Talonrouvan tilaa ensinnäkin käytettiin Manneringille emännän
puolustuksena vieraansa jättämisestä tervehdyksiänsä vaille sekä niistä
kestityksen vajavuuksista, joita hänen huolenpitonsa olisi saattanut
korjata. Toisekseen siihen vedottiin aiheena ylimääräisen kelpo
viinipullon tyrkyttämiselle.
"En voi kunnolleen nukkua", pakisi hovinherra huolestuneesti
jännittyneenä kuten isä tuollaisessa pulassa ainakin, "kunnes kuulen
hänen siitä selviytyneen, -- ja jos te, sir, ette ole kovin uninen ja
kunnioittaisitte minua ja mestaria seurallanne, niin olen varma siitä,
ettemme teitä aivan myöhäiseen pidätä. Matami Howatson on hyvin nopsa;
kerran oli muuan tyttö pieniin päin -- hän ei asunut kaukanakaan täältä
-- ei teidän tarvitse ravistaa päätänne ja ähkiä, mestari -- tottapa
kaikki kirkon saatavat suoritettiin mukisematta, ja mitä voi ihminen
enempää tehdä? -- hänelle sattui sillä tavalla ennen kuin sai vaimon
päähinettä; eikä mies, joka hänet sitte nai, pidä häntä tapaturmansa
takia hituistakaan huonompana. -- Ne asuvat, mr. Mannering, rannassa
Annanin kulmalla, ja siivompaa, siistimpää pariskuntaa, jolla on kuusi
niin pulskaa lasta kuin ikinä haluaisitte nähdä lätäkössä molskimassa
-- --; ja kiharatukkainen pikku Godfrey -- se on vanhin, mielisuosion
saannos, niin sanoakseni -- hän on aksiisipurressa -- minulla on serkku
aksiisivirastossa -- toimitusmies Bertram, nähkääs; hän ansaitsi
virkansa kireässä piirikunnan edusmiehen vaalissa, josta tietenkin
olette kuullut, siitä kun valitettiin Alihuoneeseen -- minäpä olisin
äänestänyt parlamenttiin Balrudderyn lairdia, mutta isävainajani kun
oli jakobiitti ja Kenmoren partioretkellä mukana, niin hän ei eläissään
tehnyt valaa; ja ties hänet miten oli asian laita, mutta millään kurin
ei minua ääniluetteloon otettu, vaikka toimitusmieheni, jolla oli
äänivalta tilaltani, kelpasi inttelyittä äänestämään vanhaa Sir Thomas
Kittlecourtia. Mutta, palatakseni äskeiseen, matami Howatson on hyvin
nopsa, sillä se tyttö --"
Tähän katkesi hovinherran harhaileva, pitkäpiimäinen laverrus, kun joku
tulla tömisteli ylös portaita keittiökerrasta ja laulaa hoilotti täyttä
kurkkua. Korkeat äänet olivat liian kimeät miehelle, matalat tuntuivat
liian kumeilta naiselle. Sanat kuulostivat Manneringista seuraavilta:
"Hetki hyvä käydäkseni,
joko vaimon vaiva meni?
Tyttölaps tai poikaressu --
risti tee ja lausu messu."
"Meg Merrilies sieltä tulee, mustalainen, niin totta kuin olen syntinen
ihminen", sanoi mr. Bertram. Mestari ähkäisi syvään, avasi ristikkäin
asetetut säärensä, veti takaisin äskeisen asentonsa kurottaman jyhkeän
lättäjalan, asetti sen kohtisuoraan ja laski toisen säären vuorostaan
poikkipuolin, välipäikseen tuprautellen suunnattomia savupilviä
piipustaan. "Mitä tarvista on teidän ohkua, mestari? Varmastikaan eivät
Megin laulut ole miksikään pahaksi."
"Eivätkä hyväksikään", vastasi mestari Samson äänellä, jonka
epäsointuinen karmeus vastasi ruhon särmikkyyttä. Nuo olivat ensimäiset
sanat, mitä Mannering kuuli hänen haastavan; hän oli hieman uteliaasti
odottanut, milloin tämä itsekseen toimiva syövä, juova, liikkuva ja
tupakoitseva kone kävisi puhumistakin suorittamaan, ja huvittivatkin
häntä kelpo lailla siitä lähteneet käreät sahaäänet. Mutta samassa ovi
avautui ja Meg Merrilies astui huoneeseen.
