Lairdin seurakumppania Ellangowanin sairashuoneessa saattoi päätellä
kylän koulumestariksi tai ehkä apupapiksi; pastorille oli hänen asunsa
liiaksi nukkavieru vieraskäyntiä varten.
Itse hovinherra oli noita keskinkertaisia ihmisiä, joita useasti tapaa
maalaisasemissa. Fieldingin mukaan on eräs luokka _feras consumere
nati_;[3] mutta metsästysurheilun harrastus edellyttää jotakin
toimekkuutta, mikä taasen oli mr.[4] Bertramilta ehtynyt, jos hänellä
oli sitä ikinä ollutkaan. Hyvänsävyinen huolettomuus oli ainoana
huomattavana ilmeenä hänen muuten kylläkin sievillä kasvoillaan.
Näiden piirteet todella ilmaisivat; millaisessa tarmottomuudessa
hän oli elämänsä viettänyt. Annankin lukijalle muutamia tietoja
hänen asemastaan ja oloistaan, ennen kuin hän on lakannut laajalti
luennoimasta Manneringille, kuinka tarpeellista ja mukavaa on koleina
iltoina ratsastamaan joutuessaan kääriä jalustimien ympärille olkivihko.
Godfrey Bertram, Ellangowanin maahovin omistaja, peri pitkän sarjan
esi-isiä, verotulo-luettelonpa lyhyen, kuten monet sen ajan sukutilojen
haltijat. Hänen sukupuunsa kohosi niin korkealle, että tyvi häämötti
itsenäisen Galwayn valtakunnan raakalais-ajoista. Sitenpä sen
oksat eivät hedelminänsä kantaneetkaan ainoastaan kristittyjä ja
ristiretkeläisnimiä sellaisia kuin Godfreytä, Gilbertejä, Dennisejä ja
Rolandeja loppumattomiin, vaan vielä pimeämpienkin aikojen pakanallisia
suuruuksia -- Artheja, Knartheja, Donagildeja, Hanloneja. He olivat
todella ammoin olleet auhdon, mutta lavean alueen rajuja isäntiä ja
lukuisan heimon päälliköitä, jonka nimenä oli Mac-Dingawaie, vaikkakin
he sittemmin omaksuivat normannilaisen Bertramin sukunimen.
He olivat kautta vuosisatojen käyneet sotia, viritelleet kapinoita,
joutuneet häviölle, mestauslavalle ja hirsipuuhun, kuten arvokas
suku ainakin. Mutta he olivat erä erältään menettäneet jalansijaa
maailmassa; valtiopetoksien ja salaliittojen johtajista olivat
Ellangowanin Bertramit eli Mac-Dingawaiet vaipuneet toisarvoisiksi
apureiksi. Heidän onnettomimmat näytteensä tässä asemassaan tapahtuivat
seitsemännellätoista vuosisadalla; pahahenki villitsi heidät
vastustelukiihkoon, joka aina punoi heidät kiistoihin vallitsevien
voimien kanssa. He menettelivät ihan päinvastoin kuin kuulu Brayn
kirkkoherra[5] ja takertuivat heikompaan puoleen yhtä sitkeästi kuin
tuo arvoisa Herran palvelija väkevämpään. Ja palkkansa totisesti saivat
kuten hänkin.
Lähteessäni, Sir Robert Douglasin "Skotlantilaisissa Paroonisuvuissa"
(kts. Ellangowania), mainitaan _tempore Caroli primi_[6] toimineen
Ellangowanin lairdin Allan Bertramin olleen "vakaa kuningasmielinen
ja hänen pyhän majesteettinsa innokas kannattaja, joka kunniakkaaseen
Montrosen markiisiin sekä muihin todella innokkaihin kelpo
isänmaanystäviin yhtyneenä kärsi sen johdosta suuria häviöitä. Hänen
pyhä majesteettinsa suvaitsi armossa lyödä hänet ritariksi; parlamentti
tuomitsi häneltä ilkimielisenä kansalaisena omaisuuden takavarikkoon
1642, ja jälkeenpäin hangoittelijana 1648." Nämä kaksi karkeata
lisänimeä maksoivat Sir[7] Allan poloiselle puolet sukutilaa.
