Toisen kuukauden kuluttua he saapuivat leveän joen suussa sijaitsevan
rakennusryhmän luo, ja siellä Tarzan sai nähdä suuren joukon laivoja
ja tunsi jälleen villille ominaista arkuutta, tavatessaan niin paljon
ihmisiä.
Mutta vähitellen hän tottui sivistyselämän outoon hälinään ja
kummallisiin tapoihin, eikä kukaan olisi aavistanut, että vain pari
kuukautta sitten tämä hienoihin valkoisiin vaatteisiin puettu kaunis
ranskalainen, joka nauroi ja puheli muita iloisempana, oli alastomana
heilautellut itseään aarniometsässä puusta puuhun, tavoittaakseen
jonkin yllätetyn otuksen, jonka hän sitten söi raakana suuhunsa.
Veistä ja haarukkaa, jotka hän kuukautta aikaisemmin oli halveksien
heittänyt luotaan, hän käytteli nyt yhtä tottuneesti kuin hienostunut
D'Arnot.
Niin opinhaluinen hän oli ollut, että nuori ranskalainen oli
päättänyt tehdä hänestä täydellisen herrasmiehen, ainakin mitä tuli
käytökseen ja puhetapaan.
"Jumala on suonut teille herrasmiehen sielun", oli D'Arnotin tapana
sanoa, "mutta hän tahtoo, että se näkyisi myös pinnalla".
Heti kun he olivat saapuneet pieneen satamakaupunkiin, oli D'Arnot
sähkösanomalla ilmoittanut hallitukselleen pelastuksestaan ja
pyytänyt kolmen kuukauden lomaa, joka myönnettiinkin. Hän oli myös
sähköttänyt pankille ja pyytänyt rahaa, eikä heillä sitten ollut
muuta tekemistä kuin odottaa vielä kuukausi, jolloin viivytys kiusasi
heitä, kun he eivät voineet hankkia laivaa, jolla olisivat päässeet
Tarzanin aarretta noutamaan.
Heidän oleskellessaan tässä rantakaupungissa ehti "monsieur Tarzan"
hämmästyttää sekä valkoisia että mustia eräiden tapahtumien vuoksi,
jotka hänestä itsestään olivat mitättömiä.
Kerran oli muuan roteva juopunut neekeri saanut raivokohtauksen ja
herättänyt kauhua koko kaupungissa, kunnes hänen onneton kohtalonsa
johti hänet juuri sen hotellin kuistille, missä mustakutrinen
ranskalainen jättiläinen loikoili.
Puukko kädessä neekeri hyökkäsi ylös leveitä rappusia nelimiehistä
seuruetta kohti, joka istui kaikessa rauhassa maistellen absinttiaan.
Kaikki neljä lähtivät pelästyneinä pakoon, ja sitten neekeri huomasi
Tarzanin.
Karjaisten hän hyökkäsi iskemään apinamiestä, monen kymmenen pään
kurkistaessa ikkunoiden takaa ja ovien raoista, kuinka neekeriroikale
tekisi lopun ranskalais-parasta.
Tarzanin huulille tuli iloinen hymy, kuten aina taistelun alkaessa.
Kun neekeri jo kohotti puukkoaan, tarttui rautainen koura mustaan
ranteeseen ja väänsi äkkiä, niin että kuului rusahdus ja neekerin
käsi vaipui taittuneena ja voimattomana.
Hirmuinen tuska ja säikähdys sai miehen heti selviämään, ja kun
Tarzan taas istuutui tyynesti, kääntyi neekeri ja ryntäsi ulvoen alas
portaita karkuun mustien kaupunginosaan päin.
Erään toisen kerran olivat Tarzan ja D'Arnot istuneet muutamien
valkoihoisten seurassa päivällistä syömässä, kun sattumalta alettiin
puhua leijonista ja niiden metsästyksestä.
Lausuttiin eri mielipiteitä eläinten kuninkaan rohkeudesta.
Toiset pitivät sitä pelkurina, mutta kaikki myönsivät, että
viidakon hallitsijan karjuessa leirin lähellä sittenkin tuntui
turvallisemmalta, jos sattui olemaan kivääri mukana.
D'Arnot ja Tarzan olivat sopineet, että apinamiehen menneisyys oli
pidettävä salassa, eikä siis kukaan muu kuin ranskalainen upseeri
tietänyt Tarzanin läheisestä tuttavuudesta aarniometsän petojen
kanssa.
