Skotlantilaisen anastussodan alkua ja kehitystä seuratessamme emme
saa jättää mainitsematta, että oli vuosia vierryt ja viidettä
syntymäpäiväänsä lähentelevästä pikku Harry Bertramista sukeutunut
niin reima ja vilkas ihmisvesa kuin on konsanaan puumiekkaa vuollut ja
kaisloista krenatierin lakkia punoskellut. Aikaisin kehittynyt luonteen
reippaus teki hänestä jo pikku samoilijan; hän tunsi hyvin jok'ainoan
tilkun rinneniittyä ja notkoa Ellangowanin ympäristöllä ja osasi
soperrella, mitkä norot kasvoivat sievimpiä kukkasia ja missä viidassa
pähkinät olivat kypsimmillään. Monasti hän säikytteli hoitajiansa
kapuamalla vanhan linnan raunioissa, ja useammin kuin kerran oli hän
vaivihkaa retkeillyt mustalaiskylään asti.
Tällöin hänet tavallisesti toi takaisin Meg Merrilies, joka nähtävästi
ei ulottanut nyreyttänsä lapseen, vaikka häntä ei saatu astumaan
sisälle Ellangowanin kartanoon sen koommin kun hänen veljenpoikansa
oli luovutettu merisoturien ottajille. Sitä vastoin hän useasti
sai väijyskellyksi lapsen kävelyitä, laulellakseen hänelle jonkun
mustalaislaulun, antaakseen aasinsa hänen ratsastettavakseen ja
työntääkseen hänen taskuunsa piparikakun tai punaposkisen omenan.
Tämän naisen vanha kiintymys sukuun näytti kaikilla muilla suunnilla
torjuttuna ja ehkäistynä riemuitsevan saadessaan vielä jonkunkaan
helliäkseen ja vaaliskellakseen. Hän ennusteli sataan kertaan, että
nuoresta mr. Harrysta koituisi sukunsa ylpeys, "eikä ole sellaista
vesaa ollut ikipitkiin aikoihin, aina Arthur Mac-Dingawaiesta saakka,
joka sai surmansa Verisen Lahden ottelussa; nykyinenpä karahka ei
kelpaa muuksi kuin hädin polttopuuksi". Kerran hän lapsen sairastaessa
makasi kaiken yötä ikkunan alla hymisten runoa, jonka uskoi
verrattomaksi kuumeen karkottajaksi, eikä häntä saatu tulemaan taloon
eikä jättämään vartiopaikkaansa ennen kuin kuuli vaaran väistyneen.
Vaimon kiintymys lapseen alkoi herättää epäluuloa, ei kylläkään
hovinherrassa, tämä kun ei koskaan ollut joutuisa uumoilemaan pahaa,
vaan hänen vaimossaan, joka oli heikko terveydeltään ja raskaalla
mielellä. Hän oli siunatussa tilassa nyt toistamiseen ja pitkällä,
ja kun ei voinut itse liikuskella kävelyillä ja Harryn hoitajatar
oli nuori ja ajattelematon, pyyteli hän mestari Sampsonia ottamaan
toimekseen pitää poikaa silmällä tämän harhamatkoilla, milloin ei muuta
seuralaista ollut saapuvilla. Koulumestari rakasti nuorta hoidokkiaan
ja oli hurmaannuksissaan omasta menestyksestään, saatuaan hänet jo niin
pitkälle opin uralla kuin kolmitavuisten sanojen tavaamiseen.
Sietämätön oli ajatus, että tämä oppinut ihmelapsi joutuisi
mustalaisten siepattavaksi kuin toinen Adam Smith.[18] Niinpä hän
auliisti ryhtyikin tehtävään, joka oli hänen kaikkia elämäntapojaan
vastaan, ja hänen nähtiin harppailevan hautoen matemaattista tehtävää
päässään ja suuntaillen katseensa viisivuotiaaseen poikaan, jonka
puikkelehtimiset johtivat hänet lukemattomiin kiusallisiin pälkäisiin.
Kahdesti kaahasi koulumestaria äkäinen lehmä, kerran liukahti hän
astuinkiviltä puroon ja toisena kertana vajosi vyötäisiänsä myöten
Lochendin hetteeseen, yrittäessään taittaa ulpukkaa nuorelle lairdille.
