Kun Ellangowanin armollinen rouva kykeni kuulemaan lapsivuoteensa
aikuisia uutisia, sorisi hänen huoneissaan kaikenlaista loruilua
kauniista, nuoresta oxfordilaisesta ylioppilaasta, joka oli lukenut
tähdistä kovin komeat ennustukset nuorelle lairdille, "siunatut
olkoot pienoisen suloiset kasvot". Laveasti puheltiin muukalaisen
ulkomuodosta, puheentavasta ja esiintymisestä. Huomiotta eivät jääneet
hänen hevosensa, satulansa ja jalustimensa. Kaikki tämä vaikutti
suuresti mrs. Bertramin mieleen, sillä vähänpä ei kelpo rouva ollutkaan
taikauskoinen.
Ensi työkseen hän pikku askareihin kyetessään ompeli pienen
samettikukkaron syntymäkaaviota varten, jonka oli saanut mieheltään.
Hänen sormensa syhyivät murtaakseen sinetin, mutta herkkäuskoisuus
voitti uteliaisuuden, suoden hänelle kylliksi mielenlujuutta sovittaa
se ihkasen eheänä kahden pergamenttikaistan väliin, jotka neuloi sen
ympärille, estääkseen sitä hivuuntumasta. Tämä käärö sitte pantiin
edellä mainittuun samettikukkaroon ja ripustettiin taikakaluksi lapsen
kaulaan, mihin sen piti äidin päätöksen mukaan jäädä siihen asti,
kunnes hänen uteliaisuutensa saisi oikeudellisen tyydytyksensä.
Isäkin päätti tehdä voitavansa lapsen hyväksi, hankkimalla hänelle
hyvän kasvatuksen. Siinä mielessä, että tämän pitäisi alkaa järjen
ensi kajastelujen aikaan, suostutettiin helposti mestari Sampson
luopumaan julkisesta toiminnastaan pitäjän koulumestarina ja siirtymään
Sijalle vakinaisesti asumaan. Palkkiosta, joka ei täysin vastannut
silloistakaan lakeijan palkkaa, otti hän välittääkseen tulevalle
Ellangowanin lairdille kaiken opin mitä itselläänkin oli sekä kaikki
avut ja taidot mitä -- hänellä ei tosiaan ollut, mutta mitä vaillakaan
hän ei ollut koskaan huomannut olevansa. Tässä järjestelyssä havaitsi
hovinherra oman, yksityisenkin etunsa, varaten itselleen vakinaisen ja
kärsivällisen kuulijan, tarinoidakseen hänelle juttujansa kahden kesken
oltaessa ja voidakseen hänen kustannuksellaan lasketella viekasta pilaa
isommassa seurassa.
Noin neljä vuotta jälkeenpäin tapahtui suurta mullistelua siinä
piirikunnassa, missä Ellangowan sijaitsi.
Ajan merkkejä seuranneet olivat kauvan olleet sitä mieltä, että
ministeristön vaihdos oli tulossa. Toivoiltiin, pelkäiltiin ja
pysähdeltiin aikansa; huhuiltiin luotettavasta lähteestä, epävarmasta
lähteestä ja lopen lähteettömiäkin; toiset klubit joivat Eläköön!
jollekin valtiomiehelle, toiset hänet Alas! kumosivat; ratsasteltiin
ja juostiin, lennätettiin kirjeitä, pidettiin puheita ja vastapuheita,
tarjoiltiin henkeä ja omaisuutta. Vihdoinkin putosi isku, hallitus
hajotettiin, ja parlamentti luonnollisesti niinikään.
