Marraskuun alkupäivinä v. 17- käytti muuan nuori, vastikään Oxfordin
yliopistosta päässyt englantilainen herrasmies hänelle suotua vapautta
hyväkseen, matkaillaksensa muutamilla pohjois-Englannin seuduilla.
Uteliaisuus sai hänet pistäytymään sisarmaankin läheisen rajan taakse.
Hän oli kertomuksemme ensimäisenä päivänä käynyt eräitä Dumfriesin
kreivikunnan luostarinraunioita katsomassa ja kuluttanut suuren osan
päivää kyhäämällä eri suunnilta piirustuksia niistä. Olikin sen vuoksi
vuodenajan lyhyt ja sumea hämy jo alkanut, hänen noustessaan ratsulleen
matkaansa jatkamaan.
Hänen tiensä kulki pitkin mustaa jänkää, joka levisi laajalle molemmin
puolin ja edessä päin. Pikku kumpareita kohosi kuin saarelmina sen
pinnasta; niillä näkyi paikotellen vielä tähänkin vuodenaikaan vihantia
laihopälviä, jopa joskus mökkikin tai maatalo parin raidan siimeksessä,
isoja seljapensaita ympärillään. Näitä eristyneitä asumuksia yhdistivät
toisiinsa sammalikon halki polvittelevat polut, ainoastaan asujamille
itsellensä kulkukelpoiset.
Valtatie oli sentään jotensakin kunnossa ja turvallinen, joten
taipaleelle yöpyminenkään ei tuottanut mitään varsinaista vaaraa. Silti
on epämieluista yksinänsä pimeällä samota tuntematonta seutua; ja
harvoissapa tavallisissa tilaisuuksissa mielikuvitus tuskittelee niin
suuresti kuin Manneringin nykyisen aseman kaltaisessa.
Valon hämärtymistään hämärtyessä, jängän synketessä yhäti mustemmaksi,
tiedusteli matkailijamme jokaiselta satunnaiselta ohikulkijalta
tarkemmin, kuinka pitkälti oli vielä Kippletringanin kauppalaan,
missä hän aikoi olla yötä. Hänen kyselynsä tavallisesti aiheuttivat
ensin vastavuoroon uteluita, mistä vieras oli matkalla. Niin kauvan
kuin hämyltä erotti herrasmiehen asun ja ulkomuodon, ilmenivät
tällaiset vuorokyselyt yleensä valmiina olettamuksina, kuten: "Olette
tiemmä käynyt Holycrossin vanhassa luostarissa, sir? sitä ne monet
englantilaiset herrat tulevat katsomaan", tai: "Taitaakin teidän
jalosukuisuutenne olla Pouderloupatin talolta tulossa?" Mutta sitte
kun kysyjästä oli vain ääni erotettavissa, alkoi puhe tähän tapaan:
"Mistäs kaukaa nyt on matka tähän tällaiseen aikaan yöstä?" -- tai: "Et
kaiketikaan ole tämän maan ihmisiä, hyvä mies?"
Vastaukset eivät kerjetessään olleet kovinkaan yhtäpitäviä keskenään
eivätkä sisällöltään selkeitä. Kippletringaniin oli ensin "melko
taival"; sitte "melko taival" täsmällisemmin määriteltiin "ehkäpä
kolmeksi peninkuormaksi";[1] nämä "kolme peninkuormaa" kutistuivat
"kappaleeksi matkaa päälle peninkuorman", mutta venyivät taas
"neljäksi peninkuormaksi tai niille paikkeille". Lopuksi naisääni,
ensin hyssyteltyään puhujan sylissä parkuvaa lasta, vakuutti Guy
Manneringille: "On sitä tästä vielä Kippletringaniin aikamoinen
huippaus, ja jalankulkijalle raskasta tietä etenkin."
Manneringin raihnas vuokrahevonen kai arveli sen soveltuvan itselleen
yhtä huonosti kuin tallustavalle vaimo-ihmisellekin; se alkoi
peräti voipua, vastasi jokaiseen kannuksen iskuun ähkäyksellä ja
kompasteli kaikkiin tiellensä sattuviin kiviin, eikä niitä harvassa
ollutkaan. Mannering kävi kärsimättömäksi. Pilkottavan valon tai
parin ilmestyminen houkutteli hänet toisinaan turhaan toivomaan
matkansa määrän olevan lähellä; mutta kohdalle päästyään hän nolostuen
huomasi tuikkeen tulevan tuollaisesta maatalosta, jotka harvakseltaan
koristelivat lavean nevan kohoutumia.
