Tähtiennustukseen uskottiin melkein yleiseen vielä seitsemännentoista
vuosisadan puolivälissä. Se alkoi horjua ja joutua epäillyksi tuon
ajanjakson lopulla, ja kahdeksannentoista vuosisadan alussa tämä taito
menetti maineensa ja sai yleistä ivailuakin osakseen. Kuitenkin sille
yhä säilyi kannattajia opinahjoissakin. Vakavat ja uuraat miehet olivat
vastahakoisia luopumaan laskelmista, jotka olivat aikaisin koituneet
heidän opintojensa pääharrastuksiksi. Heistä oli ikävää laskeutua
alas vallitsevasta korkeudesta, johon heidät oli muun ihmiskunnan
yläpuolelle kohottanut luuloteltu tulevaisuuteen näkemisensä, koska
muka kykenivät saamaan selvää ajatusperäisistä vaikutuksista ja
yhdistelmistä.
Tämän kuvitellun erityistaidon lujauskoisia hellijöitä oli muuan iäkäs
pappismies, jonka hoitoon Mannering nuoruutensa ajaksi uskottiin. Hän
tärveli silmänsä tähtien tähyilyssä ja aivonsa niiden eri suhteitten
laskeskeluissa. Aikaisessa nuoruudessaan sai luonnollisesti hänen
oppilaansakin jonkun verran hänen innostustaan ja uurasti jonkun aikaa
kehittyäkseen tähtientiedon ammatillisten menetelmien taituriksi,
kunnes tuli sen järjettömyydestä vakuutetuksi.
Hän nousi nyt niin varhain aamulla kuin päivän lyhyys salli ja
ryhtyi laskemaan Ellangowanin nuoren perillisen kohtalon uraa hänen
syntymähetkensä kiertotähtiasentojen perusteella. Hän kävi tehtäväänsä
käsiksi _secundum artem_[13] sekä pysyäkseen osassaan että itsekin
hieman uteliaana näkemään, vieläkö hän mielikuvituksellista tiedettään
muisti ja osasi käytellä. Niinpä piirsi hän pohjakaavansa eli taivaan
kartan kahteentoista piiriin eli huoneeseen jaettuna, asetteli
siihen kiertotähdet tähtitaulukon mukaan ja tasotti niiden asennon
syntymähetken tunnin ja minuutin kohdalle.
Vaivaamatta lukijoitamme niillä yleisillä enteillä, joita johteleva
tähtienlukeminen olisi päätellyt näistä seikoista, mainittakoon
kaaviossa esiintyneeksi eräs merkitsijä, joka aivan erityisesti
herätti tähtientietäjämme huomiota. Kahdennentoista huoneen kärkeen
sijansa ottanut Mars uhkasi syntyneelle vankeutta tai äkillistä ja
väkivaltaista kuolemaa; ja kun Mannering edelleen turvausi niihin
sääntöihin, joilla ennustajat ovat ottavinaan selvän tällaisen pahan
tehon vauhdista, huomasi hän tuloksesta, että erityisen vaarallisia
olisi kolme ikäkautta -- lapsen _viides, kymmenes_ ja _yhdeskolmatta_
vuosi.
Tämä oli hiukan kummallista. Mannering oli nimittäin kerran ennen
koettanut samanlaista hullutusta; siihen oli hänet saanut Sofia
Wellwood, se nuori nainen, johon hän oli kiintynyt. Samanlainen
tähtitehon suhde uhkasi tälle kuolemaa tai vankeutta hänen
yhdeksännelläneljättä ikävuodellaan. Neitonen oli nyt kahdeksantoista
vanha, joten molempien kaavioiden tuloksen mukaan sama vuosi uhkasi
samalla vauriolla sekä häntä että edellisenä yönä ilmestynyttä uutta
maailmamme asukasta. Yhteensattumaa oudoksuen Mannering kertaili
laskelmiansa; tulos lähensi ennustettuja tapahtumia, kunnes vihdoin
sama kuukausi ja kuukauden päivä näytti kumpaisellekin vaaran hetkeksi
määrätyltä.