Tulijan ulkomuoto sai Manneringin säpsähtämään. Hän oli kerrassaan
kuusi jalkaa mitaltaan, käytti pukunsa yllä miehen päällystakkia,
piteli kädessään tukevaa oratuomikarttua ja hameista puhumatta oli
asultaan kaikin puolin miesmäinen. Mustat hiussykkyrät luikersivat
Medusanpään käärmeiden näköisinä vanhanaikaisen säpsän alta,
osittaisella varjostuksellaan lisäten voimakkaiden ja ahavoittuneiden
kasvonpiirteiden outoa tehoa, silmien hurjan mullistelun ilmaistessa
jotakin todellisen tai teeskennellyn sekamielisyyden tapaista.
"Sanokaas nyt, Ellangowan", haastoi hän, "eikö se olisi ollut
laitaa, jos rouva olisi jäänyt vuoteeseen ja minä Drumshourlochin
markkinoilla, siitä tuon taivaallistakaan tietämättä tai unissanikaan
aavistamatta? Kukahan olisi pörröt pitänyt loitolla? Niin, ja maahiset
ja menninkäiset säikytellyt lapsosen luota, siunattu olkoon? Taikkapa
lukenut Pyhän Kolmuksen loitsua pikku palleroisen puolesta?" Ja
vastausta odottamatta hän alkoi laulaa:
"Rautayrtti, mailanen
torjuu vehkeet velhojen;
päivä Pyhän Anteruksen
paastoll' antaa suojeluksen.
Poikinensa Pyhä Pirjo,
Kolmus ja sen kissa kirjo,
Mikael myös keihäinensä
talon pankoot mielellensä."
Loitsulla oli jylhä sävel, jota hän loilotti kovalla ja kimakalla
äänellä; ja hypähtäen kolmeen kertaan niin voimakkaasti ja ketterästi,
että miltei kattoa hipaisi, lopetti hän: "Ja nyt, lairdi, etteköhän
käskisi antaa minulle viinakupposta?"
"Sen saat, Meg. Istahdahan tuonne ovipieleen ja kerro meille kuulemiasi
Drumshourlochin markkinoilta."
"Totta vieköön, lairdi, kovasti siellä teitä ja teidän laisianne
kaivattiin, kun oli montakin pulskeata tyttöä, minusta puhumatta, eikä
niille ainokaistakaan käsirahan antajaa."
"No, Meg, ja montako mustalaista tyrmään kytkettiin?"
"Kolmehan vain, lairdi, kun ei markkinoilla enempää ollutkaan,
minusta puhumatta, niinkuin äskenkin sanoin, ja minä otinkin apuni
apostolinhevosista, sillä eihän, nähkääs, ole riidanhaluisten
ihmisten kanssa helppo toimeen tulla. Ja Dunbog kuuluu antaneen
Punaiselle Lahokkaalle ja John Youngille häätökäskyn maaltansa -- paha
hänet periköön! Ei ole hän herrasmies eikä pisaraakaan ole hänessä
herrasmiehen verta, kun idartaa kahdelta kulkevaiselta köyhältä
joutovajan suojan, kuorma-aasilta tienvieren ohdakkeet ja puuropadan
alta lahot koivunkalikat. No, yksi on yläpuolia kaikkien -- mutta
saadaanpa nähdä, eiköpä jonakuna aamuna ennen päivänkoittoa punainen
kukko kiekune hänen karjapihassaan."
"Hiljaa, hiljaa, Meg! Se ei ole turvallista puhetta."
"Mitä hän tarkottaa?" supatti Mannering Sampsonille.
"Murhapolttoa", vastasi lyhytpuheinen mestari.
"Kuka tahi mikä kumma hän onkaan?"
"Portto, varas, velho ja mustalainen", vastasi Sampson jälleen.
"Voi, totisesti, lairdi", pitkitti Meg tämän syrjäpuhelun aikana, "vain
teidän kaltaisellenne sitä voipi avata sydämensä; katsokaas, Dunbogin
sanovat olevan yhtä vähän herrasmies kuin senkin miekkosen, joka
tuonne kunnaalle komean talon rakensi. Mutta te, lairdi, olette oikea
herrasmies monien satojen vuosien perua, ettekä te koskaan hätistele
köyhää kansaa maaltanne kuin hulluja hurttia, eikä taas meikäläisistä
kukaan kajoaisi teidän omaanne, vaikka teillä olisi salvokukkoja yhtä
viljalti kuin havupuussa neulasia. -- Ja nyt joku teistä tarkatkoon
kelloansa ja lapsosen syntyessä sanokoon minulle täsmälleen tunnin ja
minuutin, niin minä ennustan sen kohtalon."