Viimein hän joutui kerrassaan pulaan, kun tie haarausi kahtia. Jos
olisi ollut valoa paikalla törröttävän viehkan jäännösten tutkimiseksi,
niin vähänpä olisi siitä lähtenyt apua, sillä pohjois-Britannian
hyvän tavan mukaan oli osotus saanut rapistua näkymättömiin piankin
patsaan noustua. Seikkailijamme sen vuoksi häätyi entisajan harhailevan
ritarin tavoin luottamaan hevosensa älyyn. Empimättä valitsi tämä
vasemmanpuoleisen haaran ja tuntui hölköttävän hiukan vilkkaampaa
vauhtia kuin ennen, siten herättäen toiveita siitä, että se tiesi
lähenevänsä yöpymissijaansa. Väleen eivät ne toiveet kuitenkaan
täyttyneet; Manneringin kärsimättömyys sai jokaisen kahdeksanneksen
tuntumaan kolmelta, ja hän alkoi ajatella Kippletringanin suorastaan
peräytyvän, mikäli hän eteni.
Taivas oli nyt sankasti pilvessä; joskus vain häämöttivät tähdet
himmeästi. Tähän asti ei mikään ollut häirinnyt hiljaisuutta hänen
ympärillään, paitsi suokertun, ison ruovonpäristäjälajin, kumea huhuilu
ja tuulen huokailu yli kolkon aukean. Näihin nyt yhtyi meren etäinen
meuru, jota matkamies tuntui nopeasti lähenevän. Tämä ilmiö ei ollut
omiaan keventämään hänen mieltänsä. Monet sikäläiset tiet seurasivat
rantajuovaa ja olivat alttiina nousuvedelle, joka paisuu hyvin
korkealle ja kulkee tavattoman joutuisasti. Toisia leikkelivät poukamat
ja pikku vuonot, joiden yli kävi turvallisesti yrittäminen vain
erityisinä vuoroveden aikoina. Kumpainenkaan seikka ei olisi soveltunut
pimeälle yölle, uupuneelle hevoselle ja tietänsä tuntemattomalle
matkamiehelle. Mannering päättikin pysähtyä lopullisesti yöksi
ensimäiseen asumukseen, mihin kenties osuisi, vaikka kuinkakin kehnoon,
ellei saisi hankituksi opasta tuohon onnettomaan Kippletringanin
kauppalaan.
Viheliäinen hökkeli soi hänelle tilaisuuden toteuttaa aikomuksensa.
Ovea hän ei löytänyt kovinkaan helposti ja kolkutti tuokion, ainoana
vastauksenansa vaimo-ihmisen ja rakkikoiran konsertti, jossa
jälkimäinen haukkua luskutti haljetakseen, toisen kiljuessa kertoa.
Ihmissäveleet vähin erin pääsivät voitolle; mutta kun rakin äkäinen
haukunta samassa muuttui ulinaksi, oli luultavasti muukin kuin pelkkä
keuhkojen voima edistänyt osien vaihtoa.
"Surma kulkkuusi saakoon!" olivat ensimäiset kuultavat sanat; "etkö
ärhentelyltäsi anna minun kuulla, mitä mies tahtoo?"
"Olenko kaukanakin Kippletringanista, emäntä hyvä?"
"Kippletringanista!!!" sellaisessa ihmetyksen innossa, että voimme
vain heikosti ilmaista sitä kolmella huutomerkillä; "jopa jotakin, hyvä
mies! Teidän olisi pitänyt kulkea itään käsiin Kippletringaniin --
saattekin pyörtää takaisin suojarinteelle saakka, ja siitä sitte sitä
rinteen reunaa menette Ballenin kujasten suuhun ja sitten --"
"Ei käy laatuun, emäntä hyvä! Hevoseni on melkein lopullaan -- ettekö
voi antaa minulle yösijaa?"
"En totisesti voikaan. Minä olen yksinäinen vaimo-ihminen, kun James on
vuosikuntaisia viemässä Drumshourlochin markkinoille, enkä minä millään
ilveellä uskalla ovea avata kellekään oudolle kulkijamelle."
"Mutta mitä minun sitten on tehtävä, emäntä hyvä? Enhän voi yötäni
taivasalla nukkua."
"En minä vain tiedä, pait jos viitsitte mennä peräämään makuupaikkaa
Sijalta. Varmastikin ne laskevat sisälle, olettepa parempaa väkeä
taikka yksinkertainen."
