ja täynnä turvetta ja multaa, mutta tämäkään seikka ei varmaa
vihiä antanut.
Tutkintotuomari lähti sitte paikalle, josta ruumis löydettiin, ja pani
siellä löytäjät yksityiskohtaisesti kuvaamaan, miten se oli virunut.
Iso lohkare näytti pudonneen uhrin mukana tai perässä yläpuolella
olevasta kalliosta. Se oli niin tukevaa ja tiivistä kiveä, ettei ollut
maahan mätkähtäessään paljoakaan sirkoillut, joten sheriffi pystyi
mittaamalla arvioimaan sen painon ja järkäleen muodosta päättelemään,
mikä osa siitä oli ollut kalliossa kiinni. Se kävi helposti selville
kiven vereksestä pinnasta siinä kohden, missä säät eivät olleet
päässeet siihen vaikuttamaan. Noustiin kalliolle ja tarkastettiin
kohtaa, josta se oli murtunut. Katkeaman pinnasta näytti käyvän
selville, että pelkkä ulkoneman kärjellä seisovan miehen paino ei olisi
voinut sortaa lohkaretta mukanaan alas. Mutta siksi höllässä se näytti
olleen, että kangella tai kolmen, neljän miehen yhteisin voimin sen
olisi voinut singota sijoiltaan.
Jyrkänteen reunalla oli lyhyt ruoho kauttaaltaan tallattua, kuin
kuolettavassa kamppailussa rynnistelevien tai tuimassa ponnistelussa
punnertavien henkilöiden polkemana. Samanlaiset, vähemmän selvät jäljet
johtivat terävää tutkijaa näreikön laitaan, joka sillä kohden ulottui
korkealle pitkin äyrästä harjanteen laelle päin. Kärsivällisinä ja
uutterina vainuttiin näitä jälkiä viidan sankimpaan tiheikköön asti,
jollaista tolaa ei kukaan muu kuin piilottelija olisi vapaaehtoisesti
valinnut.
Siellä nähtiin paikka paikoin ilmeisiä väkivallan ja rynnistelyn
merkkejä. Oksia oli katkeillut kuin jonkun onnettoman hamuilemina
vastustaakseen väkinäistä riepoitteluansa edelleen; maan kamara
osotti monia jalan jälkiä, missä se vain oli vähänkin pehmeätä tai
lettoa; oli näkyvissä tahrojakin, jotka saattoivat olla ihmisverta.
Ainakin oli varmaa, että useampia henkilöitä oli raivannut tiensä
tammien, pähkinäpuiden ja niiden lomassa kasvavan vesaikon läpi; ja
toisin paikoin näkyi sellaisia jälkiä, kuin olisi täyttä jyväsäkkiä,
hengetöntä ruumista tai muuta sellaista raskasta ja kiinteätä laahattu
maassa. Eräässä kohden tiheikköä oli suonsilmäke, jonka savi oli
valkeahkoa, luultavasti kalkkimullan sekaista. Kennedyn takinseljässä
oli saman värisiä laikkoja.
Noin neljännespenikulman päässä tuhoisan jyrkänteen partaalta
johtivat jäljet vihdoin pikku aukiolle, kovin tallatulle ja selvästi
veren tahraamalle, vaikka paikalle oli siroteltu kuihtuneita lehtiä
ja muutenkin koetettu hätäisesti peittää jälkiä, jotka ilmeisesti
olivat johtuneet epätoivoisesta kahakasta. Ahon laidasta löydettiin
uhrin metsästyspuukko, näköjään viskattuna tiheikköön, toisesta
laidasta taasen vyö ja tuppi, nähtävästi kiirettömämmällä huolella ja
varovaisuudella kätkettyinä.
Tutkintotuomari mittautti ja tarkasteli tällä paikalla näkyvät jalan
jäljet. Muutamat vastasivat onnettoman uhrin askeleita; toiset olivat
isompia, toiset pienempiä, osottaen ainakin neljän tai viiden miehen
olleen hänen kimpussaan. Ennen kaikkea havaittiin täällä, ja ainoastaan
täällä, lapsen jalan jälkiä; kun ei niitä nähty missään muualla ja
Warrochin metsän halki kulkeva kova hevospolku oli vieressä, niin
oli luonnollista ajatella, että poika oli saattanut mellakassa paeta
sille suunnalle. Mutta koska lapsesta ei sen koommin ollut kuultu,
niin sheriffi kaikki nämä seikat tarkoin muistiin merkittyään katsoi
voivansa lausua mielipiteenään, että vainaja oli joutunut väkivallan
uhriksi ja että tuntemattomat murhaajat olivat riistäneet haltuunsa
lapsen Harry Bertramin.
