Yleisesti tunnettu on niiden mustalaisheimojen laatu, joita entisinä
aikoina parveili useimmissa Europan maissa, vieläkin jossain määrin
säilyen eri kansana muutamilla tahoilla. Silti suonee lukija minulle
anteeksi, jos virkan joitakuita sanoja heidän asemastaan Skotlannissa.
Eräshän Skotlannin hallitsija historiamme aikaisempana kautena
tunnusti mustalaiset erikoiseksi ja itsenäiseksi roduksi. Vähemmän
suosiollisesti erotti heidät muista muuan myöhempi laki, joka
oikeudenkäytössä tulkitsi mustalaisen samaksi kuin tavallisen
ammattivarkaan ja määräsi hänet sikäli rangaistavaksi. Tämän ja
muiden säännösten ankaruudesta huolimatta menestyi veljeskunta
maan onnettomuuksissa ja sai tuntuvia lisiä niiden keskuudesta,
joilta nälänhätä, sorto tai sodan miekka oli riistänyt säännöllisen
toimeentulon mahdollisuudet. Tässä sekotuksessa he suuressa määrin
menettivät egyptiläistä kansallisluonnettaan; heistä sukeusi sekarotu,
jolla oli kaikki itämaalaisten esi-isien laiskuus ja rosvoilevat
tavat, mutta yhtyneinä rajuluontoisuuteen, jota heihin oli varmaankin
tarttunut heidän seuraansa lyöttäytyneistä pohjoismaalaisista. He
samoilivat eri joukkueina ja noudattivat keskinäisiä sääntöjä,
joiden mukaan kukin heimo oli rajotettu omaan piiriinsä. Vähäisinkin
tunkeutuminen toisen heimon alueelle aiheutti hurjia kahakoita, joissa
usein vuosi paljon verta.
Isänmaallinen Fletcher, Saltounista, piirsi noiden kulkurien elämästä
sata vuotta takaperin kuvan, jota lukijani hämmästyksellä silmäillevät.
"Paitsi hyvin lukuisia köyhiä perheitä, joille kirkon kolehdit ovat
kovin niukkana tukena, sekä toisia, jotka huonosta ravinnosta joutuvat
tautisuuden uhreiksi, on tänä päivänä Skotlannissa kaksisataatuhatta
ovelta ovelle kiertävää mierolaista. Näistä ei suinkaan ole mitään
etua, vaan peräti tukalaa rasitusta näin köyhälle maalle. Ja vaikka
näiden lukumäärä nykyisen kovan hädän aikana ollee ehkä kaksinkertainen
entisestään, on kuitenkin kaikkina aikoina ollut satakunta tuhatta
tällaista maleksijaa eleskelemässä ilman hituistakaan kunnioitusta
maan lakeja tahi Jumalan ja luonnonkaan käskyjä kohtaan... Minkään
viranomaisen ei ole koskaan onnistunut saada selville tai ilmiantona
kuulla, millä tavalla yksi sadasta tällaisesta heittiöstä on kuollut,
tahi onko heitä laisinkaan kastettu. Monia murhia on huomattu heidän
keskuudessaan tapahtuvan. He ovat sietämättömänä taakkana köyhille
alustalaisille, jotka varmasti saavat pahaa kohtelua osakseen,
jolleivät anna leipää tai jotakin syötävää ehkäpä neljällekymmenelle
moiselle lurjukselle päiväänsä. Vieläpä nämä rosvoavat puti puhtaiksi
mökkiläisiä, jotka asuvat yksinäisissä paikoissa. Hyvinä vuosina
niitä kokoontuu tuhansittain vuoristoon, missä juhlivat ja mässäävät
päiväkausia; ja maalaishäissä, markkinoilla, peijaisissa ja muissa
julkisissa tilaisuuksissa heitä nähdään, sekä miestä että naista,
alituiseen päihtyneinä sadattelemassa, rääväämässä ja keskenään
tappelua haastamassa."