"Herra Tarzan ei ole vielä lausunut mielipidettään", virkkoi eräs
seurueesta. "Kun otaksun, että herra Tarzan on oleskellut jonkun
aikaa Afrikassa, ja tiedän hänet rohkeaksi ja urhoolliseksi mieheksi,
niin hänellä on arvatenkin myös omia kokemuksia leijonista -- eikö
niin?"
"On kyllä vähän", vastasi Tarzan kuivakiskoisesti. "Ainakin sen
verran, että voin myöntää teidän kaikkien olevan oikeassa, mitä
tulee niihin leijoniin, joita te olette tavanneet. Mutta yhtä hyvin
voisi arvostella kaikkia mustia sen villiintyneen roikaleen mukaan,
joka täällä viime viikolla rettelöitsi, tai päätellä, että kaikki
valkoiset ovat raukkoja, jos tapaa heidän joukossaan yhden pelkurin.
Eläinten välillä, hyvät herrat, on yhtä suuria eroavaisuuksia
kuin ihmisten kesken. Tänään voimme tavata leijonan, joka säikkyy
ja lähtee karkuun. Huomenna tapaamme ehkä hänen setänsä tai
kaksoisveljensä, ja ystävämme kummastelevat, miksi emme koskaan tule
takaisin viidakosta. Omasta puolestani pidän leijonaa vaarallisena ja
siksi olen aina varuillani."
"Eipä olisi metsästyksestä suurtakaan iloa", sanoi ensimmäinen
puhuja, "jos täytyisi pelätä sitä otusta, jota ajetaan takaa".
D'Arnot hymyili. Tarzanko pelkäisi!
"En ymmärrä oikein, mitä tarkoitatte pelolla", vastasi Tarzan. "Kuten
leijonilla, on pelko eri ihmisilläkin erilainen. Minulle tuottaa
metsästyksessä mielihyvää juuri se, että tiedän otuksen voivan
vahingoittaa minua yhtä paljon kuin minä sitä. Jos lähtisin leijonaa
tavoittamaan mukanani pari kivääriä ja aseidenkantaja ja pari-,
kolmekymmentä ajomiestä, niin minusta tuntuisi, ettei leijonalla
ole suuriakaan toiveita ja silloin metsästysiloni vähenisi samassa
suhteessa kuin tietäisin oman turvallisuuteni varmemmaksi."
"No sitten minun on kaiketi ajateltava, että te, herra Tarzan,
mieluimmin menette viidakkoon alasti ja aseenanne vain veitsi
eläinten kuningasta tappamaan", sanoi toinen leppeästi nauraen, mutta
hieman ivallisesti.
"Miksei, ja lisäksi mukana köydenpätkä", vastasi Tarzan. Juuri
silloin kuului kaukaa viidakosta leijonan karjuntaa, ikäänkuin se
olisi vaatinut kaksintaisteluun.
"Siinä teille heti tarjoutuu tilaisuus, herra Tarzan", huomautti
ranskalainen leikillä.
"Minun ei ole nyt nälkä", kuului Tarzanin lyhyt vastaus.
Kaikki nauroivat, paitsi D'Arnot. Hän yksin tiesi, että apinamiehen
suusta oli villi peto suoraan lausunut kantansa.
"Mutta te pelkäätte, kuten jokainen meistä, mennä viidakkoon
alastomana, mukana vain veitsi ja köydenpätkä", jatkoi leikinlaskija.
"Eikö totta?"
"Ei", vastasi Tarzan. "Mutta ainoastaan hupsu voi siihen ryhtyä ilman
pätevää syytä."
"Viisituhatta frangia on joltinenkin syy", sanoi toinen. "Sen summan
lyön vetoa, että te ette voi viidakosta tuoda leijonaa niillä
ehdoilla, jotka juuri mainittiin -- alasti ja aseena vain veitsi ja
köydenpätkä."
Tarzan katsahti D'Arnotiin ja nyökkäsi.
"Korottakaa summa kymmeneentuhanteen", sanoi D'Arnot.
"Sama se", vastasi vedonlyöjä.
Tarzan nousi.
"Minä jätän vaatteeni asutuksen ulkolaidalle, ettei minun tarvitsisi
kulkea alasti pitkin katuja, ellen palaisi ennen aamunkoittoa."
"Aiotteko todella mennä nyt? Tänä iltana?"