"Kyllähän muuten, Meg, mutta me emme joudu apusi tarpeeseen, sillä
tässä on Oxfordista teini, joka osaa sen kohtalon määräillä paljoa
paremmin kuin sinä; -- hän lukee sen tähdistä."
"Mielelläni, sir", mukasi Mannering isäntänsä säyseään leikinlaskuun
yhtyen, "minä määräilen hänen syntymätähtiensä aseman merkityksinensä
kolminaisuuksien säännön mukaan sellaisena kuin sitä suosittavat
Pythagoras, Hippokrates, Diokles ja Avicenna. Tahi alotan _ab hora
questionis_, kuten Haly, Messahala, Ganwehis ja Guido Bonatus ovat
neuvoneet."
Sampsonin tehokkaita suosituksia mr. Bertramin seuraan oli hänen
kykenemättömyytensä vainuamaan törkeintäkään uskottelun yritystä.
Hovinherran vaatimattomat leikkisyyden kokeet supistuivat etupäässä
"huiputuksiksi" ja "jutkuiksi", kuten silloin sanottiin, -- nyt
niitä nimitellään sepityksiksi ja sukkeluuksiksi --, joten hän pahaa
aavistamattomasta mestarista sai mitä oivallisimman pilanesineen. Tämä
ei tosin milloinkaan nauranut eikä yhtynyt oman yksinkertaisuutensa
herättämään nauruun; sanottiinpa hänen nauraneenkin vain yhden
ainoan kerran elämässään, ja sinä muistettavana kertana hänen
asuntoemännältään meni kesken, osaksi itse tapauksen ihmeellisyyden
tähden, osaksi tämän tavattoman remakkanaurun vääristämän naaman
säikystä. Tuollaisten peijausten ilmaiseminen ei tähän jäykkään
jurottelijaan muuta tehonnut kuin kiskoi tavu tavulta hänen
hampaittensa raosta örähdyksen "Tavatonta!" tai "Kovin sukkelaa!",
kasvonpiirteiden ollenkaan värähtämättä.
Tällä kertaa hän suuntasi nuoreen tähtientietäjään aavemaisen
tuijotuksen ja näytti epäilevän, tokko oli oikein ymmärtänyt, hänen
vastaustansa isännälleen.
"Niitä on onnettomia ihmisiä, sir", huomautti Mannering häneen
kääntyen, "joiden sumeat silmät eivät ylety tähtitarhain korkeuksiin,
kyetäkseen niistä tarkkailemaan taivaan ammoisia päätöksiä. Sellaisilta
ennakkoluuloinen halveksiminen helpostikin sulkee sydämen kaikkia
todisteluja vastaan. Pelkäänpä, että te saatattekin kuulua samoihin."
"Aivan", vastasi Sampson; "arvelen kuten Sir Isaac Newton, ritari
ja hänen majesteettinsa rahapajan äskeinen johtaja, että tähdistä
lukemisen niin sanottu tiede on kerrassaan tyhjä, arvoton ja
merkityksetön." Ja tämän ytimekkään lausunnon jälkeen loksahtivat leuat
jälleen kiinni.
"Todellakin", jatkoi matkamies, "minua surettaa nähdä noin oppineen
ja vakavan miehen joutuneen moiseen kummalliseen sokeuteen ja
harhaannukseen. Kelpaako mielestänne Isaac Newtonin lyhyt, nykyaikainen
ja rohkenenpa sanoa rahvaanomainen nimi vastapainoksi sellaisille
vakaville ja kaikuville kuuluisuuksille kuin ovat Dariot, Bonatus,
Ptolemaios, Haly, Eztler, Dieterick, Naibob, Harfurt, Zael, Taustettor,
Agrippa, Duretus, Maginus, Origenes ja Argol? Eivätkö kristityt ja
pakanat, juutalaiset ja jalosukuiset, runoilijat ja viisaustieteilijät
yhdy tunnustamaan tähtien vaikutusta?"