Niin surkea kuin tässä otteessa ilmenevä kuva onkin, ei Fletcher
itsekään, tuo tarmokas ja kaunopuheinen vapauden ystävä, oivaltanut
epäkohtaan parempaa korjausta esittää kuin jonkunlaisen maaorjuuden
käytäntöön ottamista. Silti on ajan kehitys ja sekä elantovälineiden
että lakien voiman lisääntyminen vähitellen tämän kamalan vitsauksen
kutistanut ahtaampiin rajoihin. Mustalaisten, koninvaihtajain eli
huijarien -- miksi kaikeksi sellaisia maankiertäjiä nimiteltiinkään --
heimot pienenivät ja monet tyyten hävisivät. Jäi sentään riittävä määrä
herättämään toisinaan säikkyä ja alituiseen tuottamaan kiusaa.
Muutamat halpa-arvoiset käsityöläisammatit jäivät kokonaan näiden
kulkurien huostaan, eritoten puulautasien teko, sarvilusikkain
valmistus ja kattilanpaikkurin kaikki salaperäiset taidot. Lisäksi he
myyskentelivät yksinkertaisinta lajia saviastioita. Kullakin heimolla
oli tavallisesti joku vakinainen kohtauspaikka, missä aika-ajoin
oleskelivat, pitäen sitä pysyväisenä leirinään ja sen läheisyydessä
yleensä pidättyen varastelusta.
Heillä oli luontaisia lahjojakin ja kykyjä, joista oli joskus hyötyä
ja huvia. Monet harjottivat menestyksellä soitantoa ja laulua, ja
piirikunnan suosituin viuluniekka tai pillinpuhaltaja oli useinkin
mustalaissiirtokunnan asukkaita. He pystyivät kaikkinaiseen
ulko-urheiluun, etenkin saukonpyyntiin, kalastukseen ja metsänotusten
ajoon. He kasvattivat parhaita ja rohkeimpia rottakoiria, ja toisinaan
pitivät hyviä lintukoiria kaupan. Talvisin naiset ennustelivat
ja miehet silmänkääntäjätemppuja näyttelivät; ja nämä taidot ne
useasti auttoivat ikävän tai myrskyisen illan kulumista maamiehen
perhepiirissä. Heidän luonteensa rajuus ja se lannistumaton ylpeys,
jolla he halveksivat kaikkea säännöllistä työtä, herätti jonkunlaista
pelonsekaista kunnioitusta, jota ei vähentänyt se tieto, että nämä
vetelehtijät olivat kostonhimoista rotua, jota ei mikään hillinnyt, ei
pelko eikä omatunto, kamalasti kostamasta loukkaajilleen.
Nämä laumat olivat sanalla sanoen Skotlannin _parias_-luokat,
oleskellen kuin europalaisten uutisasukkaitten keskessä villit
intiaanit ja näiden tavoin arvosteltuina pikemmin tapojensa, asunsa ja
mielipiteittensä mukaan kuin kohdeltuina yhteiskunnan sivistyneeseen
osaan kuuluviksi. Joitakuita ryhmiä on heistä vielä jäljellä,
etupäässä sellaisissa asemissa, mistä joutuin pääsee livistämään joko
autiomaille tai toiseen tuomiokuntaan. Eivätkä heidän luonnepiirteensä
ole paljoakaan lieventyneet. Mutta luvultaan ovat he niin suuresti
vähentyneet, että Fletcherin arvioimoin sadantuhannen sijasta olisi nyt
kenties mahdoton koota yli viidensadan koko Skotlannista.
Tuollainen vaeltajaheimo, johon Meg Merrilies kuului, oli kauvan
majaillut eräässä notkossa Ellangowanin maatilalla niin vakituisesti
kuin heidän tapansa sallivat. He olivat sinne kyhänneet moniaita
mökkejä, joita nimittivät "turvakaupungikseen". Milloin eivät
retkeilyillään olleet, asustivat he siellä häiritsemättöminä kuin
varikset, jotka pesivät ympäristön saarnipuitten latvoihin. He olivat
niin kauvan pitäneet viheliäisiä katoksiansa hallussaan, että heidät
tavallaan katsottiin niiden omistajiksi. Tämän suojeluksen kerrottiin
heidän aikoinaan lunastaneen palvelemalla hovinherraa sodassa tai
tunkeutumalla ryöstöretkille niiden naapuriparoonien maille, joiden
kanssa hän sattui riidassa olemaan.