Tietenkään emme tämän seikan mainitessamme anna minkäänlaista
merkitystä siten muka saadulle tiedolle. Mutta luontainen viehätyksemme
ihmeelliseen saa meidät useinkin halukkaasti edistämään paremman
harkintamme eksytystä. Mainitsemamme yhteensattumus kenties todellakin
oli noita harvinaisia mahdollisuuksia, jotka toisinaan toteutuvat
vastoin kaikkia sääntöjä. Olipa toisekseen Mannering numeroiden
vilinän ja tähtiennustuksen ammatillisen jäsentelyn sekaannuttamana
hyvinkin saattanut huomaamattansa kahdesti seurata samoja jälkiä
sokkelostansa pois. Mahdollisestihan myös hänen mielikuvituksensa
jonkun näennäisen yhtymäkohdan houkuttamana autteli noiden kahden
toimenpiteen yhtäläisyyttä täsmällisemmin samoiksi kuin kenties muutoin
olisi ollut asian laita. Mahdoton on totuutta arvata; mutta tuloksien
ehdoton yhtyminen vaikutti hänen mieleensä elävästi ja häviämättömän
voimakkaasti.
Hän ei voinut olla hämmästymättä noin harvinaista ja odottamatonta
sattumaa. "Sekaantuuko paholainen peliin, kostaakseen leikittelymme
taidolla, jonka sanotaan juontavan juurensa loihdinnasta? Tahi onko
mahdollista, kuten Baco ja Sir Thomas Browne myöntävät, että järkevässä
ja järjestelmällisessä tähtienlukemisessa on jotakin perää ja että
tähtien vaikutus ei ole kiellettävissä, joskin on suuresti epäiltävä
sen käyttelyä niiden veitikkain käsissä, jotka ovat tätä taitoa
harjottavinansa?"
Hetkisen harkinta sai hänet syrjäyttämään tämän käsityksen
haaveellisena ja noiden miesten ainoastaan joko siitä syystä
vahvistamana, etteivät rohjenneet kerrallaan järkyttää aikakautensa
yleisiä luuloja, tahi syystä etteivät he itsekään olleet aivan vapaat
vallitsevan taikauskon tartunnasta. Kuitenkin jätti noissa kahdessa
tapauksessa tehtyjen laskelmien tulos niin epämieluisen vaikutuksen
hänen mieleensä, että hän Prosperon[14] tavoin sielussaan luopui
taidostansa ja päätti olla leikillä tai todella konsanaan enää
harjottamatta johtelevaa tähtienlukemista.
Hän epäröitsi aika lailla siitä, mitä sanoisi Ellangowanin lairdille
hänen esikoisensa ennustetusta kohtalosta, ja päätti lopulta suoraan
ilmottaa laatimansa ratkaisun, mutta samalla selittää hänelle
käyttämiensä ammattisääntöjen mitättömyyden. Siitä selville päästyään
hän asteli ulos pengermälle.
Jos oli Ellangowanin ympäristön näköala ollut miellyttävä kuutamolla,
ei se aamuauringon valossa mitään menettänyt kauneudestaan.
Marraskuullakin myhäili maa sen vaikutuksen alaisena. Jyrkät,
mutta säännölliset porrasaskelmat johtivat penkereeltä viereiselle
ylänteelle, ja näitä myöten Mannering joutui vanhan linnan edustalle.
Julkipuolessa oli kaksi jyhkeätä, ympyriäistä tornia, jotka tanakkoina
ja synkkinä kohosivat niitä yhdistävän litteän, esiripulta tuntuvan
muurin päätynurkista ja siten suojelivat pääporttia; esiripun keskessä
sijaitsevasta korkeasta holvikaaresta avautui tämä linnan sisäpihalle.
Porttikäytävän otsassa komeili hietakiveen veistettynä suvun vaakuna,
ja holvissa näkyi rakentajan sommittelemat tilat suojaristikon
laskemiselle ja nostosillan kohottamiselle. Nuorista männyistä naulattu
tökerö maalaisveräjä oli nyt tämän aikoinaan pelottavan pääsyholvin
ainoana suojana. Edustan puistikosta avautui ylevä näköala.
Kaareva selänne sulki näkyvistä sen karun ja aution lakeuden, jonka
halki Mannering oli edellisenä iltana saapunut. Maisema osotti
miellyttävää mäen ja laakson vaihtelua, ja sitä halkoi joki, joka
toisin paikoin pujahteli näkösälle, piiloutuen toisaalla, missä se
solui korkeiden, metsäisten äyräitten välissä. Kirkon torni ja muutamat
talot ilmaisivat kylän paikkaa siinä kohdassa, missä virta laski mereen.
Laaksomaat näyttivät hyvin viljellyiltä; pikku aituukset, joihin
ne olivat jaetut, viistivät mäkien juurta ja toisinaan ulottivat
epätasaiset pensasrivinsä jonkun matkaa ylös rinteellekin. Näiden
yläpuolella levisi vehmaita laidunmaita, joilla etupäässä käyskenteli
mustaa karjaa, maan vientiliikkeen silloista päätuotantoa; sen etäinen
ammuminen ei maisemaa suinkaan epämiellyttävästi elävöittänyt.