"Miksi ei?" kysyi Tarzan. "Numa on liikkeellä öisin. Siksi onkin
helpompi löytää se nyt."
"Ei", vastasi toinen. "Minä en tahdo olla syypää kuolemaanne. Sekin
olisi uhkarohkeata, jos lähdette päivällä."
"Nyt minä sittenkin lähden", väitti Tarzan ja meni huoneeseensa
veistä ja suopunkia hakemaan.
Miehet seurasivat häntä viidakon reunaan, jonne hän jätti vaatteensa
pieneen vajaan. Mutta kun hän oli lähtemäisillään metsän pimeyteen,
koettivat kaikki saada häntä luopumaan aikeestaan, ja vedonlyöjä oli
innokkain estämään tätä tavatonta yritystä.
"Myönnän, että olette voittanut", sanoi hän, "ja lupaamani
kymmenentuhatta frangia ovat teidän, jos vain luovutte tästä
hullutuksesta, joka ei voi päättyä muutoin kuin kuolemaanne".
Tarzan naurahti, ja seuraavassa tuokiossa oli jo viidakko hänet
niellyt. Miehet seisoivat vähän aikaa ääneti ja palasivat sitten
hitaasti hotellin verannalle.
Tuskin oli Tarzan päässyt viidakkoon, kun hän jo hyppäsi ylös puihin
ja tunsi hurjaa riemua, saadessaan taas kerran vapaasti matkata
oksalta oksalle. Tämäpä oli oikeata elämää. Ah, kuinka hän sitä
rakasti! Sivistyksen ahtaissa rajoissa ja kaavoissa ei voinut olla
mitään tämän vertaista. Vaatteetkin olivat vain haitaksi ja kiusaksi.
Vihdoinkin hän oli jälleen vapaa. Hän ei ollutkaan tähän asti
käsittänyt, kuinka tiukasti hän oli ollut kahleissa.
Kuinka ihanaa olisikaan kaartaa rannikolle päin ja sitten kiitää
etelään, omaa viidakkoa ja majaa kohti...
Nyt hän jo vainusi Numan, sillä hän kulki vasten tuulta. Ja pian
hänen herkät korvansa kuulivat pehmeiden käpälien tuttua tassutusta
ja valtavan turkispeitteisen ruumiin hiivintää pensaikon halki.
Tarzan siirtyi rauhallisesti pedon kohdalle, joka ei aavistanut
mitään pahaa, ja seurasi sitä ääneti, kunnes jouduttiin pienelle
kuutamon valaisemalle aukealle paikalle.
Silloin viuhahti suopunki ilmassa ja tiukkeni keltaisenruskean kaulan
ympäri, ja kuten Tarzan oli tehnyt satoja kertoja ennenkin, sitoi
hän nytkin köyden pään vahvaan oksaan. Silläaikaa kun peto tempoili
ja kynsi päästäkseen vapaaksi, liukui hän ääneti maahan sen taakse,
hyppäsi sen selkään hajareisin ja työnsi kerran toisensa jälkeen
pitkän puukkonsa sen sydämeen.
Sitten hän laski jalkansa hengettömän Numan ruumiille ja päästi
ilmoille heimonsa villin voittohuudon.
Hetken aikaa Tarzan seisoi siinä epäröiden, kun hänen mielessään
taistelivat velvollisuuden tunto D'Arnotia kohtaan ja valtava kaipuu
viidakon vapauteen. Hän näki edessään eräät ihanat kasvot, ja
lämpimien suudelmien muisto hyväili häntä, ja silloin häipyi entisen
elämän houkutus. Hän oli tehnyt päätöksensä.
Apinamies heitti Numan vielä lämpimän ruumiin hartioilleen ja lähti
paluumatkalle pitkin puiden oksia.
Kokonaisen tunnin olivat miehet istuneet melkein ääneti hotellin
kuistilla. He olivat koettaneet jutella eri asioista, mutta aina oli
heidän kaikkien mieleen tullut sama ajatus ja keskeyttänyt puhelun.
_"Mon Dieu!"_ sanoi vedonlyöjä vihdoin. "Minä en kestä tätä kauemmin.
Täytyy lähteä viidakkoon kivääri mukana noutamaan se hurjapää
takaisin."
"Minä tulen myös", sanoi eräs.
"Ja minä... ja minä... ja minä..." huudettiin joka taholta.