Hänen poikansa Dennis Bertram otti vaimokseen erään valtioneuvostoon
kuuluvan huomatun kiihkoilijan tyttären ja pelasti jäljelle jääneen
sukuomaisuuden liitollaan. Mutta pahaksi onneksi mieltyi hän puolisonsa
periaatteisiin kuten suloihinkin, ja lähteessäni lausutaan hänestä
tällainen määritelmä: "Hän oli lahjakas ja päättäväinen mies, minkä
vuoksi läntiset piirikunnat valitsivatkin hänet aatelin ja säätyläisten
valiokuntaan esittämään valituksiansa Kaarle II:n neuvoskunnalle
ylämaan joukkojen tunkeutumisesta alueelle 1678." Tästä isänmaallisesta
luottamustoimesta hän sai sakkoa, jonka maksamiseksi hänen oli
pakko kiinnittää perintötilansa jäännösosasta puolet. Ankaralla
säästeliäisyydellä olisi hän saattanut toipua tästä tappiostaan, mutta
Argylen kapinan puhjetessa Dennis Bertram taaskin herätti hallituksen
epäluuloa, siepattiin kiinni, lähetettiin Dunnottarin linnaan Mearnsin
rannikolle ja siellä taittoi niskansa yrittäessään paeta Whigien
Holviksi nimitetystä maanalaisesta tyrmästä, jonne hänet oli suljettu
noin kahdeksankymmenen samoinajattelevan kanssa. Siksipä arviomies,
joksi kiinnekirjan haltijaa siihen aikaan sanottiin, otti vakuuden
omakseen ja Tulikannuksen sanoja[8] käyttääksemme mutkitellen leikkasi
perheeltä taaskin aika palan jäljelle jääneistä tiluksista.
Nimeltään ja luonnoltaan irlantilaista muistuttava Donohoe
Bertram peri Ellagowanin huvenneen omaisuuden, hän hääti pellolle
kunnianarvoisan Aaron Macbriarin, äitinsä perhekappalaisen (sanotaan
heidän riitaantuneen jonkun karjatytön suloista); joi itsensä joka
päivä humalaan täpötäysistä maljallisista kuninkaan, neuvoskunnan
ja piispojen menestykseksi; mässäili Laggin lairdin, Theophilus
Oglethorpen ja Sir James Turnerin kanssa, ja lopuksi yhtyi raudikolla
ruunallansa Claversin osastoon Killiecrankiessa. Dunkeldin kahakassa
1689 hänet ampui muuan cameronilainen hopeanapilla, häntä kun luultiin
Pahan kanssa liittoutuneena lyijyn ja teräksen lävistämättömäksi, ja
hänen hautaansa vieläkin sanotaan "Häijyn hovinherran luolaksi".
Hänen pojallaan Lewisilla oli enemmän varovaisuutta kuin suvussa
yleensä näyttää ilmenneen. Hän hoiteli, mitä vielä perinnökseen sai,
sillä Donohoen hurjistelut, samoin kuin sakot ja menetystuomiotkin,
olivat jälleenkin murentaneet tiluksia. Hänkään ei tosin päässyt
Ellangowanin hovinherrain kohtaloksi joutuneesta valtiollisiin
selkkauksiin sekaantumisesta. Mutta hän älysi sentään ennen loordi
Kenmoren partiojoukkoon yhtymistänsä v. 1715 siirtää maatilansa
luotettujen ystävien nimiin, säästääkseen vaivoja ja sakkorahoja siltä
varalta, että Marin jaarli ei pystyisikään kukistamaan protestanttista
vallanperimystä. Mutta suo siellä, vetelä täällä -- muistakoon sen
viisaskin; hän pelasti tilansa vain oikeudenkäynnillä, jonka kulut
yhäti supistivat sukuomaisuutta.
Hän oli kuitenkin päättäväinen mies. Myytyään osan tiluksia hän jätti
tyhjilleen vanhan linnan, jossa perhe oli asustanut rappiotilassaan,
kuten hiiri hongikossa, sanoi muuan maan ukko. Purkauttaen osan
jyhkeistä raunioista hän niistä aineksista rakennutti kapean
kolmikerroksisen kivitalon, jonka julkipuoli oli kuin krenatierin
lakki, ympyriäinen ikkuna ihan keskessään kuten kykloopin ainoa silmä,
kaksi ikkunaa kumpaisellakin puolella ja keskivälillä ovi, joka johti
vierashuoneeseen ja kaikenlaisilla sivuikkunoilla valaistuun etehiseen.