Kaukaisemmat kunnaat olivat jylhempiä ja vielä taampana paisuivat
tummiksi nummivuoriksi, jotka taivaanrantaa reunustaen olivat
viljelysalueen selvänä rajana ja samalla johtivat siihen mieluisaan
aatokseen, että tämä oli erillinen ja yksinäinen.
Meren rannikko, jonka Mannering nyt näki kaikessa laajuudessaan,
vastasi vaihtelultaan ja kauneudeltaan sisämaan näköalaa. Muutamin
paikoin se kohosi korkeiksi kallioiksi, joiden laella useinkin upeili
vanhojen rakennusten, tornien tai majakkain raunioita. Perintätieto
kertoi, että viimeksi mainitut sijotettiin toinen toisensa näkyviin,
jotta saattoivat maahanryntäyksen tai kansalaissodan aikoina pitää
merkeillä yhteyttä keskenään molemminpuoliseksi tueksi ja turvaksi.
Ellangowanin linna oli verrattomasti laajin ja huomattavin näistä
raunioista, ja puhui koollaan ja asemallaan sen etevämmyyden puolesta,
mikä sen perustajilla sanottiin olleen alueen päälliköiden ja ylimysten
keskuudessa. Toisin paikoin taasen oli ranta viehkeämpää, pikku
lahdekkeiden leikkomaa, missä maa loiveni hiljalleen vesirajaan tai
ulonsi mereen metsäisiä kukkulaniemekkeitä.
Viimeöisen taipaleen ennustelemasta noin peräti poikkeava kuvasarja
vaikutti samassa suhteessa Manneringiin. Hänen alapuolellaan oli
nykyinen talo, rakennustaiteellisesti kömpelö kylläkin, mutta mukavalla
paikalla ja herttaisen näköalan saanut. -- Kovinpa onnellisesti,
ajatteli sankarimme, lipuisi elämä tuollaisessa suojapaikassa! Toisella
puolella muinaisen suuruuden vaikuttavat jäännökset ja niiden herättämä
salaisen sukuylpeyden tunto, toisaalla taasen nykyaikaista loistoa
ja mukavuutta riittämään asti tyydyttämään kaikkia kohtuullisia
toivomuksia. Täällä siis, ja sinun kanssasi, Sofia! --
Emme pitemmälti seuraa rakastuneen unelmoimista. Mannering seisoi
kotvan käsivarret rinnan yli ristissä ja kääntyi sitte rauniolinnaa
kohti.
Holvikaaresta mentyään hän huomasi sisäpihan järeän suuremmoisuuden
yltäkyllin vastaavan ulkopuolen komeutta. Toisella sivulla levisi
pitkä sarja korkeita ja leveitä ikkunoita, joita toisistaan
erottivat veistoksilla koristellut kivipielet; ne olivat aikoinaan
valaisseet linnan suurta suojamaa. Vastapäisellä taholla sijaitsi
erikorkuisia ja -muotoisia rakennuksia eri ajoilta, mutta silti siten
yhtyneinä, että tehosivat katsojaan jonkinlaisella yleisellä rintaman
yhdenmukaisuudella. Ovia ja ikkunoita somistivat ulokkeet, jotka
osottivat karkeita näytteitä veistokuvista ja kaiverrustöistä, osaksi
eheinä, osaksi murtuneina, paikka paikoin muurinvihreän ja muiden
köynnöstelijäin verhoamina, jotka runsaina rehottivat raunioissa.
Pihan taustaa oli sitäkin aikoinaan rakennusrivi sulkenut; mutta
parlamentin laivojen pommitus Deanen johdolla, pitkällisen
kansalaissodan aikana, kerrottiin, oli tätä linnan osaa tuhonnut paljoa
luhistuneemmaksi kuin se muualta oli. Siinä oli leveä aukkokin, josta
Mannering näki meren, ja pikku aluksen, aseestetun lokertin, joka oli
yhä asemillansa keskellä lahtea.[15]
Tähystellessään pitkin raunioita kuuli Mannering erään huoneuston
sisältä vasemmaltansa edellisenä iltana näkemänsä mustalaisen äänen.
Hän löysi piankin reijän, josta pääsi näkymättömänä tarkkaamaan vaimoa,
eikä hänestä voinut olla tuntumatta siltä, että tämän ulkomuoto, toimi
ja asema täsmälleen kuvasivat muinaista sibyllaa.