Tuntui kuin tämä päätös olisi murtanut sen lumouksen, joka ahdisti
heitä painajaisen tavoin. He kiiruhtivat kaikki asuntoihinsa ja
lähtivät sitten viidakkoa kohti, joka mies vahvasti aseistettuna.
"Mitä ihmettä se oli?" huudahti äkkiä eräs englantilainen, kun
Tarzanin villi huuto heikkona kaikuna kantautui heidän korviinsa.
"Samantapaista olen kerran ennen kuullut", sanoi muuan belgialainen
upseeri. "Olin silloin gorillan asumapaikoilla. Kantajani sanoivat
sitä urosapinan huudoksi, kun se on tappanut otuksen."
D'Arnot muisti Claytonin kuvauksen kauheasta karjunnasta, jolla
Tarzan oli ilmoittanut surmanneensa jonkun, ja hänen täytyi hymyillä,
niin kammottavaa kuin olikin kuvitella, että tuollainen ääni voisi
lähteä ihmiskurkusta -- hänen ystävänsä suusta.
Kun seurue vihdoin oli päässyt viidakon reunaan ja paraikaa
neuvotteli, kuinka he parhaiten järjestäisivät etenemisensä, yllätti
heidät likeltä kuuluva naurahdus, ja kääntyessään katsomaan näkivät
he jättimäisen olennon lähestyvän, leveillä hartioillaan kantaen
kuollutta leijonaa.
D'Arnotkin hämmästyi, sillä suorastaan mahdottomalta tuntui, että
mies oli niin pian selviytynyt leijonasta niillä kehnoilla aseilla,
jotka hänellä oli mukana, ja lisäksi kantanut valtavan ruhon
vaikeakulkuisen viidakon läpi.
Miehet tungeksivat Tarzanin ympärillä ja ahdistivat häntä
kysymyksillä, mutta hän vain hymyili ja koetti vähentää urotyönsä
arvoa.
Tarzanista tuntui tämän tempun ylistely yhtä naurettavalta kuin jos
teurastajaa kehuttaisiin lehmän tappamisesta, sillä hän oli niin
monesti surmannut saadakseen ruokaa tai itsepuolustuksekseen, että
koko juttu oli hänestä jokseenkin vähäpätöinen. Mutta näiden miesten
silmissä hän todella oli sankari, he kun metsästivät isoja otuksia
vain huvikseen.
Sitäpaitsi hän oli voittanut kymmenentuhatta frangia, sillä D'Arnot
vaati itsepäisesti, että hänen tuli ottaa rahat vastaan.
Tämä oli varsin tuntuva summa Tarzanille. Hän olikin jo alkanut
käsittää, mikä merkitys oli pienillä metalli- ja paperipalasilla,
jotka yhä siirtyivät ihmisiltä toisille, kun he söivät, joivat,
nukkuivat, pukeutuivat, työskentelivät, huvittelivat tai suojelivat
itseänsä sateelta, kylmältä tai auringolta.
Tarzanille oli selvinnyt, että rahaton ihminen oli kuoleman oma.
Tosin D'Arnot oli pyytänyt häntä olemaan huolehtimatta, koska kerran
hänellä oli enemmän kuin tarpeeksi heitä molempia varten; mutta
apinamies oli monen muun hyvän asian mukana oppinut, että ihmiset
halveksivat niitä, jotka ottivat rahaa toisilta, antamatta mitään
vastaavaa sijaan. --
Vähän aikaa leijonaseikkailun jälkeen D'Arnotin onnistui hankkia
vanhanaikainen alus, jolla pääsivät lähtemään pitkin rannikkoa
Tarzanin viidakkosatamaan. Onnelliselta tuntui heistä molemmista se
hetki, jolloin pieni laiva nosti ankkurin ja kääntyi merelle päin.
Matka sujui kaikin puolin hyvin, ja ilman mitään seikkailuja he
ankkuroitsivat majan edustalle. Tarzan pukeutui vielä kerran
viidakkovarustuksiinsa, otti mukaansa lapion ja lähti yksinään
apinain kokouspaikalle, missä aarre oli kätkössä.
Myöhään seuraavana päivänä hän palasi kantaen arkkua olkapäillään,
ja auringon noustessa pikku alus luovi taas sataman suusta ulos,
suunnaten kulkunsa pohjoiseen.
Kolme viikkoa myöhemmin Tarzan ja D'Arnot olivat matkustajina
ranskalaisella höyrylaivalla, jonka määräpaikkana oli Lyon.