Tämä oli Ellangowanin Uussija, johon jätimme sankarimme, kenties
huvittavampaan seuraan kuin lukijamme ovat saaneet. Sinne vetäysi Lewis
Bertram, pää täynnä suunnitelmia sukunsa vaurastuksen palauttamiseksi.
Hän otti maata omiin hoteisiinsa, vuokrasi naapuritilallisiltakin, osti
ja möi ylämaan karjaa ja cheviot-lampaita, ratsasteli markkinoille ja
kansankokouksiin, hieroi kovia kauppoja ja piti puutetta ulohtaalla
mikäli parhaiten kykeni. Mutta mitä hänen kukkaronsa hyötyi, sen
menetti hänen kunniansa, sillä moisia maatalous- ja kauppapuuhia
katselivat kovin karsain silmin muu vallassääty, jolle olivat kaikkena
kaikessa kukkotaistelut, metsästäminen jalkaisin ja ratsain sekä
kilpa-ajot, joukossa jokunen hurja kaksintaistelu vaihteluksi. Heidän
mielestään hänen hommansa vaaransivat Ellangowanin aatelisvaltuutta,
ja hän huomasi tarpeelliseksi vähitellen vieraantua heidän seurastaan,
vaipuakseen herrasmies-maanviljelijän silloin varsin epämääräiseen
asemaan. Kesken hänen suunnitelmiensa vaati Tuoni veronsa, ja laajan
maaomaisuuden niukat jäännökset periytyivät ainoalle pojalle Godfrey
Bertramille, nykyiselle omistajalle.
Isän keinottelujen vaarallisuus ilmeni piankin. Lairdi Lewisin
omakohtaisen ja toimellisen valvonnan menetettyään epäonnistuivat
kaikki hänen alotteensa, joko jääden kesken tahi uhaten tappioilla.
Vailla ainoatakaan tarmon kipinää näiden vastuksien karttamiseksi
tai torjumiseksi turvautui Godfrey toisen toimintaan. Hän ei
käyttänyt metsästäjiä eikä koiria, ei liioin muitakaan eteläisiä
häviön edellytyksiä suosinut; mutta, kuten on hänen maanmiehistään
pantu merkille, hän piti "toimitsijaa", ja se ajoi saman asian.
Tämän herrasmiehen johdannolla pikku velat kasvoivat isoiksi,
korot kasautuivat pääomiksi, lyhytaikaiset velkakirjat pitenivät
perinnöllisiksi, ja laillisia rasituksia kiertyi kaiken lisäksi,
vaikkakin Ellangowanissa oli niin vähän riitapukarin vikaa, että häntä
kahtena eränä "rasitettiin" pitkällisen oikeusjutun kuluilla, hänen
olematta konsanaan kuullutkaan niiden vireillä olosta.
Naapurit ennustelivat hänen lopullista häviötänsä. Säätyhenkilöt hieman
pahansuopina jo katsoivat häntä arvostaan alenneeksi tuttavakseen.
Alemmat kansanluokat, kun eivät nähneet mitään kadehdittavaa hänen
asemassaan, tarkkasivat hänen pulailujansa myötätuntoisemmin. Hän oli
tavallaan heidän suosiossaankin, ja heillä oli tapana huomautella
keskenään, milloin luulivat parempiosaisten heitä sortavan yhteismaan
jaossa, varaskalastus- ja salametsästyslautakunnissa tai muissa
sellaisissa tiloissa: "Hohoi, jos kelpo Ellangowanilla olisi omanansa,
mitä hänen isällään oli ennen häntä, niin eipä hän antaisi täten polkea
köyhää kansaa."
Tämä yleinen suosiollinen mieliala ei silti koskaan pidättänyt heitä
kaikissa mahdollisissa tilaisuuksissa anastamasta häneltä etuja.
He laskivat karjaansa hänen puistoihinsa, näpistelivät puita hänen
metsistään, ammuskelivat hänen riistaansa ja niin edelleen, "sillä
lairdi, se hyvä mies, ei sitä koskaan huomaa, -- hän ei piittaa köyhän
ihmisen tekosista". Kaupustelijat, mustalaiset, kattilanpaikkurit,
kulkurit kaikenkarvaiset majailivat hänen ulkorakennuksissaan tai
vetelehtivät hänen keittiössään; ja hovinherra, joka ei ollut mikään
"turhantyystä", mutta sen sijaan perinpohjainen lavertelija kuten
heikot miehet enimmäkseen, sai korvauksekseen vieraanvaraisuudestaan
eri kulmakuntien kuulumisten mieluisaa utelua.
