Vireänä virkakautenaan ei mr. Bertram tulliasioitakaan unohtanut.
Man-saaren siihen aikaan erityisesti helpottama salakuljetus oli
yleinen pitkin Skotlanin koko lounaisrannikkoa. Melkein kaikki
kansa otti niihin puuhiin osaa; vallassääty suvaitsi niitä, ja
tullivirkamiehillä oli velvollisuutensa hoitamisessa useasti vastusta
niistä, joiden olisi pitänyt heitä tukea.
Niillä seuduin oli siihen aikaan matkatarkastajana muuan Francis
Kennedy, jota jo on kertomuksessamme mainittu, -- tanakka, päättäväinen
ja toimekas mies, joka oli tehnyt suuria takavarikkoja ja sikäli
joutunut vihoihin niiden kanssa, joilla oli etua "suorasta kaupasta",
kuten he salakuljettajan ammattia nimittivät. Tämä henkilö oli
erään aatelismiehen avioton poika; se seikka sekä hänen iloinen
toverillisuutensa ja hyvä lauluvarastonsa hankkivat hänelle tuolloin
tällöin pääsyn paikkakuntansa herrasmiesten seuraan, ja hän oli moniaan
heidän urheiluklubinsakin jäsen, ollen erityisen harjaantunut siihen
alaan.
Ellangowanissa oli Kennedy usein ja mielellään nähtynä vieraana.
Hänen eloisuutensa vapautti mr. Bertramin ajattelun vaivasta ja siitä
ponnistelusta, mitä hänelle tuotti yksityiskohtaisen aatosyhteyden
säilyttäminen, samalla kun saatiin oivallista keskustelun aihetta
niistä uskaliaista ja vaarallisista uroteoista, joihin virkansa
hoitaminen oli häntä johtanut. Tuollaiset seikkailut viehättivät
Ellangowanin lairdia, ja Kennedyn seuran tuottama huvi oli hänelle
oivallisena syynä kertojan suosimiseen ja auttamiseen vihatun ja
uskalletun velvollisuutensa täyttämisessä.
"Frank Kennedy", tapasi hän puhella, "on herrasmies, vaikka
vihkimättömästä liitosta syntynyt -- hän on sukua Ellangowanin haaralle
Glengubblen omistajain kautta. Viimeinen Glengubblen lairdi olisi
jättänyt maatilan Ellangowaneille; mutta sattumalta Harrigatessa
käväistessään hän kohtasi siellä miss Jean Hadawayn -- sivumennen
sanoen, Vihreä Lohikäärme on Harrigatessa parempi majatalo kuin se
toinen -- mutta mitä Frank Kennedyyn tulee, niin hän on tavallaan
herrasmies syntyjään, ja on häpeä olla auttelematta häntä noita
salakuljettajain heittiöitä vastaan."
Sitte kun tuomio- ja täytäntöönpanovalta olivat täten liittoutuneet,
sattui kapteeni Dirk Hatteraick tyhjentämään lastillisen väkijuomia
ja muuta salakuljetustavaraa rantahietikolle jokseenkin lähelle
Ellangowania. Luottaen siihen penseyteen, jota hovinherra oli ennen
osottanut tuollaisia lainrikkomuksia kohtaan, ei hän puuhiansa
kovinkaan hätäisesti piilotellut eikä joudutellut. Siitä oli
seurauksena, että mr. Frank Kennedy Ellangowanin valtuuttamana,
apunansa muutamia lairdin miehiä, jotka hyvin tunsivat seudun, ja
osasto sotaväkeä, karkasi nassakoihin, kääryihin ja säkkeihin käsiksi.
Hurjalla kahakalla, jossa annettiin ja saatiin pahoja haavoja, onnistui
hänen painaltaa virastonsa leveä nuoli tavaroihin ja voittokulkueessa
kuljetuttaa ne lähimpään tullikamariin. Dirk Hatteraick vannoi
hollanniksi, saksaksi ja englanniksi täydelleen ja koron kanssa
maksavansa sekä ryöstäjälle että hänen apureilleen; ja kaikki, jotka
hänet tunsivat, arvelivat hänen todenmukaisesti pitävän sanansa.