Rikollisia etsiskeltiin kaikin tavoin. Epäluulo horjui salakuljettajain
ja mustalaisten vaiheilla. Dirk Hatteraickin aluksen kohtalo oli
selvillä. Kaksi miestä oli Warrochin lahden (kuten Warrochin kärjen
etelänpuoleista poukamaa nimitettiin) vastapäiseltä rannalta nähnyt
hyvin etäältä lokertin ajautuvan itää kohti, niemekkeen nenitse
kierrettyään, liikkeistään päättäen ohjattomana. Pian jälkeenpäin he
huomasivat sen tarttuvan matalikolle, savuavan ja lopulta leimahtavan
liekkeihin.
Nämä hulmusivat jo korkealla, kun he näkivät tykkiveneen liehuvin
lipuin pistäytyvän näkyviin niemen takaa. Palavan aluksen kanuunat
laukeilivat itsestään, mikäli tuli ne saavutti, ja lopulta he näkivät
sen räjähtävän ilmaan. Tykkivene pysytteli oman turvallisuutensa tähden
ulohtaalla, ja risteiltyään paikalla, kunnes toinen oli tuhoutunut,
se lähti täysin purjein etelään päin. Huolellisesti kyseli sheriffi
miehiltä, oliko mitään veneitä lähtenyt liikkeelle aluksesta. Sitä
he eivät osanneet sanoa -- eivät olleet ainoatakaan nähneet -- mutta
olihan niitä saattanut poistua sellaiselle suunnalle, että palava alus
ja maalle päin painuva sankka sauhu jäi niiden ja katsojain väliin.
Että tuhoutunut laiva oli Dirk Hatteraickin, sitä ei kukaan epäillyt.
Hänen lokerttinsa oli hyvin tunnettu rannikolla ja sitä oli juuri
odoteltu siihen aikaan. Asian laidan vahvisti tykkiveneen päällikön
kirjeellinen vastaus sheriffin tiedustukseen; hän lähetti myöskin sen
päivän liikkeitä koskevan otteen lokikirjastaan. Siinä huomautettiin
heidän väijyskelleen salakuljetusalusta, jonka laivurina oli Dirk
Hatteraick, tullivirkamies Francis Kennedyn tekemän ilmotuksen ja
vaatimuksen perusteella. Kennedyn piti tähystellä maissa siltä varalta,
että hurjaluontoiseksi mieheksi tunnettu ja moneen kertaan lain suojaa
vaille tuomittu Hatteraick yrittäisi ajaa aluksensa matalikolle.
Kello yhdeksän seuduissa aamulla he olivat huomanneet purjealuksen,
joka vastasi Hatteraickin lokertin tuntomerkkejä. He lähtivät ajamaan
takaa ja ampuivat sitä, moneen kertaan merkkilipuilla vaadittuaan sitä
kohottamaan kotipaikkalippunsa ja kääntymään tuuleen. Toinen nostikin
silloin Hampurin lipun ja vastasi tuleen, ja taistelua kesti täydessä
kulussa oltaessa kolme tuntia, kunnes he lokertin juuri sivuuttaessa
Warrochin kärjen näkivät ison raa'an jalkäköyden katkeavan ja aluksen
joutuvan ohjattomaksi. Sotalaivan miehistö ei melkoiseen toviin kyennyt
käyttämään tätä seikkaa hyödykseen, kun suunta oli pidetty liian
likitse rantaa, jotta olisi enää voitu kaartaa niemeke. Sen he saivat
tehdyksi kahdella luovilla; silloin he huomasivat ahdistetun aluksen
syttyneen tuleen ja miehistön siitä nähtävästi poistuneen.
Liekit olivat ehtineet muutamiin kannelle luultavasti vasiten
kasattuihin väkijuomatynnyreihin ja muihin helposti palaviin aineksiin.
Sen vuoksi ne roihusivat niin valtavina, ettei alusta uskallettu lähetä
veneillä, erittäinkään kun kuumuus laukoi sen ladattuja kanuunia
toisen toisensa jälkeen. Kapteenilla ei ollut vähintäkään epäilystä
siitä, että miehistö oli sytyttänyt aluksensa ja paennut veneillä.