Ellangowanin kulun pysähdytti turmion valtatiellä muuan seikka.
Hän nimittäin meni naimisiin aatelisneidin kanssa, jolla oli
nelisen tuhannen punnan[9] myötäjäiset. Lähitienoolla ei yksikään
kyennyt käsittämään, miksi tämä hänet huoli ja varallisuudellansa
vaurastutti, elleivät liene olleet syynä hovin herran kookas ryhti ja
miellyttävä ulkomuoto, leppeät kasvonpiirteet, kohtelias puhelu ja
mitä häiriintymättömin hyväntuulisuus. Lisävaikuttimena saattoi tuntua
morsiamen itsensä saavuttama kahdeksankolmatta vuoden harkitseva ikä,
kun ei ollut yhtään läheistä omaistakaan ohjailemassa hänen toimiansa
tai valintaansa.
Nyt oli rouva ensi kertaa lapsivuoteessa, ja hänenpä tähtensä oli
myöskin eukon mainitsema nopsa ja toimekas pikalähetti joudutettu
Kippletringanin taipaleelle Manneringin tuloiltana.
Vaikka olemme puhuneet niin paljon hovinherrasta itsestään, on meidän
vielä osapuilleen tutustutettava lukijamme hänen seurakumppaniinsakin.
Tämä oli Abel Sampson, opettajanammattinsa takia tavallisesti mestari
Sampsoniksi nimitetty. Hän oli alhaista syntyperää, mutta kun hän oli
kehdosta asti osottautunut tavattoman totiseksi luonnonlaadultaan,
olivat köyhät vanhemmat rohkaistuneet toivoilemaan, että heidän
lapsosensa "kukaties vielä pöntöstä paukuttelisi", kuten sanat
sattuivat. Sellaista kunnianhimoista tarkotusperää varten he
pinnistivät ja ponnistivat, nousivat aikaisin ja menivät levolle
myöhään, käyttivät kuivan leivän särpimenä kylmää vettä, haaliakseen
Abelin opintoihin varoja.
Sillävälin ilkkuivat kaikki Sampson-paran koulutoverit hänen luisevaa,
kankeata ruhoansa, hänen harvapuheisuuttansa ja yksivakaista
katsantoansa sekä hänen raajojensa hullunkurista huojuntaa ja naamansa
venähtelevää viurua, milloin läksyjänsä lausua järäytteli. Samatpa
ominaisuudet hänelle Glasgowin korkeakoulussa varasivat samanlaatuista
huomiota yltäkyllin. Puolet "osastojen" nuoria mellastajia otti
tavakseen säännöllisesti kokoontua katsomaan mestari Sampsonia -- sen
kunnioitettavan arvonimen oli hän jo saanut -- kompuroimassa alas
portaita kreikan luokalta, sanakirja kainalossaan, pitkät väärät
sääret hajallaan sätkien nurintapaista tahtia valtaisille lapaluille,
jotka pingottelivat ja poimuttelivat hänen ainaista ja ainokaista
asuansa, pitkää, mustaa nöyhtääntynyttä takkia. Hänen puhuessaan
olivat professorin ponnistukset -- niin jumaluusopin professori
kuin olikin -- kerrassaan riittämättömiä pidättämään ylioppilaiden
hillitöntä naurua, jopa toisinaan hänen omaansakaan ehkäisemään. Pitkä,
kelmeä naama, mulkoilevat silmät, jyhkeä alaleuka, joka ei näyttänyt
tahdonilmauksen toimesta avautuvan ja sulkeutuvan, vaan loksahtelevan
alas ja ylös miehen sisuksissa työskentelevän mutkikkaan koneiston
voimalla, -- käreä ja epäsointuinen ääni, joka räjähti rääkäyksiksi,
milloin häntä kehotettiin lausumaan selvemmin, -- kaikki antoi uutta
iloisuuden aihetta risaisen takin ja rikkinäisten kenkien lisänä,
jotka Juvenaliksen ajoista asti ovat olleet oikeutettuina irvistelyn
perusteina köyhää koululaista vastaan.