Muutamia päiviä mustalaisheimon lähdön jälkeen kysyi mr. Bertram
aamiaispöydässä puolisoltaan, eikö nyt ollut pikku Harryn syntymäpäivä?
"Viiden vuoden vanha ummelleen tänä siunattuna päivänä", vastasi
mrs. Bertram; "voimme siis katsastaa englantilaisen herrasmiehen
kirjelappua".
Mr. Bertram mielellään näytti mahtipontisuutta pikku seikoissa. "Ei,
rakkaani; huomenna vasta. Viime kerralla mainitsi meille käräjillä
sheriffi, että _dies_ -- että _dies inceptus_ -- sanalla sanoen,
latinaa sinä et ymmärrä, mutta se merkitsee, että määräpäivä alkaa
vasta loputtuansa."
"Tuo kuulostaa järjettömältä, Godfrey."
"Paljon mahdollista, rakkaani; mutta se ei sitä estä olemasta pätevä
lainkohta. Totisesti, määräpäivistä puhuessani, soisinpa Frank
Kennedyn tavoin, että helluntai tappaisi Martinpäivän ja joutuisi
hirteen murhasta -- sillä sainpa vastikään kirjeen Jenny Cairnsin
korkosaatavasta, eikä ole vielä vilahdukseltakaan täällä näkynyt
ensimäistäkään alustalaista tuomassa ropoakaan veroa -- mutta Frank
Kennedystä puhuessani, luulenpa hänen tänään poikkeavan meille, sillä
hän läksi kiertämään Wigtoniin ilmottaakseen siellä oleskelevalle
kuninkaan laivalle, että Dirk Hatteraickin lokertti liikkuu taas
rannikolla, ja sieltä hän palajaa tänään. Avaammekin sitte pullon
ranskanviiniä ja juomme pikku Harryn maljan."
"Soisinpa Frank Kennedyn jättävän Dirk Hatteraickin omille oloillensa",
vastasi talon emäntä. "Mitä tarvitsee hänen häärätä enempää kuin
muutkaan ihmiset? Eikö hän voi laulaa laulujansa, ottaa ryyppyjänsä ja
nostaa palkkaansa kuten tullinhoitaja Snail, joka ei koskaan ketään
hätistele? Ja ihmettelen sinua, lairdi, että sekaannut ja -- Tarvitsiko
meidän kertaakaan lähettää kaupungista hakemaan teetä tai konjakkia,
silloin kun Dirk Hatteraick tapasi hiljaisesti poikkeilla lahteen?"
"Vaimoseni, et vähääkään ymmärrä näitä asioita. Luuletko tuomarille
soveltuvan pitää omaa taloansa salakuljetustavaran talletuspaikkana?
Frank Kennedyltä kyllä näet siitä säädetyt rangaistukset, ja itse
tiedät, että niillä oli tapana säilyttää enimmin kysyttyjä tavaroitaan
tuolla Ellangowanin Vanhallasijalla."
"Oi, hyväinen aika, mitä pahenivat vanhan linnan muurit ja holvi siitä,
että siellä tarpeen tullen talletettiin muutamia konjakkitynnyreitä?
Eihän sinun toki tarvinnut siitä mitään tietää; ja siitäkös muka kärsi
kuningas, että täkäläiset lairdit kohtuhinnalla saivat ryyppynsä ja
rouvat teetilkkansa! Kehtaavatkin niistä vaatia niin korkeata veroa! Ja
eikö vain kannattanutkin minun saada noita flandrialaisia päähineitä,
jotka minulle lähetti Dirk Hatteraick aina Antwerpenistä asti? Kestääpä
odottaa ennen kuin minulle kuningas mitään lähettää tai Frank Kennedy
sen paremmin. Ja sitte piti sinun noiden mustalaistenkin kanssa
riitaantua! Joka päivä odotan kuulevani navettarakennuksen olevan ilmi
tulessa."
