Talvea olisi voinut pitää vaiherikkaana, elleivät niin monet tapaukset
olisi olleet entisten kokemusten uusintoja. Mutta sattui kuitenkin
semmoisiakin seikkailuja, jotka uutuutensa vuoksi ansaitsevat päästä
näille lehdille samoin kuin ne saivat tilan Rolfin muistossa.
Eräs niistä sattui heti ensimäisen kovan pakkasen jälkeen. Syksy oli
ollut sangen kuiva, paljon allikoita oli kokonaan kuivunut, ja sen
vuoksi täytyi biisamirottien joukolla lähteä hakemaan sopivampia
asuinpaikkoja. Ensi kerran nähdessään moisen vedestä karkotetun
merimiehen maalla matkaamassa, lähti Rolf suin päin sitä takaa ajamaan.
Ensin se ponnisti kaikki voimansa pakoon päästäkseen; sitten näkyi sen
edellä toinen biisamirotta ja kohta vielä kolmaskin. Rolf kiihtyi siitä
yhä enemmän, ja oli muutamalla loikkauksella niitten keskellä, mutta
saikin kokea suuren ällistyksen. Huomatessaan joutuneensa tavotetuiksi
biisamirotat epätoivoissaan kääntyivät hyökkäykseen, käyden rohkeasti ja
kiukkuisesti yhteisen vihollisen kimppuun. Rolf hyppäsi ensimäisen yli,
mutta toinen loikkasi ilmaan, pureutui kiinni hänen housunlahkeeseensa
ja riippui siinä. Kolmas tarrasi kiinni hänen jalkaansa ja puri terävät
hampaansa mokkasiinin puhki. Nopeaan ensimäinenkin saapui paikalle ja
kävi yhtä kiukkuisesti hänen toisen jalkansa kimppuun heikkojen
etukäpäliensä ja lujain leukainsa koko voimalla.
Kuonab nauroi ääneensä ja pidätteli Skookumia, joka tuiski tulta ja
murhaa ja oli raivona, kun ei päässyt tappelemaan.
"Hoo! hyvä tappelu! hyvät biisamit! Hoo, Skookum, elä aina pidä hänestä
huolta, muutoin hän ei opikaan yksin kulkemaan.
"Ugh, hyvä!" huudahti hän, kun kolmas biisami hyppäsi kiinni Rolfin
pohkeeseen.
Juttu ei tietenkään voinut päättyä muuta kuin yhdellä tavalla ja se
päättyi sukkelaan. Ensimäinen biisami sai nasevan potkun, toista
pyöräytti Rolf hännästä ja iski tantereeseen, kolmannen hän muserti
jalkansa alle; siihen se tapaus päättyi. Rolf oli saanut kolme biisamia
ja viisi haavaa. Kuonab oli saanut vallan hauskan hetken, Skookum taas
tunsi pettymystä, kun oli menettänyt hyvän tilaisuuden.
"Tämä meidän pitäisi maalata wigwamin seinälle", sanoi Kuonab. "Kolme
suurta sotilasta kävi yhden sagamorin kimppuun. Ne olivat urheita, mutta
hän oli Nibowaka ja sangen väkevä, hän löi ne maahan, niinkuin
ukkoslintu, Hurakan, lyö maahan kelohongat, jotka tuli on jättänyt mäen
kukkulalle taivasta vastaan. Nyt sinun tulee syödä niiden sydämet, sillä
ne olivat urhoollisia. Isäni kertoi minulle, että tappelevan biisamin
sydän on hyvä taika; sillä biisami etsii rauhaa niin kauan kuin se on
mahdollista, mutta tappelee pelotonna, kun muu ei auta."
Muutama päivä sen jälkeen he näkivät ketun. Pitääkseen vähän ilvettä
Skookumin kanssa, usuttivat he koiran sen jäljille. Kiivaana karkasi
Skookum matkaan, päästäen ilonkiljauksiaan joka loikkauksella. Erämiehet
istuivat alas odottamaan, hyvin tietäen, että tunnin kuluttua Skookum
palaisi takaisin nolona ja kieli pitkällä. Mutta ajo päättyikin
odottamattomalla tavalla. Kettu tuli hyppien lumessa ja kolmenkymmenen
askeleen päässä tuli sen jäljessä heidän tarmokas nelijalkainen
erätoverinsa.
Ja vielä kummempaa tapahtui. Seuraavassa tiheikössä koira yhdytti ketun,
ravisti sen hengiltä ja laahasi saaliinsa Kuonabin jalkain juureen.
Skookumin loistava voitto ei ollut niinkään ihmeellinen, sillä tarkempi
tutkimus osotti, että kettu oli ollut pahassa pulassa. Jokin
surkuteltava äkkinäinen erehdys oli saanut sen käymään piikkisian
kimppuun, ja siitä oli repo joutunut maksamaan kovat oppirahat. Suu,
leuat, kuono, kaula ja sääret olivat piikkejä täynnään. Se oli sairas ja
uupunut. Montakaan päivää se ei olisi enää elänyt, ja Skookumin armoton
lynkkaus oli sille enemmän onni kuin onnettomuus.
Erämiesten jokapäiväiseen elämään tuli kuitenkin vähän huomattavampikin
tapaus vaihteluksi. Eräänä tammikuun päivänä, kun maassa jo oli vahvalta
lunta, olivat he kokemassa pohjoista ansajuontaan, joka juoksi Racquet
joelle. Yönsä he viettivät sinne rakentamassaan majassa. Iltahämyssä
kuulivat he ihmeekseen Skookumin äkkiä rajusti haukkuvan ja ihmisäänen
vastaavan siihen. Ulos pistäytyen näkivät he metsästä ilmaantuvan lyhyen
mustaviiksisen miehen. Tulija kohotti ilmaan toisen kätensä ystävyyden
merkiksi ja erämiehet kutsuivat hänet majaan.
Hän oli Canadan ranskalainen, La Colle Millsistä kotoisin. Hän oli
metsästellyt jonkun vuoden näillä mailla. Mutta kun sodan syttyminen
Yhdysvaltain ja Canadan välille oli melkein varma asia, niin hänen
toverinsa olivat kaikki jääneet kotiin. Hän oli sen vuoksi pyydystellyt
yksin, vaikka yksinäisyys erämetsissä aina on vaarallista, ja oli
koonnut melkoisen määrän hyviä nahkoja. Pahaksi onneksi hän kuitenkin
oli jäällä kaatunut ja saanut sisäisen vamman, josta hän oli kovin
heikontunut. Lumikengillään hän kyllä pääsi kotiin palaamaan, mutta ei
jaksanut kuljettaa mukanaan nahkakimppuaan. Hän oli kauan tietänyt, että
hänen eteläpuolellaan oli naapureita; leirituli oli sen osottanut, ja
nyt hän tarjosi kaikkia nahkojaan heille kaupan.