Kiväärin pamahtaessa D'Arnot näki oven lennähtävän auki ja miehen
kaatuvan päistikkaa majan lattialle.
Pelästyksissään ranskalainen kohotti taas kivääriään laukaistakseen
uuden panoksen liikkumattomaan olentoon, mutta samassa hän avoimesta
ovesta tulevassa hämärässä valossa huomasi, että kaatunut mies oli
valkoinen, ja seuraavassa hetkessä hänelle selvisi, että hän oli
ampunut ystäväänsä ja suojelijaansa Apinain Tarzania.
Kauhusta kiljahtaen D'Arnot riensi apinamiehen luo, polvistui ja
nosti mustatukkaisen pään käsiinsä, huutaen Tarzania nimeltä.
Mitään vastausta ei kuulunut, ja D'Arnot laski korvansa miehen
sydämelle. Ilokseen hän kuuli sen sykkivän.
Varovasti hän nosti Tarzanin makuulavalle, lukitsi sitten oven ja
alkoi sytyttämänsä lampun valossa tutkia haavaa. Luoti oli hipaissut
päätä ja viiltänyt pahan ihovamman, mutta hän ei nähnyt mitään
luunmurtumaa.
D'Arnot huokasi helpotuksesta ja alkoi pestä verta Tarzanin
kasvoilta. Kylmä vesi palautti Tarzanin pian tajuihinsa, ja hän avasi
silmänsä katsellen kummastuneena D'Arnotia. Tämä oli nyt sitonut
haavan kangaspalasilla, ja nähdessään Tarzanin vironneen hän astui
pöydän luo ja kirjoitti kirjelipun, jonka ojensi apinamiehelle,
selittäen siinä kauhean erehdyksensä ja lausuen ilonsa siitä, ettei
haava ollut vaarallisempi.
Kun Tarzan oli lukenut paperin, nousi hän istumaan vuoteen laidalle
ja nauroi.
"Se ei tee mitään", sanoi hän ranskaksi, ja kun hänen sanavarastonsa
loppui siihen, kirjoitti hän:
"Olisittepa nähnyt, kuinka Bolgani tai Kertshak tai Terkoz piteli
minua, ennenkuin tapoin ne, silloin vain nauraisitte tällaiselle
pikku naarmulle."
D'Arnot antoi Tarzanille ne molemmat kirjeet, jotka oli häntä varten
jätetty majaan.
Tarzan luki ensin toisen, ja hänen kasvoilleen tuli surullinen ilme.
Toista kirjettä hän käänteli ja hypisteli hyvän aikaa, ilmeisesti
ymmärtämättä, kuinka sen avaisi, sillä hän ei ollut koskaan
ennen nähnyt kiinniliimattua kirjekuorta. Vihdoin hän ojensi sen
D'Arnotille.
Ranskalainen oli katsellut häntä ja ymmärsi, että kirjekuori
tuotti Tarzanille päänvaivaa. Kuinka omituiselta tuntuikaan,
että täysikasvuiselle valkoiselle miehelle voi kirjekuori olla
salaperäinen laitos. D'Arnot avasi sen ja antoi sen takaisin
Tarzanille.
Istuen kangastuolilla apinamies levitti eteensä paperin ja luki:
Apinain Tarzanille.
Ennenkuin matkustan pois, sallikaa minun yhtyä herra Claytonin
lausumiin kiitoksiin siitä, että olette antanut majanne
käytettäväksemme. Meille oli suuri pettymys, ettette koskaan
tahtonut tutustua meihin. Olisimme niin mielellämme halunneet
nähdä ja kiittää isäntäämme.
Erästä toistakin haluaisin kiittää, mutta hän ei tullut takaisin,
vaikka en voi uskoa, että hän on kuollut. En tiedä hänen nimeään.
Tarkoitan valkoista jättiläistä, jolla oli timanttimedaljonki
rinnassa.
Jos tunnette hänet ja osaatte puhua hänen kieltään, niin
kiittäkää häntä puolestani ja sanokaa, että odotin seitsemän
päivää hänen paluutaan.
Sanokaa hänelle myös, että hän on aina tervetullut kotiini
Amerikkaan, Baltimoren kaupunkiin, jos hän vain haluaa tulla.
Löysin minulle tarkoittamanne kirjeen lehtien seasta puun alta
lähellä majaa. En ymmärrä, kuinka te rakastatte minua, vaikka
ette ole minua nähnyt, ja olen hyvin pahoillani, jos se on totta,
sillä minä olen jo antanut sydämeni toiselle.