"Sanon sinulle vielä kerran, rakkaani, että sinä et ymmärrä näitä
asioita -- ja tuolla Frank Kennedy tulla nelistääkin ylös puistokujaa."
"Hohoi! hohoi! Ellangowan", sanoi hänen puolisonsa ääntään korottaen,
lairdin poistuessa huoneesta, "soisin itse ne ymmärtäväsi, siinä
kaikki!"
Tästä aviollisesta kaksinpuhelusta hovinherra hyvillä mielin kiirehti
uskollista ystäväänsä mr. Kennedyä vastaan, joka saapui iloa säihkyvin
silmin. "Kaikin mokomin, Ellangowan", sanoi hän, "joutukaapa linnaan!
Sieltä näette vanhan ketun Dirk Hatteraickin ja hänen majesteettinsa
ajokoirat täyttä vauhtia kiitämässä kintereillä."
Hän heitti hevosensa ohjakset tallipojalle ja juoksi ylös
porrasaskelmia vanhaan linnaan, perässään hovinherra ja moniaita
muitakin huonekunnan jäseniä, joita oli hälyttänyt mereltä yhä
selvemmin kuuluva kanuunain jyske.
Noustuaan siihen osaan raunioita, mistä avautui laajin näköala,
huomasivat he lokertin täysin purjein kiitävän poikki lahden,
kintereillään tykkivene, joka herkeämättä pommitti pakolaista
keulalaidoiltaan, lokertin vastatessa tuleen peräkanuunillaan.
"Ne ovat vasta heittopallosilla", huudahteli Kennedy intoutuneena,
"mutta pian siitä käsirysyynkin käydään. Lempo, hän keventää lastiansa!
Näen hyvää Nantesia kierähtelevän laidan yli, nassakan toisensa
jälkeen! Siinä mr. Hatteraick tekee hiton kelvottoman kolttosen,
kuten vielä annan hänen tietää. Nyt, nyt! -- pääsivät hänestä tuulen
puolelle! -- noin, oikein! O'skii'! o'skii'! Nyt, koiraseni! nyt! --
kiinni, Virkku, kiinni!"
"Luulenpa", virkahti vanha puutarhuri vieressään ällistelevälle
sisäkölle, "että tullimies on _haltioissaan_"; tällä sanalla kansa
ilmaisee niitä rajuja mielenliikutuksia, joita se ajattelee kuoleman
enteiksi.
Ajoa jatkui. Taitavasti ohjailtu lokertti käytti kaikkia mahdollisia
koukkuiluja pelastuakseen. Se oli saavuttanut niemekkeen, joka oli
lahden vasemman rannan äärimäisenä ulkonemana, ja oli kiertämäisillään
sen, kun kanuunanluoti osui raakapuun jalkaköyteen ja isopurje
romahti kannelle. Tapaturmalla näytti voivan olla yksi ainoa seuraus,
mutta katselijat eivät sitä päässeet näkemään, sillä alus oli juuri
sivuuttanut niemekkeen, menetti peräsimensä tehon ja painui harjun
taakse. Tykkivene levitti kaikki purjeensa takaa-ajoon, mutta sen
suunta oli viistänyt liian läheltä nientä, joten miehistön oli pakko
kääntää myötätuuleen, peljäten rantaan ajautuvansa, ja tehdä iso polvi
takaisin lahteen, saadakseen riittävää tilaa niemekkeen kiertämiselle.
"Ne menettävät sen, tuhannen pentelettä, lastin ja lokertin, toisen tai
molemmat", intousi Kennedy; "minun täytyy nelistää Warrochin kärjelle"
-- tämä oli tuo usein mainittu niemeke -- "ja merkillä ilmottaa niille,
mihin se on toisella puolella ajautunut. Hyvästi tunniksi, Ellangowan
-- toimittakaa valmiiksi kahden kannun punssimalja ja runsaasti
sitroneja. Minä pidän huolen siitä ranskalaisesta tavarasta ja juomme
nuoren lairdin terveydeksi maljasta, jossa tullinhoitajan pursi uisi."
Hän hyppäsi ratsunsa selkään ja karautti pois.