"_Communis error_ -- se on yleinen erehdys", vastasi järkähtämätön
mestari Sampson.
"Eipä olekaan", väitti nuori englantilainen; "se on yleinen ja hyvin
perusteltu vakaumus".
"Se on petkuttajien, puoskarien ja kelmien tulolähde", sanoi Sampson.
"_Abusus non tollit usum_. Väärinkäyttö ei minkään laillista käyttöä
vääjää."
Tämän keskustelemuksen aikana oli Ellangowan hieman samassa
asemassa kuin oman lentoonlähtönsä pulaannuttama kurppa. Hän
käännähteli vuorotellen toisesta väittäjästä toiseen ja alkoi uskoa
Manneringin olevan puolittain tosissaan, koskapa hän niin vakavasti
taivutteli vastustajaansa ja kiistassaan suurta oppia osotti. Meg
taasen tuijotteli hämmästelevin katsein tähtientietäjään, omaansa
salamyhkäisemmän solkkauksen voittamana.
Mannering käytti saamaansa etua ja kertasi kaikki sitkeän muistin
varaamat vankat tiedesanat, jollaisiin oli aikaisessa nuoruudessaan
tutustunut, kuten kertomuksemme jatko osottaa.
Taivaanmerkit ja tähdet kuusikymmen-, yhdeksänkymmen-, kolmikko-,
yhdys- tai vastakkaisasennoissa keskenään; taivaan kuviot kärkinensä,
tuntinensa ja minuutteinensa; almuten, almochoden, anahibazon,
catahibazon -- mahtavina kajahtelivat epälukuiset nimitykset
luimistelemattoman koulumestarin korviin, mutta tämän uppiniskainen
epäusko kesti niinkin armottoman myrskyn tuiverruksen.
Vihdoin teki keskustelusta lopun iloinen sanoma, että rouva oli
lahjottanut miehelleen pojan ja jaksoi (tietysti) niin hyvin kuin
saattoi odottaa. Mr. Bertram kiirehti puolisonsa huoneisiin, Meg
Merrilies siirtyi alas keittiöön vaatimaan osuutensa ähkyoluesta
ja salajuustosta,[12] Mannering taasen katsoi kelloansa ja pani
hyvin tarkoin merkille syntymätunnin ja -minuutin. Asianmukaisella
totisuudella pyysi hän koulumestaria opastamaan hänet johonkin
paikkaan, mistä saisi vapaasti tarkastella taivaankappaleita.
Enempää vastaamatta koulumestari nousi seisaalleen ja avasi
sivuoven, joka oli puolittain juoksuikkunana. Se johti talon taakse
tasotetulle vanhanaikaiselle kävelypengermälle, joka yhtyi vanhojen
linnanraunioiden pohjaperustaan. Tuuli oli vironnut ja pyyhkäissyt
tieltään taivasta sumentaneet pilvet. Täysikuu kumotti korkealla, ja
tähdet hohtelivat komeimmassa loistossaan. Niiden säteet esittivät
Manneringille peräti odottamattoman ja syvästi vaikuttavan näyn.
Olemme huomauttaneet matkamiehemme lähenneen taipaleensa loppupuolella
merenrantaa, tietämättänsä kuinka likelle. Nyt hän havaitsi
Ellangowanin linnan raunioiden sijaitsevan vuoriniemekkeellä eli
kallion-ulkonemalla, joka oli pienen ja tyvenen vuonon toisena sivuna.
Uusi rakennus oli matalammalla, vaikka ihan vieressä, ja sen takana
loiveni maa mereen pienenä kaartuneena ruohoharjuna. Tämä selänne
jakausi luonnollisina penkereinä tasanteiksi, joilla kasvoi moniaita
vanhoja puita, ja päättyi valkeaan hietakaistaleeseen.
Vastakkainen poukaman sivu oli loivaa ja vaihtelevaa rinnettä ja kasvoi
etupäässä viidakkoa, joka tuolla suotuisalla rannikolla menestyy
melkein vesirajaan saakka. Puiden lomasta kurkisteli kalastajamökki.
Tänäkin sydänyön hetkenä liikkui rannalla valoja; kaiketikin
oltiin purkamassa lastia lahteen ankkuroineesta Man-saarelaisesta
salakuljetuslokertista. Juoksuikkunaisen oven kimmellyksen välähtäessä
kartanosta hoilattiin aluksen kannelta: "Haukka vaanii! Alas tuikku!"
varotukseksi rannalla olijoille, ja valot katosivat kiireen kautta.