Mutta olkaa varma siitä, että aina olen ystävänne.
_Jane Porter_.
Lähes tunnin ajan Tarzan istui paikallaan ja tuijotti lattiaan.
Kirjeistä kävi selvästi ilmi, ettei tiedetty Tarzanin ja hänen olevan
sama henkilö.
"Sillä minä olen jo antanut sydämeni toiselle", toisti hän itsekseen
yhä uudestaan.
Tyttö ei siis rakastanut häntä! Mutta miksi tarvitsi viidakossa
teeskennellä rakkautta ja kohottaa hänet toivon huimaavaan
korkeuteen, syöstäkseen hänet sitten tähän epätoivon kuiluun!
Kenties olivat tytön suudelmat olleet vain ystävyyden osoituksia.
Mitä hän tiesi ihmisten tavoista?
Äkkiä hän nousi, sanoi D'Arnotille hyvää yötä, kuten oli oppinut, ja
heittäytyi saniaisvuoteelle, jolla Jane Porter oli ennen nukkunut.
D'Arnot sammutti lampun ja laskeutui myös makuulle. --
Kokonaiseen viikkoon he tuskin tekivät muuta kuin lepäilivät,
D'Arnotin opettaessa Tarzanille ranskaa, niin että he sitten
saattoivat välttävästi keskustella.
Kun he eräänä iltana istuivat majassa ennen maatamenoa, kääntyi
Tarzan D'Arnotin puoleen ja kysyi: "Missä on Amerikka?"
D'Arnot osoitti luoteeseen. "Monta tuhatta kilometriä valtameren
takana", vastasi hän. "Mutta miksi sitä kysytte?" "Aion lähteä
sinne." D'Arnot pudisti päätänsä.
"Se on mahdotonta, ystäväiseni", sanoi hän.
Tarzan nousi, astui erään kaapin luo ja palasi kädessään vanha,
kulunut kartasto. Hän levitti esiin maailmankartan ja sanoi:
"Tätä en ole koskaan oikein ymmärtänyt. Olkaa niin hyvä ja selittäkää
minulle!"
Kun D'Arnot oli näyttänyt hänelle, että sininen tarkoitti vettä
ja muunväriset paikat mantereita ja saaria, pyysi Tarzan häntä
osoittamaan sen paikan, missä he nyt olivat.
D'Arnot täytti hänen pyyntönsä.
"Näyttäkää sitten Amerikka", sanoi Tarzan.
Kun D'Arnot pisti sormensa Pohjois-Amerikan kohdalle, nauroi Tarzan
ja pani kämmenensä suurelle valtamerelle kahden mantereen väliin.
"Kuten näette, ei se ole kaukana", sanoi hän, "tuskin kämmenen
leveyden päässä".
D'Arnot nauroi. Kuinka tämän asian selittäisi Tarzanille?
Hän otti lyijykynän ja merkitsi sillä pienen pisteen Afrikan
rannikolla.
"Tämä piste", sanoi hän, "on kartalla monta kertaa isompi kuin
majanne on todellisuudessa. Huomaatteko nyt, kuinka kaukana se on?"
Tarzan istui hetken aikaa ääneti ja mietti.
"Asuuko Afrikassa valkoisia ihmisiä?" kysyi hän.
"Kyllä."
"Missä niitä on lähinnä?"
D'Arnot osoitti erästä paikkaa rannikolla pohjoiseen päin.
"Niinkö lähellä?" ihmetteli Tarzan.
"Niin", vastasi D'Arnot, "mutta se paikka ei ole lähellä".
"Onko heillä isoja laivoja, joilla voi mennä valtameren yli?"
"On kyllä."
"Me lähdemme heidän luoksensa huomenna", päätti Tarzan.
Taas D'Arnot hymyili ja pudisti päätänsä.
"Se on liian kaukana. Me kuolisimme jo aikoja ennenkuin sinne
pääsisimme."
"Haluatteko siis ainiaaksi jäädä tänne?" kysyi Tarzan.
"En", vastasi D'Arnot.
"No sitten lähdemme huomenna. Minä en enää viihdy täällä. Mieluummin
kuolisin kuin jäisin tänne."
"Hyvä on", sanoi D'Arnot kohauttaen olkapäitänsä. "Minä olen samalla
kannalla. Jos te lähdette, niin minä myös."