Sampsonin siitä pelastaneet kylänvaimot arvelivat, että "lairdi voisi
yhtä hyvin uskoa poikansa varjelun perunamaan variksenpeljätille";
mutta sävyisä koulumestari kesti kaikki tapaturmansa yhtä
häiriintymättömän vakavana kuin tyynenäkin. "Ta-va-ton-ta!" oli ainoa
huudahdus, minkä ne konsanaan kirvottivat paljon koetellun miehen
huulilta.
Tähän aikaan oli hovinherra päättänyt juurittaa Derncleughin
ryöstöasukkaat maaltansa. Vanhat palvelijat pudistelivat päätään tälle
aikeelle, ja mestari Sampsonkin rohkeni tehdä epäsuoran vastaväitteen.
Mutta kun sen asuna oli oraakkelimainen lauselma "_Ne moveas
Camerinam_",[19] niin ei vihjaus eikä siihen käytetty kieli ollut
omiaan mr. Bertramin mieltä valaisemaan, ja laki sai selvitelläkseen
mustalaisten asian. Siltavouti liitusi kyläsen joka oven julistetun
häätötuomion merkitsi. Yhäkään eivät ahdistetut osottaneet mitään
alistumisen tai kuuliaisuuden oireita.
Vihdoin saapui määräajan loppu, onneton Martinpäivä, ja turvauduttiin
väkivaltaisiin häätötoimiin. Voimakas joukkue poliisiviranomaisia,
joka riitti tekemään kaiken vastustuksen turhaksi, vaati asukkaita
poistumaan puoleltapäivin; ja kun nämä eivät totelleet, kävivät
poliisit valtuutensa nojalla repimään hökkelien kattoja ja särkemään
kehnoja ovia ja ikkunoita, -- jollaista lyhyttä ja tehokasta
häätötapaa vieläkin käytetään muutamilla etäisillä Skotlannin
kolkilla, kun alustalainen niskuroitsee. Mustalaiset jonkun aikaa
katselivat hävitystyötä yrmeän äänettöminä ja toimettomina; alkoivat
sitte valjastaa ja kuormittaa aasejansa sekä muutoinkin valmistella
lähtöä. Sellaisesta puuhasta väleen suoriuduttiin, missä kaikilla
oli paimentolaisten tavat; ja he läksivät taipaleelle etsimään uutta
asuinsijaa, missä heillä ei olisi herraa heristelemässä ja kukakäskiä
näyttämässä.
Ellangowanin mieltä painosti sen verran, ettei hän ollut saanut itse
tulluksi alustalaistensa karkotusta katsomaan. Hän jätti häätötuomion
toimeenpanon oikeudenpalvelijoille ja suostutti partiojoukon johtajaksi
Frank Kennedyn, tullipäällysmiehen eli matkatarkastajan, joka oli viime
aikoina päässyt kartanonväen tuttavuuteen. Mr. Bertram itse valitsi
sen päivän vieraskäyntiä varten erään melkoisen matkan päässä asuvan
tuttavansa luokse. Mutta varokeinoistaan huolimatta ei hän sattumalta
kuitenkaan saanut kartetuksi entisten alustalaistensa kohtaamista
näiden peräytyessä hänen maatilaltaan.
Eräällä solatiellä jyrkän mäen niskassa Ellangowanin tiluksien rajalla
tuli mustalaiskulkue mr. Bertramia vastaan. Neljä tai viisi miestä
oli etujoukkona, verhoutuneina väljiin viittoihin, jotka kätkivät
heidän pitkät ja solakat vartalonsa, kuten leveät lerppalieriset hatut
silmäkulmien yli vedettyinä suojelivat heidän rajuja ilmeitään, tummia
silmiään ja mustanpuhuvia kasvojaan. Kahdella oli pitkät lintupyssyt
olalla, yhdellä huotraton lyömämiekka, ja kaikilla oli ylämaalainen
väkipuukko, vaikka he eivät sitä asetta kantaneet julkisesti tai
korskeillen. Heidän takanaan tuli jono kuormitettuja aaseja ja pikku
rattaita, joilla maanpakolais-yhteiskunnan raihnaat ja avuttomat,
iäkkäät ja pienet lapset värjöttelivät. Tätä pikku karavaania pitivät
lähinnä silmällä punavaippaiset, olkihattuiset naiset sekä avopäät,
paljasjalat ja puolialastomat varttuneemmat lapset.