Sampsonin ei tiedetty milloinkaan ilmaisseen ärtymystä tästä
pahasta kohtelusta tai vähimmälläkään tavalla yrittäneen maksaa
kiusanhengilleen samalla mitalla takaisin. Hän luikki opistolta
salaisimpia teitä myöten mitä löysi, ja sukelsi kurjaan asuntoonsa,
missä hänelle kahdeksantoista pennyn[10] viikkomaksulla suotiin
olkipatja ja emännän hyvällä tuulella ollessa lupa tankata läksyjänsä
hänen valkeansa ääressä. Kaikissa näissä hankaluuksissa hän sai pätevät
kreikan ja latinan tiedot ja tutustui jonkun verran tieteisiinkin.
Ajan mittaan Abel Sampsonille jumaluusopin kokelaana myönnettiin
saarnaoikeudet. Mutta voi! osaksi hämmennytti häntä ensimäisessä
yrityksessään oma ujoutensa, osaksi häiritsi seurakuntaan levinnyt
naurunhalu. Hän sekosi kerrassaan kykenemättömäksi jatkamaan aikomaansa
sananselitystä, huohotti, mursi suuta, pyöritteli kamalasti silmiänsä,
kunnes seurakunta pelkäsi niiden kierähtävän päästä, läväytti raamatun
kiinni ja kuukuili alas saarnatuolin askelmia, tallaten akkoja, joita
niillä yleensä istuu. Siitä saakka hän oli iäkseen "hylkypapin"
maineessa.
Ja siten hän kulkeutui takaisin omalle maallensa, vanhempiensa
köyhyydestä osalliseksi, tuhoutunein toivein ja mahdollisuuksin.
Hänellä kun ei ollut ystävää eikä uskottua, hädin tuttavaakaan, ei
kukaan päässyt läheltä tarkkaamaan, miten mestari Sampson kesti
pettymyksen, josta riitti koko kaupungille viikoksi pilan aihetta.
Turhaa olisi yrittää mainitakaan sen synnyttämiä lukuisia kompia alkaen
"Simsonin[11] arvotus"-nimisestä balladista, jonka oli sepittänyt muuan
nokkela historiallis-kielitieteellisen osaston ylioppilas, rehtorin
sutkauttamaan toivomukseen saakka, että pakolainen ei olisi suurta
kaimaansa jäljitellen vienyt opiston portteja mukanaan turvapaikkaansa.
Näköjään pysyi Sampsonin tasamielisyys järkkymättömänä. Hän yritteli
auttaa vanhempiansa koulunpidolla, ja pian olikin hänellä oppilaita
viljalti, mutta niukasti palkkioita. Hän opettikin maamiesten poikia
siitä korvauksesta, mitä vain näkivät hyväksi antaa, ja köyhiä
ilmaiseksi; ja edellisten häpeäksi olkoon sanottuna, että koulumestari
ei opetuksestaan milloinkaan saanut taitavan kyntömiehen tuloja.
Mutta hänellä oli hyvä käsiala, joten hän sai rahtuseensa hiukan
lisiä Ellangowanilta tilien puhtaaksikirjoituksella ja kirjeenvaihdon
huolituksella. Vähin erin hovinherra, joka oli kovin vieraantunut
yleisestä seuraelämästä, erityisemmin mieltyi mestari Sampsonin
seuraan. Keskusteleminen ei kylläkään kysymykseen tullut, mutta
mestari oli hyvä kuuntelija ja kohenteli tulta jotensakin taitavasti.
Yrittipä hän kynttilöitäkin niistää, mutta onnistumattomasti, ja
hän luopui tuosta kunniakkaasta kohteliaisuustoimesta sitte kun
oli kahdesti tupsauttanut vierashuoneen pilkkopimeäksi. Hänen
kohteliaisuuden-osotuksensa supistuivat sen vuoksi olutlasinsa
tyhjentämiseen tasan samalla hetkellä ja vauhdilla kuin lairdikin
ja muutamien epäselvien myöntymyksen-äännähdysten möräyttelyyn
Ellangowanin pitkien ja haihattelevain puheiden lopuksi.
Semmoisessa tilaisuudessa hän nyt ensi kertaa esitti Manneringille
pitkän, kuihtuneen, kankean, luisevan vartensa, jonka yllä oli
kulunut musta takki liiveineen, hoikassa, jäntäreisessä kaulassa
ei kovinkaan puhdas kirjava huivi, alaosa ruumista verhottuna
harmaisiin polvihousuihin, tummansinisiin sukkiin ja vaskisolkisiin
paikkaruojuihin.