Viime aikoina olivat heidän palveluksensa olleet rauhallisempaa laatua.
Naiset kutoivat kintaita hovinrouvalle ja sääryksiä lairdille; nämä
vuotuisesti jouluksi juhlallisesti tuotiin kartanoon. Iäkkäät sibyllat
siunasivat lairdin morsiusvuoteen hänen mennessään naimisiin, ja hänen
perillisensä kehdon, kun tämä syntyi. Miehet paikkailivat armollisen
rouvan rikkoutuneita posliiniastioita ja auttelivat lairdia hänen
metsästysjoukkueissaan, leikkasivat hänen koiriensa kielenjänteet
ja veistivät hänen rottakoiranpentujensa korvat. Lapset keräilivät
metsästä pähkinöitä, suolta karpaloita ja ahoilta sieniä veroksi
kartanoon.
Näitä vapaaehtoisia palveluksia ja alamaisuuden tunnustuksia korvasi
suojelus toisissa tilaisuuksissa, suvaitseminen toisissa, sekä ruoka,
olut ja viina silloin kun asianhaarat kaipasivat anteliaisuuden
osottamista. Molemminpuolinen kohdittelu, jota oli jatkunut parisen
vuosisataa, teki Derncleughin asujamista jonkunlaisia Ellangowanin
tiluksien erivapaudellisia alustalaisia. "Veijarit" olivat lairdin
"erinomaisen hyviä ystäviä"; ja tämä olisi pitänyt itseään pahasti
loukattuna, jollei hänen sanansa olisi silloin tällöin päästänyt heitä
maan lain ja paikallisen viranomaisen pälkäästä.
Mutta tämä ystävällinen liitto meni nyt piankin hajalle.
Derncleughin yhteiskunta ei huolehtinut muista veijareista kuin
omistaan, eikä vähääkään arastellut tuomarin ankaraa menettelyä muita
kulkureita kohtaan. He katsoivat varmaksi, että hän oli päättänyt
olla piirissään suvaitsematta mierolaisia tai kulkureita muita
kuin omalla tilallaan asuvia, jotka hankkivat toimeentulonsa hänen
joko edellytetyllä tahi nimenomaisella luvallaan. Eikä mr. Bertram
kiirettä pitänytkään uuden virkavaltansa suuntaamisessa tähän vanhaan
siirtolaan. Mutta asianhaarat hänet siihen pakottivat.
Käräjillä soimasi uutta tuomariamme julkisesti muuan piirikunnan
asioissa vastustuspuolueeseen lukeutuva herrasmies, että hän suurta
intoa yleisen järjestyksen hyväksi teeskennellen ja toimekkaan tuomarin
mainetta tavotellen holhosi seutukunnan pahinta heittiöjoukkiota ja
salli sen majailla oman asuntonsa nurkilla. Tähän ei ollut mitään
vastaamista, asia kun oli ilmeinen ja kaikille tunnettu. Hovinherran
täytyi pitää ilkku hyvänään, ja kotimatkalla hän viihdytteli
sisuaan aprikoimalla helpointa menettelytapaa suoriutuakseen noista
irtolaisista, jotka olivat tahrana hänen tuomarinmaineessaan. Juuri kun
hän oli päättänyt ensi tilassa haastaa riitaa Derncleughin hylkyväen
kanssa, tarjoutuikin kinan aihe.
Sitte kun ystävämme oli rauhan ylläpitäjäksi ylennyt, oli hän
korjauttanut ja sieväksi maalauttanut puistokujansa suussa olevan
veräjän, joka siihen asti oli yhdellä saranalla kallellaan riippuen
pysynyt kaikin ajoin vieraanvaraisesti avoinna. Hän oli myöskin
sulkenut värihernevitsaksin solmiellulla vaajoluksella muutamia
viereisten aitojen aukkoja, joista mustalaispojat tapasivat puikahdella
kasvimaille linnunmunia kokoilemaan, kylän ukot oikaista paikasta
toiseen sekä nuorukaiset ja neitoset livahdella iltakohtauksiinsa --
mikä kaikki tapahtui kenenkään siihen lupaa pyytämättä tai epäämättä.