"Se on siis päätetty", vahvisti Tarzan. "Huomenna minä lähden
Amerikkaan."
"Kuinka te luulette pääsevänne Amerikkaan ilman rahaa?" kysyi D'Arnot.
"Mitä raha on?" kysyi Tarzan.
Kesti pitkän aikaa, ennenkuin hän edes vaillinaisesti voi sitä
käsittää.
"Mistä ihmiset saavat rahaa?" kysyi hän viimein.
"He tekevät työtä."
"Hyvä on. Minä alan myös tehdä työtä."
"Ei, hyvä ystävä", vastasi D'Arnot, "teidän ei tarvitse huolehtia
rahasta eikä myös tehdä työtä sitä saadaksenne. Minulla on tarpeeksi
kahdelle -- jopa kahdellekymmenellekin -- paljon enemmän kuin
yhdelle ihmiselle on hyödyllistä omistaa, ja te saatte siis kaikkea,
mitä tarvitsette, kun tästä vain päästään takaisin sivistyneeseen
maailmaan."
Seuraavana päivänä he siis lähtivät matkalle pohjoiseen, kumpikin
kantaen pyssyjä ja ammuksia ynnä lisäksi peitteitä, vähän ruokaa ja
keittoastioita.
Viimeksimainitut näyttivät Tarzanista niin tarpeettomilta, että hän
heitti omansa pois.
"Mutta teidän täytyy oppia syömään keitettyä ruokaa", väitti D'Arnot.
"Ei kukaan sivistynyt ihminen syö raakaa lihaa."
"Ehtiipä tuon sitten, kun ensin sivistyn", tuumi Tarzan. "En pidä
noista kapineista, ne vain pilaavat lihan hyvän maun."
Kokonaisen kuukauden he vaelsivat pohjoiseen, toisinaan löytäen yllin
kyllin ruokaa, toisinaan paastoten päiväkausia. He eivät nähneet
mitään jälkiä alkuasukkaista, eivätkä villit pedotkaan ahdistaneet
heitä. Vaeltaminen oli kerrassaan helppoa.
Tarzan kyseli paljon ja oppi nopeasti D'Arnot opetti hänelle monia
sivistyksen temppuja -- jopa veitsen ja haarukan käyttöäkin, mutta
toisinaan Tarzan kyllästyi niihin ja heitti ne käsistään, tarttuen
ruokaansa vahvoin ruskettunein käsin ja repien sitä hampaillaan kuin
villipeto.
Silloin oli D'Arnotin tapana moittia häntä sanoen: "Ei, te ette
saa syödä kuin eläin, Tarzan, kun minä niin koetan tehdä teistä
herrasmiestä. _Mon dieu!_ Herrasmies ei koskaan tee noin -- se on
kauheaa."
Tarzan irvisteli ja otti taas esille veitsensä ja haarukkansa, mutta
sydämessään hän inhosi niitä.
Matkalla hän kertoi D'Arnotille isosta arkusta, jonka oli nähnyt
matruusien kaivavan maahan, ja ilmoitti vieneensä sen apinain
kokouspaikalle ja kätkeneensä sinne.
"Se on tietysti professori Porterin aarrearkku", sanoi D'Arnot.
"Siinäpä kävi onnettomasti, mutta te ette tietenkään tuntenut asiaa."
Äkkiä Tarzan muisti sen kirjeen, jonka Jane Porter oli kirjoittanut
ystävättärelleen ja jonka hän oli siepannut haltuunsa, ja nyt hän
käsitti, mitä arkussa oli ja minkä arvoinen se oli Jane Porterille.
"Huomenna menemme takaisin sitä hakemaan", sanoi hän D'Arnotille.
"Hakemaanko?" huudahti D'Arnot. "Mutta rakas ystävä, mehän olemme
nyt olleet matkalla kolme viikkoa, ja yhtä kauan kestäisi ennenkuin
olisimme aarteen luona. Ajatelkaa sitten, kuinka painava se on.
Tarvittiinhan sitä kantamaan neljä miestä, emmekä me voisi päästä
tänne takaisin moneen kuukauteen."
"Mutta se täytyy sittenkin sieltä tuoda", väitti Tarzan. "Jatkakaa
te vain matkaa eteenpäin Silläaikaa, kun minä käyn noutamassa
aarrearkun. Yksin minä kuljenkin paljon nopeammin."