Pidettyään tulipaloa silmällä, kunnes alus räjähti ilmaan, kääntyi
Hänen Majesteettinsa tykkivene "Hai" Man-saarta kohti, katkaistakseen
salakuljettajilta paluutien. Nämähän luultavasti ensi tilassa
yrittäisivät pujahtaa tuohon turvapaikkaansa, vaikka saattaisivatkin
päivän tai pari piileksiä metsissä, arveltiin. Mutta sen koommin eivät
he kuitenkaan olleet pakolaisia nähneet.
Sellaisen selityksen antoi William Pritchard, Hänen Majesteettinsa
tykkiveneen "Hain" kapteeni ja päällikkö, lopuksi syvästi pahotellen,
ettei hänen ollut onnistunut tavata roistoja, jotka röyhkeydessään
olivat ampuneet Hänen Majesteettinsa lippua. Hän vakuutti, että jos
hän vielä kerran kohtaisi mr. Dirk Hatteraickin, niin ehdottomasti hän
konnan hinaisi perässään satamaan vastaamaan kaikista teoistansa.
Kun siis näytti kutakuinkin varmalta, että lokertin miehistö oli
pelastunut, oli Kennedyn kuolema helposti selitettävissä, jos hän
osui heidän tielleen metsässä juuri kun olivat vimmoissaan aluksensa
menetyksestä ja hänen osuudestaan vaurioon. Eikä ollut vaikeata uskoa,
että moisista ahdinkonsa hurjistuttamista raakimuksista ei näyttäisi
kovin katalalta rikokselta murhata lapsikin, jonka isää vastaan
Hatteraickin tiedettiin syydelleen katkeria uhkauksia, tämän äkkiä
käytyä toimeliaaksi salakuljettajain hätyyttäjäksi.
Tätä oletusta vastaan väitettiin, ettei viidentoista tai kahdenkymmenen
miehen joukkio olisi voinut piileksiä rannikolla, kun niin tarkka
etsintä pantiin toimeen heti heidän aluksensa tuhouduttua. Ainakin
olisi heidän veneensä nähty rannassa, jos he olisivatkin kätkeytyneet
metsään. Huomautettiin lisäksi, että noin täpärissä olosuhteissa,
kun kaikki turvaan vetäytyminen tietenkin näytti vaikealta, ellei
mahdottomaltakin, ei käynyt ajatteleminenkaan heidän kaikkien yhtyneen
hyödyttömään murhaan pelkästään koston vuoksi.
Jälkimäisen otaksuman kannattajat esittivät kahta vaihtoehtoista
mahdollisuutta. Joko olivat lokertin veneet lähteneet ulapalle niiden
huomaamatta, jotka olivat jännittyneinä tähystelleet palavaa alusta,
ja siten ehtineet turvallisen matkan päähän ennen kuin tykkivene
pääsi niemekkeen ohi. Tahi oli "Hain" pommitus takaa-ajon aikana
särkenyt veneet ja miehistö uppiniskaisesti päättänyt hukkua aluksensa
keralla. Jonkun verran tukea sai tämä luuloteltu epätoivon teko siitä,
ettei Dirk Hatteraickia eikä ainoatakaan hänen miehistöstään, kaikki
hyvin tunnettuja miehiä "suoran kaupan" käyttäjille, enää nähty
sillä rannikolla. Myöskään ei heistä kuultu mitään Man-saarella,
missä toimitettiin perinpohjaisia tiedusteluja. Kuitenkin oli
otettava huomioon, että rantaan ajautui vain yksi ruumis, nähtävästi
kanuunanluodin silpoma merimies.
Ei ollut siis muuta tehtävissä kuin luetteloida laivan väestön nimet
ja tuntomerkit sekä julistaa palkinto kunkin etsityn kiinnisaamisesta,
ulottaen sen myöskin jokaiseen henkilöön, joka itse murhasta osattomana
saattaisi todistuksellaan syyhyn ne, jotka olivat Francis Kennedyn
ottaneet hengiltä.
Hyvillä syillä puollettiin sitäkin epäluuloa, että Derncleughin entiset
alustalaiset olivat tuon kamalan verityön tehneet. Heidän tiedettiin
olleen hyvin katkeria Ellangowanin lairdin kovasta kohtelusta ja
käyttäneen uhkaavia sanoja, joiden toteuttamiseen jokainen uskoi heidän
kykenevän. Lapsen ryöstö soveltui paljoa paremmin heidän luonteeseensa
kuin salakuljettajain, ja hänen tilapäinen suojelijansa oli voinut
kaatua yrittäessään heitä torjua. Sitä paitsi muistettiin Kennedyn
paria kolmea päivää aikaisemmin tehokkaasti ottaneen osaa koko heimon
väkivaltaiseen häätämiseen Derncleughista, ja tuossa muistettavassa
tilaisuudessa oli kovia ja uhkaavia sanoja vaihdettu hänen ja muutamien
egyptiläisten patriarkkain kesken.