Hän istui murtuneella kulmakivellä, laakakivillä lasketun huoneen
nurkkauksessa, josta oli osan lakaissut puhtaaksi, saadakseen
vapaasti tilaa värttinänsä hyrinälle. Korkeasta ja kapeasta ikkunasta
sattui voimakas valovirta hänen oudolle puvulleen ja muistettaville
piirteilleen; sen hohteessa hän näki tehdä työtänsä, sillä muualla
huoneessa oli hyvin hämärää. Pukeutuneena asuun, joka lisäili
itämaalaisilta näyttäviä somistuksia skotlantilaisen rahvaan
kansallisvaatetukseen, hän kehräsi lankaa kolmesta erivärisestä
villakuontalosta, mustasta, valkoisesta ja harmajasta, välineinänsä nyt
melkein tyyten maasta hävinneet vanhan ajan talouskalut viipsinpuu ja
värttinä. Kehrätessään hän lauloi loitsun tapaista. Turhaan koetettuaan
tarkalleen tajuta laulun sanoja yritti Mannering seuraavaa vapaata
käännöstä siitä, mitä joistakuista ymmärrettävistä lauselmista sen
sisällöksi päätteli:
Kiertykää ja kertautukaa
riemun, mustan murheen mukaan,
rauhan, taiston, -- toivon, pelon,
mit' on lanka ihmis-elon.
Loihtulangan kiertyessä,
hennon hengen herätessä,
mitkä nä'yt vilinänä
häämöttävät hämäränä!
Hurjat innot, hullaannukset,
tuskan tuojat huvitukset,
kade, pelko kammoin kaikin
taikatanssiin sijan saikin.
Nyt ne hiukuu, nyt ne varttuu,
niinkuin hyrrän vauhti karttuu.
Kiertykää ja kertautukaa
ihmisonnen, -murheen mukaan.
Ennen kuin kääntäjämme -- eli oikeammin mukailijamme -- oli rakennellut
nämä säkeet päässään ja hänen vielä takoessaan "varttuu"-sanan
loppusointua, oli sibyllan työ valmis tai hänen villansa lopussa.
Hän otti kehruuksensa ja lankaa verkalleen kiehitellen mittasi sen,
kiertämällä langan kyynäspäänsä kulmitse ja keräämällä kunkin silmukan
etusormensa ja peukalonsa väliin. Mittaamisensa päätyttyä hän mutisi
itsekseen:
"Vyyhti, mutta ei kokonainen -- täydet seitsemänkymmentä vuotta, mutta
kolme katkoa ja kolme jatkoa; onnenpa on poika, jos kaikista selviää."
Sankarimme oli puhuttelemaisillaan ennustajatarta, mutta samassa ääni
yhtä karmea kuin aallot, joiden möryssä se monasti metelöitsi, huhusi
kahdesti ja yltyvällä kärsimättömyydellä:
"Meg, Meg Merrilies! -- Mustalainen -- ämmäleukku -- tuhannen jeeveliä!"
"Minä tulen, minä tulen, kapteeni", vastasi Meg; ja tuossa tuokiossa
ilmestyi hänen puhuttelemansa kiivasluontoinen laivanpäällikkö
raunioiden murtumasta esille.
Hän oli ilmeisesti merenkulkija, hiukan alle keskimitan, kasvot
vaskenkarvaiset tuhansista tiimellyksistä koillispuhurin kanssa.
Runko oli suunnattoman jäntevä, vankka ja vanttera, niin että näytti
siltä kuin olisi paljoa pitempikin mies ollut pätemätön häntä vastaan
rinnustelemaan. Hänellä oli yrmeät kasvot, ja sen pahempi ei niissä
ollut rahtuakaan maihin poikenneen merimiehen huoletonta kujeilevaa
rattoisuutta ja huvitettua uteliaisuutta. Nämä ominaisuudet kenties
yhtä paljon kuin mitkään muut vaikuttavat meriurhojemme suureen
kansansuosioon ja siihen yleiseen suopeuteen, jota yhteiskuntamme on
taipuvainen ilmaisemaan heitä kohtaan. Heidän uljuutensa, kuntonsa ja
sitkeytensä ovat ominaisuuksia, jotka herättävät arvonantoa ja kenties
pikemmin nöyryyttävät rauhallisia maallaeläjiä heidän läsnäollessaan,
eivätkä kunnioitus ja nöyrtymys ole helposti yhdistettävissä
tuttavalliseen leppoisuuteen noiden tunteiden herättäjiä kohtaan. Mutta
ne poikamaiset kujeet, se ailakoiva riemastus, se itsestään uhkuva
hilpeys, jota osottaa maissa huvittelehtiva merimies, lauhduttavat
hänen luonteensa arasteluttavampia piirteitä.