Tie oli hiekkaharjun leikkauksessa kapea ja korkeiden äyräiden
litistämä, ja mr. Bertramin palvelija ratsasti esiin käskevästi
viuhautellen raippaanpa ja viittoen ajajia suomaan tilaa paremmillensa.
Hänen merkeistään ei piitattu. Sitte hän huusi miehille, jotka
laiskasti astuskelivat edellä: "Käykää hevosianne päitsistä kiinni ja
tehkää tilaa lairdin kulkea".
"Saakoon hän osansa tiestä", vastasi eräs miehistä lerpattavan
leveäröytäisen hattunsa alta ja päätänsä kohottamatta, "eikä
enempää; valtatie on yhtä vapaa meidän aaseillemme kuin hänen
ruunaparillensakin".
Kun miehen sävy oli ynseä ja uhkaavakin, katsoi mr. Bertram paremmaksi
olla arvoaan tehostamatta ja sivuuttaa kulkueen hiljaisesti,
sellaisella tilalla kuin nämä suvaitsivat hänen käytettäväkseen jättää,
ja kapea oli se tola kylläkin. Välinpitämättömyydellä peittääkseen
kokemansa kunnioituksen puutteen vaikutusta puhutteli hän muuatta
miestä, kun tämä sivuutti hänet ilman vähintäkään tervehdyksen tapaista
tai tuntemisen merkkiä:
"Giles Baillie", virkkoi hän, "oletko kuullut, että poikasi Gabriel
jakselee hyvin?" (Kysymys koski merisotamieheksi vietyä nuorta miestä.)
"Jos olisin toisin kuullut", vastasi ukko ankaran ja uhkaavan näköisenä
puhujaan katsahtaen, "niin olisittepa siitä kuullut tekin." Ja hän talsi
tietänsä edelleen, enempää kyselyä odottamatta.[20]
Vaivoin päästyään ahtautumaan eteenpäin tuttujen kasvojen tungoksessa,
jotka olivat aina ennen vastaanottaneet hänen lähenemisensä ylemmälle
olennolle kuuluvalla arvonannolla, mutta nyt ilmaisivat pelkkää
vihaa ja halveksumista, ja tultuaan matkueen ohitse ei hän voinut
olla kääntämättä ratsuaan ja katselematta taipaleelleen, nähdäkseen
retkikunnan etenemisen. Ryhmä olisi ollut oivallinen aihe Calotten
siveltimelle. Etujoukko oli jo saapunut pieneen kituliaaseen näreikköön
mäen juurelle; tämä vähitellen kätki kulkueen, kunnes viimeisetkin
kuhnustelijat olivat näkyvistä kadonneet.
Katkeriapa olivat hänen tunteensa. Laiskaa ja pahantapaista oli tosin
ollut rotu, jonka hän siten oli muitta mutkitta ajanut pois vanhasta
turvapaikasta; mutta oliko hän yrittänyt kehittää karkotettuja
toisenlaisiksi? He eivät nyt olleet sen säännöttömämpää väkeä kuin
silloin kun heidän annettiin pitää itseään jonkunlaisena suvun
vakituisena alustalaisjoukkona; ja tarvitsiko pelkästään hänen
järjestyksenvalvojaksi tulonsa aiheuttaa näin äkillistä käännettä hänen
käyttäytymisessään heitä kohtaan?
Jotakin parannuskeinoa olisi edes pitänyt yrittää ennen kuin seitsemän
perhettä yhtähaavaa häädettiin avaraan maailmaan ja eristettiin
jonkunlaisesta suojeluksesta, joka pidätti heitä ainakin törkeästä
rikollisuudesta. Sydäntä myöskin kirveli luonnollinen kaiho noin monien
tuttujen kasvojen katoamisesta iäksi; ja siihen tunteeseen oli Godfrey
Bertram erityisemmin hedas yksinkertaisen luonteensa takia, joka
tapaili päähuvitteitansa oman ympäristönsä pikku piiristä.
Hänen ollessaan kääntämäisillään hevosensa jatkamaan matkaa, ilmestyi
odottamatta näkyviin Meg Merrilies, joka oli jättäytynyt joukosta
jäljemmälle.