Sir Thomas Kittlecourt, kuten muutkin samaan asemaan joutuneet
edusmiehet, kiirehti kyytihevosilla omaan vaalipiiriinsä ja sai vain
keskulaisen vastaanoton. Hän oli vanhan hallituksen puoluelaisia, ja
uuden kannattajat olivat jo alottaneet toimekkaan vaalikiihotuksen
squire[17] John Featherheadin hyväksi, jolla oli piirikunnan parhaat
ajokoirat ja metsästäjät. Kapinalippuun liittyneitä oli kirjuri Gilbert
Glossin, Ellangowanin lairdin toimitsija. Joko oli tältä kunnon
herrasmieheltä vanha edusmies evännyt jonkun suosionosotuksen tahi --
mikä on yhtä todenmukaista -- oli hän saanut kaikki mitä vain suinkin
julkesi pyytää, joten saattoi enää vain toisaalta tavotella lisäetuja.
Mr. Glossinilla oli äänioikeus Ellangowanin tilalta; ja hän päätti nyt,
että ääni piti hänen isäntänsäkin saada, kun ei ollut epäilemistäkään
siitä, mille puolelle mr. Bertram taistelussa asettuisi.
Helposti taivutti hän Ellangowanin siihen käsitykseen, että hänelle
olisi kunniaksi käydä otteluun niin voimakkaan joukon etunenässä kuin
mahdollista, ja ryhtyi työhön, muodostellen ääniä kuten jokainen
skotlantilainen asianajaja osaa keksiä, halkomalla ja jaostelemalla
tämän vanhan ja aikoinaan mahtavan paroonikunnan etuuksia. Nämä olivat
niin laajat, että kun tästä leikottiin ja näpsittiin, tuohon taasen
lisättiin ja jatkettiin, ja lisä-isäntiä luotiin kaikille Bertramin
hallussa oleville valtiontiluksille, pääsivät he vaaliuurnan ääreen
kymmenen yhtä pätevän tekoäänestäjän etunenässä kuin on konsanaan ollut
hallintaansa ja omistustansa vannomassa.
Tämä voimakas apujoukko ratkaisi epävarman taistelupäivän. Päällikkö
ja hänen asioitsijansa tasasivat kunnian; palkinto joutui yksinomaan
jälkimäiselle. Mr. Gilbert Glossinista tehtiin rauhan oikeuden
kirjuri, ja Godfrey Bertramin nimi pantiin uuteen rauhantuomarien
virkavahvistusluetteloon, joka julkaistiin heti parlamentin
kokoonnuttua.
Tämä oli ollut mr. Bertramin kunnianhimon huippuna. Ei häntä viran
vaivaloisuus eikä vastuu miellyttänyt, mutta hän piti sitä arvona,
jonka saamiseen hän oli täysin oikeutettu, vaikka tahallinen
ilkimielisyys oli sitä häneltä pidätellyt.
Mutta paikalleen sattuu vanha skotlantilainen sananlasku: "Ei hupelolle
nuijaa kouraan." Tuskin oli mr. Bertram saanut kauvan kaipaamansa
tuomarinvallan, kun alkoi käyttää sitä enemmällä ankaruudella kuin
armahtavaisuudella, kerrassaan ajaen valheellisiksi kaikki tähänastiset
käsitykset hänen toimettomasta suopeudestaan. Olemme jossakin lukeneet
rauhantuomarista, joka virkavahvistuksen saatuaan tilasi kirjakaupasta
virkatehtäviänsä koskevat asetukset näin kyhätyllä kirjelmällä: "Olkaa
hyvä paiskatkaa tuleen ne tuomarinpykäleet." Epäilemättä ne kannatti
tältä oppineelta herrasmieheltä tuleen viskatakin paremmin kuin hänen
käteensä ja käänneltävikseen antaa. Mr. Bertram ei äidinkielensä
kieliopista niin osaton ollut kuin tuo arvoisa virkaveli; mutta ihan
ilman harkintaa hän varomattomasti annetulla aseellaan huiteli joka
taholle.
Aivan tosissaan piti hän luottamusvirkaansa hallitsijansa
henkilökohtaisen suosion osotuksena, unohtaen katsoneensa pelkän
puoluejuonittelun ansioksi sitä, että häneltä oli riistetty tämä
arvoluokalleen yleinen etuoikeus tai kunnia. Hän käski uskollisen
ajutanttinsa, mestari Sampsonin, lukea virkavahvistuksen julki; ja
kuullessaan ensimäiset sanat: "Kuningas on nähnyt hyväksi määrätä" --
"Hyväksi!" huudahti mr. Bertram kiitollisuuden hurmiossa; "kelpo mies!