"Minulla on parempi suunnitelma", huomautti D'Arnot. "Mennään
yhdessä lähimpään siirtokuntaan, vuokrataan sieltä laiva ja palataan
rannikkoa pitkin noutamaan aarre; silloin voimme sen kuljettaa
helposti ja nopeammin. Tämä tapa on turvallisempi, eikä meidän
tarvitse erota. Mitä sanotte siitä?"
"No olkoon niin", vastasi Tarzan. "Aarre on hyvässä tallessa, milloin
tahansa sen noudamme. Vaikka voisinkin mennä sitä hakemaan, niin
minusta tuntuu paremmalta, ettei teidän tarvitse matkata yksin. Kun
näen teidät niin avuttomaksi, D'Arnot, olen usein ihmetellyt kuinka
ihmisrotu on voinut pelastua häviämästä niin monina vuosisatoina,
josta olette minulle puhunut. Jo Sabor yksinään tuhoaisi teistä
tuhansia."
D'Arnot nauroi.
"Te alatte paremmin kunnioittaa rotuanne, kun saatte nähdä sen
armeijoja ja laivastoja, suuria kaupunkeja ja valtavia tehtaita.
Silloin käsitätte, että aivot vievät lihaksista voiton ja kohottavat
ihmisen kaikkea viidakon väkeä mahtavammaksi. Yksinään ja aseetonna
ei ihminen vedä vertoja isoille pedoille, mutta jos kymmenen miestä
lyöttäytyy yhteen ja panee järkensä ja lihasvoimansa toimimaan
villejä vihollisiaan vastaan, niin pedot eivät kykene mihinkään,
sillä ne eivät osaa ajatella ja sen mukaan vastustaa ihmisiä. Kuinka
kauan olisitte muutoin itse kestänyt viidakossa?"
"Olette oikeassa, D'Arnot", vastasi Tarzan, "sillä jos Kertshak
silloin yöllä olisi tullut Tublatin avuksi, niin minusta olisi
tullut loppu. Mutta Kertshak ei kyennyt ajattelemaan niin pitkälle,
että olisi käyttänyt hyväkseen sellaista tilaisuutta. Ei Kaalakaan,
äitini, osannut koskaan suunnitella eteenpäin. Hän vain söi, kun oli
nälkä, ja vaikka ruokaa oli paljon, ei hän milloinkaan ajatellut
säästämistä. Muistan, kuinka hän piti minua tyhmänä, kun matkoilla
keräsin ylimääräistä ruokaa, vaikka hän sitten oli hyvin iloissaan,
kun puutteen tullessa sai syödä sitä kanssani."
"Te siis tunsitte äitinne, Tarzan?" kysyi D'Arnot hämmästyneenä.
"Kyllä, hän oli iso, kaunis apina, minua isompi ja painoi kaksi
kertaa niin paljon kuin minä."
"Entä isänne?" jatkoi D'Arnot.
"Häntä en tuntenut. Kaala kertoi minulle, että isäni oli valkoinen
apina ja karvaton, kuten minäkin. Nyt käsitän, että hän varmaan oli
ollut valkoinen mies."
D'Arnot silmäili seuralaistaan kauan totisena.
"Tarzan", sanoi hän vihdoin, "mahdotonta on, että Kaala-apina olisi
ollut äitinne. Jos sellainen tapaus yleensä sattuisi, mitä epäilen,
niin olisitte tietysti perinyt joitakin apinain tuntomerkkejä, mutta
niitä teissä ei ole ainoatakaan. Te olette puhdasverinen valkoinen
mies, ja suoraan sanoen näyttää siltä, että te olette hienosti
sivistyneitten ja älykkäiden vanhempien lapsi... Eikö teillä ole
pienintäkään muistoa varhaisimmasta lapsuudestanne?"
"Ei pienintäkään", vastasi Tarzan.
"Eikö majassa ollut mitään kirjoitusta, josta selviäisi, keitä siellä
oli asunut ennen teitä?"
"Olen lukenut kaikki, mitä majassa oli, paitsi erästä kirjaa, johon
on kirjoitettu jollakin muulla kielellä kuin englanniksi. Ehkä te
osaatte sitä lukea."
Tarzan veti nuolikotelonsa pohjalta esiin pienen mustakantisen
päiväkirjan ja antoi sen ranskalaiselle. D'Arnot katsahti nimilehteen.