Noin penikulman päässä kartanosta, sen metsän laidassa, jonka olemme
maininneet kattaneen Warrochin kärjeksi nimitettyyn ulkonemaan
päättyvää vuoriniemekettä, kohtasi Kennedy nuoren Harry Bertramin ja
hänen opettajansa mestari Sampsonin. Usein oli hän lapselle luvannut
luovuttaa pikku skotlantilaisheponsa hänen ratsastaakseen, ja hän
olikin päässyt pikku Harryn erityiseksi suosikiksi, laulamalla,
tanssimalla ja hulluttelemalla hänen huvikseen. Hänen tulla
tömistäessään poika oitis äänekkäästi vaati lupauksen täyttämistä.
Kennedy ei hänen tyydyttämisessään nähnyt mitään vaaraa ja halusi
kiusata koulumestaria, jonka naamasta luki vastaväitteen; hän sieppasi
Harryn maasta eteensä satulaan ja pitkitti menoansa.
Sampsonin "Kukaties, katsastaja Kennedy --" hukkui kavioiden
kopseeseen. Opettaja oli kotvan kahden vaiheilla, lähteäkö heidän
perässään. Mutta olihan Kennedyllä perheen täysi luottamus, kun sitä
vastoin hänellä itsellään ei ollut vähintäkään halua työntyä sellaisen
miehen seuraan, "joka oli hedas jumalattomiin ja rivoihin piloihin".
Niinpä tallustelikin hän omaa tietänsä ja omalla vauhdillaan, kunnes
saapui Ellangowanin Sijalle.
Linnan sortuneilla muureilla katselijat yhä tähystivät tykkivenettä,
joka viimein, melkoisesti menetettyään aikaa, voitti riittävästi tilaa
kiertääkseen Warrochin kärjen ja katosi heidän näkyvistään metsäisen
niemekkeen taakse. Jonkun aikaa jälkeenpäin kuului etäältä useita
kanuunanlaukauksia ja tovin kuluttua vielä kovempi jymähdys, kuin olisi
siellä alus räjähtänyt ilmaan; puiden yli kohosi savupilvi, häipyen
sinitaivaalle. Kaikki hajausivat sitten omille tahoilleen, eri tavoin
päätellen salakuljettajan kohtalosta, mutta enemmistö väittäen sen
valtausta ehdottoman varmaksi, ellei se jo ollutkin uponnut.
"Alkaa tulla päivällisen aika", huomautti mrs. Bertram miehelleen;
"kestäneekö kauvan, ennen kuin mr. Kennedy ehtii takaisin?"
"Odottelen häntä joka hetki tulevaksi, rakkaani", vastasi hovinherra;
"kenties hän tuopikin joitakuita tykkiveneen upseereja mukanaan".
"Voi hyväinen, Bertram, mikset sitä minulle aikaisemmin sanonut,
jotta olisimme kattaneet ison ympyriäisen pöydän? Ja ne kun ovat
kyllästyneitä suolattuun lihaan, ja sinun päivällisesi parhaana osana
on -- suoran totuuden sanoakseni -- härän selkäpaisti. Ja sitte minä
olisin ottanut ylleni toisen hameen, eikä olisi sinullekaan puhdas
kaulahuivi pahaa tehnyt; mutta sinua huvittaa aina yllätellä ja
hoputella toista! Varmastikaan en minä iankaikkisesti kestä tämmöistä
menoa -- mutta sitte kun toisen perii hauta, ei siinä enää surku auta."
"Pyh, joutavia! Horna periköön paistin, hameen, pöydän, kaulahuivin --
meillä ei ole hätää minkään näköistä. Missä on mestari, John?" (Pöytää
kattavalle palvelijalle.) "Missä on mestari ja pikku Harry?"
"Mr. Sampson on kotona ollut jo runsaasti pari tuntia, mutta mr. Harry
ei tainnutkaan tulla kotiin hänen kanssaan."
"Ei kotiin hänen kanssaan?" kummastui hovinrouva; "kutsukaa mr. Sampson
paikalla tänne".