Olenpa varma siitä, ettei hän ole voinut nähdä sitä sen paremmaksi kuin
minä."
Niinpä hän ei tahtonutkaan rajottaa kiitollisuuttansa pelkkiin
tunteisiin tai suusanallisiin ilmauksiin, vaan päästi täydelleen
valtoimeksi vastasyntyneen virkaintonsa ja yritti ilmaista
hänelle osotetun kunnian oivallusta hellittämättömällä vireydellä
velvollisuutensa hoitamisessa.
Uudet luudat lakaisevat puhtaaksi, sanotaan; ja minä voin itsekin
todistaa, että uuden sisäkön saapuessa vanhat, perinnäiset ja
kotipaikkaoikeuden vallanneet hämähäkit, jotka ovat kutoneet verkkojaan
kirjahyllyjeni alaosaston yli (joka etupäässä sisältää laki- ja
jumaluustiedettä) hänen edeltäjänsä rauhallisena valtalupakautena,
pakenevat täyttä vauhtia uuden palkkalaisen kokeellisten partioretkien
tieltä. Samatenpa Ellangowanin lairdi säälimättömästi alotti
hallituspuhdistuksensa moninaisten vakiintuneiden ja eläkkeelle
joutuneiden näpistelijäin ja varkaiden kustannuksella, jotka olivat
puolen vuosisadan ajan olleet hänen naapureitansa. Hän teki ihmeitä
ja pani oikeudenpalvelijan raipan avulla rammat kävelemään, sokeat
näkemään ja halvatut tekemään työtä. Hän etsi esille sala-ampujia,
varaskalastajia, hedelmäinsaalistajia ja kyyhkyssieppoja, saaden
palkkiokseen oikeuston kiitoslauseet ja yleisen tunnustuksen vireänä
virkamiehenä.
Kaikessa tässä hyvässä oli suhteellinen osuutensa pahaa.
Pahennukseksikaan myönnettyä vanhaa tapaa ei saisi hävittää mitään
hellävaraisuutta noudattamatta. Arvoisan ystävämme into syöksi nyt
suureen hätään monia henkilöitä, joiden laiskoja mierolaistapoja
hänen oma suosintansa oli osaltaan valvatellut, kunnes ne olivat
käyneet epuuttamattomiksi. Lisäksi ahdisti se niitä, joiden todellinen
kykenemättömyys raskaaseen työhön saattoi heidät ansiollisiksi
vetoamaan, kuten sanat kuuluivat, kaikkien hyvien kristittyjen
armeliaisuuteen.
"Pitkämuistinen kerjäläinen" oli kahden vuosikymmenen ajan tehnyt
säännölliset kierroksensa seutukunnalla, ja häntä oli pikemmin kohdeltu
nöyränä ystävänä kuin almujen anojana; nyt hänet lähetettiin läheiseen
vaivaistaloon. Sama tuhoinen kohtalo peri raihnaan eukon, joka kiersi
kuntaa työntökärryissä, vaihtuen talosta taloon kuin tinamarkka, jonka
jokainen kiirehtii siirtämään naapurilleen; niin kävi hänen, jolla
oli tapana kutsua kantajiansa yhtä äänekkäästi, tai äänekkäämminkin,
kuin matkustavainen hoilaa kyytihevosta. "Hessu Jaakko", puoleksi
veijari, puoleksi hupelo, oli monet polvet perätysten ollut kylän
lapsien leikin aiheena. Hänet suljettiin piirikunnan ojennuslaitokseen,
missä hän riutui ja kuoli kuudessa kuukaudessa, erotettuna kun oli
ilmasta ja päiväpaisteesta, ainoista eduista, joita hän kykeni
nauttimaan. Vanha merikarhu, joka oli vuosikaudet saanut seudun
jokaisen keittiön savuiset laipiot remuamaan hoilottamalla "Kapteeni
Wardia" ja "Uljasta amiraali Benbowia", karkotettiin piirikunnasta
pelkästään siitä syystä, että hänen otaksuttiin murtavan irlanniksi.