"Tämä on päiväkirja, jota on pitänyt John Clayton, loordi
Greystoke, englantilainen aatelismies, ja siihen on kirjoitettu
ranskankielellä", sanoi hän.
Sitten hän alkoi lukea päiväkirjaa, joka oli kirjoitettu runsaasti
kaksikymmentä vuotta sitten. Siinä kerrotut yksityiskohdat tunnemme
jo ennestään. -- John Clayton ja hänen vaimonsa Alicen seikkailut,
kärsimykset ja surut siitä päivästä alkaen, jolloin he lähtivät
Englannista siihen hetkeen asti, jolloin Kertshak surmasi Claytonin.
D'Arnot luki ääneen. Toisinaan hänen äänensä katkesi, ja hänen piti
lakata lukemasta liikutettuna siitä säälittävästä toivottomuudesta,
joka puhui rivien välistä.
Tavantakaa hän katsahti Tarzaniin, mutta apinamies istui
kyyristyneenä ja jäykkänä kuin kivikuva maahan tuijottaen.
Ainoastaan silloin, kun pikku poikaa mainittiin, haihtui päiväkirjan
epätoivoinen sävy, joka vähitellen oli siihen hiipinyt ensimmäisten
kahden kuukauden aikana heidän oleskellessaan autiolla rannikolla,
ja sijalle tuli hiljaisen, nöyrän onnen ilmauksia, jotka olivat
vielä liikuttavampia kuin kaikki muu. Toisin paikoin puhkesi esille
suorastaan toivoakin:
"Tänään täyttää pikku poikamme kuusi kuukautta. Hän istuu Alicen
sylissä pöydän ääressä, kun kirjoitan -- onnellinen, terve ja
kaunismuotoinen lapsi. Vaikkei minulla ole paljoakaan aihetta
kuvitella tulevaisuutta valoisaksi, olen sittenkin näkevinäni
hänet täysikasvuisena miehenä, joka ottaa isänsä paikan
yhteiskunnassa, ja silloin hän on toinen John Clayton, joka osaa
lisätä Greystoken suvun kunniaa. Ja ikäänkuin allekirjoittaen
ennustukseni hän ottaa nyt juuri kynäni ja painaa musteisilla
pikku sormillaan sinettinsä tämän sivun reunaan."
Siinä olivatkin todella neljän pienen sormen ja peukalon ulkosyrjän
jättämät, osittain jo vaalenneet jäljet.
Kun D'Arnot oli lopettanut päiväkirjan lukemisen, istuivat molemmat
miehet hetken aikaa ääneti.
"No, Apinain Tarzan, mitä arvelette?" kysyi D'Arnot. "Eikö tämä pikku
kirja selvitä salaperäistä syntyänne? Minusta näyttää, että te olette
loordi Greystoke." Tarzan pudisti päätänsä.
"Kirja puhuu vain yhdestä lapsesta", sanoi hän. "Sen pieni luuranko
oli kehdossa, jonne se oli hoidon puutteessa kuollut, siitä saakka
kun otin majan haltuuni, ja vasta professori Porterin seurue hautasi
sen yhdessä isän ja äidin kanssa majan viereen... Sillä pojalla,
josta päiväkirjassa puhutaan, ei voi olla mitään tekemistä minun
kanssani. Minun alkuperäni on siis paljon salaperäisempi, vaikka
viime aikoina olenkin ajatellut sitä mahdollisuutta, että se maja
voisi olla synnyinpaikkani... Pelkäänpä, että Kaala puhui totta",
lopetti hän alakuloisesti.
D'Arnot pudisti päätänsä. Hän ei voinut yhtyä Tarzanin
vastaväitteisiin, vaan päätti mielessään todistaa teoriansa oikeaksi,
sillä hän uskoi nyt löytäneensä välikappaleen, jonka avulla yksin
voitaisiin selvittää tämä salaisuus; mutta ellei sekään auttaisi,
jäisi se iäksi ratkaisematta. --
Viikkoa myöhemmin he äkkiä joutuivat metsässä raivatulle aukealle
paikalle. Toisella laidalla näkyi muutamia rakennuksia, joita ympäröi
vahva paaluaita. Tämän ja asuntojen välillä oli viljeltyjä peltoja,
joilla työskenteli joukko neekereitä.
D'Arnot ja Tarzan pysähtyivät viidakon reunaan. Tarzan sovitti
myrkytetyn nuolen jouseensa, mutta D'Arnot laski kätensä hänen
käsivarrelleen.