Viivyttyään siellä pari päivää D'Arnot vei Tarzanin Pariisiin.
Apinamies halusi lähteä heti Amerikkaan, mutta D'Arnot oli hartaasti
pyytämällä saanut hänet ensin mukaansa Pariisiin, vaikkei ilmaissut
hänelle, miksi tämä oli niin tärkeätä.
D'Arnotin ensi toimi kotiin tulonsa jälkeen oli käynti erään hänen
ystävänsä luona, joka oli virkamiehenä poliisivirastossa. Tarzanin
hän otti myös mukaansa.
Taitavasti D'Arnot johti keskustelua kohta kohdalta, kunnes
poliisivirkamies oli selittänyt Tarzanille, jota asia huvitti, eri
keinoja rikollisten henkilöllisyyden selvittämiseksi.
Tarzanin mieltä kiinnitti varsinkin se merkitys, joka sormenjäljillä
oli tässä ihmeellisessä tieteessä. "Mutta mitä hyötyä on sellaisista
merkeistä", kysyi Tarzan, "jos muutaman vuoden kuluttua sormien
viivat muuttuvat vanhan ihon kuluessa?"
"Ne viivat eivät koskaan muutu", vastasi virkamies. "Lapsuudesta
vanhuuteen asti ne pysyvät samanlaisina, paitsi jos jokin ulkonainen
vamma tärvelee ihon. Mutta jos jäljet on otettu kummankin käden
kaikista sormista, niin silloin vain molempien käsien täydellinen
ruhjominen voisi tehdä mahdottomaksi saada ihmisestä selkoa."
"Onpa se ihmeellistä", huudahti D'Arnot. "Mitähän ilmaisevat omien
sormieni viivat?"
"Kohta nähdään", vastasi poliisivirkamies, kutsui soittokellolla
apulaisensa ja antoi hänelle eräitä määräyksiä. Mies lähti huoneesta,
mutta palasi pian mukanaan pieni puurasia, jonka hän laski
esimiehensä pöydälle.
"Nyt otetaan muutamassa sekunnissa jäljennös sormiesi viivoista",
sanoi virkamies.
Hän otti laatikosta nelikulmaisen lasinpalan, pienen pullon
painomustetta, kumilieriön ja muutamia valkoisia kortteja. Sitten
hän kaatoi vähän mustetta lasille ja tasoitti sitä lieriöllä, kunnes
lasin koko pinnalla oli ohut kerros painomustetta.
"Levitä nyt oikean kätesi neljä sormea lasille näin", selitti hän
D'Arnotille. "Ja sitten peukalo. Hyvä on. Paina ne ihan samassa
asennossa tähän kortille -- ei niin, vaan vähän enemmän oikealle.
Täytyy jättää tilaa myös peukalolle ja vasemman käden sormille. Jaha,
nyt sama temppu vasemmalla kädellä."
"Kuulkaapas Tarzan", sanoi D'Arnot, "nyt on teidän vuoronne.
Katsotaanpa, miltä teidän sormienne viivat näyttävät."
Tarzan oli heti valmis ja teki virkamiehelle paljon kysymyksiä tämän
toimituksen kestäessä.
"Näkyykö sormien jäljistä myös, mitä rotua ihminen on?" tiedusteli
hän. "Voisitteko esimerkiksi yksinomaan tällaisista viivoista
päättää, ovatko ne valkoihoisen tai neekerin painamia?"
"Enpä luule", vastasi virkamies, "vaikka jotkut väittävät, että
neekerin sormenjäljet eivät ole niin monimutkaisia".
"Voisiko tällä keinoin erottaa apinan ihmisestä?"
"Luultavasti, sillä apinan käpälien merkit ovat tietysti paljon
yksinkertaisemmat kuin korkeammalle kehittyneen olennon."
"Mutta apinan ja ihmisen jälkeläisen sormet kai osoittaisivat
kummallekin kuuluvia tunnusmerkkejä?" jatkoi Tarzan.
"Niinpä luulisin", myönsi virkamies; "mutta tämä tiede ei ole
vielä niin vanha, että olisi saatu käsitellä sellaisia tapauksia.
Toistaiseksi se kykenee eroittamaan vain ihmisrodun yksilöitä. Mutta
siinä se on luotettava. Varmana saa pitää, ettei koko maailmassa
ole kahta ihmistä, joiden kaikkien sormenpäiden viivat olisivat
samanlaiset. Ja sitäkin epäilen, tokko kahdella ihmisellä yhden
ainoankaan sormen viivat täysin vastaavat toisiaan."