Hän seisoi tien korkealla äkkijyrkällä reunalla, joten oli melkoista
ylempänä Ellangowania, vaikka tämä istuikin ratsun seljässä; ja
hänen kookas vartalonsa näytti melkein yliluonnollisen kokoiselta
taivaan helakkaa sineä vasten kuvastuessaan. Olemme huomauttaneet,
että hänen asussaan, eli oikeammin sen järjestelytavassa, oli jotakin
vierasmaalaista, kenties vasiten taidokkaasti sovellettua lisäämään
hänen loitsujensa ja ennustustensa vaikutusta, tahi mahdollisesti
johtuen joistakin esivanhempien pukeutumista muistelevista
perintätiedoista. Tällä kertaa oli hänellä iso kaistale punaista
karttuunia kiedottuna pään ympäri turbaanin tavoin, jonka alta tummat
silmät välkähtelivät outoa kiiltoa. Pitkä ja takkuinen tukka valui
suortuvina tämän kummallisen päähineen poimuista. Hänen asentonsa oli
vimmaukseen haltioittuneen sibyllan, ja oikeassa kädessään hän ojenteli
näköjään vasta nyhdettyä versoa.
"Vie sun hiisi", ärähti hevosrenki, "eikös hän vain olekin käynyt
silpomassa saarninvesoja Dukit-puistossa!"
Hovinherra ei vastannut, vaan tuijotti yhä ilmestykseen, joka siten
kokotteli hänen polkunsa yli.
"Ratsasta eteenpäin", sanoi mustalainen, "ratsasta eteenpäin,
Ellangowanin lairdi -- ratsasta eteenpäin, Godfrey Bertram! -- Tänä
päivänä olet sinä tukahuttanut seitsemän savuavaa liettä -- katsohan,
roihuaako tuli omassa vierashuoneessasi siitä sen iloisemmin. Olet
repinyt seitsemän majan kattokaislat -- katsohan, seisooko oma
kurkiaisesi sen vankempana. Saat nyt hiehoillesi omettoja Derncleughin
hökkeleistä -- katsohan, ettei jänis kyyhöttele Ellangowanin pankolla.
-- Ratsasta eteenpäin, Godfrey Bertram -- mitä meidän väkemme perään
vilkuilet? Siellä menee kolmekymmentä sydäntä, jotka olisivat olleet
leivättä ennen kuin sinulta olisi puuttunut herkkuja ja vuodattaneet
verensä ennen kuin sinuun olisi naarmuakaan sattunut. Niin --
kolmekymmentä menee siellä, satavuotiaasta muorista viimeviikkoiseen
lapsoseen asti, sinun hätyyttämiäsi tölleistänsä nummelle ketun ja
teiren yökumppaneiksi! -- Ratsasta eteenpäin, Ellangowan. Meidän
pienokaisemme riippuvat väsyneessä seljässämme -- katsohan, että upea
kätkyt kotonasi sen pehmeämmäksi pöyhitään -- en silti toivota pahaa
pikku Harrylle enkä vielä syntymättömälle -- Jumala varjelkoon -- ja
tehköön heistä ystävällisiä köyhille, ja parempia ihmisiä kuin heidän
isänsä! -- Ja nyt, ratsastahan vain eteenpäin omaa tietäsi, sillä nämä
ovat viimeiset sanat mitä konsanaan kuulet Meg Merriliesin puhuvan, ja
tämä on viimeinen risu minkä konsanaan katkaisen Ellangowanin armaista
metsistä."
Näin sanoen hän taittoi kädessään pitelemänsä verson ja nakkasi
sen tielle. Anjoun Margareta ei voitokkaille vihollisilleen
purevan kirouksensa suotuaan olisi voinut kääntyä heistä ylpeämmän
halveksivalla liikkeellä. Hovinherra kakisteli puhuakseen ja hamuili
puolen kruunun lanttia taskustaan; mustalainen ei hänen vastaustaan
eikä lahjaansa odottanut, vaan asteli alas mäkeä saavuttaakseen
karavaanin.
Ellangowan ratsasti mietteissään kotiin; ja oli merkillistä, ellei hän
maininnut kohtaustansa kenellekään. Hevosrenki ei ollut niin vaitelias:
hän kertoi jutun juurtajaksain keittiössä runsaalle kuulijakunnalle ja
lopetti vannomalla, että "jos ikinä pahahenki puhui naisen suun kautta,
niin sinä siunattuna päivänä käytti hän Meg Merriliesiä tulkkinaan".