"Mr. Sampson", sanoi hän toisen tullessa, "eikö ole ihmeellisin asia
tämän maan päällä, että te, jolla on vapaa ylöspito -- vuode, ruoka ja
pesu -- ja kahdentoista punnan vuosipalkka, vain pitääksenne silmällä
poikaamme, jätätte hänet näkyvistänne kahdeksi tai kolmeksi tunniksi?"
Sampson teki nöyrästi myöntävän kumarruksen joka pysähdyksellä, minkä
vihastunut rouva sovitti hänen asemansa etujen luetteloon paremmin
tehostaakseen nuhdettaan, ja kertoi sitte sanoilla, joiden jäljittelyä
emme pidä häntä kohtaan kauniina, miten mr. Francis Kennedy oli "omalla
vastuullaan ottanut huostaansa nuoren Harry-herran hänen epäävistä
vastaväitteistänsä huolimatta".
"En ole kovinkaan kiitollinen mr. Francis Kennedylle vaivastaan",
huomautti rouva ärtyisesti; "entä jos hän antaa pojan tipahtaa hevosen
seljästä ja toimittaa hänet iäkseen raajarikoksi? tai entä jos noista
kanuunista joku häneen osaa? -- tai entä --"
"Tai entä jos, rakkaani", tokaisi Ellangowan, "mikä on paljoa
todennäköisempää kuin mikään muu oletus, he ovat menneet tykkiveneeseen
tai vallattuun alukseen ja palaavat niemen ympäri nousuveden aikaan?"
"Ja silloin he voivat hukkua", pelkäili hänen puolisonsa.
"Totisesti", huomautti Sampson, "luulin mr. Kennedyn palanneen tunti
takaperin -- varmasti olin kuulevinani hänen hevosensa kavioiden
töminän".
"Se", selitti John leveästi virnistäen, "oli Taava kaahaamassa kyyttöä
kävelypuistosta".
Sampson punehtui hiusmartoa myöten -- ei huomautuksessa vihjatusta
ivasta, jota hän ei olisi ikinä älynnyt eikä älynneenäkään pahakseen
pannut, vaan omaan päähänsä pälkähtäneestä aatoksesta. "Olen tehnyt
erehdyksen", virkkoi hän; "välttämättömästi olisi minun pitänyt viipyä
ottamaan pienokainen takaisin". Hän sieppasi luupään sauvansa ja
hattunsa, ja riensi Warrochin metsää kohti nopeammin kuin hänen oli
koskaan nähty kävelevän ennen, tai jälkeenpäinkään.
Hovinherra vitkasteli jonkun aikaa, väitellen asiasta puolisonsa
kanssa. Viimein hän näki tykkiveneen taas pistäytyvän esiin, mutta
rantaa lähestymättä se suuntasi kulkunsa länttä kohti kaikki purjeet
levällään ja hävisi piankin silmän kantamattomiin. Hovinrouvan
pelkäilevä ja ärtyinen pahan aavistelu oli niin tavallista, ettei
hänen mielentilansa mitään merkinnyt hänen herralleen ja puolisolleen.
Mutta palvelijoissa ilmenevä hämminki ja rauhattomuus herätti hänessä
nyt huolestumista, erittäinkin sitte kun hänet kutsuttiin huoneesta
kaikessa hiljaisuudessa kuulemaan, että mr. Kennedyn hevonen oli
isännättömänä palannut tallin ovelle, satula mahan alle kierähtäneenä
ja ohjakset katkenneina. Sitä paitsi oli eräs maamies ohi kulkiessaan
ilmottanut palvelusväelle, että Warrochin kärjen takana roihusi
salakuljetuslokertti ilmi tulessa kuin sulatusuuni. Vaikka hän oli
tullut metsän läpi, ei hän ollut nähnyt eikä kuullut mitään Kennedystä
tai nuoresta lairdista; "mestari Sampson siellä vain seuhtoi kuin
hullu, heitä etsiskellen".
