MATTI. Eipä saa! Ääh! Helkutti! Eikö nyt tämän ikäinen mies saa
tehdä talonsa kanssa mitä ikinä haluaa, ilman että siitä tehdään
kiitosvirttä! (Menee istumaan keinutuoliin.)
TUOVI (hymyilee). No, ajattelenpahan sitten vain hengessäni.
MATTI. Tee se, niin lupaan sinulle jotakin!
TUOVI. Mitä sitten?
MATTI. Etten ikinä pistä nokkaani sinun maitokiuluihisi enkä
kastrulleihisi! Ja Erkki saa mennä ruoppahautoihinsa vaikka päälleen
pystyyn! Ja — ja — ja Elli saa vaikka —
ELLI (ilakoivasti). Mitä minä saan?
MATTI (hauskasti). Saat jäädä vanhaksipiiaksi vaikka tuomiopäivään asti!
ERKKI. Suotta isä pani sen viidenkymmenentuhannen vaihtoehdon. Kyllä
Rouhusta kannattaa maksaa enemmänkin.
MATTI. Kyllä minä sen tiedän helkutin hyvin. Mutta suotta on lypsää
perintötaloa ehdyksiin asti ventovieraan ihmisen hyväksi — jos
vähemmällä pääsee.
ELLI. Kenen ventovieraan?
MATTI. Sen, jota ei kukaan ihminen tunne! Sinun sulhasesi, mampselli!
Sano hänelle heti, kun näet — jos näet koskaan —
ELLI (vallattomasti) — että minä juon isän kanssa maitoa
ijankaikkisesti. Meillä on kaksi lehmää ja vasikka — aina — maailman
loppuun asti. Niinhän isä sen pykälän panetti talonkirjoihin. (Toiset
nauravat, ja Mattikin hymyilee.) Mutta jos minä teenkin kepposet enkä
jääkään Rouhun vaarille maitotratiksi, niin meijerinkö isä sitten
perustaa?
ERKKI. Pitäähän isä piian, joka kirnuaa voita — ja voista saa
tupakkarahoja.
MATTI. Ja vasikka juo piimää, aikoo Elli huutaa! Minä näen sen! Sinun
suusi on niin piimäisen näköinen. Ääh! Helkutti! Minä osaan sinut
ulkoa, västäräkki! Mutta jos olet hiljaa hetken, niin minä kerron sen
piimän kohtalon — ja maidon ja voin myöskin.
ELLI. Kyllä minä tiedän! Ja onhan se tässä nähty. Isä on niin hyvä
mäkimökkiläisille.
MATTI (ärähtää). Sinä olet, hyvä räkättäjä, sinä! Helkutti! Enkä minä
sinulle kerrokaan enkä Erkille. Minä kerron Tuoville. — Näes! Tuohon
vainiomäkeen on minun aikanani ilmaantunut jokunen pieni tönttö. Niissä
asuu hyviä ihmisiä, ja niillä on melkein aina joku tenava, joka käy
mielellään täällä kannuineen —