Sheriffi sai myöskin pöytäkirjaansa onnettoman isän ja hänen
palvelijansa selonteot heidän ja mustalaiskaravaanin kohtauksesta,
karkotettujen poistuessa Ellangowanin alueelta. Erittäinkin Meg
Merriliesin puhe tuntui epäilyttävältä. Siihen sisältyi, kuten
tutkintotuomari lakikielellään huomautti, _damnum minutum_, vahingon
uhkaus, ja pian jälkeenpäin oli sattunut _malum secutum_, juuri
ennustetun lainen tuhotapaus.
Eräs nuori nainen oli ollut Warrochin metsässä onnettomuuspäivänä
pähkinöitä keräämässä, ja kieltäytyen sitä valalleen ottamasta
uskoi hän vahvasti nähneensä Meg Merriliesin tai ainakin hänen
silmäänpistävää kokoansa ja asuansa muistuttavan naisen äkkiä
pujahtavan tiheiköstä. Nainen sanoi huutaneensakin häntä nimeltään,
mutta kun olento vastaamatta kääntyi pois, oli näkijä epävarma siitä,
mustalainenko siinä vilahti vai hänen haamunsa, eikä uskaltanut yrittää
lähestyä henkilöä, jonka karttamista aina muulloinkin pidettiin
viisaampana. Tämä epämääräinen juttu sai jonkun verran tukea siitä,
että mustalaisvaimon autiossa hökkelissä oli sinä iltana ollut tulta.
Tämän seikan todistivat Ellangowan ja hänen puutarhurinsa. Kuitenkin
tuntui luonnottomalta olettaa, että tuo nainen noin kauheaan tekoon
osallisena olisi ihan murhapäivän iltana palannut juuri sellaiseen
paikkaan, mistä häntä kaikkein luultavimmin etsittäisiin.
Meg Merrilies otettiin sentään kiinni ja tutkittavaksi. Hän kielsi
kivenkovaan olleensa Warrochin metsässä tai Derncleughissakaan Kennedyn
kuolinpäivänä. Useat heimon jäsenet vahvistivat valallaan, ettei hän
ollut kertaakaan poistunut heidän leiristään, joka sijaitsi eräässä
notkossa kymmenkunnan penikulman päässä Ellangowanista. Vähänpä kyllä
oli heidän valoihinsa luottamista; mutta mitä muutakaan todistusta oli
näin ollen saatavissa?
Yksi ainoa huomattava seikka ilmeni häntä tutkittaessa. Hänen
käsivarressaan oli jollakin teräkalulla lyöty pikku haava, ja se oli
sidottu Harry Bertramin nenäliinalla. Mutta lauman päällikkö tunnusti
sinä päivänä "oikaisseensa" häntä miekallaan; hän itse ja muut
selittivät vamman samalla tavoin. Nenäliinan käyttämisen helpostikin
selitti Ellangowanista viime kuukausina varastettujen liinatavarain
paljous, joten ei sen johdosta tarvinnut Megiä syyttää kamalammasta
rikoksesta.
Häntä tutkittaessa huomattiin hänen välinpitämättömyydellä
kohtelevan tiedusteluja Kennedyn eli "tullinuuskijan" -- kuten
hän sanoi -- kuolemasta. Mutta hän ilmaisi syvää ja pontevaa
halveksimista ja suuttumusta siitä, että voitiinkaan luulla hänen
kyenneen vahingoittamaan pikku Harry Bertramia. Kauvan pidettiin
häntä vankilassa, kun toivottiin vielä jotakin valaistusta saatavan
tuohon pimeään tihutyöhön. Mutta mitään uutta ei ilmennyt, ja Meg
vapautettiin vihdoin. Samalla hänet kuitenkin tuomittiin piirikunnasta
karkotettavaksi irtolaisena, varkaana ja pahantapaisena ihmisenä.
Pojasta ei koskaan mitään vihiä saatu. Paljon melua herättänyt juttu
jätettiin lopulta vähitellen sikseen, kerrassaan riittämättömänä
arvotuksena, joka ikuistettiin vain antamalla yleiseen "Tullinuuskijan
Hyppy" nimeksi sille kalliolle, jolta onneton mies oli pudonnut tai
syösty.