"Vaatiiko vertailu paljon aikaa ja vaivaa?" kysyi D'Arnot.
"Tavallisesti se suoritetaan muutamassa minuutissa, jos jäljet ovat
selvät."
D'Arnot veti taskustaan pienen mustakantisen kirjan ja alkoi selailla
sen lehtiä. Tarzan katsoi sitä hämmästyneenä. Miten se oli täällä?
D'Arnot pysähtyi eräälle sivulle, jolla oli viisi pientä tahraa, ja
antoi avatun kirjan virkamiehelle.
"Ovatko nämä jäljet samanlaiset kuin minun tai herra Tarzanin, tai
voiko yleensä sanoa näistä mitään?"
Virkamies otti pöydältä voimakkaan suurennuslasin, tutki tarkoin
kaikkia kolmea merkkiryhmää ja teki muistiinpanoja paperiliuskalle.
Nyt Tarzan käsitti, miksi he olivat tänne tulleet. Hänen elämänsä
arvoitus oli kätketty noihin mitättömiin merkkeihin. Hermot ja
lihakset jännittyneinä hän istui tuolillaan kumartuneena eteenpäin,
mutta sitten hän nojautui taas taaksepäin ja hymyili.
D'Arnot katsoi häneen kummastuen.
"Te unohdatte", sanoi Tarzan katkerasti, "että sen lapsen kuollut
ruumis, joka painoi nuo sormenjäljet, makasi isänsä majassa
kaksikymmentä vuotta ja että minä itse näin siellä pikku luurangon..."
Poliisivirkamies loi heihin ihmettelevän katseen.
"Jatka vain tutkimustasi", sanoi D'Arnot. "Sen jutun kerron sinulle
myöhemmin -- jos vain herra Tarzan antaa siihen luvan."
Tarzan nyökkäsi.
"Mutta se on hullutusta, rakas D'Arnot", väitti hän. "Pikku sormet
ovat haudattuina Afrikan länsirannikolle."
"Siitä en ole niinkään varma, Tarzan", vastasi D'Arnot. "Onhan se
tosin mahdollista, mutta jollette ole John Claytonin poika, niin
kuinka te jouduitte sinne kirottuun viidakkoon, jonne ei yksikään
valkoinen mies kuin John Clayton ollut jalallaan astunut?"
"Taas te unohdatte -- Kaalan", vastasi Tarzan.
"Minä en välitä siitä, mitä apina on uskotellut", sanoi D'Arnot.
Molemmat olivat puhellessaan joutuneet leveän ikkunan eteen, josta
nyt katselivat bulevardia. Jonkin aikaa he tarkkasivat vilkasta
katuelämää, kumpikin omiin ajatuksiinsa vaipuneina.
-- Nähtävästi vaatii sormenjälkien vertailu aikaa, -- ajatteli
D'Arnot ja kääntyi katsomaan virkamiestä. Kummastuksekseen hän näki
ystävänsä nojaavan tuolin selkämykseen ja nopeasti silmäilevän pienen
päiväkirjan lehtiä. D'Arnot yskähti. Virkamies katsahti häneen ja
nosti sormensa merkiksi, että häntä ei saisi keskeyttää lukemisessaan.
D'Arnot kääntyi taas ikkunaan päin ja sitten virkamies alkoi puhua.
"Hyvät herrat", sanoi hän. Molemmat astuivat hänen luokseen. "Tässä
on ilmeisesti joitakin erikoiskohtia, joilla on suuri merkitys, ja ne
vaativat lähempää tutkimista, ennenkuin voi antaa ehdottoman varman
lausunnon. Pyydän siis, että koko asia jätetään minun haltuuni,
kunnes erikoistuntijamme, herra Desquerc, tulee takaisin. Se ei kestä
kauemmin kuin pari päivää."
"Olin toivonut että saisimme heti tietää", vastasi D'Arnot. "Herra
Tarzan matkustaa jo huomenna Amerikkaan."
"Lupaan, että viimeistään kahden viikon päästä voit sähköttää hänelle
tuloksen", selitti virkamies, "mutta minkälainen se on, sitä en
uskalla vielä ennustaa. Yhtäläisyyttä kyllä on, mutta parasta on
jättää asia herra Desquercin ratkaistavaksi."