Nytpä tuli Ellangowanissa hyörinää. Hovinherra kiirehti Warrochin
metsään, perässään palvelijat, niin miehet kuin naiset. Alustalaiset ja
naapuriston mökkiläiset antoivat apuansa, osaksi harrastuksesta, osaksi
uteliaisuudesta. Veneitä miehitettiin tutkimaan rantaa, joka niemen
toisella puolella kohosi korkeiksi ja pyältyneiksi kallioiksi. Heräsi
epämääräinen epäilys, vaikka liian kauhea lausuttavaksi, että lapsi oli
saattanut pudota tuollaiselta kalliolta.
Päivä oli alkanut iltaantua, kun partiot hajausivat eri suuntiin
metsään etsimään poikaa ja hänen seuralaistaan. Ilmakehän tummuminen,
marraskuun tuulen käheä hohina alastomien puiden välitse, kuihtuneiden
lehtien kahina ahoilla, eri joukkueiden yhä uudistuvat huhuilut, jotka
useinkin vetivät heidät koolle siinä luulossa, että etsityt olivat
löytyneet, -- kaikki tuo loi näkymöön inhan jylhyyden tunnun.
Vihdoin, kun metsä oli turhaan tutkittu läpikotaisin, alkoivat etsijät
miehissä kokoontua vertailemaan huomioitaan. Isän oli enää mahdoton
salata tuskaansa, mutta se veti tuskin vertoja opettajan hädälle.
"Jumalan tähden, olisinpa minä kuollut, hänen puolestaan!" hoki tämä
harras sielu mitä syvintä ahdistusta ilmaisevina vaikerruksina.
Vähemmän järkkyneet yltyivät kiihkeään väittelyyn sattumuksista ja
mahdollisuuksista. Jokainen lausui mielipiteensä ja jokaista horjutti
vuorostaan toisen puoltama käsitys. Jotkut arvelivat kaivattujen
menneen tykkiveneeseen, toiset kolmen penikulman päässä olevaan
kauppalaan, moniaat taasen kuiskailivat heidän saattaneen olla
lokertissa, jonka lankkuja ja palkkeja nousuvesi nyt kuljetteli rantaan.
Samassa kajahti hietiköltä huuto niin huikea, niin vihlova ja voimakas,
niin poikkeava kaikesta metsässä sinä päivänä kaikumasta hälinästä,
että jokainen viipymättä käsitti sen ilmaisevan viestiä, viestiä
kamalaa ja ratkaisevaa. Kaikki kiiruhtivat paikalle, ja siekailematta
uskaltaen käyttää polkuja, joita muulloin olisivat väristen katselleet,
laskeusivat kallionhalkeamaa kohti, jossa erään veneen miehistö oli jo
noussut maihin.
"Täällä! -- täällä! -- tänne päin, Jumalan tähden! -- tänne päin!
tänne!" huudeltiin ehtimän takaa. Ellangowan raivasi itselleen tien
tungoksen läpi, joka oli jo keräytynyt turman paikalle, ja näki heidän
kauhunsa aiheen. Se oli Kennedyn ruumis. Ensi näkemällä tuntui hän
suistuneen surmaansa putoamalla kallioilta, jotka hänen kohdallaan
kohosivat äkkijyrkkänä seinänä sadan jalan korkeuteen hietikosta.
Ruumis virui puoleksi vedessä, puoleksi maalla; käsivartta kohautellen
ja vaatteita häiläytellen oli paisuva nousuvesi saanut sen jonkun
matkan päässä näyttämään liikahtelevalta, niin että ruumiin ensimäisinä
löytäneet luulivat sen olevan hengissä. Mutta viimeinenkin elon kipinä
oli aikaa sammunut.
"Lapseni! lapseni!" voihki tyrmistynyt isä; "missä onkaan hän?"
Kymmenkunta suuta avautui lausumaan toiveita, joita ei kukaan uskonut
mahdollisiksi. Lopulta joku mainitsi mustalaisia! Tuossa tuokiossa
oli Ellangowan kavunnut kallion kuvetta takaisin ylös, heittäytynyt
ensimäisen tapaamansa hevosen selkään ja porhaltanut Derncleughin
hökkeleihin päin.