"Yksinkertainen kylläkin joutuessani tähän aikaan yöstä täällä
harhailemaan", ajatteli Mannering, puheentavan merkitystä tietämättä;
"mutta miten minä pääsen sille sijalle, josta puhutte?"
"Kaarratte vain länteen käsin kujan kulmasta ja varotte tadekuoppaa."
"Hoo, jos taaskin käytte itäänne ja länttänne latelemaan, niin olen
hukassa! Eikö ole ketään, joka voisi opastaa minut tuolle sijalle? Minä
maksaisin runsaasti."
Se sana tehosi kuin loihtu. "Jaakko, senkin kutjale", menosi ääni
sisältä, "siinäkö vielä virut, ja nuori herra hakee tietä Sijalle? Ylös
siitä, toljake, ja ohjailekin hänet isoaniittyä pitkin. -- Hän tulee
saattamaan, sir, ja kyllä maar hyvän kohtelun saattekin, sillä eivät ne
koskaan ketään oveltansa häädä. Ja sattunettekin osavaan aikaan, sillä
lairdin[2] palkollinen -- eihän tietenkään mikään hänen vasituisia
palvelijoitaan, vaan rengin tapainen -- karautti tän'iltana tätä kautta
kätilöintä noutamaan ja seisattui sarkan kulautuksen ajaksi kertomaan,
että armollinen rouva on joutunut kipuihinsa."
"Kukaties", arveli Mannering, "voisi vieraan saapuminen sellaiseen
aikaan tuottaa hankaluutta?"
"Älkää nyt joutavia, siitä ei huolta mitään. Tilaa on siinä talossa
ihmeesti, ja poikueen tullen paras aika."
Tällaikaa oli Jaakko ehtinyt taiten pujottelehtia rikkeimeen
ihokkaaseen ja vielä riekaleisempaan housupariin. Esille ilmestyi
vanttera ja kömpelö, kaksitoistavuotinen pellavatukkainen poika, kun
häneen osui vilahdus kaislasoihdusta, jota hänen puolialaston äitinsä
piteli sopivimmalla tavalla, millä pääsi vilkuilemaan vieraaseen,
itseänsä suurestikaan nähtäviin saattamatta. Jaakko harppoi länttä
kohti rakennuksen taitse, taluttaen Manneringin hevosta marhaminnasta
ja jokseenkin näppärästi luotsaten pikku polkua myöten, ammottavan
tadekuopan syrjitse, jonka likeisyyden vieras tunsi useammallakin kuin
yhdellä aistilla.
Opas sitte laahasi väsynyttä konia uurtoista ja kivistä kärrynlatua
pitkin ja siltä yli kyntömaan, purki lohkokiviseen aitaan "läven",
kuten sanoi, ja reutoi vastustelemattoman elukan perässään aukosta;
siinä säihkinässä luhistui yksinkertaista rakennelmaa runsaasti parin
sylen pituudelta. Kapeasta veräjästä hän viimein poikkesi puistokujan
tapaiseen, jonka varrelta oli kuitenkin paljon puita kaadettu. Meri
pauhasi nyt läheisenä ja voimakkaana, ja pilvestä pilkistävä kuu
loi kumotustansa melkoisen tilavaan tornikattoiseen ja näköjään
rappeutuneeseen kartanorakennukseen. Apein tuntein sitä Mannering
tähysteli.
"Hei, pikku mies", hän sanoi, "rauniohan tuo on, eikä talo?"
"Niinpä vainkin, mutta lairdit asustivat siellä ennen vanhaan -- se on
Ellangowanin Vanhasija. Peikkoja liikuskelee siellä -- mutta teidän
ei ole tarvis peljätä; minä en ole ainoatakaan nähnyt, ja olemme
tuotapikaa Uudensijan ovella."
Jättäen rauniot oikealle saapui matkamies muutamin askelin
keskikokoisen, nykyaikaisen rakennuksen edustalle. Opas kolkutti
mahtipontisena, ja Mannering esitti asiansa palvelijalle. Talon isäntä
kuuli kertomuksen vierashuoneestansa, astui esille ja vieraanvaraisesti
toivotti matkustajan tervetulleeksi Ellangowaniin. Puolikruunusella
onnellistutettu poika sai palata tölliinsä, uupunut hevonen vietiin
talliin, ja moniaan minuutin kulottua istui Mannering maukkaan
illallisen ääressä, jota varten hänen kolea ratsastuksensa oli
tuottanut kelpo ruokahalun.