Mitään tuollaista ei tämän miehen kasvoissa kuvastunut; päin vastoin
näytti jörö ja julmakin karsaus synkistävän piirteitä, jotka missä
mielenilmeessä tai vivahduksessa tahansa olisivat olleet raa'at ja
vastenmieliset.
"Missä olet, emo Lemmotar?" hän sanoi hieman murteellisesti ääntäen,
vaikka puhuikin kieltä ihan sujuvasti. "Donner und blitzen! puolisen
tuntia jo olemme viipyneet. -- Tule siunaamaan kelpo laiva ja matka, ja
horna sinut syöjättären periköön!"
Samassa hän huomasi Manneringin, joka Meg Merriliesin loihtimista
tarkastellakseen omaksumassaan asemassa näytti piileksijältä, seisoen
puolittain muurinpönkän kätkössä. Kapteeni -- sillä sitä hän oli
olevinaan -- vaikeni äkkiä ja hätkähtäen, ja työnnälsi oikean kätensä
poveensa, kuin vetäistäkseen esille aseen. "Mitä kuuluu, veikko? --
näyt olevan tähyilemässä -- hä?"
Ennen kuin Mannering miehen liikkeestä ja hävyttömästä äänensävystä
hieman ällistyneenä ehti vastata, pistäysi mustalainen holvihuoneestaan
ja yhtyi vieraaseen. Tämä tiedusti häneltä matalalla äänellä,
Manneringiin katsoen: "Hai vierellä, vai mitä?"
Toinen vastasi samaa syrjäpuhelua jatkaen: "Älä löpise roskaa --
herrasmieshän se on ja talon tuttavia."
Miehen pilviset kasvot kirkastuivat. "Parahinta huomenta teille, sir;
huomaankin olevanne ystäväni mr. Bertramin vieraita -- suokaa anteeksi,
katsoin teidän ensin olevan ihan toista maata."
"Ja te, sir", vastasi Mannering, "olette luullakseni lahteen
ankkuroineen aluksen päällikkö?"
"Olenpa kyllä, sir; minä olen kapteeni Dirk Hatteraick ja purjehdin
'Jungfrauw Hagenslaapenilla', joka on hyvin tunnettu tällä rannikolla.
En häpeile nimeäni enkä alustani, -- enkäpä sen puolesta lastianikaan."
"Tietenkään ei teillä ole mitään syytä siihen, sir."
"Tausend donner -- ei; kauneillahan minä vain kaupoilla, vastikään
saimme lastin tuolla Douglasissa, Man-saarella -- puhdasta konjakkia
-- hienoa hyson- ja souchong-teetä -- Mechelnin pitsejä, jos teille
soveltuu -- oikeata konjakkia -- kieritimme maihin sata nassakkaa
viimeis-yönä."
"Minä olen vain matkustavainen, sir, enkä voi nykyisin käyttää mitään
tuollaista."
"No, hyvästi nyt sitte vain, sillä liikeasiat on hoideltava -- ellette
lähde laivaan ja kulauta naukkua -- saatte kukkarollisen teetä mukaanne
maihin. -- Dirk Hatteraick osaa kyllä kohtelias olla."
Miehessä ilmeni sanomattoman iljettävä röyhkeyden, paatumuksen ja
epäluuloisen pelon sekotus. Hänen sävynsä ilmaisi roistoa, joka tajusi
herättävänsä epäluuloa, mutta yritteli sitä vaimentaa huoletonta ja
riuskaa tuttavallisuutta teeskentelemällä. Mannering lyhyesti hylkäsi
hänen tarjoamansa kestitykset, ja juron hyvästin murahdettuaan vetäytyi
Hatteraick mustalaisen kanssa siihen osaan raunioita, mistä oli
tullutkin.
Hyvin kapeat portaat johtivat sieltä rantahietikolle, varmaankin
aiotut linnaväen mukavuudeksi piirityksen aikana. Niitä myöten tuo
ulkonäöltään yhtä miellyttävä ja ammatiltaan yhtä kunnioitettava pari
laskeusi rantaan. Kapteeniksi tekeytynyt astui pieneen veneeseen,
jossa kaksi miestä näytti häntä odotelleen. Mustalainen jäi rannalle
lausuilemaan tai laulamaan, hyvin kiihkeästi liikehtien.