"Mitä aiotte tehdä, Tarzan?" kysyi hän.
"Nuo yrittävät tappaa meidät heti kun meidät näkevät", vastasi
Tarzan. "Mieluummin minä tapan itse."
"Ehkä he ovat ystäviä", arveli D'Arnot.
"Ne ovat mustanahkoja", oli Tarzanin ainoa vastaus.
Taas hän jännitti jousta.
"Ei, te ette saa, Tarzan!" huudahti D'Arnot. "Valkoiset ihmiset
eivät tapa umpimähkään. _Mon Dieu_, kuinka paljon teillä onkaan
oppimista! Oikein kauhistun ajatellessani, että joku haastaisi teidät
riitaan Pariisissa. Silloin minulle tulee kova työ estääkseni teitä
joutumasta giljotiinin alle."
Tarzan laski jousensa ja hymyili.
"En ymmärrä, miksi sain surmata mustanahkoja omassa viidakossani,
mutta ei täällä. Ajatelkaapa, että Numa-leijona äkkiä hyökkäisi
vastaamme... Minun pitäisi kai silloinkin sanoa vain: 'Hyvää
huomenta, monsieur Numa, kuinka madame Numa jaksaa?' Niinkö?"
"Odottakaa ainakin, kunnes mustat meitä ahdistavat", vastasi D'Arnot.
"Ehdittehän sittenkin tappaa. Teidän täytyy myöntää, etteivät ihmiset
ole vihollisiamme, ennenkuin ovat sitä ilmaisseet."
"No mennään sitten", sanoi Tarzan, "ja esittäytykäämme
surmattaviksi!" Ja hän lähti suoraan yli kentän pää pystyssä,
troopillisen auringon paahtaessa hänen kiiltävää ruskeata ihoaan.
Hänen perässään tuli D'Arnot yllään joitakin vaatekappaleita, jotka
Clayton oli jättänyt majaan, kun ranskalaisen risteilijän upseerit
olivat hankkineet hänelle soveliaamman puvun.
Silloin eräs mustista kohotti katseensa, näki Tarzanin ja lähti
kiljuen juoksemaan paaluvarustukselle päin. Pian kajahteli
kauhunhuutoja yli koko kentän, mutta ennenkuin pakenevat neekerit
olivat ehtineet aitaukselle asti, ilmestyi sieltä valkoihoinen mies
pyssy kädessä ottamaan selvää hälinän syystä.
Se näky, joka häntä kohtasi, sai hänet nostamaan pyssyn
tähtäysasentoon, ja Apinain Tarzan olisi taas saanut luodin päähänsä,
ellei D'Arnot olisi huutanut niin kovaa kuin suinkin jaksoi:
"Älkää ampuko! Me olemme ystäviä!"
"Pysähtykää siis!" kuului vastaus.
"Seis, Tarzan!" huusi D'Arnot. "Hän luulee meitä vihamiehiksi."
Tarzan seisahtui ja meni sitten yhdessä D'Arnotin kanssa portilla
seisovaa valkoista miestä kohti. Tämä katseli heitä perin
hämmästyneenä.
"Mitä miehiä te olette?" kysyi hän ranskaksi.
"Valkoisia miehiä", vastasi D'Arnot. "Olemme jonkun aikaa eläneet
yksinämme viidakossa."
Mies laski pyssynsä ja läheni heitä, ojentaen kätensä.
"Minä olen isä Constantine, ranskalainen lähetyssaarnaaja
täällä", sanoi hän "ja minua ilahduttaa saadessani lausua teidät
tervetulleiksi".
"Tämä on monsieur Tarzan, isä Constantine", esitteli D'Arnot
osoittaen apinamiestä, ja kun pappi ojensi kätensä Tarzanille,
kiirehti D'Arnot lisäämään: "Ja itse olen Paul D'Arnot, Ranskan
laivaston luutnantti."
Isä Constantine tarttui Tarzanin ujosti ojentamaan käteen ja katsahti
nopeasti ja tutkivasti hänen voimakkaaseen ruumiiseensa ja kauniisiin
kasvoihinsa.
Näin tapasi Apinain Tarzan ensi kerran sivistyksen etuvartion.
He jäivät tänne viikoksi, ja tarkkaavainen apinamies oppi paljon
ihmisten tapoja. Mustat naiset ompelivat heille vahvat purjekankaiset
vaatteet, jotta he saattoivat jatkaa matkaansa paremmin puettuina.