Siellä oli kaikki pimeätä ja autiota. Hypättyään maahan tutkimaan
tarkemmin, kompasteli hän mökeistä viskottujen huonekalujen
pirstaleihin sekä käskystänsä revittyjen kattojen sälöihin ja
pehkuihin. Raskaana painui silloin hänen tuntoonsa Meg Merriliesin
ennustus tai kirous: "Olet repinyt seitsemän majan kattokaislat --
katsohan, seisooko oma kurkiaisesi sen vankempana!"
"Antakaa takaisin", huudahti hän, "antakaa takaisin lapseni! Tuokaa
minulle poikani, niin kaikki unohdetaan ja annetaan anteeksi!"
Puolittain sekamielisenä tätä rukoillessaan näki hän valon kajastusta
eräästä revitystä töllistä -- siinä oli Meg Merrilies ennen asunut.
Kimmellys, joka tuntui tuikahtelevan takkavalkeasta, ei pilkottanut
ainoastaan ikkunasta, vaan vuoliaistenkin raoista, missä kattoainekset
oli hajoteltu.
Tuulena kiiti hän paikalle. Pääsy oli teljetty. Epätoivo antoi
onnettomalle isälle kymmenen miehen voiman; hän ponnahti ovea vasten
niin rajusti, että se rysähtäen ammahti auki. Tölli oli tyhjillään,
mutta merkeistä päättäen oli siellä vast'ikään ollut asukkaita --
liedellä oli tulta, kattila ja ruuan tähteitä. Hänen kiihkeästi
tähystellessään ympärilleen, nähdäkseen jotakin tukea toiveelleen, että
hänen lapsensa oli vielä elossa, astui tölliin mies.
Tulija oli hänen vanha puutarhurinsa. "Voi, sir!" säälitteli vanhus,
"en olisi uskonut iässäni tällaista iltaa näkeväni! -- Teidän on heti
tultava Sijalle!"
"Onko poikani löytynyt? elääkö hän? oletteko löytäneet Harryn? Andrew,
oletteko löytäneet Harryn?"
"Emme, sir; mutta --"
"Sitte hänet on ryöstetty pois! Olen varma siitä, Andrew, yhtä varma
kuin että itse elän! Mustalaisvaimo on hänet siepannut -- enkä tästä
paikasta hievahda ennen kuin saan tietoja lapsestani!"
"Voi, kyllä teidän on tultava kotiin, sir, teidän on tultava kotiin!
Olemme lähettäneet noutamaan sheriffiä, ja tänne asetamme koko yöksi
vartion siltä varalta, että mustalaiset palaavat; mutta _teidän_
-- teidän on tultava kotiin, sir, -- sillä armollinen rouva on
henkitoreissaan."
Bertram käänsi huumautuneen ja älyttömän katseen lähettiin, joka tämän
tuhoisen sanoman lausui; ja kertaillen sanaa "henkitoreissaan!" kuin
kykenemättä tajuamaan sen merkitystä antoi hän ukon laahata itseänsä
hevosta kohti. Kotiin ratsastaessaan hän vain jupisi: "Vaimo ja lapsi,
molemmat -- äiti ja poika, molemmat -- tuska, tuska armoton!"
On tarpeeton kuvata uutta surkeuden näkyä, joka häntä odotti. Tietoa
Kennedyn kohtalosta oli kiihkeästi ja varomattomasti levitelty
Ellangowanissa, sillä mielivaltaisella lisäyksellä, että hän
epäilemättä oli "vetänyt nuoren lairdin mukanaan kaitaan yli, vaikka
nousuvesi oli pyyhkäissyt pois lapsen ruumiin -- tuollainen köykäinen
pikku rukka ajautuu etäämmäksi tyrskyyn".
Mrs. Bertram kuuli nämä puheet. Hän oli pitkälle kehittyneessä
siunatussa tilassa ja joutui ennenaikaisiin synnytyskipuihin. Ennen
kuin Ellangowan oli järkkyneestä hämmingistään tointunut käsittämään
asemansa täyttä lohduttomuutta, oli hän tyttölapsen isä ja leski.