Oli tunti jälkeen puoliyön, ja näköala viehätti mieltä. Manneringin
oikealla puolella kohoavan mustan kallion reunaa pitkin törröttivät
raunioiden harmajat tornit, toiset ehjinä, toiset sortuneina,
vuosisatojen säiden paikotellen tummentamina, paikotellen muurinvihreän
kattamina. Hänen edessään päilyi rauhallinen lahdelma, jonka pikku
aaltoset kuun säteissä kareillen ja välkähdellen kierivät peräkkäisinä
sen pintaa pitkin ja hiljaisesti lipisten loiskahtelivat hopeiselle
hietikolle. Vasemmalla pistäysi metsä kauvas mereen, aaltoillen
kuutamossa kupertuilevaa, monimuotoista maisemaa myöten. Siinä esiintyi
sitä valon ja varjon vaihtelua, siinä vallitsi se aukion ja tiheikön
rinnastus, mihin silmä ilahtuen levähtää, näkemäänsä viehättyneenä,
mutta silti uteliaana tunkeutumaan vielä syvemmälle metsän kuvasarjan
sokkeloihin.
Yläpuolella kaartelivat kiertotähdet, kukin omalla säihkyvällä
valoradallaan eristäytyneenä toisarvoisista tahi etäisemmistä tähdistä.
Niin omituisesti voi mielikuvitus eksyttää niitäkin, joiden tahdosta
sitä on herkytelty, että Mannering noita kirkkaita taivaankappaleita
tähyillessään oli puolittain taipuisa uskomaan, mitä taikausko niiden
vaikutuksesta ihmiskohtaloihin tiesi sanoa. Mutta Mannering oli
rakastunut nuorukainen, ja hänen mielessään kenties liikkui tunteita,
joita nykyaikainen runoilija hienosti ilmaisee säkeillään:
On satu Lemmen maailma, sen koti:
siks' seuraan tenhotarten, talismaanein
se viehtyy, jumalolentoihin uskoo
ilolla, itse ollen jumalainen.
Mit' ammoin loihti laulu eläväksi,
uskonnon vanhan kauniit ihmismuodot,
se voima, kauneus ja ylevyys,
jok' eli laaksoissa ja kukkuloilla,
metsissä, vetten varsilla tai alla
syvällä -- kaikki tuo on kaikonnut,
uskossa järjen eivät enää elä!
Mut vielä sydän kieltä tarvitsee,
ja vanha vaisti noutaa vanhat nimet.
Ja tuonne tähtimailmaan muuttivat
ne henget ennen täällä asuneet
inehmon ystävinä, -- lempijälle
asustain tuolla, tuolta taivon mailta
tehonsa tänne siirtäin; vielä tänään
saa kaiken suuren aikaan Jupiter
ja Venus kaiken kauniin tuottaa hälle.
Moiset mietiskelyt väistyivät pian toisien tieltä. "Oi!" jupisi hän,
"vanha hyvä opettajani, jonka oli tapana niin innokkaasti syventyä
Heydonin ja Chambersin väliseen kiistaan tähtiennustelusta, olisi
katsellut tätä näkyä toisin silmin ja koettanut vakaasti keksiä noiden
sädehtijäin keskinäisistä asemista niiden todennäköisiä vaikutuksia
äskensyntyneen lapsosen kohtaloon, ikäänkuin tähtien ladut tai säteilyt
olisivat jumalallisen kaitselmuksen yläpuolella tai edes tasallakaan.
No, levätköön hän rauhassa! Hän terotti mieleeni kylliksi tietoa,
osatakseni laatia syntymäasentojen kaavion, ja siksipä siirryn siihen
hommaan."
Merkittyään muistiin tärkeimpien kiertotähtien asennot palasi Guy
Mannering taloon. Hovinherra tuli vierashuoneessa häntä vastaan ja
ilmotti riemuissaan, että poju oli kaunis, terve pikku mies. Hän
näytti haluavan tyrkyttää lisää ilonpitoa, mutta myönsi oikeutetuksi
Manneringin vetoamisen väsymykseensä, vei hänet makuuhuoneeseen ja
jätti lepäämään yönsä.