Mutta näistä rauhan päivistä piti nyt tulla loppu, ja veräjän toisella
puolella takasi uhkaava taulu "laillista edesvastuuta" kaikille,
jotka tavataan luvattomasti liikuskelemassa aituuksien sisäpuolella.
Toisella puolella oli yhdenmukaisuuden vuoksi varoittava julistus
loukkuluikuista ja niin pelottavan voimakkaista ansaraudoista, että --
huomautettiin lopuksi pontevana muistutuksena -- "kun ihminen niihin
tarttuu, ne katkaisevat hevosenkin koiven".
Näitä uhkauksia uhmaten ratsasti kuusi puolikasvuista mustalaisvekaraa
harareisin uudella veräjällä, solmiellen kieloja, jotka oli
päivänselvästi poimittu kielletyltä alueelta. Osottaen niin suurta
suuttumusta kuin kykeni tuntemaan tai kenties teeskentelemään käski
hovinherra heidät alas. He eivät ottaneet määräystä kuuleviin
korviinsakaan. Silloin hän alkoi yksitellen reutoa heitä maahan, mutta
nämäpä tekivät vastarintaa, passiivista ainakin; jokainen terhakka,
ahavoittunut viikari tekeysi niin painavaksi kuin osasi, tai kipusi
ylös paikalla kun jalat tantereeseen tupsahtivat.
Silloinpa lairdi kutsui avukseen hevosrenkinsä, kovapintaisen miehen,
joka oitis huiteli ratsuraipallaan. Muutamat sivallukset kaahasivat
joukkueen käpälämäkeen; ja siten alkoi ensimäinen rauhan rikkuminen
Ellangowanin talonväen ja Derncleughin mustalaisten välillä.
Jälkimäiset eivät vähään aikaan kyenneet kuvittelemaankaan sotaa
todelliseksi. Mutta he huomasivat sen erä erältään: metsänvartija
rusikoitsi heidän lapsiansa, tavottaessaan heidät kielletyiltä
retkiltä; siltavouti korjasi takavarikkoon heidän aasinsa, jos nämä
oli jätetty viljelysmaille taikkapa vastoin valtamaantie-asetusta
laskettu tienvieriäkään kaluamaan; konstaapeli alkoi tehdä uteliaita
tiedustuksia heidän elannostaan ja toimeentulostaan, kummastellen sitä,
että miehet kaiken päivää lojuivat hökkeleissä ja olivat parhaan osan
yötä liikkeellä.
Asiain tälle kannalle kehityttyä mustalaiset siekailematta ryhtyivät
kostantotoimiin. Ellangowanin kanakuntia ryöstettiin, hänen
palttinoitansa varastettiin kuivausnuorilta tai valkaisupyörtänöiltä,
hänen kalavesillään käytiin, hänen koiriaan siepattiin, kasvavia
puitaan katkottiin tai kolottiin. Paljon pikku ilkivaltaisuuksia
tehtiin ja monia niistä ilmeisesti pelkästä ilkikurisuudesta.
Toiselta puolen sinkoili vangitsemiskäskyjä, määräten syyllisiä
armotta takaa-ajettavaksi, etsiskeltäväksi, kiinni otettavaksi ja
pidätettäväksi; eikä näppäryyskään pelastanut joitakuita tuhontekijöitä
joutumasta syyhyn. Yksi näistä, vankka nuori mies, joka oli toisinaan
käynyt merellä kalastelemassa, luovutettiin D----n merisoturiksi-oton
kapteenille; kaksi alaikäistä piestiin, ja muuan egyptiläinen eukko
lähetettiin työvankilaan.
Yhäti eivät mustalaiset silti hievahtaneetkaan poistuakseen niin kauvan
asumaltansa paikalta, ja mr. Bertram oli haluton riistämään heiltä
ikivanhaa "turvakaupunkia". Sissisotaa jatkui siten kuukausimäärin,
vihollisuuksien kumpaiseltakaan puolelta yltymättä tai heikkenemättä.