Kulkukauppiaankin vuotuiset kierrokset lopetti tuomari hätäisessä
innossaan maalaispoliisijärjestyksen saattamiseksi täyteen tehoonsa.
Nämä toimenpiteet eivät tapahtuneet huomiota ja moitetta herättämättä.
Me emme ole puuta tai kiveä, eikä sydämiimme ja tapoihimme
liittyneitä seikkoja voi kaarnan tai sammaleen laisina repiä pois
meidän niitä kaipaamattamme. Maatalon emäntä jäi tavanmukaisten
uutistensa puutteeseen, kenties myös sitä itsekiitosta vaille, jota
oli tuntenut jaellessaan almuja jauhokourallisina noiden uutisten
mierolla kuljettajille. Mökissä kävi tukalaksi keskeytys kiertävien
myyskentelijäin rihkamakaupassa. Lapset ruikuttivat namusiansa
ja lelujansa; nuoret naiset halusivat neuloja, nauhoja, kampoja
ja arkkiviisuja; vanhat taasen eivät enää saaneet kananmunillaan
vaihdetuksi suolaa, nuuskaa ja tupakkaa.
Kaikki nämä seikat saattoivat Ellangowanin puuhakkaan lairdin huonoon
huutoon, joka oli sitäkin yleisempi hänen entisen suosionsa johdosta.
Hänen sukuperänsäkin pantiin häntä tuomitsemaan. He eivät minään
pitäneet sitä, "mitä semmoiset Greensidet, Burnvillet tai Viewforthit
saattavat tehdä, jotka ovat maassa vieraita; mutta Ellangowan se on
ollut nimenä meidän seassamme aina Pimiästä Maanantaista saakka ja
vieläpä aijemminkin -- että _hän_ tuolla tavalla köyhiä jyrsii! --
Hänen ukkovaariansa sanoivat Häijyksi hovinherraksi; mutta vaikka
hän välipäikseen reuhkasikin hurjaan seuraan sattuneena ja ryypyn
liiemmäksi kumonneena, niin kehnoksunut hän tätä tämmöistä menostusta
olisi. Ei, ei, iso muuripata se Vanhallasijalla hänen aikanaan
tupruili kuin kalkkiuunin kattila vain, ja yhtä monta oli kartanolla
ja ovipielissä köyhää kalvamassa luita, kuin oli suojamassa herraa. Ja
armollinen rouva jok'ainokaisena jouluaattona kaksitoista hopeakolikkoa
antoi jokaiselle näkemälleen köyhälle, kahdentoista apostolin
kunniaksi, nähkäät. Paavillisuudeksi sitä kyllä haukkuivat; mutta
sietäisi minusta meidän isoistemme tuolloin tällöin ottaa oppiakseen
paavilaisistakin. Toisenlaista apua ne tarvitsevaisille antavat, kuin
vain kuusipennysen sunnuntai-aamusin haaviin nakata kilauttavat ja
sittekös niitä kuutena viikon päivänä koloamaan ja retuuttamaan ja
runtomaan."
Siihen tapaan haasteltiin kelpo sarkan ääressä jokaisessa oluttuvassa
kolmen tai neljän penikulman taipaleella Ellangowanista, sillä
sen mittainen suunnilleen oli sen kehän säde, jonka auringoksi on
katsottava ystävämme squire Godfrey Bertram, J.P.
Vielä laajempaa alaa saivat pahat kielet, kun poistettiin
mustalaissiirtokunta, jonka asukkaista lukijamme erään jo osaksi
tuntee. Monen monituiset vuodet oli sen pääasutus sijainnut
Ellangowanin tilalla.